Lue keskustelun säännöt.
Viekö kenenkään muun puoliso kotona kaiken "tilan"?
17.02.2023 |
Itselleni on tullut tunne, että olen tässä suhteessa kadottanut itseni. Kuka olen ja mitä haluan, mistä pidän. Koti ei ole sen näköinen kuin itse pitäisin, meillä kuunnellaan sitä musiikkia mitä puolisoni soittaa ja silloin kun hän haluaa, hän tekee muutenkin mitä huvittaa. Koen ettei itselläni ole samaan mahdollisuutta. Koen että myös itsetuntoni on laskenut pitkän suhteen aikana, koska minulla on usein tunne että minua väheksytään jotenkin tässä. Ikään kuin en olisi yhtä fiksu mielipiteiltäni, tai jotain. Tai sitten otan vain sen niin ja olen herkkä loukkaantumaan, kun toinen tulee selän taakse neuvomaan kun teen ruokaa, tai antaa ohjeita kun ajan autoa. Minulla on sentään ollut ajokortti parikymmentä vuotta ja olen omasta mielestäni ihan taitava kuski. No, varmaan tämä oman tilan ja itsensä kadottaminen on osin myös sitä että olen useamman lapsen kotiäiti ollut pitkään, ja mukana myös ehkä ikäkriisiä. Mutta miten raivata tilaa itselleen ja toisaalta haluaisin uudelleen löytää myös sen kuka olen. Onko muita ollut samassa tilanteessa? Miten saitte elämästä taas itsenne näköistä eikä sen puolison näköistä? Ja miten löysit sen miltä se oman näköinen tänä päivänä näyttää?
Kommentit (177)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Eli kun sanot, ettei sinulla ole samaa mahdollisuutta, estääkö puolisosi sinua jotenkin esim. kuuntelemasta omaa musiikkiasi tai kommentoiko sitä negatiivisesti? Vai onko enemmän kyse siitä, ettet vaan enää meinaa edes tietää, mitä se oma musiikkisi olisi?
Ensin mainittu olisi huolestuttavaa!
Ei kommentoi "musiikkiani" negatiivisesti, koska en kertakaikkiaan kuuntele enää koskaan musiikkia. Paitsi silloin kun ajan yksin autolla laitan radion päälle. Tv-ohjelmia, mitä katson hän arvostelee koska ei voi itse sietää sen tyypin ohjelmia.
Taustalla tuon musiikin kanssa on varmaan se, että kuuntelulaitteemme ovat tulleet miehen mukana, hän harrastaa niitä muutenkin ja on aika tarkka niistä. Varmasti saan kuunnella niillä, tai ehdottaa mitä musiikkia laitettaisiin, mutta jotenkin asetelma on se että ne on hänen ensisijaisesti. En voi yhtä vapautuneesti käyttää niitä ainakaan mielessäni, kuin jos olisimme vaikka joskus yhdessä ne hankkineet tai saati että olisivat omani. Musiikinkuunteluni loppui suhteemme myötä.
Tämä ei välttämättä ole tietoista dominointia häneltä elämässämme, tai toki myös voi olla, mutta jotenkin vain tuntuu ettei ole tilaa omannäköiselle elämiselle. Ja kyllä nyt kun kysyit, joskus on fiilis että sitä omannäköistäni arvostellaan tai naurahdetaan sille. Joskus teen luovia juttuja, mutta en mielelläni puolison läsnäollessa, koska en halua hänen kommentointiaan. Mietin kyllä välillä että onko se lopulta puolisoni toiminnassa vai omassani etten osaa vain itse ottaa sitä tarvitsemaani tilaa, konkreettisesti mutta myös henkisesti. En osaa sanoa, lähtökohdat voi olla molemmissakin. Ehkä itsetuntoni on myös karissut liikaa, ja olen sen myötä kutistunut. ap
Mikä estää sinua hankkimasta omia musiikin kuuntelulaitteita?
