Henkinen väkivalta parisuhteessa - onko muut kokeneet vastaavaa?

Olin henkisesti väkivaltaisessa suhteessa parikymppisenä ja yksi asia oli oudot tilanteet, joita toinen tuntui luovan niin että lopulta päätyi puolustelemaan itseään ihan käsittämättömistä asioista, vaikka oma reaktio olisi ollut ihan normaali. Kun sitä jatkuu tarpeeksi kauan ei osaa enää kyseenalaistaa sitä, miten ja kuka tämän tilanteen on luonut vaan keskittyy vain yrittämään selittää toiselleen ja itselleen että oma reaktio ei ole mielisairaan tai täysin kelvottoman ihmisen reaktio. Sitten sitä on jossain luupissa, jossa voi töissä tai opiskeluissa toimia ihan hyvin, mutta heti kun on kyse parisuhteesta, tuntuu kuin hyppäisi rinnakkaisuniversumiin jossa ei päde mitkään samat lainalaisuudet. Ja jotenkin vain tottuu siihen, että vaikka ystävät ja työkaverit pitää mukavana ja osaavana ihmisenä, parisuhteessa ei ole minkään arvoinen, koska vain tämä toinen muka tietää millainen sinä todella olet. Vaikeinta on ollut jälkikäteen kasvattaa ihan peruskäsitys siitä, että saan haluta eri asioita kuin toinen ihminen ja ylipäätään että itsellä saa olla mielipiteitä. Muistan joskus suhteen loppuaikoina miettineeni, että eihän ihan tilastollisestikaan voi olla niin, että parisuhteessa toinen on joka ikinen kerta oikeassa kaikessa. Että eikö ihan matemaattisesti pitäisi olla niin että vuosien aikana toinen olisi edes kerran väärässä enkä aina minä.

Itse olet miehesi valinnut. Ja sitä saa mitä ANSAITSEE.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miksi parit vaan nuhjuttaa yhdessä, jos se on niin vaikeaa ja molemmilla pahaolo?

Parempi olisi erota, vaikka sekään ei aina helppoa ole.

Elämä on lyhyt, siitä pitäisi nauttia.

Itsekin olen eronnut ja se oli oikea päätös. Meille molemmille.

Mikään parisuhde ei ole pelkästään huono, kaikissa on hyviä hetkiä ollut ainakin joskus. Henkisesti väkivaltaisesta suhteesta on myös paljon vaikeampaa erota kuin väkivallattomasta huonosta suhteesta, vaikka tietenkin usein se on loppujen lopuksi hyvä ratkaisu.

Harmillisen usein henkisen väkivallan uhrit jäävät yksin eivätkä saa apua mistään. Jos yrittävät puhua kokemuksestaan, niin reaktio on, että no mitäs jäät, miksi olet niin tyhmä että et eroa. Se kuitenkin vain vaientaa ja häpäisee uhrin, jonka itsetunto ja elämänilo on muutenkin jo hakattu maanrakoon eikä voimia tehdä mitään muutoksia elämässä tai uskoa mihinkään parempaan enää ole.

Ehkä tämä kertoo naisista jotain, että hyvästä suhteesta on helppo lähteä. Ei ymmärrä.

Itsellä mökki"loman" jälkeen voimat pois, en pääse irti raskaasta olosta. kuin mies olisi kaatanut minun niskaani väsymyksensä. T. Se itsesäälikohtauksista kirjoittanut

Meillä oli ihan samaa kuin muilla kirjoittajilla, mutta lisäksi oli hyviä väliaikoja, jolloin mieheni epäilemättä ihan tosissaan yritti analysoida itseään ja sukurasitteitaan ja löytää keinoja päästä pois hirvittävistä käyttäytymismalleistaan. Paljon ehdittiin vuosien varrella puhua ja oivaltaa, vaan ongelma ei niillä poistunut. Lopulta tuli huononemisvaihe, jolloin lähdin pois jo oman turvallisuuteni vuoksi. Olin myös täysin, täysin loppu vuoristorataan, munankuoriin ja likasankouteen. Nuo hyvät vaiheet ja yritykset muuttua viivyttivät omaa ratkaisuani varmasti ihan liian pitkälle, ja vieläkin tunnen sääliä ex-miestäni kohtaan, sillä hän on jotenkin omien demoniensa vankina. Yritin tosissani auttaa ja kestin kaikkea, jota ei todellakaan olisi pitänyt kestää, mutta epäonnistuin.

