Lue keskustelun säännöt.
Henkinen väkivalta parisuhteessa - onko muut kokeneet vastaavaa?
16.02.2023 |
Koen voimakkaasti, että aviomeheni on henkisesti väkivaltainen. Englanniksi termi emotionally abusive ehkä kuvaa hänen käytöstään kaikkein parhaiten, koska käytös on nimenomaan sitä, että hän pyrkii "oksentamaan" pahoinvointinsa minun taakaksi ja hyväksikäyttää siten henkisesti.
Tänään hän esimerkiksi soitti ja viestitti minulle töihin taas monta kertaa. Hän ei ole mustasukkainen, vaan ennemminkin läheisriippuvainen ja jatkuva soittelu / ivestittely on kontrollointia. Olin palavereissa, enkä pystynyt vastaamaan. Töistä lähteissä soitin takaisin ja hän tiuski mulle, valitti lasten kuskaamisista, kiireestä, jne. Asioista, jotka minä usein hoidan yksin. Kotona jatkoi tiuskimista ja kuormittavaa valittamista, aihe vain vaihteli. Tyypillisesti hänen oma olonsa tästä kevenee ja jossain vaiheessa toteaa: toivottavasti meidän ei tarvitse koko iltaa riidellä. Oma tunnelma on useimmiten silloin jo niin apea ja raskas, etten jaksa enää edes kunnolla puhua. Tänäänkin pidättelin kyyneliä ja mietin mielessäni lapsuuden tärkeää hahmoa, jonka ajattelu lohduttaa.
Ei ollut paljon sanottavaa hänelle sen jälkeen miten puhui minulle: tiuskimista, ilkeilyä, saivartelua. Hiljaisesta olemuksestani suuttuneena hän lopulta painui ovia paiskoen ulos, koska en kuulemma puhu ja siten hänen on turha olla täällä.
Toisin sanoen: ensin hän purkaa minuun henkistä väkivaltaa, sen jälkeen ilmoittaa, että HÄN ei halua sitten riidellä koko iltaa. Riidellä? Eihän tässä ole ollut riitaa, vaan henkistä väkivaltaa hänen puolelta. Kun en pysty (PYSTY!!) olemaan normaali oma itseni ja nytkin itkin hiljaa, kun oli niin karsea olo, alkaa hän raivota uudestaan ja tyypillisesti toisella kierroksella paiskoo jotain, ovia tai tavaroita.
Onko kukaan kokenut jotain vastaavaa? En löydä oikein vertaistukea, se auttaisi.
Kommentit (179)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mitä mieltä olette tällaisesta:
Mies on huomaavainen yms., ei suoraan hauku eikä sano pahasti. Ei haasta riitaa.
Silti usein itsellä tulee paha olo toistuvista tilanteista, joissa miehellä on itsellään stressiä tai surua. Mies alkaa sääliä itseään "olen paha ihminen", "olen riittämätön" ja sitten epäsuorasti vaatii minua lohduttamaan ja vakuuttelemaan päinvastoin.
Viimeisin esimerkki tällä viikolla, kun oltiin vuokramökillä. Mies teki siellä myös töitä. Oltiin jo aiemmin sovittu lähtevämme pitkälle kävelylle päivänvalon aikana. Mies kuitenkin makasi sängyssä pitkään. Lupasi nousta "kohta" monta kertaa. Kun oikeasti alettiin tehdä lähtöä, mies alkoi valittaa miten väsynyt hän on. Sanoin "ei meidän ole pakko lähteä" moneen kertaan ja tarkoitin sitä. Mies loukkaantui "halusin vain ilmaista, että olen väsynyt". Hänen mukaansa hänellä ei muuten ole aikaa ja tilaa olla väsynyt. (Puhuu tästä usein mutta en sanonut sitä.) Alkoi pitkän itsesäälijutun ja minun piti pitkään vakuutella, että tekee tarpeeksi töissä jne. Juttu kiersi kehää. Minä sitten varmistelin, haluaako lähteä ulos ja sanoin, että ei minun ole pakko päästä mihinkään. Mies sanoi haluavansa.