Miksi katsotte yhdessä tv:tä jos ette pidä samoista ohjelmista?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Meillä nainen on vallannut koko asunnon en saa juurikaan säilyttää muuta kuin vaatteita sisällä kaikki muut omat kamppeeni joudun säilyttämään ulkovarastossa ettei ne pilaa naisen haluamaa sisustusta. Odotan että saa rakennettua kotinsa niin kuin haluaa ja jätän hänet kun tiedän että työttömällä ei ole varaa maksaa omakotitalon kuluja
Minulla on tuollainen olo koskien koko perhettä, myös lapsia. Kaikki paitsi minä ovat tässä perheessä autistisia (osalla vain piirteitä, tosin), ja jotenkin luonnostaan osaavat olla röyhkeitä + ottaa tilaa. Minä taas...no, kutistun taustalle. Olen herkkä muiden tarpeita kohtaan, joten kiukuttaa, kun sen yhden kerran vaikka kuuntelee jotain ja toisen on pakko tulla valittamaan siitä tai mennä mielenosoituksellisesti huoneeseensa. Lapset haluavat näyttää minulle loputtomasti heitä kiinnostavia videoita ja pelejä ja tavaroita, mutta eivät pysty ottamaan vastaan jos haluan puolestani näyttää heille jotain pientä. Muistan varmaan ikuisesti, kun olin järkännyt meille kivan perheillan elokuvineen ja herkkuruokineen (lasten herkkuja lähinnä), ja tein sen virheen että valitsin itse elokuvan...4-vuotias ei suostunut tulemaan sohvalle laisinkaan, vaan istui mieltään osoittaen keittiössä meihin selin, syöden samalla. Se elokuva oli samasta sarjasta, jota hän katsoi paljon tuohon aikaan, joten luulin valinneeni hyvin. Vähänpä tuolloin tiesin, että ongelma tässä ei ollut itse elokuva, vaan lapsen autismi.
Vierailija kirjoitti:
No ei ehkä muuten, mutta tavaroiden suhteen kyllä. Miehellä on vaikka mitä kamaa, se tykkää keräillä. Ja vaikka ei keräilisi, niin jotenkin se vaan levittäytyy joka paikkaan tavaroinensa. Mun harrastus- ja projektitavarat mahtuu kahteen sängynaluslaatikkoon ja mun työpöydän laatikoihin. Miehellä on autotallissa kamoja (ei siis työkaluja, vaan jotain, en tiiä edes mitä kaikkea), sillä on olohuoneessa kitarat ja vahvistin, kodinhoitohuoneessa kaapissa jotain projektikamoja, vaatehuoneessa muutama hylly on sen kamoilla... koko ajan se lisäksi haaveilee että semmonen ja semmonen ois kiva, vois ostaa basson (?!? ei se edes soita bassoa, vaan kitaraa) ja viimeisimpänä sillä on ideana ollut että voisi ostaa 3D tulostimen, kun mun työpöydällä ois tilaa sille (omallaan ei ole, kun siinä on kolme !! näyttöä).
Mun kokemuksen mukaan tää ei ole edes harvinaista, mutta silti puhutaan aina vaan siitä, miten naiset sisustaa miehet ulos kodeistaan. En sitten tiiä onko tuo oikeasti yleistä.
Meillä vähän sama tilanne, miehellä on oma työhuone työntekoon ja harrastuksiin, lisäksi sen pleikkareita ja soittimia on myös olohuoneessa. Autotallissa on kasoittain eri työkaluja. Minulla on aivan liian pieni työpöytä makuuhuoneen nurkassa ja ompelukone ahtaasti kodinhoitohuoneen nurkassa. Ja sit väitetään että miehillä ei ole omaa tilaa kodeissa?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Eli kun sanot, ettei sinulla ole samaa mahdollisuutta, estääkö puolisosi sinua jotenkin esim. kuuntelemasta omaa musiikkiasi tai kommentoiko sitä negatiivisesti? Vai onko enemmän kyse siitä, ettet vaan enää meinaa edes tietää, mitä se oma musiikkisi olisi?
Ensin mainittu olisi huolestuttavaa!
