Lue keskustelun säännöt.
"Olen parempi vanhempi, kun olen onnellinen ja seuraan sydäntäni"
14.02.2023 |
Onko muita, joita ärsyttää tuo sanonta mediassa ja/tai tuttavapiirissä?
Yleensä tuo siis liittyy tilanteeseen, jossa suhteellisen pienten lasten vanhempi on tehnyt jonkinlaisen syvästi lapsiin vaikuttavan elämänmuutoksen. Vieläpä usein sellaisen, joka muuttaa todella paljon lapsen perhesuhteita.
Mielestäni on lapsia alentavaa ja heidän ajatuksensa/tunteensa mitätöivää sanoa jotakin tuollaista pelkkien oletusten varassa. En usko, että useinkaan lapsilta on asian aiheuttamista tunteista kysytty ja jos onkin, niin eihän se lapsi rehellisesti vastaa palvomalleen vanhemmalle.
Näkisin ilolla, että joku sanoisi ennemmin esimerkiksi näin: "Perheemme hajosi minun päätökseni vuoksi. Se on valitettavaa, mutta asia, joka vain tuntui minulle pakolliselta. Otan asiasta vastuun ja yritän parhaalla mahdollisella tavalla tukea lapsiani tässä asiassa."
Onko minulla tässä aloituksen takana tiettyjä asenteita? On varmasti ja ne vaikuttavat siihen, miltä minusta tällaiset keskustelut tuntuvat. En vastusta eroamista, jos ei kerta kaikkiaan halua olla enää kumppanin kanssa yhdessä. Mutta vastustan esim. dramaattisia eroja, jossa ihan yhtäkkiä hylätään edellinen perhe ja muutetaan uuden kumppanin luokse.
Rehellisesti tuollaisessa aiheutetaan omalle lapselle kovat hylkäämistraumat. Lisäksi laitetaan oma lapsi tilanteeseen, jossa hänen toinen vanhempi myös kokee ison trauman, josta kestää paljonkin aikaa päästä eteenpäin. Ei ole vastuullinen vanhempi, jos ei kykene tosiasioita myöntämään. Erot tulisi tehdä aina keskustellen ja niin, ettei lapsen elämäntilanne muutu kerralla liian dramaattisesti. Jos siis kyse on ihan normaaleista ihmisistä, eikä esim. persoonallisuushäiriöisistä.
Itse jo neljänkympin ylittäneenå olen sitä mieltä, että se noin 18 vuotta on lopulta sen verran lyhyt aika, että kyllä lapsi pitäisi laittaa ykköseksi joka tilanteessa.
Kommentit (111)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Selkeästi tämä on monelle vaikea asia kun aloituksen todellisesta aiheesta ei meinaa päästä keskustelemaan. Sen sijaan tulee paljon erojen puolustelijoita.
Kukaan ei ole missään kohtaa kieltänyt eroamista tai sanonut, että eroaminen olisi väärin tai huono juttu. Joskus parisuhteesta on lähdettävä. Mutta on vähän arveluttavaa heti erottua heitellä aloituksen kaltaisia kommentteja. Kyseinen kommentti valitettavasti kuulostaa selittelyltä. Siltä, että ehkä eron motiivit tuntuvat itsestä vähän huonoilta, mutta yritetään oikeuttaa ja selittää asiaa parhain päin. Eli kommentit kertovat lausujastaan enemmän kuin siitä mitä mahdolliset toiset ihmiset erosta ajattelisivat. Todennäköisesti muut eivät ajattele paljon mitään.
Vaikka ero olisi lopulta lapsillekin parempi asia, voi ero olla tapahtumahetkellä lapsille kivulias paikka. Siinä lapsen elämä mullistetaan häneltä mitään kysymättä. Lapset sopeutuvat, koska on pakko sopeutua. Ymmärrän, että tämän ääneen sanominen voi tuntua pahalta. Ja tottakai on aina niitä perheitä, joissa lapset rukoilevat eroa. Eli ei tarvitse niitä esimerkkejä tulla kertomaan. Mutta monelle lapselle tilanne on aluksi vaikea. Myös tästä syystä "onnellinen äiti on onnelliset lapset" -sanonta voi kuulostaa esim vastaeronneen suusta oudolta.
Tuon ääneen kuuleminen ei tunnu millään tavalla pahalta. Tiedän sen itsekin ja olen ihan itse osannut näillä aikuisen aivoillani hoksata asian. Voin sanoa tuon ääneen, koska niin se on. Se on realiteetti ja selviö, ei mikään suuri paljastus, mitä me muut emme kestä kuulla.
Samaten, tuo kommentti on juuri se SYY miksi erosin. Ei mikään heitto tai selittely. Vaan ihan se syy. Halusin kuunnella itseäni, jotta voin olla parempi ja rakastavampi ihminen itseäni ja muita kohtaan. Jotta voin taata lapselleni elämäniloisen ja hyvinvoivan, jaksavan vanhemman enkä sitä rahjustavaa haamua joka olin, joka tahtoo jatkuvasti pakoon elämästään. Minulla ei ollut enää hyvä suhteessa vaikka siinä ei periaatteessa kummoista vikaa ollutkaan. En vain rakastanut puolisoani enää. En kai koskaan kunnolla rakastanutkaan, vaan kokemattomana pienikin ihastus riitti ja kuuluihan seurustelu asiaan. Kiintymys, kaveruus ja tuttuus piti yhdessä, ei rakastuminen ja rakkaus. Arki ei lopulta tuntunut yhtään omalta enkä uskonut voivani olla siinä se kliseinen paras versio itsestäni ja paras äiti lapselleni. Kuin olisi ollut väärän jalan puristava kenkä jalassa jatkuvasti. Nuorena tekee virheitä, valitsee siis vaikkapa väärän kumppanin, ja se kuuluu kasvuun ja oppimiseen. Näin nelivitosenakin tulen varmasti tekemään virheitä, mutta koska kellään ei sitä kristallipalloa ole, niin sisintään se on lopulta kuunneltava sillä tiedolla ja kertyneellä taidolla mitä päätöksentekohetkellä on. Olen tyytyväinen päätökseeni. Olemme vanhempina kumpikin sen verran fiksuja ettei mitään deittijonoa ovillamme käy, ei varsinkaan lapsiviikkoina. Uudet kumppanit jos sellaiset löytyy, esitellään vasta kun seurustelusta ajattelee voivan syntyä jotain vakavampaa. Mitään vaihtuvien aikuisten karusellia emme lapselle halua, jos yhteenmuuttoja uusien kanssa ollenkaan. Hyvä uusperhe voi olla ydinperhettä vastaava ja rikkaus. Huono sitten painajaista. Pitää pitää pää kylmänä. Sen haasteen olin kuitenkin valmis ottamaan ennemmin kuin hitaan kuihtumisen sopimattomassa liitossa. En tahtoisi nähdä oman lapsenikaan elämänpalon sammuvan, koska kituuttaisi jossain ja on sen takia poissaoleva ja ärtyisä vanhempi omille lapsilleen.
Olet epäonnistuja ja varastanut ne vuodet puolisosi elämästä minkä olit hänen kanssaan. Miksi teit lapsen? Oksettavaa asennetta sinulta.
En minä ole epäonnistuja. Olen kasvava ja jatkuvasti oppiva ihminen. Meitä oli tuossa suhteessa kaksi kumpikin vapaasta tahdostaan ja yhdessä lapsesta päätettiin. Myöhemmin alkoi tulla ilmi ettemme kumpikaan tainneet olla toisillemme sitä mitä olisimme oikeasti tarvinneet nuorempana ja vielä vähemmän vanhempana kun olimme muuttuneet ja ajatukset mielekkäästä elämästä kirkastuneet. Aivot kehittyvät 25-vuotiaaksi asti. Ei mieheni tiennyt rakkauden tunteesta enempää kuin minäkään silloin kuin aloitimme. Vanhemmiten vain on valjennut ettei parisuhderakkaus ole sitä miksi sitä luulimme eikä hyvä ja terve parisuhde sellaista kuin meillä. Ei parisuhteen, rakkauden ja hyvän kumppanuuden kuulu vaatia niin paljon työstöä, kompromisseja sekä kiristelyä. Ei siihen kuulu se ettet halua mennä töistä kotiin. Ei hyvä suhde ole ihan ok tai juuri ja juuri parempi kuin yksin. Rakkaus kahden sopivan välillä soljuu. Me sovimme paremmin yhteen kavereina, emme intiimeinä asuinkumppaneina. Epäsopiva suhde myrkytti kummankin vanhemmuutta.
