Henkinen väkivalta parisuhteessa - onko muut kokeneet vastaavaa?

Vierailija kirjoitti:

Joo, oli samanlainen mies.

Valitti ja nälvi oman mielensä keveäksi ja energisoituneena kimmastui minulle, kun olin apea ja puhumaton.

Alkoi sitten jossain vaiheessa syyttää mielisairaaksi ja vihjaili, että pitäisi hakea lääkkeet ja diagnoosi.

Siinä vaiheessa tajusin ottaa eron. Ei ole mitään järkeä olla suhteessa, jossa mies on niin pska, että pitäisi olla lääkityksellä kestääkseen sitä kohtelua :D

Tämähän ei ole sukupuolesta kiinni, sillä minä seurustelin aikanaan samanlaisen naisen kanssa. Toiminta oli melkein kuin suora kuvaus ap:n tekstistä. Kaatoi aina pahan olonsa niskaani ja sitten kun olin alakuloinen tai hiljainen tuosta kiusaamisesta niin oman olonsa parannuttua kyseli aionko mököttää koko loppuillan.

Hieman ennen kuin erottiin niin sanoin sitten suoraan, että tämä ei voi jatkua näin, sillä toisia ihmisiä ja varsinkaan puolisoa ei voi käyttää omana likasankona. Kun olin tämän sanonut niin silmänsä rävähtivät teevadin kokoisiksi ja hän kysyi ihmeessään, että jos et sinä niin kuka sitten? Muotoilin siinä jotenkin, että puoliso voi tukea vaikeuksissa, mutta se oma paha olo ja tunteet pitää käsitellä omassa päässä eikä oksentaa toisen niskaan.

Tällaisessa käyttäytymisessä on todennäköisesti kyse persoonallisuudesta, mutta myös kodista saadulla parisuhdemallilla on varmasti merkitystä.

Vierailija kirjoitti:

Jokainen mies, joka on ollut parisuhteessa suominaisen kanssa on kohdannut henkistä väkivaltaa. Ja osa myös fyysistä väkivaltaa.

Naiset ei tässä maassa sitä myönnä, ja se juuri mahdollistaa tämän ongrlman. Ensimmäinen askel on se, että naiset myöntäisivät henkisen väkivaltaisuudensa.

-mies

Ja minua on pahoinpidellyt sekä fyysisesti että henkisesti kolme suomalaista miestä, pitääkö tämä yleistää kaikkiin teihin?

-nainen-

Jos nyt jätetään provoaminen, sillä väkivaltaan, henkiseen ja fyysiseen, osallistuvat molemmat sukupuolet.

Olen myös ollut likasankona. Tuohon päälle vielä sellainen "minä teen näin, koska sinä kumminkin ajattelet noin" -tyylistä todellisuuden hämärtämistä ja omien tekojen sallimista syyttämällä ajatuksista, jotka eivät ole tosia.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Joo, kyllä. Henkinen väkivalta on siitä niljakasta, että usein niitä tilanteita on vaikeaa edes selittää ulkopuolisille niin, että nämä oikeasti ymmärtäisivät, mistä on kyse.

Oma ex oli sellainen, että aloitti yhtäkkiä jostain asiasta raivoamisen. Hetken huudettuaan alkoi tivata minulta vastausta johonkin asiaan, ja vastasin _ihan mitä vain_, siitä tuli vain lisää polttoainetta toiseen raivokierrokseen, jonka päätteeksi taas tivattiin vastausta johonkin. Tämä looppasi tunteja, 5 h huutosessiot oli ihan normaaleja meillä. Ja se oli nimenomaan tuollaista yksipuolista raivoamista, saattoi huutaa tunnin putkeen, vaikken enää edes sanonut mitään.

Sellainen rikkoo ihmisen.