Ei kommentoi "musiikkiani" negatiivisesti, koska en kertakaikkiaan kuuntele enää koskaan musiikkia. Paitsi silloin kun ajan yksin autolla laitan radion päälle. Tv-ohjelmia, mitä katson hän arvostelee koska ei voi itse sietää sen tyypin ohjelmia.
Taustalla tuon musiikin kanssa on varmaan se, että kuuntelulaitteemme ovat tulleet miehen mukana, hän harrastaa niitä muutenkin ja on aika tarkka niistä. Varmasti saan kuunnella niillä, tai ehdottaa mitä musiikkia laitettaisiin, mutta jotenkin asetelma on se että ne on hänen ensisijaisesti. En voi yhtä vapautuneesti käyttää niitä ainakaan mielessäni, kuin jos olisimme vaikka joskus yhdessä ne hankkineet tai saati että olisivat omani. Musiikinkuunteluni loppui suhteemme myötä.
Tämä ei välttämättä ole tietoista dominointia häneltä elämässämme, tai toki myös voi olla, mutta jotenkin vain tuntuu ettei ole tilaa omannäköiselle elämiselle. Ja kyllä nyt kun kysyit, joskus on fiilis että sitä omannäköistäni arvostellaan tai naurahdetaan sille. Joskus teen luovia juttuja, mutta en mielelläni puolison läsnäollessa, koska en halua hänen kommentointiaan. Mietin kyllä välillä että onko se lopulta puolisoni toiminnassa vai omassani etten osaa vain itse ottaa sitä tarvitsemaani tilaa, konkreettisesti mutta myös henkisesti. En osaa sanoa, lähtökohdat voi olla molemmissakin. Ehkä itsetuntoni on myös karissut liikaa, ja olen sen myötä kutistunut. ap
Mikä estää sinua hankkimasta omia musiikin kuuntelulaitteita?
Miksi katsotte yhdessä tv:tä jos ette pidä samoista ohjelmista?
Kyllä välillä tuleekin mieleen, että haluaisin oman vinyylisoittimen ja radion. Mutta olisiko järkeä että kohtuullisen pienessä asunnossa olisi kaksi vinyylisoitinta, kummallekin oma? En tiedä löytäisinkö sille mistään tilaakaan, meillä on muutenkin kovin ahdasta. Kaipaan kyllä sitä välillä kun nuorena kuuntelin omia kasettejani ja vinyyleitäni. Ehkä nyt alkuunsa tuo kuulokkeilla edes spotifystä kuuntelu voisi olla kokeilemisen arvoinen juttu, vaikka vinyyleissä on se ihana tunnelma mitä kaipaan, kun saa laittaa levyn pyörimään. :)
Ei me juurikaan katsota tv:tä yhdessä, koska ei pidetä samoista ohjelmista. Mutta kuten sanottu asutaan pienessä asunnossa melko ahtaasti, ja helposti ohi mennessään kuulee ja näkee mitä toinen katsoo. Sit tulee sitä kommentointia.
ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Eli kun sanot, ettei sinulla ole samaa mahdollisuutta, estääkö puolisosi sinua jotenkin esim. kuuntelemasta omaa musiikkiasi tai kommentoiko sitä negatiivisesti? Vai onko enemmän kyse siitä, ettet vaan enää meinaa edes tietää, mitä se oma musiikkisi olisi?
Ensin mainittu olisi huolestuttavaa!
Ei kommentoi "musiikkiani" negatiivisesti, koska en kertakaikkiaan kuuntele enää koskaan musiikkia. Paitsi silloin kun ajan yksin autolla laitan radion päälle. Tv-ohjelmia, mitä katson hän arvostelee koska ei voi itse sietää sen tyypin ohjelmia.
Taustalla tuon musiikin kanssa on varmaan se, että kuuntelulaitteemme ovat tulleet miehen mukana, hän harrastaa niitä muutenkin ja on aika tarkka niistä. Varmasti saan kuunnella niillä, tai ehdottaa mitä musiikkia laitettaisiin, mutta jotenkin asetelma on se että ne on hänen ensisijaisesti. En voi yhtä vapautuneesti käyttää niitä ainakaan mielessäni, kuin jos olisimme vaikka joskus yhdessä ne hankkineet tai saati että olisivat omani. Musiikinkuunteluni loppui suhteemme myötä.
