Lue keskustelun säännöt.
"Olen parempi vanhempi, kun olen onnellinen ja seuraan sydäntäni"
14.02.2023 |
Onko muita, joita ärsyttää tuo sanonta mediassa ja/tai tuttavapiirissä?
Yleensä tuo siis liittyy tilanteeseen, jossa suhteellisen pienten lasten vanhempi on tehnyt jonkinlaisen syvästi lapsiin vaikuttavan elämänmuutoksen. Vieläpä usein sellaisen, joka muuttaa todella paljon lapsen perhesuhteita.
Mielestäni on lapsia alentavaa ja heidän ajatuksensa/tunteensa mitätöivää sanoa jotakin tuollaista pelkkien oletusten varassa. En usko, että useinkaan lapsilta on asian aiheuttamista tunteista kysytty ja jos onkin, niin eihän se lapsi rehellisesti vastaa palvomalleen vanhemmalle.
Näkisin ilolla, että joku sanoisi ennemmin esimerkiksi näin: "Perheemme hajosi minun päätökseni vuoksi. Se on valitettavaa, mutta asia, joka vain tuntui minulle pakolliselta. Otan asiasta vastuun ja yritän parhaalla mahdollisella tavalla tukea lapsiani tässä asiassa."
Onko minulla tässä aloituksen takana tiettyjä asenteita? On varmasti ja ne vaikuttavat siihen, miltä minusta tällaiset keskustelut tuntuvat. En vastusta eroamista, jos ei kerta kaikkiaan halua olla enää kumppanin kanssa yhdessä. Mutta vastustan esim. dramaattisia eroja, jossa ihan yhtäkkiä hylätään edellinen perhe ja muutetaan uuden kumppanin luokse.
Rehellisesti tuollaisessa aiheutetaan omalle lapselle kovat hylkäämistraumat. Lisäksi laitetaan oma lapsi tilanteeseen, jossa hänen toinen vanhempi myös kokee ison trauman, josta kestää paljonkin aikaa päästä eteenpäin. Ei ole vastuullinen vanhempi, jos ei kykene tosiasioita myöntämään. Erot tulisi tehdä aina keskustellen ja niin, ettei lapsen elämäntilanne muutu kerralla liian dramaattisesti. Jos siis kyse on ihan normaaleista ihmisistä, eikä esim. persoonallisuushäiriöisistä.
Itse jo neljänkympin ylittäneenå olen sitä mieltä, että se noin 18 vuotta on lopulta sen verran lyhyt aika, että kyllä lapsi pitäisi laittaa ykköseksi joka tilanteessa.
Kommentit (111)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Niinno, yleensä on helpompaa olla hyvä vanhempi kun itsekin voi hyvin ja on onnellinen. Lapset haistavat kulissit eikä sellainen epävarmuus tee hyvää kasvavalle mielelle. En ikinä tahtoisi antaa lapsilleni sitä mallia ettei todellista sisintä saisi kuunnella ja että suhteissa ja tilanteissa jossa itsellä on huono olla, olisi pakko hampaat irvessä pysyä muiden takia.
Minä taas en haluaisi antaa lapselle sellaista mallia, että minun vaihtelevat tunteeni, tarpeeni ja impulssini menisivät hänen elämänsä vakauden edelle.
Entä jos perhe on sisäisesti epävakaa? Vanhemmat riitelevät ja kyräilevät, koska eivät enää rakasta toisiaan? He masentuvat, koska ei ole hyvä olla koska on muutettu ihmisinä eikä haluta elämältä enää samoja asioita kuin kumppani?
Kyllä ihmiset osaavat ne erotkin ihan punnita tarkkaankin eivätkä yhdestä mammojen illasta baarissa saa kipinää laittaa lusikoita jakoon ja uuden penan kanssa yhteen, kun kehui kerran kauniiksi ja pimpsassa sykähti. Aliarvioit toisia aikuisia koska haluat kontrolloida heitä ja päättää heidän puolestaan mikä heille on SINUN mielestäsi parhaaksi.
Minä kerroin lyhyesti, millaista mallia minä en halua lapsilleni antaa. Sinä aloit kaakattaa, kuinka haluan kontrolloida toisia ja päättää heidän puolestaan.
Se kuuntelemisen taito. Se auttaisi parisuhteissa ja se auttaisi verkkokeskusteluissa. Ehkä se tekisi jopa onnelliseksi.