Olen kokenut saman. Elin jatkuvassa epävarmuudessa ja varoin sanomisiani ja tekemisiäni, koska ennalta ei tiennyt, mistä mies suuttuu tai minkä asian kokee syvänä loukkauksena itseään kohtaan. Yritin muutaman kerran vastata näihin raivoamisiin asiallisesti tai perustella kantani, mutta mikä tahansa sanomiseni lisäsi kierroksia tai jos onnistuinkin ns. lyömään jauhot suuhun, raivoamisen aihe vaihtui ja menneet asiat (= miehen itse tekemät väärät tulkinnat tai johtopäätökset sanomisistani, joista oli moneen kertaan jo raivonnut) otettiin raivoamisen aiheeksi. Jossain vaiheessa lakkasin vastaamasta raivokohtausten aikana eikä hän onneksi kovin kauaa jaksanut yksin huutaa, ehkä puoli tuntia korkeintaan. Käytöstään mies perusteli sillä, että parisuhteessa välillä riidellään ja riitely puhdistaa ilmaa - tästä olin ja olen edelleen eri mieltä, jos riitelyllä tarkoitetaan yksipuolista raivoamista. Monesti kehotin miestä miettimään miten asiansa ilmaisee, jos haluaa tulla kuulluksi ja loukkaantui joka kerta tästä, sillä kuulemma en kuullut hänen viestiään ja keskityn täysin epäolennaisiin asioihin. Jos aikuinen ihminen ei osaa ilmaista loukkaantumistaan tai tunteitaan muuten kuin taantumalla uhmaikäiseksi, ei tarvitsekaan yrittää etsiä todellista pahan olon syytä kaiken raivoamisen keskeltä. Mies on pysyvästi exä ja itselläni on todella korkea kynnys ryhtyä uuteen parisuhteeseen kenenkään kanssa.

Ap, lähde suhteesta. Jokaisella on yksi elämä käytettävänään eikä sitä kannata tuhlata pelossa elämiseen ja ahdistuneena henkisesti väkivaltaisessa suhteessa. Kenenkään ei tarvitse sietää sitä, mitä joudut kokemaan. Lähteminen ei ole helppoa, mutta kun aikanaan pääset irti henkisesti väkivaltaisesta suhteesta ja saat uuden elämäsi aluille, kaikki muuttuu paljon paremmaksi ja helpommaksi.

Kiitos kommentista <3 Kuvottaa pelkästään lukea tuo "riitely puhdistaa ilmaa" ja "kaikissa parisuhteissa riidellään". Näillä kommenteilla normalisoidaan se henkinen väkivalta, jota tossa tapahtuu. Kammottavaa! 

Tiedän, että minun on lähdettävä. Kerään siihen resursseja (lähinnä järjestelen taloudellista puolta itseäni sekä lapsiani varten). Olen jo vaihtanut työpaikkaa parempipalkkaiseen, tehnyt sijoituksia jotka toki vaatimattomia, mutta alku kuitenkin. Kun koen, että olen riittävän vahvoilla, lähden. Se on enää ajan kysymys, enää ei mietitä, että lähdenkö ja eroanko, vaan minä lähden. 

Hyvä että olet pitkäjänteinen ja päämäärätietoinen, ja toimit noin. Ymmärrä silti, ettei riitely ole kuvottavaa, vaan se mitä sinulle sen varjolla tehdään. Ei tuokaan tervettä ole, että väistellään. 

Aihe on siitä hankala, että monessa suhteessa käy huonosti, jos toinen on yhtään tavallista hyökkäävämpi ja toinen ei anna vastusta, tai toisin päin toinen on tavallista arempi ja temperamenttisempi ei osaa tulla vastaan ja siivota jälkiään. Yksi räyhää toinen väistää, ja jos epätasapainotilannetta ei pystytä korjaamaan, suhde muuttuu kärsimykseksi molemmille. Mutta sitten on ne suhteet, joissa se on homman tarkoituskin, saattaa toinen niin epävarmaksi, ettei siitä ole lähtijäksi, tai maalata toisesta suhteen mulkero, jotta itse voi aina kokea olevansa oikeassa. 

Ehkä pitäisi kääntää nuo sanonnat uudelleen. Hyvä riita puhdistaa ilman, huono riita myrkyttää loputkin. Sanoja voi sitten katsella hetken peiliin ja sitten puolisoa. Jos peilistä näkyy voitonriemua ja puolison hartiat ovat menneet kasaan, riita taisi olla huono. Isonkin hyvän riidan jälkeen kun molemmilla on parempi olla viimeistään seuraavana päivänä, ja suhde on astetta parempi. Jos epäilet olevasi pikkumainen kun olo ei ole hyvä, se tuskin on totta. Et vain ole saanut omaa kissaasi pöydälle ja kammattua. 