Tässä välissä ehti olla jo uusi itsesäälikohtaus. Olin tekemässä lähtöä kauppaan ja se viivästyi, kun mies taas romahti. Lohdutin, mutta sydämeni ei ollut siinä mukana. T. Se itsesäälikohtauksista aiemmin kirjoittanut.

Jokainen parisuhteessa oleva mies on kokenut vastaavaa.

Vierailija kirjoitti:

Itse olet miehesi valinnut. Ja sitä saa mitä ANSAITSEE.

Älä sitten valita siekään.

Parisuhteesta voi lähteä. Itselläni tuollainen oli emä joten sille ei voinut mitään kuin kestää siihen asti että saa välit poikki.

Vierailija kirjoitti:

Jos(?) se parinvalinta perustuu ulkoisiin ja pinnallisiin arvoihin niin mitäs tilasitte!

Miksi valittaa jostain tasoteoriasta kun itsellä on pinnalliset kriteerit (itsetunnon kohottamiseksi)? Että muut ne vaan...

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Joo, kyllä. Henkinen väkivalta on siitä niljakasta, että usein niitä tilanteita on vaikeaa edes selittää ulkopuolisille niin, että nämä oikeasti ymmärtäisivät, mistä on kyse.

Oma ex oli sellainen, että aloitti yhtäkkiä jostain asiasta raivoamisen. Hetken huudettuaan alkoi tivata minulta vastausta johonkin asiaan, ja vastasin _ihan mitä vain_, siitä tuli vain lisää polttoainetta toiseen raivokierrokseen, jonka päätteeksi taas tivattiin vastausta johonkin. Tämä looppasi tunteja, 5 h huutosessiot oli ihan normaaleja meillä. Ja se oli nimenomaan tuollaista yksipuolista raivoamista, saattoi huutaa tunnin putkeen, vaikken enää edes sanonut mitään.

Sellainen rikkoo ihmisen.

Viimeinen lause sai kyyneleet taas silmiin. Sellainen rikkoo... niin rikkoo. Mulla on ollut fyysisiä oireita, esimerkiksi ummetusta ja unettomuutta. Huuto ja raivoaminen on tosi satutttavaa. Usein valitsen olla hiljaa, koska en halua provosoida sitä raivoamista yhtään enempää. Jos sanon, että tuo ei ole normaalia ja ei voin vaan voi käyttäytyä toista kohtaan, niin alkaa raivoaminen siitä, miten HÄNELLE ei sallita mitään. Lopputulos on se, että hänellä on yhtäkkiä hyvä olla ja haluaa lopettaa "riitelyn". Usein se on itselle jo aivan liian myöhäistä millekään normaalille keskustelulle, vaan uupumus on niin rajua, että keskittyy hengittämään sisään ja ulos. Siksi minusta se engl. termi "emotional abuse" on tosi hyvä ja kuvaava, suomen vastine ei ole niin kuvaava.

Henkinen hyväksikäyttö toimii suomenkielisenä vastineena, henkinen väkivalta on myös ihan hyvin asiaa kuvaava. 

Miehesi ei vaikuta välittävänsä aiheuttamastaan pahasta olosta. Olisiko perheterapia mahdollista teille? Jos ei, niin muutto eri osoitteisiin voi olla paras ratkaisu, ei sun tarvitse sietää ja jaksaa tuollaista.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Joo, kyllä. Henkinen väkivalta on siitä niljakasta, että usein niitä tilanteita on vaikeaa edes selittää ulkopuolisille niin, että nämä oikeasti ymmärtäisivät, mistä on kyse.

