Lue keskustelun säännöt.
Jos voisit palata aikaan ennen lapsia ja päättää toisin
18.02.2023 |
Tekisitkö niin? Eli jättäisit lapset hankkimatta?
En ole koskaan halunnut lapsia ja tein positiivisen raskaustestin. Ikää 35, eli alkaa olla jo riski. Terveen nepsytyypillisen lapsen kanssa saattaisin vielä pärjätä, mutta...
Katuuko lapsen hankkimista ikinä?
Kommentit (148)
No en todellakaan kadu. Itsellänikin traumaattinen lapsuus mutta olen yrittänyt opetella olemaan parempi äiti ja samalla saanut korjaavan kokemuksen itsellenikin. Tätä on vaikea selittää mutta lapseni lisäksi olen ollut riittävän hyvä äiti myös itselleni, ja oppinut antamaan itselleni armoa. Mutta ennen kaikkea, nyt teini-ikäinen lapseni on aivan käsittämättömän hyvä tyyppi ja nautin oikeasti hänen seurastaan, hänen kasvuaan on myös ollut ilo seurata. Vaikka välillä on ollut vaikeaakin niin en vaihtaisi äitiyttäni ja lastani mihinkään maailmassa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minun lapseni on hoidoilla hankittu. Se oli raskas tie ja jos tulisi valintatilanne, en varmaankaan kulkisi sitä enää toista kertaa. Kuitenkin tuo yksi lapseni on tosi rakas, joten toisaalta oli kaiken sen vaivan arvoinen.
Muistutukseksi ap:lle, lapsen voi ja saa antaa pois, jos ei häntä jaksakaan pitää.
Ap, mä olin samanlainen vatvoja ja panikoija ja sain lapsen n.35-vuotiaana. Pelkäsin kaikkea, kaikki kauhuskenaariot kävin läpi. Tajusin jossain vaiheessa että ne pelot oli jo sitä orastavaa äidinrakkautta. Sori jos sana on vielä kaukainen ja ällö. Mulla osa peloista jopa kävi toteen- lapsi ei ole neurotyypillinen ja on ollut todella raskaita aikoja mutta hän on tärkeintä mitä mulla on tai ikinä tulee olemaan. Se rakkaus on jotain aivan musertavan suurta. Kuvittele se elämäsi rakkaus ja rakastumisen humahdus ja kerro vielä kymmenellä ainakin. En keksi mitään mitä menisi sen yli paljonko rakastan lastani. Siksi en kadu ikinä vaikka yksittäiset hetket ja päivätkin vaihtaisin pois. Sä pärjäät kyllä vaikka tulisi mitä vastaan. Ja hyvin suurella todennäköisyydellä ei edes tule. Uusi ihana ihminen tähän maailmaan, sun lapsi.
Vierailija kirjoitti:
Ap, mä olin samanlainen vatvoja ja panikoija ja sain lapsen n.35-vuotiaana. Pelkäsin kaikkea, kaikki kauhuskenaariot kävin läpi. Tajusin jossain vaiheessa että ne pelot oli jo sitä orastavaa äidinrakkautta. Sori jos sana on vielä kaukainen ja ällö. Mulla osa peloista jopa kävi toteen- lapsi ei ole neurotyypillinen ja on ollut todella raskaita aikoja mutta hän on tärkeintä mitä mulla on tai ikinä tulee olemaan. Se rakkaus on jotain aivan musertavan suurta. Kuvittele se elämäsi rakkaus ja rakastumisen humahdus ja kerro vielä kymmenellä ainakin. En keksi mitään mitä menisi sen yli paljonko rakastan lastani. Siksi en kadu ikinä vaikka yksittäiset hetket ja päivätkin vaihtaisin pois. Sä pärjäät kyllä vaikka tulisi mitä vastaan. Ja hyvin suurella todennäköisyydellä ei edes tule. Uusi ihana ihminen tähän maailmaan, sun lapsi.
Eivät kaikki koe tuollaista rakkautta eivätkä edes kaipaa sellaista! Sinulle se on ehkä ollut elämäsi sisältö, muttei ole sitä kaikille.
En kadu ikinä. Parasta mitä elämässäni on koskaan tapahtunut: rakas lapseni.