Tämä ei välttämättä ole tietoista dominointia häneltä elämässämme, tai toki myös voi olla, mutta jotenkin vain tuntuu ettei ole tilaa omannäköiselle elämiselle. Ja kyllä nyt kun kysyit, joskus on fiilis että sitä omannäköistäni arvostellaan tai naurahdetaan sille. Joskus teen luovia juttuja, mutta en mielelläni puolison läsnäollessa, koska en halua hänen kommentointiaan. Mietin kyllä välillä että onko se lopulta puolisoni toiminnassa vai omassani etten osaa vain itse ottaa sitä tarvitsemaani tilaa, konkreettisesti mutta myös henkisesti. En osaa sanoa, lähtökohdat voi olla molemmissakin. Ehkä itsetuntoni on myös karissut liikaa, ja olen sen myötä kutistunut. ap
Mikä estää sinua hankkimasta omia musiikin kuuntelulaitteita?
Miksi katsotte yhdessä tv:tä jos ette pidä samoista ohjelmista?
Jaa että molemmat kuuntelisi eri musiikkia omilla laitteillaan yhtä aikaa? Tai olkkarissa ois vierekkäin kahdet vehkeet, molemmille omat? Järki hoi.
Kuulostaa kovin tutulta tännekin! Meillä 28 vuotta kohta takana, mies huudattaa ja laulaa omaa musiikkiaan joka päivä. Samoin hänellä on jotenkin sairaanloinen kontrollisuhde tv:n kaukosäätimeen, hyvä ettei nuku se tyynynsä alla... Itselleni on aivan selvä asia, että kun lapsemme muuttaa kotoa (max. 5 v), minä nostan kytkintä, todennäköisesti kämppä menee myyntiin. Haluan loppuikäni viettää yksin ja hiljaisuudessa:-)
Muuten sille, joka sanoi harkitsevansa levyjensä ym. poismyyntiä, älä ikinä edes harkitse sitä! Et saa luopua itsellesi rakkaasta asiasta kumppanin tähden, mieluummin muuta omaan asuntoon ja jatkakaa suhdetta omista kodeista käsin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Meillä myös miehellä on kodissamme työpöytä, useampia näyttöjä tietokoneen kera jne. Itse työskentelen sohvalla tai sängyllä läppäri sylissä. Muutenkin miehen tavarat valtaavat kotimme joka huoneen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minulla on tuollainen olo koskien koko perhettä, myös lapsia. Kaikki paitsi minä ovat tässä perheessä autistisia (osalla vain piirteitä, tosin), ja jotenkin luonnostaan osaavat olla röyhkeitä + ottaa tilaa. Minä taas...no, kutistun taustalle. Olen herkkä muiden tarpeita kohtaan, joten kiukuttaa, kun sen yhden kerran vaikka kuuntelee jotain ja toisen on pakko tulla valittamaan siitä tai mennä mielenosoituksellisesti huoneeseensa. Lapset haluavat näyttää minulle loputtomasti heitä kiinnostavia videoita ja pelejä ja tavaroita, mutta eivät pysty ottamaan vastaan jos haluan puolestani näyttää heille jotain pientä. Muistan varmaan ikuisesti, kun olin järkännyt meille kivan perheillan elokuvineen ja herkkuruokineen (lasten herkkuja lähinnä), ja tein sen virheen että valitsin itse elokuvan...4-vuotias ei suostunut tulemaan sohvalle laisinkaan, vaan istui mieltään osoittaen keittiössä meihin selin, syöden samalla. Se elokuva oli samasta sarjasta, jota hän katsoi paljon tuohon aikaan, joten luulin valinneeni hyvin. Vähänpä tuolloin tiesin, että ongelma tässä ei ollut itse elokuva, vaan lapsen autismi.