Oma ex oli sellainen, että aloitti yhtäkkiä jostain asiasta raivoamisen. Hetken huudettuaan alkoi tivata minulta vastausta johonkin asiaan, ja vastasin _ihan mitä vain_, siitä tuli vain lisää polttoainetta toiseen raivokierrokseen, jonka päätteeksi taas tivattiin vastausta johonkin. Tämä looppasi tunteja, 5 h huutosessiot oli ihan normaaleja meillä. Ja se oli nimenomaan tuollaista yksipuolista raivoamista, saattoi huutaa tunnin putkeen, vaikken enää edes sanonut mitään.

Sellainen rikkoo ihmisen.

Olen kokenut saman. Elin jatkuvassa epävarmuudessa ja varoin sanomisiani ja tekemisiäni, koska ennalta ei tiennyt, mistä mies suuttuu tai minkä asian kokee syvänä loukkauksena itseään kohtaan. Yritin muutaman kerran vastata näihin raivoamisiin asiallisesti tai perustella kantani, mutta mikä tahansa sanomiseni lisäsi kierroksia tai jos onnistuinkin ns. lyömään jauhot suuhun, raivoamisen aihe vaihtui ja menneet asiat (= miehen itse tekemät väärät tulkinnat tai johtopäätökset sanomisistani, joista oli moneen kertaan jo raivonnut) otettiin raivoamisen aiheeksi. Jossain vaiheessa lakkasin vastaamasta raivokohtausten aikana eikä hän onneksi kovin kauaa jaksanut yksin huutaa, ehkä puoli tuntia korkeintaan. Käytöstään mies perusteli sillä, että parisuhteessa välillä riidellään ja riitely puhdistaa ilmaa - tästä olin ja olen edelleen eri mieltä, jos riitelyllä tarkoitetaan yksipuolista raivoamista. Monesti kehotin miestä miettimään miten asiansa ilmaisee, jos haluaa tulla kuulluksi ja loukkaantui joka kerta tästä, sillä kuulemma en kuullut hänen viestiään ja keskityn täysin epäolennaisiin asioihin. Jos aikuinen ihminen ei osaa ilmaista loukkaantumistaan tai tunteitaan muuten kuin taantumalla uhmaikäiseksi, ei tarvitsekaan yrittää etsiä todellista pahan olon syytä kaiken raivoamisen keskeltä. Mies on pysyvästi exä ja itselläni on todella korkea kynnys ryhtyä uuteen parisuhteeseen kenenkään kanssa.

Ap, lähde suhteesta. Jokaisella on yksi elämä käytettävänään eikä sitä kannata tuhlata pelossa elämiseen ja ahdistuneena henkisesti väkivaltaisessa suhteessa. Kenenkään ei tarvitse sietää sitä, mitä joudut kokemaan. Lähteminen ei ole helppoa, mutta kun aikanaan pääset irti henkisesti väkivaltaisesta suhteesta ja saat uuden elämäsi aluille, kaikki muuttuu paljon paremmaksi ja helpommaksi.

Kiitos kommentista <3 Kuvottaa pelkästään lukea tuo "riitely puhdistaa ilmaa" ja "kaikissa parisuhteissa riidellään". Näillä kommenteilla normalisoidaan se henkinen väkivalta, jota tossa tapahtuu. Kammottavaa! 

Tiedän, että minun on lähdettävä. Kerään siihen resursseja (lähinnä järjestelen taloudellista puolta itseäni sekä lapsiani varten). Olen jo vaihtanut työpaikkaa parempipalkkaiseen, tehnyt sijoituksia jotka toki vaatimattomia, mutta alku kuitenkin. Kun koen, että olen riittävän vahvoilla, lähden. Se on enää ajan kysymys, enää ei mietitä, että lähdenkö ja eroanko, vaan minä lähden. 

Hyvä että olet pitkäjänteinen ja päämäärätietoinen, ja toimit noin. Ymmärrä silti, ettei riitely ole kuvottavaa, vaan se mitä sinulle sen varjolla tehdään. Ei tuokaan tervettä ole, että väistellään. 