Niinpä. Miksi et eronnut ennen lapsen tekoa? On niin huvittavaa mutta toisaalta surullista lapsien vuoksi seurailla juuri tuon kaltaista selittelyä. Oma vastuu työnnetään taka-alalle. Rakkaudesta et näytä tietävän yhtään mitään. Alkuhuumia tulee mutta 2-3 vuotta niin silloin siis pitää vaihtaa taas. Onnea valitsemallesi tielle.
Vaikka miten katkeroituisit ja huvittaisi siellä, niin se ei muuta asiaa miksikään. Kumpikin oli tyytymättömiä ja silti emme eronneet ennen lasta. Syyt ovat meidän, kummallakin omansa. Me kannamme vastuumme nyt, emme valitettavasti ennen lasta. Toisaalta, kumpikin on ikionnellisia lapsesta eikä vaihtaisi historiaa toiseksi, vaikka se nyt eroperhettä tarkoittikin. Jälkiviisastelu onnellisten tähtien alla on helppoa. Synnitön heittäköön ensimmäisen kiven. Tämä on minun haasteeni ja kasvukohtani. Sinulla se kasvukohta voi olla vasta nyt hyvässä iässä kiinnostua enemmän siitä malkasta omassa silmässäsi kun aiemmin olit ilmeisesti liian täydellinen ihminen ollaksesi tekemättä virhearviointeja missään asiassa.
Olin yhdessä 14 vuotta. Se siitä alkuhuuman seurailusta. Ihastumisiakin oli, mutta en seurannut niitä ja hyvä niinkin, sillä eivät ne mitään isoja rakkauksia olleet. Enpä siitäkään onnellisemmaksi tullut etten. Tuokin on defenssi. Tämä huutelu että pitää sitten teidän paskiaisten vaihtaa suhdetta 3 vuoden välein, koska kukaan eroavahan ei kykene mitenkään erottamaan toisistaan huonoa suhdetta arkistumisesta oikeasti rakastavassa parisuhteessa. Oikeassa hyvässä suhteessa ei edes arkena tule mieleen haluavansa erota, vaikka alun kiimavaihe on tasaantunut. Ei siinä toisaalta tarvitse niitä ihania tunteita poppaskonstein manailla esiinkään. Eikä tarvitse päivittäin kirota sitä ettei halua töistä kotiin minkään muun kuin lapsen vuoksi. Ihmiset vaan aika usein ovat vasta aikuistuttuaan ja vielä hyvää matka kohti kolmeakymppiäkin liian kokemattomia itsensä ja muiden suhteen päättämään loppuelämän parisuhteesta.
Jos ei lähellä kolmeakymppiä ole itsenäisytynyt siten että tietää mitä haluaa ja osaa sanoittaa sen parisuhteessa niin silloin ei kannata olla parisuhteessa eikä varsinkaan hankkia lapsia. Se on jännä juttu kun aikuiset ihmiset selittevät omaa kypsymättömyyttään ties millä selityksillä. Vastuuta omasta syystään tehdyistä virheistä jotka tahallaan aiheutettu lapselle ei kyetä kantamaan.
Eikös se ole parempi kantaa vastuu sitten myöhemmin kuin ei ollenkaan? Kaksvitonen on usein eri ihminen kuin se nelikymppinen. Se mitä halusi ja millainen luuli olevansa kaksvitosena voi olla hyvin erilainen kuin nelikymppisenä tai vaikka kuuskymppisenä. Ihmiset muuttuvat, oppivat itsestään ja tarpeistaan, muista ihmisistä ja elämästä, ymmärtävät historiaansa ja elämänsä syy-seuraussuhteita, käsittelevät ongelmakohtiaan ja traumojaan kukin omalla ajallaan. Joku on päässyt terapiaan 20 vuotiaan, toinen vasta 35 vuotiaana. Et elä toisten elämiä, joten et voi niistä kaikkea myös tietää tai tehdä SINUN mielestäsi parhaita valintoja heidän puolestaan. Keskity omaan kasvuusi ja siihen ettet itse aiheuta toisille jotain minkä takia he eivät ole juuri samalla viivalla erehtymättömyydessä ja hyväosaisuudessa kuin missä itse eittämättä parikymppisenä olit. Voit polkea jalkaasi ihan miten paljon haluat, mutta se ei lopeta sitä, että ihmiset tekevät vääriä valintoja vääristä syistä jne ja kaikenlaista ei niin optimaalista. Elämä ja ihmiset ovat sellaisia. Useimmat toivottavasti oppivat erheistään. Jokainen taas kantaa vastuun vähintään itsessään. Pahana olona, syyllisyytenä, ettei ole sinut itsensä ja valintojensa kanssa. Joku heti ja joku vasta myöhemmin kun on elänyt ja kokenut elämää pidemmälle. Kukaan ei ole seppä syntyessään. Edes kolmikymppisenä. Kaikilla on AINA jotain mistä oppia ja miten kehittyä.
Niin. Jos et ole hoitanut traumojasi niin älä mene parisuhteeseen äläkä tee lapsia. Eikös joku somessa ole todennut osuvasti että ei kukaan ehdoitta riitä parisuhteeseen vaan traumat pitää hoitaa ennen suhteeseen menoa.
Kuinkahan moni parikymppinen on niin itsetietoinen, että ymmärtää tämän? En minä ainakaan ollut. En edes tiedostanut kaikkia haitallisia ja itseuhraavia mallejani ennen kuin aloin voida suhteessa huonosti. Usein se on ne läheisimmät suhteet, jotka tuovat kehityskohteita ja läpikäytävää esiin. Lapsen saaminen vielä teroitti näitä asioita. Täydellisessä maailmassa asiat menisivätkin noin, että kaikki mitään huonoa kokeneet ovat jo käyneet psykoterapian ennen kuin elävät muuta elämää tai käyvät mihinkään ihmissuhteisiin. Siitä vaan vanhempien helmoista terapialaitokseen ja sitten vasta kokeilemaan "oikeaa" elämää ettei vain tekisi yhtäkään virhettä kenenkään kanssa :D.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Niinno, yleensä on helpompaa olla hyvä vanhempi kun itsekin voi hyvin ja on onnellinen. Lapset haistavat kulissit eikä sellainen epävarmuus tee hyvää kasvavalle mielelle. En ikinä tahtoisi antaa lapsilleni sitä mallia ettei todellista sisintä saisi kuunnella ja että suhteissa ja tilanteissa jossa itsellä on huono olla, olisi pakko hampaat irvessä pysyä muiden takia.
Milloin se lapsi saa kuunnella todellista sisintään? Uusi mies pyörimään omaan kotiin ei yleensä sitä ole. Eikä lapsi ole onnellisin silloin kuin äiti/isä on onnellisin uuden p^nonsa kanssa.
Se että kuuntelee itseään ei tee ihmisestä automaattisesti idioottia. Eikä se tarkoita auto
maattisesti uusia suhteitakaan. Ei lapsi sellaisessakaan kodissa hyvin voi, missä vanhemmat ovat onnettomia. Tuo on vain teidän defenssi ja sitä aikuisten maalaamista aivottomiksi vain sukukalleuksiaan seuraaviksi olioiksi kun aloitetaan heti se huutaminen uusista panoista, vaikka kukaan vieras ei välttämättä mitenkään eron syihin liity.Ei se lapsi varmasti onnellisin ole, mutta tuskin myöskään onnettomassa ydinperheessäkään. On siis valittava vanhemmalle ja lapselle vähiten onneton vaihtoehto, joka jättää tilaa tulevalle onnelle. Koska lapsi on vielä liian nuori ja kehittymätön kantamaan kaikkia vastuita, hän ei valitettavasti voi olla päättämässä kaikkea. Hän ei kaikessa voi kuunnella sydäntään, koska hän vasta harjoittelee. Lapsella ei ole sitäkään vähää kykyä ymmärtää mikä on hänelle pitkällä aikavälillä parhaaksi ja nähdä asioihin vaikuttavaa kompleksisuutta kuin aikuisella. Eikä pidäkään. Ei hänellä tarvitse olla tai kuulukaan olla, sillä se on vanhemman tehtävä, josta vanhempi pala palalta luovuttaa vastuuta lapselle. Se pala mitä hän ei koskaan luovuta lapselle on vastuu vanhemman itsensä elämän valinnoista, sen iloista ja suruista, virheistä tai onnistumisista.