Ongelma on siinä, että henkinen väkivalta ei ole "riita" tai riitelyä. Esimerkiksi ex saattoi haukkua minua laiskaksi, saamattomaksi ja ties miksi. Kukaan muu ei todella luonnehtisi minua noilla sanoilla. Hän sanoi kaipaavansa vastusta. Jos yritin sanoa vastaan tai pyytää perusteluja, henkinen väkivalta uhkasi muuttua fyysiseksi. Mies raivostui silmittömästi + mykkäkoulu päälle, jos minä sanoin mitään vastaan. Näiden kanssa on vaan parempi leikkiä kuollutta ja häipyä kuviosta. 

Hyvässä suhteessa kummatkin ovat kiinnostuneita molempien omasta sekä suhteen hyvinvoinnista. Erimielisyys tuodaan esiin reilusti ja avoimesti. Ei pelejä pelaten, äkillisesti vetäytyen tai toista ihmistä rikkoen. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Joo, kyllä. Henkinen väkivalta on siitä niljakasta, että usein niitä tilanteita on vaikeaa edes selittää ulkopuolisille niin, että nämä oikeasti ymmärtäisivät, mistä on kyse.

Oma ex oli sellainen, että aloitti yhtäkkiä jostain asiasta raivoamisen. Hetken huudettuaan alkoi tivata minulta vastausta johonkin asiaan, ja vastasin _ihan mitä vain_, siitä tuli vain lisää polttoainetta toiseen raivokierrokseen, jonka päätteeksi taas tivattiin vastausta johonkin. Tämä looppasi tunteja, 5 h huutosessiot oli ihan normaaleja meillä. Ja se oli nimenomaan tuollaista yksipuolista raivoamista, saattoi huutaa tunnin putkeen, vaikken enää edes sanonut mitään.

Sellainen rikkoo ihmisen.

Viimeinen lause sai kyyneleet taas silmiin. Sellainen rikkoo... niin rikkoo. Mulla on ollut fyysisiä oireita, esimerkiksi ummetusta ja unettomuutta. Huuto ja raivoaminen on tosi satutttavaa. Usein valitsen olla hiljaa, koska en halua provosoida sitä raivoamista yhtään enempää. Jos sanon, että tuo ei ole normaalia ja ei voin vaan voi käyttäytyä toista kohtaan, niin alkaa raivoaminen siitä, miten HÄNELLE ei sallita mitään. Lopputulos on se, että hänellä on yhtäkkiä hyvä olla ja haluaa lopettaa "riitelyn". Usein se on itselle jo aivan liian myöhäistä millekään normaalille keskustelulle, vaan uupumus on niin rajua, että keskittyy hengittämään sisään ja ulos. Siksi minusta se engl. termi "emotional abuse" on tosi hyvä ja kuvaava, suomen vastine ei ole niin kuvaava.

Se on satuttavaa. Pahoinpitelijät eivät yleensä ota vastuuta omasta käytöksestään tai sen vaikutuksesta muihin. Minä jos yritin ottaa asiaa puheeksi, niin hän alkoi väittämään, että minä huusin ja raivosin. Vaikka siis yleensä olin lähinnä hiljaa, koska olin jo kauan sitten tajunnut, ettei millään mitä sanoin oikeasti ollut väliä.

Paljon voimia sinulle. <3 Toivottavasti jaksat lähteä, toivon kaikkea hyvää elämääsi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Joo, kyllä. Henkinen väkivalta on siitä niljakasta, että usein niitä tilanteita on vaikeaa edes selittää ulkopuolisille niin, että nämä oikeasti ymmärtäisivät, mistä on kyse.

Oma ex oli sellainen, että aloitti yhtäkkiä jostain asiasta raivoamisen. Hetken huudettuaan alkoi tivata minulta vastausta johonkin asiaan, ja vastasin _ihan mitä vain_, siitä tuli vain lisää polttoainetta toiseen raivokierrokseen, jonka päätteeksi taas tivattiin vastausta johonkin. Tämä looppasi tunteja, 5 h huutosessiot oli ihan normaaleja meillä. Ja se oli nimenomaan tuollaista yksipuolista raivoamista, saattoi huutaa tunnin putkeen, vaikken enää edes sanonut mitään.

Sellainen rikkoo ihmisen.