Aihe on siitä hankala, että monessa suhteessa käy huonosti, jos toinen on yhtään tavallista hyökkäävämpi ja toinen ei anna vastusta, tai toisin päin toinen on tavallista arempi ja temperamenttisempi ei osaa tulla vastaan ja siivota jälkiään. Yksi räyhää toinen väistää, ja jos epätasapainotilannetta ei pystytä korjaamaan, suhde muuttuu kärsimykseksi molemmille. Mutta sitten on ne suhteet, joissa se on homman tarkoituskin, saattaa toinen niin epävarmaksi, ettei siitä ole lähtijäksi, tai maalata toisesta suhteen mulkero, jotta itse voi aina kokea olevansa oikeassa. 

Ehkä pitäisi kääntää nuo sanonnat uudelleen. Hyvä riita puhdistaa ilman, huono riita myrkyttää loputkin. Sanoja voi sitten katsella hetken peiliin ja sitten puolisoa. Jos peilistä näkyy voitonriemua ja puolison hartiat ovat menneet kasaan, riita taisi olla huono. Isonkin hyvän riidan jälkeen kun molemmilla on parempi olla viimeistään seuraavana päivänä, ja suhde on astetta parempi. Jos epäilet olevasi pikkumainen kun olo ei ole hyvä, se tuskin on totta. Et vain ole saanut omaa kissaasi pöydälle ja kammattua. 

Ei se ollenkaan mahdotonta ole, jos toinen on parisuhteessa räjähtelevämpi ja toinen vetäytyy. Meillä mies joskus alkaa huutaa ja kiukutella jostain ihan turhasta. Alkaa kamala kiukku ja jos siihen yrittää mitään sanoa niin kuulemma taas kaikki hänen syytään jne. Tässä vaiheessa huomaan että ei kannata jäädä riitelemään vaan jätän miehen keskenään jankkaamaan. Myöhemmin puhumme sitten järkevästi. Itse olen sellainen riitelijä että vetäydyn ja en saa mitään sanottua kun tunteet on päällä.

Tuo edellä mainittu ei ole henkistä väkivaltaa meillä, mutta nuo aiemmat esimerkit kyllä vaikuttaa olevan, kun ei toinen näe omassa toiminnassaan mitään väärää missään tilanteessa.

Kamalaa

Mieslapsi, munankuorilla kävely, likasankona oleminen... joopa joo. Jos vetäisitte viinaa välillä, unohtuu murheet siinä.

Vierailija kirjoitti:

Mieslapsi, munankuorilla kävely, likasankona oleminen... joopa joo. Jos vetäisitte viinaa välillä, unohtuu murheet siinä.

Alan just vetää. Muita ohjeita?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Joo, kyllä. Henkinen väkivalta on siitä niljakasta, että usein niitä tilanteita on vaikeaa edes selittää ulkopuolisille niin, että nämä oikeasti ymmärtäisivät, mistä on kyse.

Oma ex oli sellainen, että aloitti yhtäkkiä jostain asiasta raivoamisen. Hetken huudettuaan alkoi tivata minulta vastausta johonkin asiaan, ja vastasin _ihan mitä vain_, siitä tuli vain lisää polttoainetta toiseen raivokierrokseen, jonka päätteeksi taas tivattiin vastausta johonkin. Tämä looppasi tunteja, 5 h huutosessiot oli ihan normaaleja meillä. Ja se oli nimenomaan tuollaista yksipuolista raivoamista, saattoi huutaa tunnin putkeen, vaikken enää edes sanonut mitään.

Sellainen rikkoo ihmisen.