Tässä meni aikaa ja oli jo iltapäivä. Ehdotin sitten lyhyempää reittiä alkuperäisen sijaan. Miehellä kesti koota itsensä ja valmistautua. Alkumatkasta mies jutteli normaalisti ja vaikutti päässeen yli aiemmasta. Tietenkin lyhyemmälläkin reitillä ehti tulla pimeä ja paluumatkan vaelsimme taskulamppujen valossa. Mies meni hiljaiseksi ja sitten valitti taas väsymystä ja että pitää tehdä vielä illalla työjuttu. Kertoi sitten tämän keskellä metsää, mistä oli matkaa takaisin mökkiin. Tuli olo, että ei olisi pitänyt lähteä ollenkaan kävelemään ja että minä olin syyllinen hänen työaikataulun pettämiseen, vaikken tiennyt asiasta aiemmin. Tuntui että raahasin kivirekeä perässäni.
Yksin olisin vain mennyt ja tehnyt. Nyt piti kuunnella pitkään psykodraamoja ja antaa sääliä ja kannustusta. En olisi halunnut joutua siihen rooliin taas, mutta mies jotenkin manipuloi siihen.
Mielipiteitä?
Manipuloi sinua.
Miten niin??
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Paljon sulle maksetaan näistä eri tarinoista, vauvalööppäri?
Aloittajalle:
Mun isäni on juuri tuollainen ja pahempikin, mutta en kehtaa tässä kertoa yksityiskohtaisemmin. Isäni on terrorisoinut perhettäni sekä kaikkia joiden tielle osuu jo kohta kolme vuosikymmentä, itse olen onneksi päässyt aloittamaan terapian. On vaikea käydä tapaamassa äitiä ja sisaruksia, kun pelkään isää kuollakseni, en voi edes soittaa heille koska hän kontrolloi puhelimien käyttöä ja kaikkea. Olen rukoillut äitiä ottamaan avioeron, mutta hän ei uskalla. Ja isällä tosiaan on äidin pankkitunnukset ja kaikki, niin en tiedä miten erosta selviäisi turvallisesti, se taitaa olla mahdotonta.
Jos et itsesi niin edes lastesi puolesta, pyydän: ota avioero. Jos jo itse kärsit paljon avioliitossasi, niin mieti edes hetki millaista helvettiä lapsesi joutuvat kokemaan isänsä kanssa ja miten paljon pahaa on vielä tulossa tulevaisuudessa, jos pysytte yhdessä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tässä välissä ehti olla jo uusi itsesäälikohtaus. Olin tekemässä lähtöä kauppaan ja se viivästyi, kun mies taas romahti. Lohdutin, mutta sydämeni ei ollut siinä mukana. T. Se itsesäälikohtauksista aiemmin kirjoittanut.
Sain olla vähän aikaa yksin kotona. Sain olla rauhassa oma itseni ilman että kukaan tuli "lypsämään"sääliä kun oli jo takki tyhjä. Tuntuu vain, että osani on olla miehen tsemppaaja 24/7 eikä mitään muuta. T. Sama
Suhde kuulostaa todella raskaalle. Mikä saa sinut pysymään siinä?
On raskasta kun juuri ehdin "toipua" edellisestä kohtauksesta, tulee uusi.
Pysymään on saanut ne ajoittaiset hyvät hetket ja hänen luonteensa hyvät puolet.
Lisäys: olen myös sen ikäinen että uskon tämän olevan viimeinen parisuhteeni. Joko tämä tai loppuelämä yksin. Tämä on kolmas pitkä suhteeni ja tiedän, että aina on jotain ongelmia.
Mäkin luulin, että kukaan ei huolisi mua. Mä en edes tiennyt millaista on normaali terve ihmissuhde, koska mun vanhempieni ja kavereideni vanhempien avioliitot oli kauheita, oikeita ystäviä ei koskaan ollut vaan etäisiä kavereita tai selkäänpuukottajia, sen lisäksi että päädyin autististen piirteideni vuoksi syrjityksi kaikissa opiskelu-, harrastus- ja työpaikoissa.
Mun isäni on narsisti ja olin vannonut, etten ikinä valitsis itelleni niin huonoa miestä. Vasta neljän paskan suhteen jälkeen tajusin, että kaikki nää jätkät oli samanlaisia manipuloivia paskiaisia kuin mun isäni, miten mä en tajunnut yhtään? Kolme ekaa onneksi jätti mut, neljäs olisi halunnut pitää mut heittopussina mutta lopulta keräsin rohkeutta ja lopetin suhteen. Totesin itselleni: mieluummin olen ikuisesti yksin, kuin annan kenenkään enää kohdella mua noin. Kyllähän se tuntui vaikealta lähteä, kun tiesin etten ole mikään missi jolla olisi ottajia oven takana, mutta päätin että itseään täytyy rakastaa edes sen verran että on valmis olemaan yksin. Koska sinä itse olet se, joka on sun kanssa syntymästä kuolemaan asti, ei kukaan muu.