Olen kokenut saman. Elin jatkuvassa epävarmuudessa ja varoin sanomisiani ja tekemisiäni, koska ennalta ei tiennyt, mistä mies suuttuu tai minkä asian kokee syvänä loukkauksena itseään kohtaan. Yritin muutaman kerran vastata näihin raivoamisiin asiallisesti tai perustella kantani, mutta mikä tahansa sanomiseni lisäsi kierroksia tai jos onnistuinkin ns. lyömään jauhot suuhun, raivoamisen aihe vaihtui ja menneet asiat (= miehen itse tekemät väärät tulkinnat tai johtopäätökset sanomisistani, joista oli moneen kertaan jo raivonnut) otettiin raivoamisen aiheeksi. Jossain vaiheessa lakkasin vastaamasta raivokohtausten aikana eikä hän onneksi kovin kauaa jaksanut yksin huutaa, ehkä puoli tuntia korkeintaan. Käytöstään mies perusteli sillä, että parisuhteessa välillä riidellään ja riitely puhdistaa ilmaa - tästä olin ja olen edelleen eri mieltä, jos riitelyllä tarkoitetaan yksipuolista raivoamista. Monesti kehotin miestä miettimään miten asiansa ilmaisee, jos haluaa tulla kuulluksi ja loukkaantui joka kerta tästä, sillä kuulemma en kuullut hänen viestiään ja keskityn täysin epäolennaisiin asioihin. Jos aikuinen ihminen ei osaa ilmaista loukkaantumistaan tai tunteitaan muuten kuin taantumalla uhmaikäiseksi, ei tarvitsekaan yrittää etsiä todellista pahan olon syytä kaiken raivoamisen keskeltä. Mies on pysyvästi exä ja itselläni on todella korkea kynnys ryhtyä uuteen parisuhteeseen kenenkään kanssa.

Ap, lähde suhteesta. Jokaisella on yksi elämä käytettävänään eikä sitä kannata tuhlata pelossa elämiseen ja ahdistuneena henkisesti väkivaltaisessa suhteessa. Kenenkään ei tarvitse sietää sitä, mitä joudut kokemaan. Lähteminen ei ole helppoa, mutta kun aikanaan pääset irti henkisesti väkivaltaisesta suhteesta ja saat uuden elämäsi aluille, kaikki muuttuu paljon paremmaksi ja helpommaksi.

Kiitos kommentista <3 Kuvottaa pelkästään lukea tuo "riitely puhdistaa ilmaa" ja "kaikissa parisuhteissa riidellään". Näillä kommenteilla normalisoidaan se henkinen väkivalta, jota tossa tapahtuu. Kammottavaa! 

Tiedän, että minun on lähdettävä. Kerään siihen resursseja (lähinnä järjestelen taloudellista puolta itseäni sekä lapsiani varten). Olen jo vaihtanut työpaikkaa parempipalkkaiseen, tehnyt sijoituksia jotka toki vaatimattomia, mutta alku kuitenkin. Kun koen, että olen riittävän vahvoilla, lähden. Se on enää ajan kysymys, enää ei mietitä, että lähdenkö ja eroanko, vaan minä lähden. 

Hyvä että olet pitkäjänteinen ja päämäärätietoinen, ja toimit noin. Ymmärrä silti, ettei riitely ole kuvottavaa, vaan se mitä sinulle sen varjolla tehdään. Ei tuokaan tervettä ole, että väistellään. 

Aihe on siitä hankala, että monessa suhteessa käy huonosti, jos toinen on yhtään tavallista hyökkäävämpi ja toinen ei anna vastusta, tai toisin päin toinen on tavallista arempi ja temperamenttisempi ei osaa tulla vastaan ja siivota jälkiään. Yksi räyhää toinen väistää, ja jos epätasapainotilannetta ei pystytä korjaamaan, suhde muuttuu kärsimykseksi molemmille. Mutta sitten on ne suhteet, joissa se on homman tarkoituskin, saattaa toinen niin epävarmaksi, ettei siitä ole lähtijäksi, tai maalata toisesta suhteen mulkero, jotta itse voi aina kokea olevansa oikeassa. 

Ehkä pitäisi kääntää nuo sanonnat uudelleen. Hyvä riita puhdistaa ilman, huono riita myrkyttää loputkin. Sanoja voi sitten katsella hetken peiliin ja sitten puolisoa. Jos peilistä näkyy voitonriemua ja puolison hartiat ovat menneet kasaan, riita taisi olla huono. Isonkin hyvän riidan jälkeen kun molemmilla on parempi olla viimeistään seuraavana päivänä, ja suhde on astetta parempi. Jos epäilet olevasi pikkumainen kun olo ei ole hyvä, se tuskin on totta. Et vain ole saanut omaa kissaasi pöydälle ja kammattua. 

