Olen ihan shokissa, mun lapsi ilmoitti erosta

Vierailija kirjoitti:

Tämä on varmasti vaikea ja järkyttävä tilanne. Kun läheinen henkilö ilmoittaa haluavansa erota, se voi aiheuttaa paljon surua ja ahdistusta. Tärkeintä on antaa itsellesi aikaa ja tilaa käsitellä ja järjestellä tunteitasi, ja tarvittaessa hakea apua ja tukea läheisiltäsi tai terapeutilta.

Muistakaapa, että ero on aina kahden henkilön yhteispäätös ja että teidän suhteenne ja tunteenne ovat merkityksellisiä ja arvokkaita. Vaikka olettekin kehitelleet yhteistä tulevaisuuden suunnitelmaa, jokaisen henkilön on tehtävä ratkaisuja, jotka ovat heidän henkilökohtaiselle hyvinvoinnilleen parhaita.

Muistakaa myös, että teidän on mahdollista kehittää uusia ja erilaisia suhteita tulevaisuudessa, ja että teillä on mahdollisuus löytää uusia tapoja tukea ja hoivata toisianne.

Älkää aliarvioiko apua ja tukea, jota tarvitsette tämän tilanteen läpi kulkemiseen. Voitte hakea apua terapeutilta tai muulta luotettavalta henkilöltä. Muistakaa myös, että teidän täytyy olla itsellenne armollisia ja antaa itsellenne aikaa ja tilaa parantua.

Ymmärrän, että tämä tilanne on sinulle vaikea. Kun rakkaan ihmisen suhde päättyy, se voi aiheuttaa ahdistusta ja surua. On tärkeää, että sinulla on joku, johon voit purkaa tunteitasi ja saada tukea ja lohtua. Olisi suositeltavaa hakea apua esimerkiksi terapeutilta, joka auttaa sinua käsittelemään ja jäsentämään tunteitasi ja auttaa sinua eteenpäin tässä vaikeassa tilanteessa.

Heit' tulisi kohdella samalla tavalla kuin minkä tahansa muunkin henkilön kanssa, eli arvostavasti ja ihmisarvoa kunnioittaen. Kehitysvammaisilla henkilöillä on yhtäläiset oikeudet ja mahdollisuudet muihin verrattuna, ja heidän tarpeitaan ja toiveitaan tulisi huomioida tasavertaisesti.

He ansaitsee kuulla ja tulla ymmärretyksi, ja hänen tarpeitaan ja mielipiteitään tulisi kuunnella ja huomioida. Hänen kanssaan voi ja tulisi vuorovaikutella samalla tavalla kuin muidenkin kanssa.

Muistettava on myös, että kehitysvamma ei määrittele henkilön kokonaisuutta, vaan henkilö on paljon muutakin kuin kehitysvammaisuutensa. Kehitysvammaisuus tulisi nähdä yhtenä osana henkilön elämää, ei määrittelevänä tekijänä.

Mikä ihmeen oksennus tämä oli?! 😂 Mitkä kehitysvammaiset?! Ja miten niin ero on aina kahden ihmisen yhteispäätös?! Ihan riittää toisen ihmisen yksin tekemä päätös, vaikka toinen vastustaisi kuinka paljon.

Vierailija kirjoitti:

Mun veljen erosta on jo vuosia mutta hän edelleen kyläilee appivanhemmillaan. Tulevat hyvin juttuun, veli auttanut heitä paljon remonteissa yms. Mutta tuo täytyy tehdä osittain salaa, koska ex ei oikein hyväksy heidän lämpimiä välejään.

En ymmärrä salailua. Vanhempien pitäisi olla uskollisia omille lapsilleen, ei exille salaa. Ja remontin ja avun vuoksiko he pitävät yhteyttä. Paitsi jos veli saa korvauksen rempasta, mutta silloinhan se olisi sama kenelle maksaa.

Aloittaja on niitä, jotka kontrolloivat kaikkea ja rakastavat draamaa ja syvissä vesissä rypemistä. Kyseisen kaltainen ihminen on pidemmän päälle todella raskas.

Järkeväähän se on erota ennen naimisiin menoa jos toteaa että ei oo järkee. Paljon helpompaa.

Kyllä muutokseen saa reagoida järkytyksellä ja surulla. Ärsyttää kylmät ihmiset, kun mikään ei saisi tuntua missään. Kunhan vaan "keräät itsesi" lapsesi edessä, sinulla on kuitenkin oikeus omiin tunteisiin.