Sinä taas oletit muiden aikuisten valintojen ja päätösten olevan vain vaihtelevia tunteita ja impulsseja. Kuinka monta vuotta suhteessa pitää olla onneton, että lapsellinenkin saa erota? Mikä on tarpeeksi raskas asia ettei se ole enää sinulle kevyt hetken impulssi ja mielijohde?
Joskus miettinyt niitä ihmisiä jotka elävät itsensä kanssa kulississa ja näyttelevät sille puolisolle jotain ihan muuta kun oikeasti ovat.
Sitten kun tarpeeksi kauan on pidetty tuota valheellista kulissia omassa päässään yllä kertomatta aidosti omista tunteistaan ja tarpeistaan toiselle niin hypätään lennosta seuraavaan suhteeseen haukkuen se edellinen suhde huonoksi.
Tällaiset tyypit käyttävät sitten defenssinään juuri tuota kuinka monta vuotta pitää olla suhteessa. Oikeasti tällaiset ihmiset eivät ole kelvollisia mihinkään suhteeseen tai vanhemmaksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Niinno, yleensä on helpompaa olla hyvä vanhempi kun itsekin voi hyvin ja on onnellinen. Lapset haistavat kulissit eikä sellainen epävarmuus tee hyvää kasvavalle mielelle. En ikinä tahtoisi antaa lapsilleni sitä mallia ettei todellista sisintä saisi kuunnella ja että suhteissa ja tilanteissa jossa itsellä on huono olla, olisi pakko hampaat irvessä pysyä muiden takia.
Minä taas en haluaisi antaa lapselle sellaista mallia, että minun vaihtelevat tunteeni, tarpeeni ja impulssini menisivät hänen elämänsä vakauden edelle.
Entä jos perhe on sisäisesti epävakaa? Vanhemmat riitelevät ja kyräilevät, koska eivät enää rakasta toisiaan? He masentuvat, koska ei ole hyvä olla koska on muutettu ihmisinä eikä haluta elämältä enää samoja asioita kuin kumppani?
Kyllä ihmiset osaavat ne erotkin ihan punnita tarkkaankin eivätkä yhdestä mammojen illasta baarissa saa kipinää laittaa lusikoita jakoon ja uuden penan kanssa yhteen, kun kehui kerran kauniiksi ja pimpsassa sykähti. Aliarvioit toisia aikuisia koska haluat kontrolloida heitä ja päättää heidän puolestaan mikä heille on SINUN mielestäsi parhaaksi.
Minä kerroin lyhyesti, millaista mallia minä en halua lapsilleni antaa. Sinä aloit kaakattaa, kuinka haluan kontrolloida toisia ja päättää heidän puolestaan.
Se kuuntelemisen taito. Se auttaisi parisuhteissa ja se auttaisi verkkokeskusteluissa. Ehkä se tekisi jopa onnelliseksi.
Sinä taas oletit muiden aikuisten valintojen ja päätösten olevan vain vaihtelevia tunteita ja impulsseja. Kuinka monta vuotta suhteessa pitää olla onneton, että lapsellinenkin saa erota? Mikä on tarpeeksi raskas asia ettei se ole enää sinulle kevyt hetken impulssi ja mielijohde?
Nyt tämä asia herkistää sinua aivan tarpeettomasti. Minä en ole kirjoittanut sanaakaan muista ihmisistä, ainoastaan itsestäni.
Koen, että lapsiini liittyvä kokonaisvaltainen onnellisuus on pysyvämpää ja aidompaa kuin erilaiset aikuisten väliset hormonaaliset ilmiöt. Näin ollen minun ei tarvitse luopua onnellisuudesta lasteni vuoksi, pikemminkin voisi sanoa ketjun otsikkoa mukaillen, että kun lapset ovat onnellisia, olen minäkin.
Vierailija kirjoitti:
Onko esimerkiksi parempi harkita itsemurhaa kuin erota? Pitäisi sinnitellä onnettomana se 18 vuotta ja näyttää lapselle että kun hän on vastaavassa tilanteessa, hänenkin on sinniteltävä eikä saa yhtään itseäänkin ajatella? Totta kai ero hoidetaan fiksusti ja niin että lapset kärsivät mahdollisimman vähän. Mutta ei niiden aikuistenkaan tarvitse marttyyriksi alkaa. Sairaampaa se on että lapsi oppii vanhemmilta hyssyttämään omatkin oikeat ja isot tarpeensa muiden vuoksi. Sietää vaikkapa henkisesti tallaava suhdetta vain jotta lapsi ei kokisi vanhempien eroa. Missä tuossa näkyy lapselle terve itsekunnioitus ja itserakkaus?