Siinä meni vain kuukausi erosta, kun törmäsin sattumalta baarissa sielunkumppaniini. Ollaan oltu kohta kuusi vuotta yhdessä. Olen kiitollinen että uskalsin lopettaa negatiivisten suhteiden kierteen. Olen myös jättäytynyt pois huonoista "ystävyys"suhteista ja yritän nyt pitää ympärilläni vain sellaisia ihmisiä, joiden kanssa on aidosti hyvä olla.
On hyvinkin tuttua, meillä nimeomaan myös mies harrastaa tätä, ilmenemismuodot vain vaihtelevat. Niitä on tuhat erilaista ja mitä enempi lähdet mukaan pyöritykseen, sen enempi hän jenkaa vääntää väärään suuntaan. Jos hän on tehnyt aloitteen jostakin asiasta, voi hän hakea minusta syyllisen asiaan jostain vaikka 10 vuoden takaa, vaikka se ei hänen sen hetkiseen asiaan vaikuta tai olennainen osa millään tavoin, kun lähden vääntöön mukaan, vääntää hän niin kauan, että syttyy sota. Paras neuvo on antaa henkisen väkivallan käyttäjälle samalla mitalla takaisin, tiedän, hän kostaa, mutta sitten täytyy taas kostaa myös itse. Meillä se tilanne, että koston kierre katkaistaan AVIOEROLLA.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Miksi ihmeessä suostutte elämään tuollaisissa suhteissa?!
Yksin olisi sata kertaa parempi elää.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miksi parit vaan nuhjuttaa yhdessä, jos se on niin vaikeaa ja molemmilla pahaolo?
Parempi olisi erota, vaikka sekään ei aina helppoa ole.
Elämä on lyhyt, siitä pitäisi nauttia.
Itsekin olen eronnut ja se oli oikea päätös. Meille molemmille.Mikä h##vetin PAHAOLO?!??! Miten on mahdollista, että aikuinen ihminen kirjoittaa noin päin v....a!?
Ai että ! Taas kieliopista nillittävä leppäkertun vihollinen päätyi palstalle riehumaan. Keskity olennaiseen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Itsellä kesti tajuta ja tunnistaa ona läheisriippuvuus, jonka kautta eksyin samanlaisiin, tuttuihin kuvioihin, missä olen varpaisillaan, ja kuitenkin tavallaan roikun välttelevästi kiintyneen miehen lahkeessa. Missä koitan miellyttää toista, ja pienentää itseäni, jotta toinen Rrrrrrakastaisi minua. Omien etäisten vanhempien hyväksyntää hakeva sisäinen lapsi haki uudelleen toivoa siitä, että toinen muuttuisi, ja täyttäisi tyhjän olon sisälläni. Tulisikin töistä kotiin ja huomaisi AI IHANAA kun oletkin siivonnut, laittanut ruokaa lempiruokani mmmm, pyykönnytkin, näytätpä kauniilta, oih, rakastan sinua niin kovasti olet todella tärkeä ja taitava, olenpa onnekas, kerroppa kultaseni miten päiväsi meni?.....
En oikeasti edes tiedä mitä olen odottanut, mutta onnistuin valitsemaan puolisokseni aina jonkun melkeinpä teini-ikäistä muistuttavan epävakaan kiukkupussin, joka narisi "et oo sitten viitsinyt kuivata välitilan kaakeleita tiskaamisen jälkeen/ ai taasko meillä on jotain pataruokaa, ai et sitten voinu pestä niitä minun housuja sieltä x huoneen tuolin selkänojalta / olen väsynyt älä ny viitti lääppiä/ oivoivoivoi olen aivan kuolemanväsyny miten tässä jaksaa mitään yhyyy-" valitusta puoli iltaa ja sitten yön pimeydessä sängyssä: mikset koskaan tee aloitetta??
JUOKSE NAINEN JUOKSE. läheisriippuvuuteenkin on terapiaa, selfhelpkirjallisuutta ja kursseja.