Ei ole lapsen taakka, päättää kuusivuotiaana isin ja äidin tekemisistä tai saako hän syödä pelkkää limua ja karkkia eikä koskaan enää mitään muuta ruuaksi tai päättää olla aloittamatta koulunkäyntiä, koska hän mieluummin tekisi muuta ja kokisi olevansa onnellisempi niin. Tiettyyn rajaan asti lapsen onnellisuutta kuunnellaan. Ja sitten on asioita, jossa yksin lapsen onni ja lapsen päätäntä ei ole ainoa huomioon otettava asia. Lapsi ei osaa ajatella, että hänen vanhempiensa kantokyky ja voimavarat, siis lapsen elämän edellytysten takaajat, voivat radikaalisti parantua sillä, että tuttu yksikkö rikotaan kahdeksi.
Tieteellinen tutkimus kertoo avioerolapsista korutonta kieltään vaikka yrität väittää muuta. Varsinkin suhteesta ja avioliitosta toiseen hyppivien ns sarjaeroajien lapset kärsivät psykkisestä pahoinvoinnista heidän henkisestä epävakaudesta. Mutta sitähän nämä minäminä-ihmiset eivät mieti lainkaan.
No kun kaikki eivät päädy sarjaeroiluun. Sellainen ihminen on muutenkin hukassa itsensä kanssa. Se että joku toinen tekee noin ei tarkoita etteikö minun ja muidenkin olisi kannattanut erota.
Minä taas olen nähnyt sen puolen missä vanhemmat kituuttavat liian pitkään onnettomina huonossa suhteessa enkä halua kellekään sellaista, vaikka mitään väkivaltaa tai alkoholismia ei asiaan liittynytkään. On kamala olla illan perään kireässä ilmapiirissä. Kuunnella tiuskimista ja riitoja. Kuulla äänensävystä miten vanhemmat ovat onnettomia, väsyneitä ja ärtyneitä toisiinsa. Arvaatko mitä minusta tuli? Sellainen, joka etsii aina syytä itsestään, joka yrittää aina sovitella muidenkin erimielisyydet, suorittaja koska en halunnut tuottaa vanhemmille enempää huonoa mieltä sekä liian kiltti, jonka on vaikea perustella miksi minun ei tarvitsisi sietää huonoa muilta. Piilotin ongelmiani ja huoliani etteivät vanhemmat kuormittuisi lisää. Meidän lasten tarpeiden kuuntelu jäi vanhemmiltani, koska kaikki henkinen jaksaminen meni parisuhteen kasassapitämiseen. Minä aloin ajatella ettei tarpeillani ole väliä.
Nykyäänkin on vaikea kertoa jos minäkin tarvitsisin ja haluaisin jotain, koska en usko että minua kuunnellaan tai halutaan nähdä. Ajattelen, että muilla on jo paljon muuta kestämistä. Parempi siis olla vain itse itselleen eikä pyytää mitään keneltäkään. Näiden takia itse ajauduin suhteeseen, joka ei sopinut, jossa kituutin liian pitkään ja jota yritin korjata ja pelastaa liian pitkään. Eihän minun äänelläni ja haluillani ollut väliä. Minun pitää olla muita varten ja vain yrittää ja yrittää vaikkei tuntuisi hyvältä, koska on Jumalan edessä sanottu tahdon. Luvattu kaikkien edessä. Ihan kuten isäni ja äitini näyttivät. Näitä on sitten vanhemmiten ruodittu terapiassa, vaikka sekä lapsuudenperhe että parisuhde olivat aika tavalliset eikä mitään tuon pahempaa. Ihmiset niissä vain eivät olleet oikeasti onnellisia ja perustyytyväisiä, koska he elivät väärällä tavalla itselleen epäsopivasti.
Olet epäonnistunut elämässäsi. Miksi et hoitanut noita lapsuuteesi liittyneitä tunnelukkoja viimeistään ENNEN lapsen tekoa? On surullista katsoa tätä vastuun välttelyä omista teoistaan.
En ole mitenkään epäonnistunut ja olen sinut historiani kanssa. Noistakin asioista on opittu ja nyt mennään viisaampana ja kokeneempana kohti huomista. Minun elämäni ei nääs edes ole lopussa, ei ole lapsenikaan tai eksänikään elämät. On ihana asia kun on saatu uusi alku, jossa kuunnella itseä paremmalla korvalla kuin nuorena. Silloin sitä meni liian herkästi muiden mukana, muiden mielipiteet kiinnostivat ja teki asioita painostuksen ja paheksunnan alaisena. Ei enää : ) Lapsenikin näkee, että omilla jaloilla voi seistä ja itsensä kuuntelussa ei ole mitään väärää. Ei mennä huithapeloiden kuin norsu posliinikaupassa, koska muidenkin asiat ja hyvinvointi ovat tärkeitä mutta ei myöskään tukahduteta itseä, koska valinta on vaikea, paheksuttu tai aiheuttaa haastetta, jopa surua. Näytän, että elän elämääni, mutta koska olen hänen äitinsä ja olen valinnut hänet tuoda maailmaan, elän sitä sekä hänelle että minulle sillä tavalla, että minä pystyn hänestä ottamaan vastuun ja huolehtimaan hänestä parhaan kykyni mukaan. Tämä tarkoittaa myös minun itseni hyvinvoinnin huomioimista ja tukemista. Miten näyttäisin esimerkilläni kuinka eletään elämäniloista, luottavaista, itsevarmaa, oman itseensä kyvykkyyteen luottavaa ja omavoimaista elämää, jos en tee juuri niin. Harkintaa pitää käyttää jos on lapsia tehnyt, mutta silloinkin on tervettä että aikuinen saa kuunnella myös itseään. Uhrivanhempaa eivät lapset aikuisena kiittele. Uhriutumismentaliteetin siirtämistä heihin itseensä esimerkin kautta tuskin myöskään kiitellään. Ennemmin potevat syyllisyyttä. Itse ainakin koin, vaikka aikuisena ymmärsinkin ettei se ollut medän vikamme, meistä kiinni tai meidän tehtävä yrittää korjata onnettomien vanhempien onnettomaksi tekemää perhettä ja elämää.
Kuka tässä ketjussa on puhunut uhrivanhemmasta? Lisäksi kuka voi olla niin kehittymätön henkisesti siinä vaiheessa kun alkaa lapsia tekemään ettei kuuntele itseään että haluaako tätä? Heikko itsetunto ja omasta syystä johtuva kyvyttömyys tunnistaa tunteitaan ja tarpeitaan saati kommunikoida niistä? Toiset ihmiset eivät ole esineitä ja käyttötavaroita omaan kasvuun vaan se on tehtävä ensin itse ennenkuin perhettä alkaa perustamaan. Ja turha tästä on syytellä ympäristöä ja sen roolimalleja. Jokainen on oman rakkautensa seppä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Niinno, yleensä on helpompaa olla hyvä vanhempi kun itsekin voi hyvin ja on onnellinen. Lapset haistavat kulissit eikä sellainen epävarmuus tee hyvää kasvavalle mielelle. En ikinä tahtoisi antaa lapsilleni sitä mallia ettei todellista sisintä saisi kuunnella ja että suhteissa ja tilanteissa jossa itsellä on huono olla, olisi pakko hampaat irvessä pysyä muiden takia.
Milloin se lapsi saa kuunnella todellista sisintään? Uusi mies pyörimään omaan kotiin ei yleensä sitä ole. Eikä lapsi ole onnellisin silloin kuin äiti/isä on onnellisin uuden p^nonsa kanssa.