Ongelma on siinä, että henkinen väkivalta ei ole "riita" tai riitelyä. Esimerkiksi ex saattoi haukkua minua laiskaksi, saamattomaksi ja ties miksi. Kukaan muu ei todella luonnehtisi minua noilla sanoilla. Hän sanoi kaipaavansa vastusta. Jos yritin sanoa vastaan tai pyytää perusteluja, henkinen väkivalta uhkasi muuttua fyysiseksi. Mies raivostui silmittömästi + mykkäkoulu päälle, jos minä sanoin mitään vastaan. Näiden kanssa on vaan parempi leikkiä kuollutta ja häipyä kuviosta. 

Hyvässä suhteessa kummatkin ovat kiinnostuneita molempien omasta sekä suhteen hyvinvoinnista. Erimielisyys tuodaan esiin reilusti ja avoimesti. Ei pelejä pelaten, äkillisesti vetäytyen tai toista ihmistä rikkoen. 

Totta, ja senpä takia olen sillä kannalla, ettei riitelyä pidä demonisoida, vaan pitää ottaa yleiseen puheeseen se, mikä on hyvää ja mikä huonoa riitelyä, ja mikä on jotain ihan muuta vielä. Mitä vähemmän puhutaan hyvästä riitelystä, sitä enemmän on tilaa näille, joilla on ihan omat määritelmät asioille, ja joiden määritelmät ovat aina vain heidän oman agendansa ajamista. 

Täällä on juuri samanlainen alistava, nimittelevä ja raivoileva mies. Mutta eroon hän ei ole suostuvainen. Vaikka ei ole mitään läheisyyttä, yhdessä nukkumistakaan ollut vuosiin. Olen ottanut yhteyttä sosiaalitoimeen, jotta auttaisivat eron järjestelyssä. Pelkään siis jopa myös fyysisen väkivallan uhkaa siinä tilanteessa kun asia konkretisoituu.

Vierailija kirjoitti:

Jokainen mies, joka on ollut parisuhteessa suominaisen kanssa on kohdannut henkistä väkivaltaa. Ja osa myös fyysistä väkivaltaa.

Naiset ei tässä maassa sitä myönnä, ja se juuri mahdollistaa tämän ongrlman. Ensimmäinen askel on se, että naiset myöntäisivät henkisen väkivaltaisuudensa.

-mies

Jos äitisi ja kumppanisi ovat olleet henkisesti väkivaltaisia sinua kohtaan, ei se tarkoita, että jokainen suomalainen nainen olisi henkisesti väkivaltainen.

Hyvä riitely on ratkaisukeskeistä, mikä lähtee itsensä tuntemisesta ja toiseen ihmiseen luottamisesta. Jos toinen rikkoo tämän luottamuksen manipuloinnilla, on se aina vahingollista.

Näitä tunne- ja ihmissuhdetaitoja pitäisi opettaa jo kouluikäisille ja syventää läpi nuoruuden aikuisuuteen asti. Ihmisten pitäisi oppia suojaamaan itsensä tällaiselta käyttäytymiseltä ja huomata ajoissa vaaran merkit, olla järkevästi kriittisiä ihastuessaan. Samalla nämä mahdolliset tulevat henkisen väkivallan käyttäjät osaisivat paremmin tunnistaa itsessään jo nuorena vahingollista käyttäytymistä, jonka ovat ehkä perheeltään oppineet. Ihmissuhdetaidoista ja tunne-elämästä puhutaan aivan liian vähän.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Joo, kyllä. Henkinen väkivalta on siitä niljakasta, että usein niitä tilanteita on vaikeaa edes selittää ulkopuolisille niin, että nämä oikeasti ymmärtäisivät, mistä on kyse.

Oma ex oli sellainen, että aloitti yhtäkkiä jostain asiasta raivoamisen. Hetken huudettuaan alkoi tivata minulta vastausta johonkin asiaan, ja vastasin _ihan mitä vain_, siitä tuli vain lisää polttoainetta toiseen raivokierrokseen, jonka päätteeksi taas tivattiin vastausta johonkin. Tämä looppasi tunteja, 5 h huutosessiot oli ihan normaaleja meillä. Ja se oli nimenomaan tuollaista yksipuolista raivoamista, saattoi huutaa tunnin putkeen, vaikken enää edes sanonut mitään.

Sellainen rikkoo ihmisen.