Montaa lasta en olisi jaksanut, koska olen itsekäs ja mukavuudenhaluinen mutta toisaalta taas haluan panostaa yhteessäoloon lapsen kanssa. Mutta tuskin katuisin viittäkään lasta. Ei sitä rakkautta ja merkitystä pysty selittämään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En missään nimessä kadu omia lapsiani. Omat lapset herättää sellaisia tunteita, joita ei pysty pukemaan sanoiksi. Lapsen saaminen ikään kuin laajentaa sitä tunneskaalaa, että mitä voi tuntea. Mitään ei rakasta niin paljon kuin omaa lasta, toisaalta taas mikään koskaan aiemmin ei ole saanut pintaan niin suuria turhautumisen ja raivon tunteita kuin oma lapsi.
-Kuulostaa kamalalta. Miksi siis et kadu, vaikka luettelet vain huonoja puolia?
Autoin sinua lihavoimalla tuohon niitä hyviä puolia.
Epäilinkin että ihmisillä on joku syy hankkia lapsia. Itse en ole ikinä kokenut tuollaisia tunteita, jos nyt mitään kovin erikoisia tunteita lapsiani kohtaan. Haluan vain hoitaa tämän työsuhteen loppuun kunnialla. Tunteeni liittyy suorittamiseen ja epäonnistumisen pelkoon. Vanhemmuuteen nimenomaan liittyy paljon ikäviä ja negatiivisia tunteita sekä stressiä. Olen onnellinen että vastuukauteni on pian ohi.
Ainoa asia mitä kadun on etten tehnyt lapsia aikaisemmin! Sain ekan 30v. Lapset ovat parasta ikinä, elämä perheenä ja lasten kanssa on maailman ihaninta. Se kaikki mitä lapsen kanssa saa, on todellakin kaiken vaivannäön arvoista. En jättäisi mistään hinnasta tätä elämänvaihetta elämättä. Ja kun lapset ovat aikuisia, saan taas keskittyä omiin kiinnostukenkohteisiin ja bonuksena voin saada mahdollisuuden olla isovanhempi! Ja ei sitä itseään nyt unohtaa tarvitse, mutta elämä on vaiheita. Esim. itse opiskelin yliopistotutkinnon ensimmäisen lapsen ollessa vauva-pikkulapsi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En ikinä ole katunut, vaan ollut joka ikinen päivä kiitollinen lapsistani. He ovat hienointa, mitä minulla on. En olisi koskaan osannut kuvitella etukäteen, että tulisin saamaan noin ihanat lapset.
(Oikeastaan minulle oli ihan sama teenkö lapsia vai en. Onneksi tein.)
Mulla samoja mietteitä. Olen nelikymppinen ja pahin kriisi ohi. Jos tulisin raskaaksi, en pystyisi aborttiin, mutta en silti aio tavoitella äitiyttä. Olen hoivaaja- ja stressaajatyyppiä, ja haluan pitää tietyn määrän kepeyttä ja huolettomuutta. Siihen sopii parhaiten elämänmuoto lemmikkejä ja mies ja arjen pienet ilot, siisti, kaunis koti ja seesteisyys. Aikaa ajatella, kehittää omia ajatuksia ja käytöstä.
Olen realisti äitiyden suhteen ja näen jatkuvasti, mitä on työssäkäyvän eronneen yksinhuoltajan elämä. En halua sitä.
Satuin näkemään juuri kirjassa lauseen "Don't die with your gifts still inside", ja mulla auttaa, jos ajattelen isoja asioita niin. Että jääkö jotain oleellista pois?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En todellakaan kadu. Oma vanhemmuus on ollut korjaavaa myös omalle sisäiselle lapselleni. Olemalla loistava vanhempi omille lapsilleni, olen korjannut ja parantanut myös sisäistä lastani. Omien lasten ilon ja onnen kautta olen parantunut traumaattisesti lapsuudesta. Olen vieläkin välillä hämmentynyt kuinka ihanaa perhe-elämä voi olla. Aikuiset on turvallisia ja lapset tyytyväisiä, kaikki onnellisia ja viihtyvät yhdessä.