Se että kuuntelee itseään ei tee ihmisestä automaattisesti idioottia. Eikä se tarkoita auto
maattisesti uusia suhteitakaan. Ei lapsi sellaisessakaan kodissa hyvin voi, missä vanhemmat ovat onnettomia. Tuo on vain teidän defenssi ja sitä aikuisten maalaamista aivottomiksi vain sukukalleuksiaan seuraaviksi olioiksi kun aloitetaan heti se huutaminen uusista panoista, vaikka kukaan vieras ei välttämättä mitenkään eron syihin liity.Ei se lapsi varmasti onnellisin ole, mutta tuskin myöskään onnettomassa ydinperheessäkään. On siis valittava vanhemmalle ja lapselle vähiten onneton vaihtoehto, joka jättää tilaa tulevalle onnelle. Koska lapsi on vielä liian nuori ja kehittymätön kantamaan kaikkia vastuita, hän ei valitettavasti voi olla päättämässä kaikkea. Hän ei kaikessa voi kuunnella sydäntään, koska hän vasta harjoittelee. Lapsella ei ole sitäkään vähää kykyä ymmärtää mikä on hänelle pitkällä aikavälillä parhaaksi ja nähdä asioihin vaikuttavaa kompleksisuutta kuin aikuisella. Eikä pidäkään. Ei hänellä tarvitse olla tai kuulukaan olla, sillä se on vanhemman tehtävä, josta vanhempi pala palalta luovuttaa vastuuta lapselle. Se pala mitä hän ei koskaan luovuta lapselle on vastuu vanhemman itsensä elämän valinnoista, sen iloista ja suruista, virheistä tai onnistumisista.
Ei ole lapsen taakka, päättää kuusivuotiaana isin ja äidin tekemisistä tai saako hän syödä pelkkää limua ja karkkia eikä koskaan enää mitään muuta ruuaksi tai päättää olla aloittamatta koulunkäyntiä, koska hän mieluummin tekisi muuta ja kokisi olevansa onnellisempi niin. Tiettyyn rajaan asti lapsen onnellisuutta kuunnellaan. Ja sitten on asioita, jossa yksin lapsen onni ja lapsen päätäntä ei ole ainoa huomioon otettava asia. Lapsi ei osaa ajatella, että hänen vanhempiensa kantokyky ja voimavarat, siis lapsen elämän edellytysten takaajat, voivat radikaalisti parantua sillä, että tuttu yksikkö rikotaan kahdeksi.
Tieteellinen tutkimus kertoo avioerolapsista korutonta kieltään vaikka yrität väittää muuta. Varsinkin suhteesta ja avioliitosta toiseen hyppivien ns sarjaeroajien lapset kärsivät psykkisestä pahoinvoinnista heidän henkisestä epävakaudesta. Mutta sitähän nämä minäminä-ihmiset eivät mieti lainkaan.
No kun kaikki eivät päädy sarjaeroiluun. Sellainen ihminen on muutenkin hukassa itsensä kanssa. Se että joku toinen tekee noin ei tarkoita etteikö minun ja muidenkin olisi kannattanut erota.
Minä taas olen nähnyt sen puolen missä vanhemmat kituuttavat liian pitkään onnettomina huonossa suhteessa enkä halua kellekään sellaista, vaikka mitään väkivaltaa tai alkoholismia ei asiaan liittynytkään. On kamala olla illan perään kireässä ilmapiirissä. Kuunnella tiuskimista ja riitoja. Kuulla äänensävystä miten vanhemmat ovat onnettomia, väsyneitä ja ärtyneitä toisiinsa. Arvaatko mitä minusta tuli? Sellainen, joka etsii aina syytä itsestään, joka yrittää aina sovitella muidenkin erimielisyydet, suorittaja koska en halunnut tuottaa vanhemmille enempää huonoa mieltä sekä liian kiltti, jonka on vaikea perustella miksi minun ei tarvitsisi sietää huonoa muilta. Piilotin ongelmiani ja huoliani etteivät vanhemmat kuormittuisi lisää. Meidän lasten tarpeiden kuuntelu jäi vanhemmiltani, koska kaikki henkinen jaksaminen meni parisuhteen kasassapitämiseen. Minä aloin ajatella ettei tarpeillani ole väliä.
Nykyäänkin on vaikea kertoa jos minäkin tarvitsisin ja haluaisin jotain, koska en usko että minua kuunnellaan tai halutaan nähdä. Ajattelen, että muilla on jo paljon muuta kestämistä. Parempi siis olla vain itse itselleen eikä pyytää mitään keneltäkään. Näiden takia itse ajauduin suhteeseen, joka ei sopinut, jossa kituutin liian pitkään ja jota yritin korjata ja pelastaa liian pitkään. Eihän minun äänelläni ja haluillani ollut väliä. Minun pitää olla muita varten ja vain yrittää ja yrittää vaikkei tuntuisi hyvältä, koska on Jumalan edessä sanottu tahdon. Luvattu kaikkien edessä. Ihan kuten isäni ja äitini näyttivät. Näitä on sitten vanhemmiten ruodittu terapiassa, vaikka sekä lapsuudenperhe että parisuhde olivat aika tavalliset eikä mitään tuon pahempaa. Ihmiset niissä vain eivät olleet oikeasti onnellisia ja perustyytyväisiä, koska he elivät väärällä tavalla itselleen epäsopivasti.
Olet epäonnistunut elämässäsi. Miksi et hoitanut noita lapsuuteesi liittyneitä tunnelukkoja viimeistään ENNEN lapsen tekoa? On surullista katsoa tätä vastuun välttelyä omista teoistaan.
En ole mitenkään epäonnistunut ja olen sinut historiani kanssa. Noistakin asioista on opittu ja nyt mennään viisaampana ja kokeneempana kohti huomista. Minun elämäni ei nääs edes ole lopussa, ei ole lapsenikaan tai eksänikään elämät. On ihana asia kun on saatu uusi alku, jossa kuunnella itseä paremmalla korvalla kuin nuorena. Silloin sitä meni liian herkästi muiden mukana, muiden mielipiteet kiinnostivat ja teki asioita painostuksen ja paheksunnan alaisena. Ei enää : ) Lapsenikin näkee, että omilla jaloilla voi seistä ja itsensä kuuntelussa ei ole mitään väärää. Ei mennä huithapeloiden kuin norsu posliinikaupassa, koska muidenkin asiat ja hyvinvointi ovat tärkeitä mutta ei myöskään tukahduteta itseä, koska valinta on vaikea, paheksuttu tai aiheuttaa haastetta, jopa surua. Näytän, että elän elämääni, mutta koska olen hänen äitinsä ja olen valinnut hänet tuoda maailmaan, elän sitä sekä hänelle että minulle sillä tavalla, että minä pystyn hänestä ottamaan vastuun ja huolehtimaan hänestä parhaan kykyni mukaan. Tämä tarkoittaa myös minun itseni hyvinvoinnin huomioimista ja tukemista. Miten näyttäisin esimerkilläni kuinka eletään elämäniloista, luottavaista, itsevarmaa, oman itseensä kyvykkyyteen luottavaa ja omavoimaista elämää, jos en tee juuri niin. Harkintaa pitää käyttää jos on lapsia tehnyt, mutta silloinkin on tervettä että aikuinen saa kuunnella myös itseään. Uhrivanhempaa eivät lapset aikuisena kiittele. Uhriutumismentaliteetin siirtämistä heihin itseensä esimerkin kautta tuskin myöskään kiitellään. Ennemmin potevat syyllisyyttä. Itse ainakin koin, vaikka aikuisena ymmärsinkin ettei se ollut medän vikamme, meistä kiinni tai meidän tehtävä yrittää korjata onnettomien vanhempien onnettomaksi tekemää perhettä ja elämää.
Kuka tässä ketjussa on puhunut uhrivanhemmasta? Lisäksi kuka voi olla niin kehittymätön henkisesti siinä vaiheessa kun alkaa lapsia tekemään ettei kuuntele itseään että haluaako tätä? Heikko itsetunto ja omasta syystä johtuva kyvyttömyys tunnistaa tunteitaan ja tarpeitaan saati kommunikoida niistä? Toiset ihmiset eivät ole esineitä ja käyttötavaroita omaan kasvuun vaan se on tehtävä ensin itse ennenkuin perhettä alkaa perustamaan. Ja turha tästä on syytellä ympäristöä ja sen roolimalleja. Jokainen on oman rakkautensa seppä.