On siinäkin äiti haukkuu lapsia ja kumppania autistiseksi kun äiti ei heiltä saa tarpeeksi huomiota ja samalla ylistää itseään kuinka paljon parempi on kuin muut (kaikki paitsi minä on autistisia). Oikean kävelevä esimerkki hirviöstä keneltä pitäis ottaa lapset pois
Häh, mistä lähtien autisti on ollut haukkumasana? Teen töitä autistien parissa ja kyllä heillä tosiaan on ne omat piirteensä jotka takuulla aiheuttaa haasteita. Aika useinhan erityislasten vanhemmat ovat aika väsyneitä kun ne omat tarpeet jää sivuun, ja jos vielä puolisonakin erityisaikuinen niin vaatii kyllä joustamista.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
No ei ehkä muuten, mutta tavaroiden suhteen kyllä. Miehellä on vaikka mitä kamaa, se tykkää keräillä. Ja vaikka ei keräilisi, niin jotenkin se vaan levittäytyy joka paikkaan tavaroinensa. Mun harrastus- ja projektitavarat mahtuu kahteen sängynaluslaatikkoon ja mun työpöydän laatikoihin. Miehellä on autotallissa kamoja (ei siis työkaluja, vaan jotain, en tiiä edes mitä kaikkea), sillä on olohuoneessa kitarat ja vahvistin, kodinhoitohuoneessa kaapissa jotain projektikamoja, vaatehuoneessa muutama hylly on sen kamoilla... koko ajan se lisäksi haaveilee että semmonen ja semmonen ois kiva, vois ostaa basson (?!? ei se edes soita bassoa, vaan kitaraa) ja viimeisimpänä sillä on ideana ollut että voisi ostaa 3D tulostimen, kun mun työpöydällä ois tilaa sille (omallaan ei ole, kun siinä on kolme !! näyttöä).
Mun kokemuksen mukaan tää ei ole edes harvinaista, mutta silti puhutaan aina vaan siitä, miten naiset sisustaa miehet ulos kodeistaan. En sitten tiiä onko tuo oikeasti yleistä.
Mainitse vaukka vaan 2 nailuolista kertovaa ohjelmaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Eli kun sanot, ettei sinulla ole samaa mahdollisuutta, estääkö puolisosi sinua jotenkin esim. kuuntelemasta omaa musiikkiasi tai kommentoiko sitä negatiivisesti? Vai onko enemmän kyse siitä, ettet vaan enää meinaa edes tietää, mitä se oma musiikkisi olisi?
Ensin mainittu olisi huolestuttavaa!
Ei kommentoi "musiikkiani" negatiivisesti, koska en kertakaikkiaan kuuntele enää koskaan musiikkia. Paitsi silloin kun ajan yksin autolla laitan radion päälle. Tv-ohjelmia, mitä katson hän arvostelee koska ei voi itse sietää sen tyypin ohjelmia.
Taustalla tuon musiikin kanssa on varmaan se, että kuuntelulaitteemme ovat tulleet miehen mukana, hän harrastaa niitä muutenkin ja on aika tarkka niistä. Varmasti saan kuunnella niillä, tai ehdottaa mitä musiikkia laitettaisiin, mutta jotenkin asetelma on se että ne on hänen ensisijaisesti. En voi yhtä vapautuneesti käyttää niitä ainakaan mielessäni, kuin jos olisimme vaikka joskus yhdessä ne hankkineet tai saati että olisivat omani. Musiikinkuunteluni loppui suhteemme myötä.
Tämä ei välttämättä ole tietoista dominointia häneltä elämässämme, tai toki myös voi olla, mutta jotenkin vain tuntuu ettei ole tilaa omannäköiselle elämiselle. Ja kyllä nyt kun kysyit, joskus on fiilis että sitä omannäköistäni arvostellaan tai naurahdetaan sille. Joskus teen luovia juttuja, mutta en mielelläni puolison läsnäollessa, koska en halua hänen kommentointiaan. Mietin kyllä välillä että onko se lopulta puolisoni toiminnassa vai omassani etten osaa vain itse ottaa sitä tarvitsemaani tilaa, konkreettisesti mutta myös henkisesti. En osaa sanoa, lähtökohdat voi olla molemmissakin. Ehkä itsetuntoni on myös karissut liikaa, ja olen sen myötä kutistunut. ap
Mikä estää sinua hankkimasta omia musiikin kuuntelulaitteita?