Toivoisin, että jokainen itsemurhaa harkitseva ihminen ymmärtäisi, että nyt ei olla onnellinen-onneton-akselilla vaan pikaisen avun tarpeessa.
Onnellisuus on ongelmallinen sana. Jos puhuttaisiin vaikka mielenterveydestä tai mielenrauhasta, varmasti useampi allekirjoittaisi, että se tarpeena menee avioliiton, ydinperheen tai uusperheen ohi.
Minusta tuntuu, aikuinen kokee tarvetta selittää ja perustella eroa itselleen, kun sanoo, näin lapsetkin voivat paremmin.
Itselleni ainakin tuli sellainen fiilis, kun tuttavani jokin aika sitten kertoi erostaan.
Vierailija kirjoitti:
Minusta tuntuu, aikuinen kokee tarvetta selittää ja perustella eroa itselleen, kun sanoo, näin lapsetkin voivat paremmin.
Itselleni ainakin tuli sellainen fiilis, kun tuttavani jokin aika sitten kertoi erostaan.
Tuollainen on vastuunpakoilua sekä oman syyllisyyden vierittämistå poispäin itsestä. Kun ihminen selittelee asia tuolla tavalla ei hän tule onnistumaan seuraavissakaan suhteissa. Tästä seuraava askel on sitten selittely itselle ja muille kuinka lyhytkin suhde on hyvä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kismittääkö jotakuta siis nyt kun puoliso halusi erota?
Nyt sitten jatkamaan ja tuputetaan muille, kun vakuutellaan, että kyllä se yhdessäoleminen on aina paras.
Vierailija kirjoitti:
Kismittääkö jotakuta siis nyt kun puoliso halusi erota?
Nyt sitten jatkamaan ja tuputetaan muille, kun vakuutellaan, että kyllä se yhdessäoleminen on aina paras.
Vai voisiko olla mahdollista keskustella asiasta yleisellä tasolla, siten ettei se juuri nyt ole ajankohtainen?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Kismittääkö jotakuta siis nyt kun puoliso halusi erota?
Nyt sitten jatkamaan ja tuputetaan muille, kun vakuutellaan, että kyllä se yhdessäoleminen on aina paras.
Käsitit väärin koko ketjun. Useamman kerran jo sanottu että puhutaan siis siitä miten erotaan, ei siitä saako erota. Oletteko te kaikki jotain lukutaidottomia?
Enemmän kuulostaa siltä, että se toinen kieltää eron syyt täysin, koska ei voi tai halua niitä nähdä.
Kun tämä ei autakaan, niin heittäydytään dramaattiseksi ja voihkitaan, että ajatelkaa nyt edes lapsia, vaikka lapsilla olisi koko ajan ollut asiat ihan hyvin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En usko, että kukaan ihan vaan yhtäkkiä ja huvikseen lähtisi hyvästä suhteesta. Siksi ei voi sanoa, että "perheemme hajosi minun päätökseni vuoksi", koska se ei pidä paikkaansa.
Vierailija kirjoitti:
Enemmän kuulostaa siltä, että se toinen kieltää eron syyt täysin, koska ei voi tai halua niitä nähdä.
Kun tämä ei autakaan, niin heittäydytään dramaattiseksi ja voihkitaan, että ajatelkaa nyt edes lapsia, vaikka lapsilla olisi koko ajan ollut asiat ihan hyvin.
Jos on elänyt omasta mielestään hyvässä liitossa, jossa lapsilla on asiat hyvin, ja sitten kumppani haluaakin erota, niin kyllä siinä mielestäni on syytä pikkuisen dramaattiseksi heittäytyäkin. Enemmän ihmetyttäisi, jos asia ei herättäisi minkäänlaista draamaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
En usko, että kukaan ihan vaan yhtäkkiä ja huvikseen lähtisi hyvästä suhteesta. Siksi ei voi sanoa, että "perheemme hajosi minun päätökseni vuoksi", koska se ei pidä paikkaansa.
Jos toinen puoliso haluaa olla yhdessä ja toinen erota, niin kyllä se liitto päättyy jälkimmäisen henkilön päätöksen vuoksi. Päätös voi sitten olla hyvä tai huono, harkittu tai harkitsematon, mutta kyllä se päätös on eron välitön syy.