Olen kokenut saman. Elin jatkuvassa epävarmuudessa ja varoin sanomisiani ja tekemisiäni, koska ennalta ei tiennyt, mistä mies suuttuu tai minkä asian kokee syvänä loukkauksena itseään kohtaan. Yritin muutaman kerran vastata näihin raivoamisiin asiallisesti tai perustella kantani, mutta mikä tahansa sanomiseni lisäsi kierroksia tai jos onnistuinkin ns. lyömään jauhot suuhun, raivoamisen aihe vaihtui ja menneet asiat (= miehen itse tekemät väärät tulkinnat tai johtopäätökset sanomisistani, joista oli moneen kertaan jo raivonnut) otettiin raivoamisen aiheeksi. Jossain vaiheessa lakkasin vastaamasta raivokohtausten aikana eikä hän onneksi kovin kauaa jaksanut yksin huutaa, ehkä puoli tuntia korkeintaan. Käytöstään mies perusteli sillä, että parisuhteessa välillä riidellään ja riitely puhdistaa ilmaa - tästä olin ja olen edelleen eri mieltä, jos riitelyllä tarkoitetaan yksipuolista raivoamista. Monesti kehotin miestä miettimään miten asiansa ilmaisee, jos haluaa tulla kuulluksi ja loukkaantui joka kerta tästä, sillä kuulemma en kuullut hänen viestiään ja keskityn täysin epäolennaisiin asioihin. Jos aikuinen ihminen ei osaa ilmaista loukkaantumistaan tai tunteitaan muuten kuin taantumalla uhmaikäiseksi, ei tarvitsekaan yrittää etsiä todellista pahan olon syytä kaiken raivoamisen keskeltä. Mies on pysyvästi exä ja itselläni on todella korkea kynnys ryhtyä uuteen parisuhteeseen kenenkään kanssa.

Ap, lähde suhteesta. Jokaisella on yksi elämä käytettävänään eikä sitä kannata tuhlata pelossa elämiseen ja ahdistuneena henkisesti väkivaltaisessa suhteessa. Kenenkään ei tarvitse sietää sitä, mitä joudut kokemaan. Lähteminen ei ole helppoa, mutta kun aikanaan pääset irti henkisesti väkivaltaisesta suhteesta ja saat uuden elämäsi aluille, kaikki muuttuu paljon paremmaksi ja helpommaksi.

Kiitos kommentista <3 Kuvottaa pelkästään lukea tuo "riitely puhdistaa ilmaa" ja "kaikissa parisuhteissa riidellään". Näillä kommenteilla normalisoidaan se henkinen väkivalta, jota tossa tapahtuu. Kammottavaa! 

Tiedän, että minun on lähdettävä. Kerään siihen resursseja (lähinnä järjestelen taloudellista puolta itseäni sekä lapsiani varten). Olen jo vaihtanut työpaikkaa parempipalkkaiseen, tehnyt sijoituksia jotka toki vaatimattomia, mutta alku kuitenkin. Kun koen, että olen riittävän vahvoilla, lähden. Se on enää ajan kysymys, enää ei mietitä, että lähdenkö ja eroanko, vaan minä lähden. 

Entinen miesystäväni oli sitä mieltä, että olin vain liian herkkä kun reagoin suuttumalla ja loukkaantumalla hänen yht äkkisiin raivokohtauksiin mm. siitä että keitin vettä väärin, laitoin talouspaperia sekajätteeseen ja kahvinkeitin oli liian pitkään päällä. Hänen mielestään en kestänyt normaalia ärtymistä (sättimistä ja raivoamista sekä haukkumista) ja kun sanoin hänelle, että hänen kannattaisi miettiä millä tavalla raivoaan purkaa ja kehenkä - haluaako luoda parisuhteesta jätetunkion vai luoda turvallista ja kunnioittavaa ilmapiiriä - niin se oli hänen ilmaisuvapauden rajoittamista ja mustamaalaamistaan. Kun kysyin että eikö minulla sitten ole yhtälainen oikeus omiin tunteisiin - eli hän raivoaa ja nälvii ja minä suutun siitä - hän vastasi pilkallisesti että tottakai on mutta ei suostunut vastaamaan että millä tavalla minun tunteeni sitten saavat näkyä. Koska se että näytin loukkaantumiseni ei ollut sallitua. Hän koki hänen oikeuksiensa polkemisena sen, että en äidillisesti ja rauhallisesti ottanut raivokohtauksia vastaan miestä ymmärtäen ja tyynnytellen. Hän yritti manipuloida, että millainen äiti mahdan olla lapsille, jos kerta negatiiviset tunteet (??) eivät ole sallittuja. Selitin että lapsen raivokohtaukset ovat eri asia kuin aikuisen miehen, aikuinen vastaa omista tunteistaan ja käytöksestään ja lapsi vasta opettelee tunnesäätelyä. Suhteessa oli paljon muutakin henkistä väkivaltaa.