Hyvä vanhemmuus ja perhe-elämä on pitkälti asennekysymys, poislukien kumppanihaasteet. Mutta esimerkiksi moni stressaa kodin kaaoksesta, pyykkivuorista ja lelumerestä. Minä nautin niistä, ne kertoo siitä, että meillä on elämää. Tiedostan, että tulee aika, kun kaipaan niitä leluja lattialla. Pieniä tahmatassunjälkiä peilissä jne.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
En todellakaan kadu. Oma vanhemmuus on ollut korjaavaa myös omalle sisäiselle lapselleni. Olemalla loistava vanhempi omille lapsilleni, olen korjannut ja parantanut myös sisäistä lastani. Omien lasten ilon ja onnen kautta olen parantunut traumaattisesti lapsuudesta. Olen vieläkin välillä hämmentynyt kuinka ihanaa perhe-elämä voi olla. Aikuiset on turvallisia ja lapset tyytyväisiä, kaikki onnellisia ja viihtyvät yhdessä.
Kuulostaa täydelliseltä idylliltä. Kaikki ovat onnellisia ja tyytyväisiä ja viihtyvät yhdessä, elämä on kivaa ja helppoa. Lieko tuollaista jenkkisarjoissakaan, saati elävässä elämässä.
En päättäisin toisin. Yksi suunniteltu ja toivottu lapsi on ja sain hänet 23-vuotiaana. Nyt olen 43-vuotias ja toista lasta ei ole tullut. Halusin ison perheen, mutta sellaista ei mulle suotu. Ehkäisyä en käytä joten toinen lapsi saa tulla jos on tullakseen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En todellakaan kadu. Oma vanhemmuus on ollut korjaavaa myös omalle sisäiselle lapselleni. Olemalla loistava vanhempi omille lapsilleni, olen korjannut ja parantanut myös sisäistä lastani. Omien lasten ilon ja onnen kautta olen parantunut traumaattisesti lapsuudesta. Olen vieläkin välillä hämmentynyt kuinka ihanaa perhe-elämä voi olla. Aikuiset on turvallisia ja lapset tyytyväisiä, kaikki onnellisia ja viihtyvät yhdessä.
Kuulostaa täydelliseltä idylliltä. Kaikki ovat onnellisia ja tyytyväisiä ja viihtyvät yhdessä, elämä on kivaa ja helppoa. Lieko tuollaista jenkkisarjoissakaan, saati elävässä elämässä.
Pahanilmanlintu se siellä. Ei tietenkään kaikki ole koko ajan onnellisia, elämässä sattuu ja tapahtuu ja kaikkeen ei voi vaikuttaa. On sairauksia, on ikäviä tapahtumia, joihin ei voi itse vaikuttaa. Terve ja hyvinvoiva perhe selviää näistä haasteista yhdessä, yhdessäolo tuntuu hyvältä ja luonnoliselta. Arki ei ole raskasta, vaan siitä on tehty kaikille mahdollisimman helppoa ja mukavaa. Elämä on valintoja. Voi valita kurjuuden ja stressin tai tehdä elämästään ihanaa ja onnellista.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En todellakaan kadu. Oma vanhemmuus on ollut korjaavaa myös omalle sisäiselle lapselleni. Olemalla loistava vanhempi omille lapsilleni, olen korjannut ja parantanut myös sisäistä lastani. Omien lasten ilon ja onnen kautta olen parantunut traumaattisesti lapsuudesta. Olen vieläkin välillä hämmentynyt kuinka ihanaa perhe-elämä voi olla. Aikuiset on turvallisia ja lapset tyytyväisiä, kaikki onnellisia ja viihtyvät yhdessä.
Kuulostaa täydelliseltä idylliltä. Kaikki ovat onnellisia ja tyytyväisiä ja viihtyvät yhdessä, elämä on kivaa ja helppoa. Lieko tuollaista jenkkisarjoissakaan, saati elävässä elämässä.
Pahanilmanlintu se siellä. Ei tietenkään kaikki ole koko ajan onnellisia, elämässä sattuu ja tapahtuu ja kaikkeen ei voi vaikuttaa. On sairauksia, on ikäviä tapahtumia, joihin ei voi itse vaikuttaa. Terve ja hyvinvoiva perhe selviää näistä haasteista yhdessä, yhdessäolo tuntuu hyvältä ja luonnoliselta. Arki ei ole raskasta, vaan siitä on tehty kaikille mahdollisimman helppoa ja mukavaa. Elämä on valintoja. Voi valita kurjuuden ja stressin tai tehdä elämästään ihanaa ja onnellista.
Aina se ei kylläkään ole omista valinnoista kiinni. Eikä elämän ja arjen ole minun mielestäni tarkoituskaan olla pelkästään helppoa ja mukavaa. Eihän se opeta lapsillekaan pärjäämistä hankalissa paikoissa.