Aika bipolaarista asettaa tosiaan ääripäitä että on vain uhrivanhemmuus tai erovanhemmuus. No, kaikki eivät tosiaan ole soveliaita millään tavalla vanhemman rooliin.
Vierailija kirjoitti:
Niinno, yleensä on helpompaa olla hyvä vanhempi kun itsekin voi hyvin ja on onnellinen. Lapset haistavat kulissit eikä sellainen epävarmuus tee hyvää kasvavalle mielelle. En ikinä tahtoisi antaa lapsilleni sitä mallia ettei todellista sisintä saisi kuunnella ja että suhteissa ja tilanteissa jossa itsellä on huono olla, olisi pakko hampaat irvessä pysyä muiden takia.
Olen samaa mieltä, että kenenkään ei pidä kestää huonoa parisuhdetta. Se koti on aikuisenkin turva ja onni. Ja en todellakaan usko, että lapset eivät huomaisi kulissia (pettämisineen, jotka ovat äärimmäisen haavoittavia lapselle) tai äidin onnettomuutta isän takia (tai toisinpäin). Lapset ovat tarkkanäköisiä ja kärsivät sellaisestakin.
Joo on totta, että Suomessa eroja on liikaa, mutta se johtuu enemmänkin huonoista valinnoista (- ja mikä tämän sitten aiheuttaa on toinen keskustelu) kuin huonoista syistä eroon. Miksi yhteiskunta painostaa suoraan ja epäsuorasti hankkimaan äkkiä puolison Tinderistä ja lapsia? Ne paineet saavat järkevänkin helposti valitsemaan väärin. Sitä kun haluaa kuulua joukkoon "hinnalla millä hyvänsä". Inhimillistä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Niinno, yleensä on helpompaa olla hyvä vanhempi kun itsekin voi hyvin ja on onnellinen. Lapset haistavat kulissit eikä sellainen epävarmuus tee hyvää kasvavalle mielelle. En ikinä tahtoisi antaa lapsilleni sitä mallia ettei todellista sisintä saisi kuunnella ja että suhteissa ja tilanteissa jossa itsellä on huono olla, olisi pakko hampaat irvessä pysyä muiden takia.
Olen samaa mieltä, että kenenkään ei pidä kestää huonoa parisuhdetta. Se koti on aikuisenkin turva ja onni. Ja en todellakaan usko, että lapset eivät huomaisi kulissia (pettämisineen, jotka ovat äärimmäisen haavoittavia lapselle) tai äidin onnettomuutta isän takia (tai toisinpäin). Lapset ovat tarkkanäköisiä ja kärsivät sellaisestakin.
Joo on totta, että Suomessa eroja on liikaa, mutta se johtuu enemmänkin huonoista valinnoista (- ja mikä tämän sitten aiheuttaa on toinen keskustelu) kuin huonoista syistä eroon. Miksi yhteiskunta painostaa suoraan ja epäsuorasti hankkimaan äkkiä puolison Tinderistä ja lapsia? Ne paineet saavat järkevänkin helposti valitsemaan väärin. Sitä kun haluaa kuulua joukkoon "hinnalla millä hyvänsä". Inhimillistä.
Nyt on asiallinen kommentti. Ihmiset eroavat liikaa ja syy voi olla se että sosiaalisen median lisääntyessä on tullut toimijoita jotka ruokkivat kuka mistäkin syystä ihmisten alhaisimpia viettejä ja riippuvuuksia. Rahahan tuota pyörittää. Onhan niitäkin jotka ansaitsevat elantonsa sillä että pyörittävät pettämiseen kannustavia sivustoja.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Niinno, yleensä on helpompaa olla hyvä vanhempi kun itsekin voi hyvin ja on onnellinen. Lapset haistavat kulissit eikä sellainen epävarmuus tee hyvää kasvavalle mielelle. En ikinä tahtoisi antaa lapsilleni sitä mallia ettei todellista sisintä saisi kuunnella ja että suhteissa ja tilanteissa jossa itsellä on huono olla, olisi pakko hampaat irvessä pysyä muiden takia.
Minä taas en haluaisi antaa lapselle sellaista mallia, että minun vaihtelevat tunteeni, tarpeeni ja impulssini menisivät hänen elämänsä vakauden edelle.
Entä jos perhe on sisäisesti epävakaa? Vanhemmat riitelevät ja kyräilevät, koska eivät enää rakasta toisiaan? He masentuvat, koska ei ole hyvä olla koska on muutettu ihmisinä eikä haluta elämältä enää samoja asioita kuin kumppani?
Kyllä ihmiset osaavat ne erotkin ihan punnita tarkkaankin eivätkä yhdestä mammojen illasta baarissa saa kipinää laittaa lusikoita jakoon ja uuden penan kanssa yhteen, kun kehui kerran kauniiksi ja pimpsassa sykähti. Aliarvioit toisia aikuisia koska haluat kontrolloida heitä ja päättää heidän puolestaan mikä heille on SINUN mielestäsi parhaaksi.
Minä kerroin lyhyesti, millaista mallia minä en halua lapsilleni antaa. Sinä aloit kaakattaa, kuinka haluan kontrolloida toisia ja päättää heidän puolestaan.
Se kuuntelemisen taito. Se auttaisi parisuhteissa ja se auttaisi verkkokeskusteluissa. Ehkä se tekisi jopa onnelliseksi.
Sinä taas oletit muiden aikuisten valintojen ja päätösten olevan vain vaihtelevia tunteita ja impulsseja. Kuinka monta vuotta suhteessa pitää olla onneton, että lapsellinenkin saa erota? Mikä on tarpeeksi raskas asia ettei se ole enää sinulle kevyt hetken impulssi ja mielijohde?
Nyt tämä asia herkistää sinua aivan tarpeettomasti. Minä en ole kirjoittanut sanaakaan muista ihmisistä, ainoastaan itsestäni.
Koen, että lapsiini liittyvä kokonaisvaltainen onnellisuus on pysyvämpää ja aidompaa kuin erilaiset aikuisten väliset hormonaaliset ilmiöt. Näin ollen minun ei tarvitse luopua onnellisuudesta lasteni vuoksi, pikemminkin voisi sanoa ketjun otsikkoa mukaillen, että kun lapset ovat onnellisia, olen minäkin.
Anteeksi nyt vaan näsäviisastelu, mutta pakko huomauttaa ja puolustaa myös tuota, jolle kommentoit alentuvasti.
Jos ihminen typistää vaikkapa elämän rakkauden löytymisen sattumalta 45-v:nä, siis kestävän tunteen ja yhteensopivuuden, "hormonaaliseksi ilmiöksi", niin kyllä on kuiva insinöörimentaliteetti viety ihan uudelle tasolle.
No, jos ei usko kestävään rakkauteen ja siihen perustuvaan kumppanuuteen, niin eihän siinä sitten mitään - mutta ei ole järkeä vauvapalstalla julistaa noin marginaalista näkökulmaa yleisenä totuutena. Tunteet ovat osa tervettä ihmistä ja niitä VOI olla erittäin kestäviä, jos ihminen itse on hyvinvoiva. Jopa - oh! - fyysikkoja ja muita järki-ihmisiä on rakkaussuhteissa, jopa heitä on uskovaisiakin.
Ja sanoit, ettet puhunut muista mitään, ja alentuvasti kommentoit, että toinen "herkistyi tarpeettomasti", mutta puhuit kyllä muista: käytit sanoja "minä taas", eli kerroit, että sinä olet jotain, mitä se joku toinen ei ole.
Mutta ei mulla muuta. Peace.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Selkeästi tämä on monelle vaikea asia kun aloituksen todellisesta aiheesta ei meinaa päästä keskustelemaan. Sen sijaan tulee paljon erojen puolustelijoita.
Kukaan ei ole missään kohtaa kieltänyt eroamista tai sanonut, että eroaminen olisi väärin tai huono juttu. Joskus parisuhteesta on lähdettävä. Mutta on vähän arveluttavaa heti erottua heitellä aloituksen kaltaisia kommentteja. Kyseinen kommentti valitettavasti kuulostaa selittelyltä. Siltä, että ehkä eron motiivit tuntuvat itsestä vähän huonoilta, mutta yritetään oikeuttaa ja selittää asiaa parhain päin. Eli kommentit kertovat lausujastaan enemmän kuin siitä mitä mahdolliset toiset ihmiset erosta ajattelisivat. Todennäköisesti muut eivät ajattele paljon mitään.