Miksi katsotte yhdessä tv:tä jos ette pidä samoista ohjelmista?
Jaa että molemmat kuuntelisi eri musiikkia omilla laitteillaan yhtä aikaa? Tai olkkarissa ois vierekkäin kahdet vehkeet, molemmille omat? Järki hoi.
2 kertaa hyvät langattomat kuulokkeet. t:järki
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Onkohan AP mun sisko?
Jos mies tulee neuvomaan esim mun laittaessa ruokaa tai siivotessa, isken sille kauhan, rätin tms kouraan, kehoitan hoitamaan homman loppuun kun kerran osaa paremmin ja poistun paikalta. Kovin usein ei ole tarvinnut tätä tehdä oppi on mennyt perille.
En minäkään puutu kun hän kokkaa, siivoaa tai ajaa autoa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No ei ehkä muuten, mutta tavaroiden suhteen kyllä. Miehellä on vaikka mitä kamaa, se tykkää keräillä. Ja vaikka ei keräilisi, niin jotenkin se vaan levittäytyy joka paikkaan tavaroinensa. Mun harrastus- ja projektitavarat mahtuu kahteen sängynaluslaatikkoon ja mun työpöydän laatikoihin. Miehellä on autotallissa kamoja (ei siis työkaluja, vaan jotain, en tiiä edes mitä kaikkea), sillä on olohuoneessa kitarat ja vahvistin, kodinhoitohuoneessa kaapissa jotain projektikamoja, vaatehuoneessa muutama hylly on sen kamoilla... koko ajan se lisäksi haaveilee että semmonen ja semmonen ois kiva, vois ostaa basson (?!? ei se edes soita bassoa, vaan kitaraa) ja viimeisimpänä sillä on ideana ollut että voisi ostaa 3D tulostimen, kun mun työpöydällä ois tilaa sille (omallaan ei ole, kun siinä on kolme !! näyttöä).
Mun kokemuksen mukaan tää ei ole edes harvinaista, mutta silti puhutaan aina vaan siitä, miten naiset sisustaa miehet ulos kodeistaan. En sitten tiiä onko tuo oikeasti yleistä.
Mainitse vaukka vaan 2 nailuolista kertovaa ohjelmaa.
En oo koskaan kuullutkaan naisluolista. Miehet kuulemma ehdottomasti tarvitsee oman tilan, mutta naisille ilmeisesti pitäis riittää keittiö.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Samansuuntaista meilläkin. Mies osallistuu kotitöihin, hoitaa osuutensa arjesta, maksaa osuutensa, pääasiassa "hyvä mies". Mutta tuo tietyntyyppinen tilan omiminen ja rajattomuus ärsyttää toisinaan. Musa joskus huutaa vaikka sanon että haluaisin nyt nauttia hiljaisuudesta, voisiko laittaa pienemmälle jne- suuttuu ja kiukuttelee sitten. Välillä myös puuttuu minun ja lasten tekemisiin ja on sellaisiakin päiviä kun muut eivät tee hänen mielestään mitään oikein- lapsi puristaa tiskirätin väärin tai minä ajan auton väärään kohtaan pihassa jne .. argh. Olen koettanut sanoa että käytöksensä on tosi uuvuttavaa kun tuntuu ettemme kelpaa mihinkään- vastaus:"mä vaan sanoin" saa sappeni kiehumaan. Olen yrittänyt sanoa että opettelisi tunnistamaan nuo päivät kun kanssaihmiset ärsyttää, ja lähtisvaikka yksin patikoimaan... Mutta ei, on vissiin kivempaa olla muille rasitteena.
Sanot vastaan. Näin meillä tekee kumpikin.