Jos toisen sanomiset jättävät jatkuvasti kummallisen huonon olon, silloin kyseessä on suurella todennäköisyydellä henkisesti väkivaltainen suhde. Joskus henkinen väkivalta voi olla sellaista pientä, lähes piilossa olevaa piikittelyä, nälvimistä, arvostelua ja kylmyyttä kommunikaatiossa, että siitä on vaikea saada kiinni tai selittää sitä ulkopuoliselle, mutta jatkuessaan tarpeeksi kauan se hiljalleen romuttaa itsetunnon ja kasvattaa sisälle pahan olon kimpun.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ennen kuin saat tehtyä eropäätöksen, tee yksi muutos jo tänään. Älä syyllisty asiasta, josta et ole syyllinen. Syyllistyt vain siitä, minkä paskatempun olet itse tehnyt. Se jo muuttaa oloasi paljon ja alat nähdä selkeämmin. Et ota itseesi toisen "syyllistämistä".
P.s. itselleni on joskus kaksi läheistä sanonut, että syyllistän, vaikken ole syyllistänyt heitä. Olen tullut johtopäätökseen, että he ovat joko tehneet minulle jotain mitä en tiedä heidän tehneen tai sitten heillä on joku ongelma, joka heidän itse pitäisi työstää.
P.p.s. On kokemusta henkisesti väkivaltaisesta vanhemmasta ja parisuhteista ja ikisinkkuus on osoittautunut ihan jees-vaihtoehdoksi.
Vierailija kirjoitti:
Itsellä kesti tajuta ja tunnistaa ona läheisriippuvuus, jonka kautta eksyin samanlaisiin, tuttuihin kuvioihin, missä olen varpaisillaan, ja kuitenkin tavallaan roikun välttelevästi kiintyneen miehen lahkeessa. Missä koitan miellyttää toista, ja pienentää itseäni, jotta toinen Rrrrrrakastaisi minua. Omien etäisten vanhempien hyväksyntää hakeva sisäinen lapsi haki uudelleen toivoa siitä, että toinen muuttuisi, ja täyttäisi tyhjän olon sisälläni. Tulisikin töistä kotiin ja huomaisi AI IHANAA kun oletkin siivonnut, laittanut ruokaa lempiruokani mmmm, pyykönnytkin, näytätpä kauniilta, oih, rakastan sinua niin kovasti olet todella tärkeä ja taitava, olenpa onnekas, kerroppa kultaseni miten päiväsi meni?.....
En oikeasti edes tiedä mitä olen odottanut, mutta onnistuin valitsemaan puolisokseni aina jonkun melkeinpä teini-ikäistä muistuttavan epävakaan kiukkupussin, joka narisi "et oo sitten viitsinyt kuivata välitilan kaakeleita tiskaamisen jälkeen/ ai taasko meillä on jotain pataruokaa, ai et sitten voinu pestä niitä minun housuja sieltä x huoneen tuolin selkänojalta / olen väsynyt älä ny viitti lääppiä/ oivoivoivoi olen aivan kuolemanväsyny miten tässä jaksaa mitään yhyyy-" valitusta puoli iltaa ja sitten yön pimeydessä sängyssä: mikset koskaan tee aloitetta??
JUOKSE NAINEN JUOKSE. läheisriippuvuuteenkin on terapiaa, selfhelpkirjallisuutta ja kursseja.
Niinpä. Olen askelen pidemmällä tuosta kuvailemastasi tilanteesta. Tajuan, että nuo häiriintyneet narsistit eivät muutu enkä yritä itsekään mennä rusetille. Tiedän, että pitää löytää valmiiksi hyvä ihminen, mutta kun ei löydy! Elämä mennee yksin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mitäpä jos ette olisi hiljaa ja vain hautaa pahaa oloa sisälle. Kumppani luulee että olette välinpitämättömiä koska hänelle se kiukun purkaminen on juuri sen ulospäästämistä. Eikä hän tiedä että otatte sen niin henkilökohtaisesti. Älkää toimiko roskiksena toisen tunteille.
Olen kokenut samaa. Parisuhde oli ihan kiva kunnes lapsi syntyi. Silloin mies alkoi kohdella mua huonosti. Oli henkistä väkivaltaa erilaisissa muodoissa. Vähättelyä. Haukkumista. Sanoin mitä vaan niin olin kuulemma aina väärässä. Nöyryytystä muiden ihmisten edessä. Kun en saanut suhdetta muuttumaan
puhumalla paremmaksi niin lähdin suhteesta lapsi mukanani kun lapsi oli 2v. Elämänlaatu parani 100% vaikka pari ensimmäistä vuotta elettiin melko vaatimattomasti.