Lukutaidossa on kyllä joillakin pahasti vikaa.
Ero voi joskus olla pakollinen. MUTTA jos sitä perustelee sillä, että lapsetkin ovat onnellisempia kun minä seuraan sydäntäni, niin silloin puhut lasten suulla tilanteessa, jossa ei pitäisi, etkä ota omasta elämästäsi vastuuta. Et sinä voi oikeasti tietää lapsen todellisia tunteita. Voit vain olla läsnäoleva ja myöntää itsellesi sen, että lapsi saattaa tuntea muitakin tunteita kuin pakahduttavaa onnea itsensä löytäneen vanhemman puolesta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Enemmän kuulostaa siltä, että se toinen kieltää eron syyt täysin, koska ei voi tai halua niitä nähdä.
Kun tämä ei autakaan, niin heittäydytään dramaattiseksi ja voihkitaan, että ajatelkaa nyt edes lapsia, vaikka lapsilla olisi koko ajan ollut asiat ihan hyvin.
Jos on elänyt omasta mielestään hyvässä liitossa, jossa lapsilla on asiat hyvin, ja sitten kumppani haluaakin erota, niin kyllä siinä mielestäni on syytä pikkuisen dramaattiseksi heittäytyäkin. Enemmän ihmetyttäisi, jos asia ei herättäisi minkäänlaista draamaa.
Omasta mielestään hyvässä liitossa elänyt ei tarkoita, että se toinen liitossa elänyt ajattelisi samoin.
Hyvä liitto tarkoittaa ainakin minulle liittoa, missä molemmilla, plus mahdollisilla lapsilla, on hyvä elää.
Joku syyhän sillä toisella on siihen eroon, ei kai kukaan hyvästä liitosta halua erota.
Jep, kohta tulee tänne ja muualle someen kasa kommentteja ja tarinoita kuinka lapsetkin toivoivat eroa ja ovat nyt selkäreppu- ja matkalaukkulapsina niiiin paljon onnellisempia. Just joo.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En usko, että kukaan ihan vaan yhtäkkiä ja huvikseen lähtisi hyvästä suhteesta. Siksi ei voi sanoa, että "perheemme hajosi minun päätökseni vuoksi", koska se ei pidä paikkaansa.
Jos toinen puoliso haluaa olla yhdessä ja toinen erota, niin kyllä se liitto päättyy jälkimmäisen henkilön päätöksen vuoksi. Päätös voi sitten olla hyvä tai huono, harkittu tai harkitsematon, mutta kyllä se päätös on eron välitön syy.
Jotkut taustat ja syyt sillä päätökselläkin on. Ero ei siis ole pelkästään toisen päätös.
Vierailija kirjoitti:
Lukutaidossa on kyllä joillakin pahasti vikaa.
Ero voi joskus olla pakollinen. MUTTA jos sitä perustelee sillä, että lapsetkin ovat onnellisempia kun minä seuraan sydäntäni, niin silloin puhut lasten suulla tilanteessa, jossa ei pitäisi, etkä ota omasta elämästäsi vastuuta. Et sinä voi oikeasti tietää lapsen todellisia tunteita. Voit vain olla läsnäoleva ja myöntää itsellesi sen, että lapsi saattaa tuntea muitakin tunteita kuin pakahduttavaa onnea itsensä löytäneen vanhemman puolesta.
Totta, et voi tietää lasten todellisia tunteita.
Et siis voi tietää, miten iloisia ja onnellisia lapset ovat siitä erosta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Enemmän kuulostaa siltä, että se toinen kieltää eron syyt täysin, koska ei voi tai halua niitä nähdä.
Kun tämä ei autakaan, niin heittäydytään dramaattiseksi ja voihkitaan, että ajatelkaa nyt edes lapsia, vaikka lapsilla olisi koko ajan ollut asiat ihan hyvin.
Jos on elänyt omasta mielestään hyvässä liitossa, jossa lapsilla on asiat hyvin, ja sitten kumppani haluaakin erota, niin kyllä siinä mielestäni on syytä pikkuisen dramaattiseksi heittäytyäkin. Enemmän ihmetyttäisi, jos asia ei herättäisi minkäänlaista draamaa.
Omasta mielestään hyvässä liitossa elänyt ei tarkoita, että se toinen liitossa elänyt ajattelisi samoin.