Minä taisin meillä olla se tilansyöjä. Olen onneksi oppinut kunnioittamaan toisenkin tilaa ja vaikka meillä on erilaiset mielenkiinnon kohteet, niin on televisio ja musiikkivehkeet toisessakin huoneessa, ja molemmilla on tilaa elää. Jotenkin olemme vanhemmiten oppineet enemmän myös yhdessä tekemään toiselle mieluisia asioita. Ja ihan oikeasti huomaa, ettei ole omaa puolisoaan ja hänen osaamistaan edes ymmärtänyt nuorena ja hektisen työelämän aikana.
No, minä vähän koen. Olen siis uusioperheessä bonusvanhempi, eli vanhanaikaisesti isäpuoli. Minä koen, että minun pitää piilotella työhuoneessa, jos yhtään tehdä tehdä omia juttuja. Minulta kiellettiin heti yhteen muuttaessa haluamani musiikin kuuntelu kaiuttimista edes suljetun oven takana (kuulokkeet päässä saa kuunnella), mutta totta kai puolison lapsi saa huudattaa haluaamaansa musiikkia ja vaikka laulaa korvia särkevästi kovaan ääneen, jos mussukasta vain siltä tuntuu. Olohuone on vallattu käytännössä aina, ja jos hetkeksi pääsen katsomaan vaikka tv:tä rauhassa siellä, niin eiköhän sieltä kohta joku paukkaa samaan tilaan ja mun pitää keskeyttää katsominen. Poistumaan en saa pyytää. Eli tavallaan tuntuu, että mun pitää pysyä aktiivisesti poissa muiden tieltä ja olla mahdollisimman näkymätön.
Vierailija kirjoitti:
Meillä nainen on vallannut koko asunnon en saa juurikaan säilyttää muuta kuin vaatteita sisällä kaikki muut omat kamppeeni joudun säilyttämään ulkovarastossa ettei ne pilaa naisen haluamaa sisustusta. Odotan että saa rakennettua kotinsa niin kuin haluaa ja jätän hänet kun tiedän että työttömällä ei ole varaa maksaa omakotitalon kuluja
Että näin, taas yksi narskusetä suunnittelee toisen tuhoamista. Hae apua, olet oikeasti hyvin sairas ja vaarallinen.
Vierailija kirjoitti:
Meillä sama.
Joku tällä palstalle sanoi, että se kuka hallitsee telkkarin kaukosäädintä on perheen alfa-eläin. Minulla on kaukosäädin vain kun olen yksin kotona. Mun ohjelmat on paskaa vaikka katsoisin uutisia, ajankohtaisohjelmia tai luonto-ohjelmia.
Emmerdalet yms. hömpät katson mieheltä salaa, koska niistä saan hirveät piilokettuilut.
Meillä on tämäkin toisin päin. Avovaimo katsoisi ainoastaan jenkkihömppäsarjoja ja realityä, ja pelkkien uutisten katsomisen haluaminen tuntuu monesti olevan liikaa. A-Talkia nyt ei sentään saa katsoa, se olisi jo liikaa.
No ei ehkä muuten, mutta tavaroiden suhteen kyllä. Miehellä on vaikka mitä kamaa, se tykkää keräillä. Ja vaikka ei keräilisi, niin jotenkin se vaan levittäytyy joka paikkaan tavaroinensa. Mun harrastus- ja projektitavarat mahtuu kahteen sängynaluslaatikkoon ja mun työpöydän laatikoihin. Miehellä on autotallissa kamoja (ei siis työkaluja, vaan jotain, en tiiä edes mitä kaikkea), sillä on olohuoneessa kitarat ja vahvistin, kodinhoitohuoneessa kaapissa jotain projektikamoja, vaatehuoneessa muutama hylly on sen kamoilla... koko ajan se lisäksi haaveilee että semmonen ja semmonen ois kiva, vois ostaa basson (?!? ei se edes soita bassoa, vaan kitaraa) ja viimeisimpänä sillä on ideana ollut että voisi ostaa 3D tulostimen, kun mun työpöydällä ois tilaa sille (omallaan ei ole, kun siinä on kolme !! näyttöä).
Mun kokemuksen mukaan tää ei ole edes harvinaista, mutta silti puhutaan aina vaan siitä, miten naiset sisustaa miehet ulos kodeistaan. En sitten tiiä onko tuo oikeasti yleistä.