Vaikka ero olisi lopulta lapsillekin parempi asia, voi ero olla tapahtumahetkellä lapsille kivulias paikka. Siinä lapsen elämä mullistetaan häneltä mitään kysymättä. Lapset sopeutuvat, koska on pakko sopeutua. Ymmärrän, että tämän ääneen sanominen voi tuntua pahalta. Ja tottakai on aina niitä perheitä, joissa lapset rukoilevat eroa. Eli ei tarvitse niitä esimerkkejä tulla kertomaan. Mutta monelle lapselle tilanne on aluksi vaikea. Myös tästä syystä "onnellinen äiti on onnelliset lapset" -sanonta voi kuulostaa esim vastaeronneen suusta oudolta.
Tuon ääneen kuuleminen ei tunnu millään tavalla pahalta. Tiedän sen itsekin ja olen ihan itse osannut näillä aikuisen aivoillani hoksata asian. Voin sanoa tuon ääneen, koska niin se on. Se on realiteetti ja selviö, ei mikään suuri paljastus, mitä me muut emme kestä kuulla.
Samaten, tuo kommentti on juuri se SYY miksi erosin. Ei mikään heitto tai selittely. Vaan ihan se syy. Halusin kuunnella itseäni, jotta voin olla parempi ja rakastavampi ihminen itseäni ja muita kohtaan. Jotta voin taata lapselleni elämäniloisen ja hyvinvoivan, jaksavan vanhemman enkä sitä rahjustavaa haamua joka olin, joka tahtoo jatkuvasti pakoon elämästään. Minulla ei ollut enää hyvä suhteessa vaikka siinä ei periaatteessa kummoista vikaa ollutkaan. En vain rakastanut puolisoani enää. En kai koskaan kunnolla rakastanutkaan, vaan kokemattomana pienikin ihastus riitti ja kuuluihan seurustelu asiaan. Kiintymys, kaveruus ja tuttuus piti yhdessä, ei rakastuminen ja rakkaus. Arki ei lopulta tuntunut yhtään omalta enkä uskonut voivani olla siinä se kliseinen paras versio itsestäni ja paras äiti lapselleni. Kuin olisi ollut väärän jalan puristava kenkä jalassa jatkuvasti. Nuorena tekee virheitä, valitsee siis vaikkapa väärän kumppanin, ja se kuuluu kasvuun ja oppimiseen. Näin nelivitosenakin tulen varmasti tekemään virheitä, mutta koska kellään ei sitä kristallipalloa ole, niin sisintään se on lopulta kuunneltava sillä tiedolla ja kertyneellä taidolla mitä päätöksentekohetkellä on. Olen tyytyväinen päätökseeni. Olemme vanhempina kumpikin sen verran fiksuja ettei mitään deittijonoa ovillamme käy, ei varsinkaan lapsiviikkoina. Uudet kumppanit jos sellaiset löytyy, esitellään vasta kun seurustelusta ajattelee voivan syntyä jotain vakavampaa. Mitään vaihtuvien aikuisten karusellia emme lapselle halua, jos yhteenmuuttoja uusien kanssa ollenkaan. Hyvä uusperhe voi olla ydinperhettä vastaava ja rikkaus. Huono sitten painajaista. Pitää pitää pää kylmänä. Sen haasteen olin kuitenkin valmis ottamaan ennemmin kuin hitaan kuihtumisen sopimattomassa liitossa. En tahtoisi nähdä oman lapsenikaan elämänpalon sammuvan, koska kituuttaisi jossain ja on sen takia poissaoleva ja ärtyisä vanhempi omille lapsilleen.
Olet epäonnistuja ja varastanut ne vuodet puolisosi elämästä minkä olit hänen kanssaan. Miksi teit lapsen? Oksettavaa asennetta sinulta.
En minä ole epäonnistuja. Olen kasvava ja jatkuvasti oppiva ihminen. Meitä oli tuossa suhteessa kaksi kumpikin vapaasta tahdostaan ja yhdessä lapsesta päätettiin. Myöhemmin alkoi tulla ilmi ettemme kumpikaan tainneet olla toisillemme sitä mitä olisimme oikeasti tarvinneet nuorempana ja vielä vähemmän vanhempana kun olimme muuttuneet ja ajatukset mielekkäästä elämästä kirkastuneet. Aivot kehittyvät 25-vuotiaaksi asti. Ei mieheni tiennyt rakkauden tunteesta enempää kuin minäkään silloin kuin aloitimme. Vanhemmiten vain on valjennut ettei parisuhderakkaus ole sitä miksi sitä luulimme eikä hyvä ja terve parisuhde sellaista kuin meillä. Ei parisuhteen, rakkauden ja hyvän kumppanuuden kuulu vaatia niin paljon työstöä, kompromisseja sekä kiristelyä. Ei siihen kuulu se ettet halua mennä töistä kotiin. Ei hyvä suhde ole ihan ok tai juuri ja juuri parempi kuin yksin. Rakkaus kahden sopivan välillä soljuu. Me sovimme paremmin yhteen kavereina, emme intiimeinä asuinkumppaneina. Epäsopiva suhde myrkytti kummankin vanhemmuutta.
Niinpä. Miksi et eronnut ennen lapsen tekoa? On niin huvittavaa mutta toisaalta surullista lapsien vuoksi seurailla juuri tuon kaltaista selittelyä. Oma vastuu työnnetään taka-alalle. Rakkaudesta et näytä tietävän yhtään mitään. Alkuhuumia tulee mutta 2-3 vuotta niin silloin siis pitää vaihtaa taas. Onnea valitsemallesi tielle.
Vaikka miten katkeroituisit ja huvittaisi siellä, niin se ei muuta asiaa miksikään. Kumpikin oli tyytymättömiä ja silti emme eronneet ennen lasta. Syyt ovat meidän, kummallakin omansa. Me kannamme vastuumme nyt, emme valitettavasti ennen lasta. Toisaalta, kumpikin on ikionnellisia lapsesta eikä vaihtaisi historiaa toiseksi, vaikka se nyt eroperhettä tarkoittikin. Jälkiviisastelu onnellisten tähtien alla on helppoa. Synnitön heittäköön ensimmäisen kiven. Tämä on minun haasteeni ja kasvukohtani. Sinulla se kasvukohta voi olla vasta nyt hyvässä iässä kiinnostua enemmän siitä malkasta omassa silmässäsi kun aiemmin olit ilmeisesti liian täydellinen ihminen ollaksesi tekemättä virhearviointeja missään asiassa.
Olin yhdessä 14 vuotta. Se siitä alkuhuuman seurailusta. Ihastumisiakin oli, mutta en seurannut niitä ja hyvä niinkin, sillä eivät ne mitään isoja rakkauksia olleet. Enpä siitäkään onnellisemmaksi tullut etten. Tuokin on defenssi. Tämä huutelu että pitää sitten teidän paskiaisten vaihtaa suhdetta 3 vuoden välein, koska kukaan eroavahan ei kykene mitenkään erottamaan toisistaan huonoa suhdetta arkistumisesta oikeasti rakastavassa parisuhteessa. Oikeassa hyvässä suhteessa ei edes arkena tule mieleen haluavansa erota, vaikka alun kiimavaihe on tasaantunut. Ei siinä toisaalta tarvitse niitä ihania tunteita poppaskonstein manailla esiinkään. Eikä tarvitse päivittäin kirota sitä ettei halua töistä kotiin minkään muun kuin lapsen vuoksi. Ihmiset vaan aika usein ovat vasta aikuistuttuaan ja vielä hyvää matka kohti kolmeakymppiäkin liian kokemattomia itsensä ja muiden suhteen päättämään loppuelämän parisuhteesta.
Jos ei lähellä kolmeakymppiä ole itsenäisytynyt siten että tietää mitä haluaa ja osaa sanoittaa sen parisuhteessa niin silloin ei kannata olla parisuhteessa eikä varsinkaan hankkia lapsia. Se on jännä juttu kun aikuiset ihmiset selittevät omaa kypsymättömyyttään ties millä selityksillä. Vastuuta omasta syystään tehdyistä virheistä jotka tahallaan aiheutettu lapselle ei kyetä kantamaan.