Neuvoni on että huonoon suhteeseen ei kannata jäädä. Siinä vain pilaa elämänsä. Ja lastensa elämän. Vaikka lapset eivät näkisi riitoja tms niin he kyllä aistivat huonon ilmapiirin. Näin oli omankin lapseni kohdalla. Hän oli vilkas ja aurinkoinen lapsi paitsi silloin kun olimme kaikki yhdessä. Silloin hän muuttui onnettomaksi ja lähes itkuiseksi vaikka tilanteeseen ei liittynyt mitään ikävää.
Miehet on sikoja, hakkaa ja jätä se!!!
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Joo, kyllä. Henkinen väkivalta on siitä niljakasta, että usein niitä tilanteita on vaikeaa edes selittää ulkopuolisille niin, että nämä oikeasti ymmärtäisivät, mistä on kyse.
Oma ex oli sellainen, että aloitti yhtäkkiä jostain asiasta raivoamisen. Hetken huudettuaan alkoi tivata minulta vastausta johonkin asiaan, ja vastasin _ihan mitä vain_, siitä tuli vain lisää polttoainetta toiseen raivokierrokseen, jonka päätteeksi taas tivattiin vastausta johonkin. Tämä looppasi tunteja, 5 h huutosessiot oli ihan normaaleja meillä. Ja se oli nimenomaan tuollaista yksipuolista raivoamista, saattoi huutaa tunnin putkeen, vaikken enää edes sanonut mitään.
Sellainen rikkoo ihmisen.
Olen kokenut saman. Elin jatkuvassa epävarmuudessa ja varoin sanomisiani ja tekemisiäni, koska ennalta ei tiennyt, mistä mies suuttuu tai minkä asian kokee syvänä loukkauksena itseään kohtaan. Yritin muutaman kerran vastata näihin raivoamisiin asiallisesti tai perustella kantani, mutta mikä tahansa sanomiseni lisäsi kierroksia tai jos onnistuinkin ns. lyömään jauhot suuhun, raivoamisen aihe vaihtui ja menneet asiat (= miehen itse tekemät väärät tulkinnat tai johtopäätökset sanomisistani, joista oli moneen kertaan jo raivonnut) otettiin raivoamisen aiheeksi. Jossain vaiheessa lakkasin vastaamasta raivokohtausten aikana eikä hän onneksi kovin kauaa jaksanut yksin huutaa, ehkä puoli tuntia korkeintaan. Käytöstään mies perusteli sillä, että parisuhteessa välillä riidellään ja riitely puhdistaa ilmaa - tästä olin ja olen edelleen eri mieltä, jos riitelyllä tarkoitetaan yksipuolista raivoamista. Monesti kehotin miestä miettimään miten asiansa ilmaisee, jos haluaa tulla kuulluksi ja loukkaantui joka kerta tästä, sillä kuulemma en kuullut hänen viestiään ja keskityn täysin epäolennaisiin asioihin. Jos aikuinen ihminen ei osaa ilmaista loukkaantumistaan tai tunteitaan muuten kuin taantumalla uhmaikäiseksi, ei tarvitsekaan yrittää etsiä todellista pahan olon syytä kaiken raivoamisen keskeltä. Mies on pysyvästi exä ja itselläni on todella korkea kynnys ryhtyä uuteen parisuhteeseen kenenkään kanssa.
Ap, lähde suhteesta. Jokaisella on yksi elämä käytettävänään eikä sitä kannata tuhlata pelossa elämiseen ja ahdistuneena henkisesti väkivaltaisessa suhteessa. Kenenkään ei tarvitse sietää sitä, mitä joudut kokemaan. Lähteminen ei ole helppoa, mutta kun aikanaan pääset irti henkisesti väkivaltaisesta suhteesta ja saat uuden elämäsi aluille, kaikki muuttuu paljon paremmaksi ja helpommaksi.
Kiitos kommentista <3 Kuvottaa pelkästään lukea tuo "riitely puhdistaa ilmaa" ja "kaikissa parisuhteissa riidellään". Näillä kommenteilla normalisoidaan se henkinen väkivalta, jota tossa tapahtuu. Kammottavaa!