Hyvä liitto tarkoittaa ainakin minulle liittoa, missä molemmilla, plus mahdollisilla lapsilla, on hyvä elää.
Joku syyhän sillä toisella on siihen eroon, ei kai kukaan hyvästä liitosta halua erota.
Jos puoliso X vaikkapa rakastuu, aloittaa sivusuhteen ja eroaa, ei se välttämättä tarkoita että liitto ei alun perin olisi ollut hyvä puoliso Y:n tai heidän yhteisten lapsiensa mielestä.
Olisi tärkeää pystyä pitämään erillään omat tunteet ja toisten tunteet. Se, että itseä alkoi kutsua ruoho aidan toisella puolella, ei kerro oikeastaan mitään siitä, kuinka kumppani liiton koki, eikä myöskään se oma onni automaattisesti tee lapsia onnellisiksi. Oman ja toisten erillisyyden kunnioittamisesta kaikki lähtee.
Vierailija kirjoitti:
5v kituutin huonossa parisuhteessa. Olin stressaantunut ja aina väsynyt. En eronnut, koska tuntui että olen se ainoa oljenkorsi joka vielä pitää perhettä koossa. Ex oli jopa yrittänyt itsaria. Ei me silti koskaan huudettu, paiskottu tavaroitu, lyöty toisiamme. Olimme vain onnettomia tahoillamme.
Lopulta elämä puuttui peliin. Rakastuin, erosin ja kyllä mullistin hetkellisesti lasten elämän. Ei se mullistus kuitenkaan ollut heille niin suuri kuin olin kuvitellut ja pelännyt. Molemmat sopeutuivat pian ja vanhempi lapsi sanoi joskus, että rakastaa molempia vanhempiaan, mutta on iloinen että olen nyt onnellinen ja että hänen elämänsä muuttui paremmaksi eron myötä. (On jo aikuinen- erosta on aikaa 10v)
Nuoremman lapsen opettaja ihmetteli ääneen että miten on mahdollista että eromme näkyi kuopuksen arvosanoja nostavasti. Oli koulussa rauhallisempi kuin aiemmin.
En yleistäisi, mutta meillä elämä on nyt parempi. Exäkin löysi kouluiän rakkautensa ja on onnellinen. Onnellisempi kuin koskaan minun kanssani.
Itsellä hieman samankaltainen kertomus. Yhdessäoloa 14 vuotta ja vaikea sanoa mistä se alamäki alkoi. Yritin ja yritin, mutta ex ei ollut valmis yhtään mihinkään. Ajattelin vuosia, että pidetään nyt kulissit, kun ulospäin näyttää ihan normaalilta. Kyllähän kulissiliittoja on ollut koko maailman sivu. Lopulta voin niin huonosti, että huomasin pohtivani itsemurhaa. Syytin itseäni, kun parisuhde oli niin huono eikä mikään auttanut. Ex ei suostunut kuuntelemaan lainkaan. Lopulta pohdin onko lapsille parempi vaihtoehto kuollut äiti vai eronneet vanhemmat. Laitoin eron vireille ja muutimme lasten kanssa pois. Uudessa kodissa oli niin rauhallinen ja turvallinen ilmapiiri. Tajusin toden teolla eron jälkeen vasta mikä kaikki meidän suhteessa oli ollut pielessä. Ja ei, mikään pariterapia ei olisi siihen auttanut.
Eron jälkeen oli jonkin aikaa hankalaa, koska ex ei halunnut sopia lasten tapaamisia eikä maksaa elatusmaksuja. Lapset olivat hämmentyneitä, kun isänsä saattoi ilmoittaa parin tunnin varoitusajalla, että tulee hakemaan lapset luokseen. Hän sitten palautti päivän parin päästä, kun siltä tuntui. Aika kovia vääntöjä jouduttiin käymään exän kanssa, ennen kuin sopimukset alkoivat sujumaan. Nyt kun erosta on muutama vuosi aikaa, niin lapset ovat paljon onnellisempia ja ovat sen tuoneet esiin. He ovat myös kertoneet tiettyjä asioita isästään, jotka aikoinaan eroon johtivat. Lapset eivät tiedä eron yksityiskohtia enkä minä ole isäänsä heille haukkuneet. Sen sijaan ex ja sukunsa ovat kunnostautuneet minun mustamaalauksessa, joten yhteys isän sukulaisiin saattaa katketa tulevaisuudessa kokonaan.
Tuskin kukaan ihan syyttä eroa edes harkitsee.