Eikös se ole parempi kantaa vastuu sitten myöhemmin kuin ei ollenkaan? Kaksvitonen on usein eri ihminen kuin se nelikymppinen. Se mitä halusi ja millainen luuli olevansa kaksvitosena voi olla hyvin erilainen kuin nelikymppisenä tai vaikka kuuskymppisenä. Ihmiset muuttuvat, oppivat itsestään ja tarpeistaan, muista ihmisistä ja elämästä, ymmärtävät historiaansa ja elämänsä syy-seuraussuhteita, käsittelevät ongelmakohtiaan ja traumojaan kukin omalla ajallaan. Joku on päässyt terapiaan 20 vuotiaan, toinen vasta 35 vuotiaana. Et elä toisten elämiä, joten et voi niistä kaikkea myös tietää tai tehdä SINUN mielestäsi parhaita valintoja heidän puolestaan. Keskity omaan kasvuusi ja siihen ettet itse aiheuta toisille jotain minkä takia he eivät ole juuri samalla viivalla erehtymättömyydessä ja hyväosaisuudessa kuin missä itse eittämättä parikymppisenä olit. Voit polkea jalkaasi ihan miten paljon haluat, mutta se ei lopeta sitä, että ihmiset tekevät vääriä valintoja vääristä syistä jne ja kaikenlaista ei niin optimaalista. Elämä ja ihmiset ovat sellaisia. Useimmat toivottavasti oppivat erheistään. Jokainen taas kantaa vastuun vähintään itsessään. Pahana olona, syyllisyytenä, ettei ole sinut itsensä ja valintojensa kanssa. Joku heti ja joku vasta myöhemmin kun on elänyt ja kokenut elämää pidemmälle. Kukaan ei ole seppä syntyessään. Edes kolmikymppisenä. Kaikilla on AINA jotain mistä oppia ja miten kehittyä.
Niin. Jos et ole hoitanut traumojasi niin älä mene parisuhteeseen äläkä tee lapsia. Eikös joku somessa ole todennut osuvasti että ei kukaan ehdoitta riitä parisuhteeseen vaan traumat pitää hoitaa ennen suhteeseen menoa.
Kuinkahan moni parikymppinen on niin itsetietoinen, että ymmärtää tämän? En minä ainakaan ollut. En edes tiedostanut kaikkia haitallisia ja itseuhraavia mallejani ennen kuin aloin voida suhteessa huonosti. Usein se on ne läheisimmät suhteet, jotka tuovat kehityskohteita ja läpikäytävää esiin. Lapsen saaminen vielä teroitti näitä asioita. Täydellisessä maailmassa asiat menisivätkin noin, että kaikki mitään huonoa kokeneet ovat jo käyneet psykoterapian ennen kuin elävät muuta elämää tai käyvät mihinkään ihmissuhteisiin. Siitä vaan vanhempien helmoista terapialaitokseen ja sitten vasta kokeilemaan "oikeaa" elämää ettei vain tekisi yhtäkään virhettä kenenkään kanssa :D.
Mutta jos samat virheet toistaa useaan kertaan niin on syytä katsoa peiliin eikä syytellä muita tai yhteiskuntaa omista mokistaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Niinno, yleensä on helpompaa olla hyvä vanhempi kun itsekin voi hyvin ja on onnellinen. Lapset haistavat kulissit eikä sellainen epävarmuus tee hyvää kasvavalle mielelle. En ikinä tahtoisi antaa lapsilleni sitä mallia ettei todellista sisintä saisi kuunnella ja että suhteissa ja tilanteissa jossa itsellä on huono olla, olisi pakko hampaat irvessä pysyä muiden takia.
Minä taas en haluaisi antaa lapselle sellaista mallia, että minun vaihtelevat tunteeni, tarpeeni ja impulssini menisivät hänen elämänsä vakauden edelle.
Entä jos perhe on sisäisesti epävakaa? Vanhemmat riitelevät ja kyräilevät, koska eivät enää rakasta toisiaan? He masentuvat, koska ei ole hyvä olla koska on muutettu ihmisinä eikä haluta elämältä enää samoja asioita kuin kumppani?
Kyllä ihmiset osaavat ne erotkin ihan punnita tarkkaankin eivätkä yhdestä mammojen illasta baarissa saa kipinää laittaa lusikoita jakoon ja uuden penan kanssa yhteen, kun kehui kerran kauniiksi ja pimpsassa sykähti. Aliarvioit toisia aikuisia koska haluat kontrolloida heitä ja päättää heidän puolestaan mikä heille on SINUN mielestäsi parhaaksi.
Minä kerroin lyhyesti, millaista mallia minä en halua lapsilleni antaa. Sinä aloit kaakattaa, kuinka haluan kontrolloida toisia ja päättää heidän puolestaan.
Se kuuntelemisen taito. Se auttaisi parisuhteissa ja se auttaisi verkkokeskusteluissa. Ehkä se tekisi jopa onnelliseksi.
Sinä taas oletit muiden aikuisten valintojen ja päätösten olevan vain vaihtelevia tunteita ja impulsseja. Kuinka monta vuotta suhteessa pitää olla onneton, että lapsellinenkin saa erota? Mikä on tarpeeksi raskas asia ettei se ole enää sinulle kevyt hetken impulssi ja mielijohde?
Nyt tämä asia herkistää sinua aivan tarpeettomasti. Minä en ole kirjoittanut sanaakaan muista ihmisistä, ainoastaan itsestäni.
Koen, että lapsiini liittyvä kokonaisvaltainen onnellisuus on pysyvämpää ja aidompaa kuin erilaiset aikuisten väliset hormonaaliset ilmiöt. Näin ollen minun ei tarvitse luopua onnellisuudesta lasteni vuoksi, pikemminkin voisi sanoa ketjun otsikkoa mukaillen, että kun lapset ovat onnellisia, olen minäkin.
Anteeksi nyt vaan näsäviisastelu, mutta pakko huomauttaa ja puolustaa myös tuota, jolle kommentoit alentuvasti.
Jos ihminen typistää vaikkapa elämän rakkauden löytymisen sattumalta 45-v:nä, siis kestävän tunteen ja yhteensopivuuden, "hormonaaliseksi ilmiöksi", niin kyllä on kuiva insinöörimentaliteetti viety ihan uudelle tasolle.
No, jos ei usko kestävään rakkauteen ja siihen perustuvaan kumppanuuteen, niin eihän siinä sitten mitään - mutta ei ole järkeä vauvapalstalla julistaa noin marginaalista näkökulmaa yleisenä totuutena. Tunteet ovat osa tervettä ihmistä ja niitä VOI olla erittäin kestäviä, jos ihminen itse on hyvinvoiva. Jopa - oh! - fyysikkoja ja muita järki-ihmisiä on rakkaussuhteissa, jopa heitä on uskovaisiakin.
Ja sanoit, ettet puhunut muista mitään, ja alentuvasti kommentoit, että toinen "herkistyi tarpeettomasti", mutta puhuit kyllä muista: käytit sanoja "minä taas", eli kerroit, että sinä olet jotain, mitä se joku toinen ei ole.
Mutta ei mulla muuta. Peace.
Ja siis lisään vielä tuohon äskeiseen, että en todellakaan tarkoita, että on OK ottaa lapsen kotiin joku vieras aikuinen asumaan, ellei sitten lapsi itse tätä halua. Vaikka olisi kuinka elämän rakkaus. En olisi ikinä itse hyväksynyt esim. uutta äidin miestä omassa kodissani, ja olisin loukkaantunut asiasta verisesti.
Mutta puhuin siis siitä rakkauden tunteesta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kismittääkö jotakuta siis nyt kun puoliso halusi erota?
Nyt sitten jatkamaan ja tuputetaan muille, kun vakuutellaan, että kyllä se yhdessäoleminen on aina paras.