Ja miten tämä liittyy sinuun? Aikuiset ihmiset ja oma elämä.

Viikon kuluttua oot jo tottunut ajatukseen.

Kaada nyt ittelles konjakki ja hengitä syvään pari kertaa.

Kukaan ei oo kuollut.

Vierailija kirjoitti:

Kyllä muutokseen saa reagoida järkytyksellä ja surulla. Ärsyttää kylmät ihmiset, kun mikään ei saisi tuntua missään. Kunhan vaan "keräät itsesi" lapsesi edessä, sinulla on kuitenkin oikeus omiin tunteisiin.

Tässä on kyse lapsen erosta eikä omasta erosta. Miksi toisen erosta pitää noin draamailla.

Ymmärrän kirjoittajaa, itselläni ollut sama tilanne äskettäin, olivat kyllä naimisissa, mutta ei lapsia. Luulin myös kaiken olevan heillä hyvin, mutta pinnan alla oli kaikenlaista, mitä en tiennyt. Pelotti tietenkin, miten oma lapsi pärjää, ikävöin puolisoaan, josta välitin kovasti. Mutta ovat aikuisia ihmisiä, jotka tekevät omat ratkaisunsa. Ja mitä ilmeisemmin kaikki on mennyt hyvin, molemmat sopeutuneet uuteen vaiheeseen ja elämä jatkuu

Kukaan ei eroa, jos kaikki on hyvin. Kuvaat, että lapsesi elämässä on kaikki kohdallaan, mutta silti ero on tulossa.

Vaikuttaakin siltä, että et tiedä kaikkea lapsesi elämästä, ehkä juurikin siksi, että reagoisit ongelmiin hyvin vahvasti. Erosta on ollut pakko kertoa, ja kovillehan sekin näköjään ottaa, kun joudut omaa hätääsi täällä purkamaan.

Nyt tietoisesti käännät katseesi lapseesi, pois itsestäsi. Kysy, mitä hän tarvitsee: tukea, tilaa tai jotain muuta.

Te jotka sanotte, että lapsen ero ei saisi järkyttää, ette luultavasti ole sitä kokenut!! Mun lapsi joutui kokemaan eron (kaksi pientä lasta) ja se suru lapsen puolesta on ollut ajoittain ihan musertavan iso!

Lapsen edessä en tietenkään suruani näytä, mutta tottakai mä olisin toivonut, että hän olis saanut elää suhteessa, jakaa lasten asiat toisen aikuisen (isovanhemmat ei ole sama!!). Eli ainakin omalla kohdalla suru ei niinkään koske varsinaisesti eroa tai ex-kumppania (vaikka hänestä pidin paljon) vaan ennemminkin sitä, että omalle lapselleni olisin toivonut "helpomman" elämän! Nyt on tosi tiukilla taloudellisesti ja henkisesti kahden pienen lapsen kanssa

Olen kasvattanut oikein fiksun omilla avoillaan ajattevan lapsen, joka ei tule äidin helmaan itkemään vaan ottaa vastuun omista teoistaan. Myös oma avioliittoni voi hyvin, mutta ilmeisesti on väärin tuntea surua omien lasten kipuillessa tai jo läheiseksi muodostuneen puolison menetystä

Minä halusin tätä postausta tehdessä vain rykäistä ulos sen pahanolon, sen alku järkytyksen ja sekavat tunteet mitä mielessäni pyörii. Ajattelin, että tänne ventovieraille sen voi jakaa ilman, että kuormittaa asian osaisia. Ajattelin, että se rykäiseminen myös helpottaisi myös omaa oloa. Kiitos niille, jotka oikeasti ymmärsi mitä tässä tavoiteltiin

Muille tietäjille, minun on valitettavasti todettava, että oma avioliiittoni voi hyvin, minulla on myös omaa elämää, ei ole ollut tarvetta kontrolloida, ohjata tahi hallita aikuisten lasten elämää, ei tätäkään ero päätöstä. Ja kiitos, olen myös oikein hyvin tietoinen , että kyseessä on heidän suhteensa ja heidän elämä, heidän ratkaisut .

Myös napanuora on katkaistu jo hyvän aikaa sitten, mutta läheiset välit kaikkien lasten kanssa ovat säilyneet. Koskaa en ole tuominnut, koskaan en ole kääntänyt selkää, kaikkista päätöksistä en ole ollut samaa mieltä, mutta olen ymmärtänyt ettei minun mielipiteellä ole silloin merkitystä.