Mistä ikinä vain saisit rohkeutta ja voimia erota, niin etsi ja kaiva se. Selviät kyllä, usko pois. Alkuun tuntuu ihan hirveältä, mutta olo helpottaa vähä vähältä ja jonkin ajan kuluttua ihmettelet, mitä ihmettä olet moisessa sontakasassa oikein nähnyt.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vähän menee vierestä, mutta itse kuvittelin nuorena/pitkään että parisuhteen kuuluu ollakin tuollaista jatkuvaa selittämätöntä pahaa/outoa oloa ja ilmapiiriä jossa ei ikinä tiennyt mistä se seuraava (sanallinen) isku tulee eikä mihinkään yhdessä sovittuun voinut luottaa. Yksi iso kummastus oli se, miten toiset uskalsi sopia jopa vuoden/kahden päähän häänsä kun oman kokemuksen mukaan se seuraava viikonloppukin oli liian kaukana tulevaisuudessa, että sille sovittuun menoon/tekemiseen olisi voinut luottaa.

Sitä vaan kuvitteli, että tuo kaikki epävarmuus tulevasta (siis huomisestakin) sekä ailahtelu nälvimisineen ynnä muineen on se hinta yhteiselosta eli ota tai jätä.

Siksi olinkin reilun vuosikymmenen aivan vapaaehtoisesti sinkkuna, koska oikeasti oletin, että vika on vaan minussa enkä olekaan parisuhdeihminen perhekeskeisyydestäni huolimatta koska en voinut harkitakaan lapsia tuollaiseen suhteeseen.

Ja sinkku olen siis edelleen, mutta tätä nykyä tietenkin ymmärrän ettei parisuhteessa todellakaan kuulu olla sellaista millaisia ne omassa nuoruudessani itselläni oli. Se vaan jotenkin lähti ihan väärille jengoille heti ekasta suhteesta eikä sitä sitten parempaa/muuta edes osannut vaatia. 

Ymmärrän tämän tosi hyvin. Itselläni oli samanlaista nuoruuden suhteissa, aivan kauheaa nälvimistä ja nokittelua, epämääräistä pahaa oloa. Kunnes ymmärsin, ettei se ole normaalia. 

Se on outoa kuinka nopeasti sitä alkaa pitää ihan normaalina, että on koko ajan hieman varpaillaan ja saa miettiä aina mitä sanoo/tekee. Ja kuinka on jo varautunut siihen, että toinen vetää raivarit tai sitten muuten vaan on pisteliäs ja kertoo kuinka huono ja vääränlainen sitä tällä kertaa on. Sitten jos noin ei käykään niin elämä onkin ihan ruusuilla tanssimista. Tai itseasiassa on jo silloinkin, jos toinen onkin hiljaa eikä kommentoi vaikka laittamaasi ruokaa mitenkään. Eikä tietenkään edes kiitä.

Jälkeenpäin ei voi kuin ihmetellä, että miten sitä voikaan olla tyytynyt tuollaiseen kumppaniin. Etenkin kun ei siinä nyt mitään erityisen ihania/hyviä puolia ollut muutenkaan jotka kenties jotenkin olisi tuota käytöstä tasapainottaneet. Eikä siis oltu oikein mitenkään samanlaisia edes kiinnostuksenkohteilta tai harrastuksiltakaan vaan sitä vaan yritti yksipuolisesti mukautua niihin toisen tapoihin ja ajatuksiin. Ja piti itseään viallisena kun ei osannut olla samanlainen eikä ajatella oikein.