Tähän ketjuun itse asiassa inspiroi lukemani uutinen, josta luin tuon fraasin melkein sanasta sanaan.
https://yle.fi/a/74-20016640?utm_campaign=ylekuopio&utm_medium=social&u…
Vaikka uutisen esimerkki on eri kuin aloituksessa kertomani, niin silti siinä on iso muutos perhetilanteeseen, joka todellakin vaikuttaa myös lapsiin. Minun mielestäni tuon äidin kommenteissa puhutaan lasten suulla asioita, joita ei pitäisi.
Jälleen kerran sanon (vaikkei minua selvästi kuunnella), niin en vastusta eroja tai edes monisuhteisuutta. Lasten suulla puhumista ja heidän tunteidensa olettamista vastustan.
Ap
Kyse on kai siitä, että vanhempi tietää ettei voi tietää lapsensa puolesta, mutta vahvasti arvelee, että lapsen on parempi olla kun vanhemmalla on parempi olla, koska ymmärtää pystyvänsä itse olemaan omalta osaltaan paremmin vanhempi ja läsnä lapselle kuin jos jäisi aiempaan tilanteeseen. Kaikkihan päätökset lopulta ovat vain vahvoja arveluja mikä kullekin lapselle tai perheelle on paras vaihtoehto.
Katsoisin tuonkin lausahduksen vain lyhyenä heittona keskusteluun, jossa ei yritetäkään tuoda esiin kaikkia ajattelun ja tilanteiden takana vaikuttavia nyansseja tai kaikkea mahdollista sanojen semantiikkaa. Olisi vaikea keskustella asioista, jos aina jäädään sanoihin kiinni eikä ymmärretä sitä kokonaisuutta mitä puhuja niillä tarkoittaa.
Eiköhän tässä ole kysymys siitä että ihmiset pyrkivät selittelemään omia valintojaan lasten kautta eivätkä pysty myöntämään omaa osuuttaan ja omaa vastuutaan perheensä tietoisesta ja tahallisesta hajottamisesta.
Ja sanon jo etukäteen että väkivaltaiset/päihdeongelmat/mt-ongelmat ovat asia erikseen.
Olen eri, mutta minusta on yllättävän tavallista, että traumat puskee pintaan vasta lasten syntymän jälkeen vaikka aiemmin kuvitteli selvinneensä ilman isompia kolhuja.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kismittääkö jotakuta siis nyt kun puoliso halusi erota?
Nyt sitten jatkamaan ja tuputetaan muille, kun vakuutellaan, että kyllä se yhdessäoleminen on aina paras.
Tähän ketjuun itse asiassa inspiroi lukemani uutinen, josta luin tuon fraasin melkein sanasta sanaan.
https://yle.fi/a/74-20016640?utm_campaign=ylekuopio&utm_medium=social&u…
Vaikka uutisen esimerkki on eri kuin aloituksessa kertomani, niin silti siinä on iso muutos perhetilanteeseen, joka todellakin vaikuttaa myös lapsiin. Minun mielestäni tuon äidin kommenteissa puhutaan lasten suulla asioita, joita ei pitäisi.
Jälleen kerran sanon (vaikkei minua selvästi kuunnella), niin en vastusta eroja tai edes monisuhteisuutta. Lasten suulla puhumista ja heidän tunteidensa olettamista vastustan.
Ap
Kyse on kai siitä, että vanhempi tietää ettei voi tietää lapsensa puolesta, mutta vahvasti arvelee, että lapsen on parempi olla kun vanhemmalla on parempi olla, koska ymmärtää pystyvänsä itse olemaan omalta osaltaan paremmin vanhempi ja läsnä lapselle kuin jos jäisi aiempaan tilanteeseen. Kaikkihan päätökset lopulta ovat vain vahvoja arveluja mikä kullekin lapselle tai perheelle on paras vaihtoehto.
Katsoisin tuonkin lausahduksen vain lyhyenä heittona keskusteluun, jossa ei yritetäkään tuoda esiin kaikkia ajattelun ja tilanteiden takana vaikuttavia nyansseja tai kaikkea mahdollista sanojen semantiikkaa. Olisi vaikea keskustella asioista, jos aina jäädään sanoihin kiinni eikä ymmärretä sitä kokonaisuutta mitä puhuja niillä tarkoittaa.
Eiköhän tässä ole kysymys siitä että ihmiset pyrkivät selittelemään omia valintojaan lasten kautta eivätkä pysty myöntämään omaa osuuttaan ja omaa vastuutaan perheensä tietoisesta ja tahallisesta hajottamisesta.
Ja sanon jo etukäteen että väkivaltaiset/päihdeongelmat/mt-ongelmat ovat asia erikseen.
Olen eri, mutta minusta on yllättävän tavallista, että traumat puskee pintaan vasta lasten syntymän jälkeen vaikka aiemmin kuvitteli selvinneensä ilman isompia kolhuja.
Silloin ei kannata tehdä lapsia suunnitellusti ainakaan, vahingot eri juttu. Ihmisten tulisi suorittaa riittävää itsetutkiskelua siinä vaiheessa kun lapsia aletaan suunnittelemaan. Se on iso muutos elämässä ja siihen pitää olla valmis. On todella keskenkasvuisen ihmisen merkki jos kolmenkympin kieppeillä jolloin nykyään keskimäärin ensimmäinen lapsi tehdään ei ole kasvettu edes sen verran aikuiseksi että olisi menty terapiaan hoitamaan näitä traumoja ennen lasten tekoa.
Tässä maassa on aivan liian paljon selkäreppulapsia heidän jommankumman tai molemman vanhemman täydellisen itsereflektion ja itsetuntemuksen puutteen vuoksi. Eletään vain reunalla hetkessä eikä edes yritetä miettiä huomista pidemmälle vaan asenne on tyyliä eihän huomisesta tiedä. Tuo toki on oman vastuun pakoilua tekemisistään.
Seuraukset näkyvät sitten pitkällä juoksulla lasten ja nuorten pahoinvointina joiden pääasiallinen syyllinen on se vanhempi joka ei ole traumojaan hoitanut. Se on kallis henkinen hinta lapselle jota jotkut vanhemmat eivät halua tunnustaa itselleen ja vielä vähemmän kenellekään muulle.
En ole mitenkään epäonnistunut ja olen sinut historiani kanssa. Noistakin asioista on opittu ja nyt mennään viisaampana ja kokeneempana kohti huomista. Minun elämäni ei nääs edes ole lopussa, ei ole lapsenikaan tai eksänikään elämät. On ihana asia kun on saatu uusi alku, jossa kuunnella itseä paremmalla korvalla kuin nuorena. Silloin sitä meni liian herkästi muiden mukana, muiden mielipiteet kiinnostivat ja teki asioita painostuksen ja paheksunnan alaisena. Ei enää : ) Lapsenikin näkee, että omilla jaloilla voi seistä ja itsensä kuuntelussa ei ole mitään väärää. Ei mennä huithapeloiden kuin norsu posliinikaupassa, koska muidenkin asiat ja hyvinvointi ovat tärkeitä mutta ei myöskään tukahduteta itseä, koska valinta on vaikea, paheksuttu tai aiheuttaa haastetta, jopa surua. Näytän, että elän elämääni, mutta koska olen hänen äitinsä ja olen valinnut hänet tuoda maailmaan, elän sitä sekä hänelle että minulle sillä tavalla, että minä pystyn hänestä ottamaan vastuun ja huolehtimaan hänestä parhaan kykyni mukaan. Tämä tarkoittaa myös minun itseni hyvinvoinnin huomioimista ja tukemista. Miten näyttäisin esimerkilläni kuinka eletään elämäniloista, luottavaista, itsevarmaa, oman itseensä kyvykkyyteen luottavaa ja omavoimaista elämää, jos en tee juuri niin. Harkintaa pitää käyttää jos on lapsia tehnyt, mutta silloinkin on tervettä että aikuinen saa kuunnella myös itseään. Uhrivanhempaa eivät lapset aikuisena kiittele. Uhriutumismentaliteetin siirtämistä heihin itseensä esimerkin kautta tuskin myöskään kiitellään. Ennemmin potevat syyllisyyttä. Itse ainakin koin, vaikka aikuisena ymmärsinkin ettei se ollut medän vikamme, meistä kiinni tai meidän tehtävä yrittää korjata onnettomien vanhempien onnettomaksi tekemää perhettä ja elämää.