Olen kokenut saman. Elin jatkuvassa epävarmuudessa ja varoin sanomisiani ja tekemisiäni, koska ennalta ei tiennyt, mistä mies suuttuu tai minkä asian kokee syvänä loukkauksena itseään kohtaan. Yritin muutaman kerran vastata näihin raivoamisiin asiallisesti tai perustella kantani, mutta mikä tahansa sanomiseni lisäsi kierroksia tai jos onnistuinkin ns. lyömään jauhot suuhun, raivoamisen aihe vaihtui ja menneet asiat (= miehen itse tekemät väärät tulkinnat tai johtopäätökset sanomisistani, joista oli moneen kertaan jo raivonnut) otettiin raivoamisen aiheeksi. Jossain vaiheessa lakkasin vastaamasta raivokohtausten aikana eikä hän onneksi kovin kauaa jaksanut yksin huutaa, ehkä puoli tuntia korkeintaan. Käytöstään mies perusteli sillä, että parisuhteessa välillä riidellään ja riitely puhdistaa ilmaa - tästä olin ja olen edelleen eri mieltä, jos riitelyllä tarkoitetaan yksipuolista raivoamista. Monesti kehotin miestä miettimään miten asiansa ilmaisee, jos haluaa tulla kuulluksi ja loukkaantui joka kerta tästä, sillä kuulemma en kuullut hänen viestiään ja keskityn täysin epäolennaisiin asioihin. Jos aikuinen ihminen ei osaa ilmaista loukkaantumistaan tai tunteitaan muuten kuin taantumalla uhmaikäiseksi, ei tarvitsekaan yrittää etsiä todellista pahan olon syytä kaiken raivoamisen keskeltä. Mies on pysyvästi exä ja itselläni on todella korkea kynnys ryhtyä uuteen parisuhteeseen kenenkään kanssa.

Ap, lähde suhteesta. Jokaisella on yksi elämä käytettävänään eikä sitä kannata tuhlata pelossa elämiseen ja ahdistuneena henkisesti väkivaltaisessa suhteessa. Kenenkään ei tarvitse sietää sitä, mitä joudut kokemaan. Lähteminen ei ole helppoa, mutta kun aikanaan pääset irti henkisesti väkivaltaisesta suhteesta ja saat uuden elämäsi aluille, kaikki muuttuu paljon paremmaksi ja helpommaksi.

Kiitos kommentista <3 Kuvottaa pelkästään lukea tuo "riitely puhdistaa ilmaa" ja "kaikissa parisuhteissa riidellään". Näillä kommenteilla normalisoidaan se henkinen väkivalta, jota tossa tapahtuu. Kammottavaa! 

Tiedän, että minun on lähdettävä. Kerään siihen resursseja (lähinnä järjestelen taloudellista puolta itseäni sekä lapsiani varten). Olen jo vaihtanut työpaikkaa parempipalkkaiseen, tehnyt sijoituksia jotka toki vaatimattomia, mutta alku kuitenkin. Kun koen, että olen riittävän vahvoilla, lähden. Se on enää ajan kysymys, enää ei mietitä, että lähdenkö ja eroanko, vaan minä lähden. 

Hyvä että olet pitkäjänteinen ja päämäärätietoinen, ja toimit noin. Ymmärrä silti, ettei riitely ole kuvottavaa, vaan se mitä sinulle sen varjolla tehdään. Ei tuokaan tervettä ole, että väistellään. 

Aihe on siitä hankala, että monessa suhteessa käy huonosti, jos toinen on yhtään tavallista hyökkäävämpi ja toinen ei anna vastusta, tai toisin päin toinen on tavallista arempi ja temperamenttisempi ei osaa tulla vastaan ja siivota jälkiään. Yksi räyhää toinen väistää, ja jos epätasapainotilannetta ei pystytä korjaamaan, suhde muuttuu kärsimykseksi molemmille. Mutta sitten on ne suhteet, joissa se on homman tarkoituskin, saattaa toinen niin epävarmaksi, ettei siitä ole lähtijäksi, tai maalata toisesta suhteen mulkero, jotta itse voi aina kokea olevansa oikeassa. 