Tiedän, että minun on lähdettävä. Kerään siihen resursseja (lähinnä järjestelen taloudellista puolta itseäni sekä lapsiani varten). Olen jo vaihtanut työpaikkaa parempipalkkaiseen, tehnyt sijoituksia jotka toki vaatimattomia, mutta alku kuitenkin. Kun koen, että olen riittävän vahvoilla, lähden. Se on enää ajan kysymys, enää ei mietitä, että lähdenkö ja eroanko, vaan minä lähden.
Hyvä että olet pitkäjänteinen ja päämäärätietoinen, ja toimit noin. Ymmärrä silti, ettei riitely ole kuvottavaa, vaan se mitä sinulle sen varjolla tehdään. Ei tuokaan tervettä ole, että väistellään.
Aihe on siitä hankala, että monessa suhteessa käy huonosti, jos toinen on yhtään tavallista hyökkäävämpi ja toinen ei anna vastusta, tai toisin päin toinen on tavallista arempi ja temperamenttisempi ei osaa tulla vastaan ja siivota jälkiään. Yksi räyhää toinen väistää, ja jos epätasapainotilannetta ei pystytä korjaamaan, suhde muuttuu kärsimykseksi molemmille. Mutta sitten on ne suhteet, joissa se on homman tarkoituskin, saattaa toinen niin epävarmaksi, ettei siitä ole lähtijäksi, tai maalata toisesta suhteen mulkero, jotta itse voi aina kokea olevansa oikeassa.
Ehkä pitäisi kääntää nuo sanonnat uudelleen. Hyvä riita puhdistaa ilman, huono riita myrkyttää loputkin. Sanoja voi sitten katsella hetken peiliin ja sitten puolisoa. Jos peilistä näkyy voitonriemua ja puolison hartiat ovat menneet kasaan, riita taisi olla huono. Isonkin hyvän riidan jälkeen kun molemmilla on parempi olla viimeistään seuraavana päivänä, ja suhde on astetta parempi. Jos epäilet olevasi pikkumainen kun olo ei ole hyvä, se tuskin on totta. Et vain ole saanut omaa kissaasi pöydälle ja kammattua.
Ongelma on siinä, että henkinen väkivalta ei ole "riita" tai riitelyä. Esimerkiksi ex saattoi haukkua minua laiskaksi, saamattomaksi ja ties miksi. Kukaan muu ei todella luonnehtisi minua noilla sanoilla. Hän sanoi kaipaavansa vastusta. Jos yritin sanoa vastaan tai pyytää perusteluja, henkinen väkivalta uhkasi muuttua fyysiseksi. Mies raivostui silmittömästi + mykkäkoulu päälle, jos minä sanoin mitään vastaan. Näiden kanssa on vaan parempi leikkiä kuollutta ja häipyä kuviosta.
Hyvässä suhteessa kummatkin ovat kiinnostuneita molempien omasta sekä suhteen hyvinvoinnista. Erimielisyys tuodaan esiin reilusti ja avoimesti. Ei pelejä pelaten, äkillisesti vetäytyen tai toista ihmistä rikkoen.
Ai miten kuulostaakin tutulta tuo saamattomaksi haukkuminen. Oma eksäni haukkui mua että vaan vetelehdin ja haahuilen elämässäni enkä saa mitään aikaiseksi. Olin kuitenkin yhdessäolon aikana opiskellut itselleni kaksi ammattia, käynyt töissä ja olimme saaneet lapsen jonka hoidosta minä vastasin suurimmaksi osaksi.
Vierailija kirjoitti:
No onneksi en ja lopettaisin tuommoisen suhteen heti. En olisi aloittanutkaan, jos olisi ollut vähänkään tuollaisia piirteitä suhteen alussa näkyvissä.
Usein näitä piirteitä ei ole näkyvissä suhteen alussa. Tästä on omakohtaista kokemusta sekä parin läheisen ystävän kokemukset joita olen joutunut seuraamaan vierestä. Ensin seurustelu ja yhdessä asuminen on ihanaa, sitten pikkuhiljaa miehen käytös alkaa muuttua. Silloin saattaa olla jo yhteinen lapsi tai yhdessä ostettu asunto jolloin eroaminen on mutkallisempaa.
Miten on mahdollista, että aikuisella ihmisellä on noin pahaolo, että kirjoitusvirheestä pitää v..tuilla keskustelupalstalla?!?!?!?!?