Jos voisin palata aikaan ennen lapsia ,aloittaisin lasten teon aikaisemmin. Elimme miehen kanssa 7 vuotta lapsettomia ja esikoinen syntyi kun olimme 27 v. Jotenkin sitten paapoimme esikoista ja havahduimme esikoisen alettua koulun, että voisimme tehdä lisää lapsia. Olimme 38 ja 39 kun seuraavat lapset syntyi. Jos olisimme pitäneet tasaista tahtia olisimme ennätyäneet saada ainakaan n 1-2 lasta enemmän. Taloudellisista seikoista ei ollut kiinni vaan jotenkin ei tullut niitä päätöksiä tehtyä
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En todellakaan kadu. Oma vanhemmuus on ollut korjaavaa myös omalle sisäiselle lapselleni. Olemalla loistava vanhempi omille lapsilleni, olen korjannut ja parantanut myös sisäistä lastani. Omien lasten ilon ja onnen kautta olen parantunut traumaattisesti lapsuudesta. Olen vieläkin välillä hämmentynyt kuinka ihanaa perhe-elämä voi olla. Aikuiset on turvallisia ja lapset tyytyväisiä, kaikki onnellisia ja viihtyvät yhdessä.
Kuulostaa täydelliseltä idylliltä. Kaikki ovat onnellisia ja tyytyväisiä ja viihtyvät yhdessä, elämä on kivaa ja helppoa. Lieko tuollaista jenkkisarjoissakaan, saati elävässä elämässä.
Pahanilmanlintu se siellä. Ei tietenkään kaikki ole koko ajan onnellisia, elämässä sattuu ja tapahtuu ja kaikkeen ei voi vaikuttaa. On sairauksia, on ikäviä tapahtumia, joihin ei voi itse vaikuttaa. Terve ja hyvinvoiva perhe selviää näistä haasteista yhdessä, yhdessäolo tuntuu hyvältä ja luonnoliselta. Arki ei ole raskasta, vaan siitä on tehty kaikille mahdollisimman helppoa ja mukavaa. Elämä on valintoja. Voi valita kurjuuden ja stressin tai tehdä elämästään ihanaa ja onnellista.
Kivankaan kumppanin kanssa se ei aina onnistu. Voi käydä niinkin, ettei perheen arjesta meinaa saada mukavaa millään. Yksinhuoltajuudesta minulla ei ole kokemusta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En todellakaan kadu. Oma vanhemmuus on ollut korjaavaa myös omalle sisäiselle lapselleni. Olemalla loistava vanhempi omille lapsilleni, olen korjannut ja parantanut myös sisäistä lastani. Omien lasten ilon ja onnen kautta olen parantunut traumaattisesti lapsuudesta. Olen vieläkin välillä hämmentynyt kuinka ihanaa perhe-elämä voi olla. Aikuiset on turvallisia ja lapset tyytyväisiä, kaikki onnellisia ja viihtyvät yhdessä.
Kuulostaa täydelliseltä idylliltä. Kaikki ovat onnellisia ja tyytyväisiä ja viihtyvät yhdessä, elämä on kivaa ja helppoa. Lieko tuollaista jenkkisarjoissakaan, saati elävässä elämässä.
Pahanilmanlintu se siellä. Ei tietenkään kaikki ole koko ajan onnellisia, elämässä sattuu ja tapahtuu ja kaikkeen ei voi vaikuttaa. On sairauksia, on ikäviä tapahtumia, joihin ei voi itse vaikuttaa. Terve ja hyvinvoiva perhe selviää näistä haasteista yhdessä, yhdessäolo tuntuu hyvältä ja luonnoliselta. Arki ei ole raskasta, vaan siitä on tehty kaikille mahdollisimman helppoa ja mukavaa. Elämä on valintoja. Voi valita kurjuuden ja stressin tai tehdä elämästään ihanaa ja onnellista.
No ei niitä oikeastaan voi valita.
Jos voisin palata ajassa takaisin alkaisin tekemään lapsia 10 vuotta aikaisemmin niin ehtisin hankkia useamman.
Olin vela melkein nelikymppiseksi joten ehdin saada vain yhden.
Kaikki eivät kuitenkaan koe tai kaipaa tuollaista kuvaamaasi rakkautta lapseen.