Ehkä pitäisi kääntää nuo sanonnat uudelleen. Hyvä riita puhdistaa ilman, huono riita myrkyttää loputkin. Sanoja voi sitten katsella hetken peiliin ja sitten puolisoa. Jos peilistä näkyy voitonriemua ja puolison hartiat ovat menneet kasaan, riita taisi olla huono. Isonkin hyvän riidan jälkeen kun molemmilla on parempi olla viimeistään seuraavana päivänä, ja suhde on astetta parempi. Jos epäilet olevasi pikkumainen kun olo ei ole hyvä, se tuskin on totta. Et vain ole saanut omaa kissaasi pöydälle ja kammattua. 

Ongelma on siinä, että henkinen väkivalta ei ole "riita" tai riitelyä. Esimerkiksi ex saattoi haukkua minua laiskaksi, saamattomaksi ja ties miksi. Kukaan muu ei todella luonnehtisi minua noilla sanoilla. Hän sanoi kaipaavansa vastusta. Jos yritin sanoa vastaan tai pyytää perusteluja, henkinen väkivalta uhkasi muuttua fyysiseksi. Mies raivostui silmittömästi + mykkäkoulu päälle, jos minä sanoin mitään vastaan. Näiden kanssa on vaan parempi leikkiä kuollutta ja häipyä kuviosta. 

Hyvässä suhteessa kummatkin ovat kiinnostuneita molempien omasta sekä suhteen hyvinvoinnista. Erimielisyys tuodaan esiin reilusti ja avoimesti. Ei pelejä pelaten, äkillisesti vetäytyen tai toista ihmistä rikkoen. 

Totta, ja senpä takia olen sillä kannalla, ettei riitelyä pidä demonisoida, vaan pitää ottaa yleiseen puheeseen se, mikä on hyvää ja mikä huonoa riitelyä, ja mikä on jotain ihan muuta vielä. Mitä vähemmän puhutaan hyvästä riitelystä, sitä enemmän on tilaa näille, joilla on ihan omat määritelmät asioille, ja joiden määritelmät ovat aina vain heidän oman agendansa ajamista. 

Kyllä!

Olen kokenut. Juuri tuollaista se oli. Loputtomat keskustelut ja terapiatkaan eivät tuottaneet tulosta. Tilanne paheni vain ja olin ihan loppu. Hämmentävintä on tietysti se, että mukaan mahtuu ihania päiviä ja normaaleja päiviä. Sitä erehtyy luulemaan, että on itse liioitellut suhteen ongelmia. Hae apua mieluiten jo tänään, esim. nollalinjalta.

Muija harrastaa henkistä kiusaamista jatkuvasti. Asian jos ottaa puheeksi, niin ei hän mitään ole tehnyt, syy minussa.

Vierailija kirjoitti:

Muija harrastaa henkistä kiusaamista jatkuvasti. Asian jos ottaa puheeksi, niin ei hän mitään ole tehnyt, syy minussa.

Lähde suhteesta, ei tuollaista pidä kestää.

Mun mies rupee aina huutaa ja moittimaan minua kun lähistöllä on joku kaunis nainen. Olen alkanut jo pelkäämään niitä tilanteita kun huomaan että jossain pyörii joku nätti nainen koska tiedän mitä se tarkoittaa. Parhaimpia on ehkä ne kerrat kun kaunotar jatkaa matkaansa mutta on vielä kuuloetäisyyden päässä niin mies rupee ihan yhtäkkiä huutaa että "NO EN TOSIAAN OLE PETTÄNYT SUA TON KANSSA, LOPETA JO!!". Korvatulpista ei ole apua, kuuluu läpi. Vaikka en ole koittanut toistaiseksi kuin niitä keltaisia halpiksia.

Mies harrastaa jatkuvasti kaasuvalotusta, kieltää sanoneensa tai tehneensä jotain, minkä on juuri äsken tehnyt/sanonut ja sen jälkeen kutsuu hulluksi, koska kehtaan edes epäillä sellaista. Kaikki, siis ihan kaikki käännetään minun syyksi, eikä vastuuta kanneta mistään omista teoista ja sanomista. Raskasta on, ja ero minullakin mielessä kunhan saan vaan talouspuolen kuntoon.

Minulla oli kolmekin tuommoista ukkoa. Onneksi yhden jätin ja kaksi jätti minut enkä tehnyt lapsia heidän kanssaan. Minä en näkisi tilanteeseen oikein muuta ratkaisua. Ymmärrän että se on vaikea prosessi, mutta ei parisuhteessa ja kotona kuulu olla tuollaista taakkaa. Olet arvokas ihminen ja ansaitset kunnioittavaa kohtelua ja kotirauhan.