Näin kirjoitettuna tuntuu ihan älyttömältä mihin sitä nuoruutensa oikeasti meni tuhlaamaan. Siis mikä järki tuossa oli millään tavalla?! Ei hitto.

Ja ap. JUOKSE!!!!!!

Edellisessä suhteessani oli aika rajua henkistä väkivaltaa ja manipulointia. Kumppani saattoi tehdä jotain satuttavaa, sitten syyttää minua ja vaatia minua kantamaan vastuu jostain sellaisesta mitä en ollut koskaan tehnyt. Kaasuvalotusta, uhriutumista. Lopulta minä jouduin itku kurkussa 'tunnustamaan syntini' ja pyytelemään anteeksi. Oli syyttelyä, epäilyä, kritisointia, suhteemme haukkumista ja vähättelyä. Välillä tunsin itseni nurkkaan ajetuksi eläimeksi tai pikkulapseksi, joka yrittää itkua pidätellen vakuutella syyttömyyttään, mutta kumppani vaan toteaa kylmästi "tuo ei ihan riitä", "en vielä ihan usko sinua". En koskaan valehdellut, pettänyt tai kohdellut kaltoin vaan rakastin häntä aivan valtavasti ja olin hänelle avoin, mutta silti olin jatkuvasti epäilyn kohteena. Monesti vaikeat tilanteet olivat keskellä yötä välittämättä sopimuksesta ettemme käsittelisi vaikeita asioita klo 22 jälkeen.

Vaikeintahan näissä henkisesti (tai fyysisesti) väkivaltaisissa suhteissa on, että se satuttava ihminen on suuren osan ajasta ihana, rakas, huomaavainen, paras ystävä ja turva. Eihän sitä olisi koskaan kiintynyt ja rakastunut, jos suhde olisi ollut kaiken aikaa pelkkää paskaa. Minun ja exäni suhde oli monin tavoin kaikki mistä olin koskaan haaveillut ja hän kaikkien aikojen lempityyppini, sielunkumppanini. Oli täysi shokki kun sitten tulikin näitä kauheita, repiviä tilanteita, joissa oma mieli alkoi todella musertua.

Vasta kuukausia niiden itse tilanteiden jälkeen terapiassa asioita läpi käydessäni ja terapeuttini järkyttyessä kaikesta kertomastani ymmärsin suhteen olleen henkisesti väkivaltainen.

Kai täällä on jo mainittu avainsana narsisti ja youtube on täynnä videoita narsistien toimintamalleista ja uhrien oireista, joita tämän ketjun ykkössivukin oli jo pullollaan. 

Naristiin ainoa toimiva lääke on: once you know, you go. Ja pysyt poissa,nollakontakti, jos mahdollista. 

Vierailija kirjoitti:

Exä kutsui kanssa vastaavaa riitelyksi. Joskus yritin kysellä, mikä on riidan aihe, mutta siitä suuttui vielä enemmän. Suhteen päätyttyä hän halusi vielä jutella ja silloinkin sanoin, etten saanut lainkaan kiinni niistä "riidaksi" kutsumistaan hetkistä, minusta se oli henkistä väkivaltaa. Hän oli vain hiljaa eikä osannut sanoa siihen mitään. Minä olin suhteen lopussa ihan lopen uupunut. Käytin rauhoittavia ja etsin terapeuttia. Onneksi tajusin erota. 

Mun exällä olisi ollut kaiken huipuksi tarve sopia nämä "riidat" seksillä.. Ja sitten saikin uuden syyn ensin sääliä itseään "kun sä et enää koskaan halua" ja lopulta raivota kuinka "sä oot pelkkä f r i g i d i p i h t a a j a ja vie rais sa itseään pa net ta va hoo".

Oikeasti, kuvitteleeko miehet että tuollaisen tyypin kanssa tekee mieli tehdä enää yhtään mitään?

(palstakaan ei näemmä hyväksy noita sanoja jotka exälle oli ihan normaaleja)