Oveni on aina auki ja sydän täynnä rakkautta kaikkia kohtaa.

Tämä uutinen erosta on ihan tuore ja tiedostan, että olen itsekkin shokissa tilanteesta, ymmärrän ajatusten selkeydyttyä tunteidenkin tasaantuvan. En vain ymmärrä miksi minä en saisi tuntea surua? Olla hämmentynyt? Tai olla shokissa uutisesta?

Miksi olisi epänormaalia kokea näitä tunteita?

Ymmärtäisin jos kertoisin uutisesta olevan jo vaikka 3kk ja vielläkin panikoisin tilanteesta, että kehotettaisiin hakemaan apua.

Mutta ehkä nämä kaiken tietävät kanssa sisaret senkin tietävät. Suurkiitos heille! Voit nyt mennä peilin eteen ja taputtaa itseäsi selkään, onnistuit taas löymään lyötyä

Vierailija kirjoitti:

Te jotka sanotte, että lapsen ero ei saisi järkyttää, ette luultavasti ole sitä kokenut!! Mun lapsi joutui kokemaan eron (kaksi pientä lasta) ja se suru lapsen puolesta on ollut ajoittain ihan musertavan iso!

Lapsen edessä en tietenkään suruani näytä, mutta tottakai mä olisin toivonut, että hän olis saanut elää suhteessa, jakaa lasten asiat toisen aikuisen (isovanhemmat ei ole sama!!). Eli ainakin omalla kohdalla suru ei niinkään koske varsinaisesti eroa tai ex-kumppania (vaikka hänestä pidin paljon) vaan ennemminkin sitä, että omalle lapselleni olisin toivonut "helpomman" elämän! Nyt on tosi tiukilla taloudellisesti ja henkisesti kahden pienen lapsen kanssa

Se on juurikin näin, itse käyn samaa surua läpi paraikaa. Lapseni on eroamassa puolisostaan ja sen lisäksi että suren hänen jaksamistaan, tietenkin mietin heidän lastensa jaksamista. Ero on suuri muutos kaikille ja vaikka sanotaan, että lapset sopeutuvat, ei sekään aina pidä paikkaansa. Vaikka tiedän, ettei minun pitäisi asiaa miettiä ja surra, niin kyllähän se tuolla takaraivossa kuitenkin koko ajan pyörii. Taloudellinen tilanne mietityttää, asunnon myynti ja uuden löytäminen, lasten mahdollinen koulun ja päiväkodin vaihto. Olen itse käynyt nuo kaikki vaiheet läpi (paitsi että asuinpaikkani valitsin aina niin, että lasten elämä mullistui mahdollisimman vähän ja samat kaverit, koulut ym säilyivät) ja tiedän, miten raskasta se on. 

Eiköhän aloittajaa nyt vaivaa eniten se, että joutuu muille selitteleen tätä lapsensa eroa, kun just kehui kaikille kuinka hyvin menee.

No onneks ei ollu sun poika joka petti vaimoansa pitkän suhteessa ,olisko harmittanu tämäkin ero..?

Muistan kun vanhin veljeni erosi avopuolisostaan ja äiti suhtautui asiaan todella dramaattisesti. Itkikin. Nyt kun kaikki hänen kuusi lastaan ovat jo yli 30-vuotiaita, niin huomattavasti vähemmillä ja järkevimmillä reaktioilla äidin osalta onneksi selvitään.

Voivottavasti eron syy ei ollut liian tunkeileva anoppiehdokas..

Näitä ihmettelijöitä riittää, oma anoppini oli kauhuissaan, kun veljeni - jonka hän oli nähnyt kaksi kertaa lastemme ristiäisissä - erosi. Jaksoi joka kerta nähdessämme jauhaa, että "miten se nyt sillä tavalla, kun on lapset ja kaikki". Tätä ihmettelyä kesti pari vuotta. Edes minä, sisko, en tiennyt tasan tarkkaan mistä heidän erossa oli kyse, mutta siitä olen varma, että se oli vain ja ainoastaan heidän asiansa.

Eivät ne mitään syitä kehtaa kertoa kun on vain kyllästyminen eron syynä. Toisilla pitää vaan vaihtaa kun arki on tullut suhteeseen. Toinen on voinut löytää uuden ja kumpikin pitää sen salassa ettei omaiset ala sitä pettäjää syyttämään.