Vierailija kirjoitti:

Minulla oli kolmekin tuommoista ukkoa. Onneksi yhden jätin ja kaksi jätti minut enkä tehnyt lapsia heidän kanssaan. Minä en näkisi tilanteeseen oikein muuta ratkaisua. Ymmärrän että se on vaikea prosessi, mutta ei parisuhteessa ja kotona kuulu olla tuollaista taakkaa. Olet arvokas ihminen ja ansaitset kunnioittavaa kohtelua ja kotirauhan.

Lisään vielä, että tuo jatkuva stressi, varovaisuus, munankuorilla käveleminen, pelko siitä mitä on tehnyt väärin, latistunut itsetunto ja vainoharhaisuus rikkoivat mielenterveyteni. Ei kukaan mies ole arvokkaampi kuin se. Minä olen toistanut suhteissani lapsuuden mallia. Äiti on käyttänyt kasvatuksessa häpeää, koti oli todella riitaisa ja äidin raivo saattoi leimahtaa milloin tahansa. Kun on lapsena tottunut pyytämään anteeksi vaikkei tarvitse ja yrittänyt olla mieliksi ja joustaa omista tarpeista ja tunteista sen eteen, että kotona olisi edes joskus rauhallista, niin ei osaa kyseenalaistaa sitä vaikka tuntuu pahalta.

Mitä mieltä olette tällaisesta:

Mies on huomaavainen yms., ei suoraan hauku eikä sano pahasti. Ei haasta riitaa.

Silti usein itsellä tulee paha olo toistuvista tilanteista, joissa miehellä on itsellään stressiä tai surua. Mies alkaa sääliä itseään "olen paha ihminen", "olen riittämätön" ja sitten epäsuorasti vaatii minua lohduttamaan ja vakuuttelemaan päinvastoin.

Viimeisin esimerkki tällä viikolla, kun oltiin vuokramökillä. Mies teki siellä myös töitä. Oltiin jo aiemmin sovittu lähtevämme pitkälle kävelylle päivänvalon aikana. Mies kuitenkin makasi sängyssä pitkään. Lupasi nousta "kohta" monta kertaa. Kun oikeasti alettiin tehdä lähtöä, mies alkoi valittaa miten väsynyt hän on. Sanoin "ei meidän ole pakko lähteä" moneen kertaan ja tarkoitin sitä. Mies loukkaantui "halusin vain ilmaista, että olen väsynyt". Hänen mukaansa hänellä ei muuten ole aikaa ja tilaa olla väsynyt. (Puhuu tästä usein mutta en sanonut sitä.) Alkoi pitkän itsesäälijutun ja minun piti pitkään vakuutella, että tekee tarpeeksi töissä jne. Juttu kiersi kehää. Minä sitten varmistelin, haluaako lähteä ulos ja sanoin, että ei minun ole pakko päästä mihinkään. Mies sanoi haluavansa.

Tässä meni aikaa ja oli jo iltapäivä. Ehdotin sitten lyhyempää reittiä alkuperäisen sijaan. Miehellä kesti koota itsensä ja valmistautua. Alkumatkasta mies jutteli normaalisti ja vaikutti päässeen yli aiemmasta. Tietenkin lyhyemmälläkin reitillä ehti tulla pimeä ja paluumatkan vaelsimme taskulamppujen valossa. Mies meni hiljaiseksi ja sitten valitti taas väsymystä ja että pitää tehdä vielä illalla työjuttu. Kertoi sitten tämän keskellä metsää, mistä oli matkaa takaisin mökkiin. Tuli olo, että ei olisi pitänyt lähteä ollenkaan kävelemään ja että minä olin syyllinen hänen työaikataulun pettämiseen, vaikken tiennyt asiasta aiemmin. Tuntui että raahasin kivirekeä perässäni.

Yksin olisin vain mennyt ja tehnyt. Nyt piti kuunnella pitkään psykodraamoja ja antaa sääliä ja kannustusta. En olisi halunnut joutua siihen rooliin taas, mutta mies jotenkin manipuloi siihen.

Mielipiteitä?

Vierailija kirjoitti:

Lisään vielä, että tuo jatkuva stressi, varovaisuus, munankuorilla käveleminen, pelko siitä mitä on tehnyt väärin, latistunut itsetunto ja vainoharhaisuus rikkoivat mielenterveyteni. Ei kukaan mies ole arvokkaampi kuin se.

Tämä!!!