Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Hesarin mielipidepalstalla äiti valittaa, ettei lapsi halua pitää yhteyttä
05.02.2023 |
https://www.hs.fi/mielipide/art-2000009362918.html
Suoraan sanottuna en ihmettele. Minulla tulee tästä kirjoituksesta hyvin ikävä olo. Kirjoittava äiti puhuu lapsen 'harhaisista muistoista', mutta valittaa, että lapsi ei halua keskustella.
Minulla on hankala suhde vanhempiini. Olen juuri kokenut niin, että he eivät edes myönnä muistojani - ikään kuin olisin keksinyt kaikki traumani! Kun tarpeeksi kauan joutuu tällä tavalla tunnetasolla hylätyksi ja kuulemaan sen, ettei omat ajatukseni ja muistot ole todellisia, niin todellakin siinä haluaa ottaa etäisyyttä.
Olen myös kuullut tuon kirjoittajan hokeman, että 'kaikkit ekevät virheitä' monta kertaa äitini suusta. Ikään kuin sillä pitäisi deletoida kaikki mennyt.
Kommentit (1197)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minua pahoinpideltiin, siskoni meni huoneeseensa ja laittoi oven kiinni. Yleensä siskoni sanoo, ettei hän ole mitään nähnyt ja äitini sanoo, ettei ole pahoinpidellyt, ja sitten he yhdessä sanovat että olen kuvitellut koko asian ja minun pitäisi mennä hoitoon.
Silloin tällöin sisko kuitenkin alkaa avautua, miten rankkaa hänellä oli seurata jatkuvaa pahoinpitelyä, ja penää minulta, että häntä ei kukaan ymmärrä ja tue.
Eipä hirveästi herää sympatiaa. Ei kai kukaan ymmärrä ja tue, jos kiistää koko asian. Ja miksi minun pitäisi ymmärtää, miten rankkaa juuri hänellä oli, kun en itse saa mitään myötätuntoa? Minä oli kumminkin se, jota siinä pahoinpideltiin. Jos kysyn tätä, hän sanoo, että väkivalta oli minun vikani, olin ärsyttävä. Hän oli viaton uhri.
Tuli nyt vaan mieleen tästä vierestä kokijan jankkauksesta.
Ei tarvitse, mutta jos haluat, niin kokeilepa joskus olla myötätuntoinen siskoasi kohtaan. Se voi auttaa tilanteeseen.
Minä olin omassa lapsuudenkodissani se pahoinpidelty. Sisarukset kielsivät pitkään nämä pahoinpitelyt. Kun sitten jossain vaiheessa yksi sisaruksistani myönsi asian, hän katsoi sisaresi tavoin, että provosoin isääni kunnes hän löi minua.
Tämä on totta.
Provosoin isääni, koska en kestänyt sitä jännittynyttä ilmapiiriä mikä kotona vallitsi. Oli parempi ottaa selkäänsä, koska sillä sai "ostettua" päiväksi tai pariksi mielenrauhaa. Tarvitsin sen. Sisarukseni reagoivat kodin jännitteisiin toisilla tavoilla, siksi minä olin ainoa, joka joutui pahoinpidellyksi. En toki katso, että lapsena olisin vastuussa minuun kohdistuneesta väkivallasta vaikka se johtuikin provosoimisesta, isäni on siitä aikuisena yksin vastuussa. Mutta ymmärrän ja voin allekirjoittaa sisarukseni näkemyksen, että väkivaltaa ei olisi tapahtunut, jos en olisi provosoinut. Ainakaan fyysistä - henkinen olikin minulle rankempaa.
Kun myönsin sisarukselleni, että ymmärrän hänen näkemyksensä ja tiedän, ettei tilanne ollut hänelle(kään) helppo, sisarukseni pystyi myös katsomaan asiaa minun kannaltani. Empaattinen suhtautuminen sisarukseen johti siihen, että hänkin oli empaattinen minua kohtaan. Kannattaa miettiä, onko järkevää jumittua siihen, kenellä on ollut kamalampaa ja kuka ansaitsee empatiaa ensimmäisenä. Väkivalta kotona on kaikille traumaattista ja jokainen selviytyy siitä niin kuin parhaiten taitaa.
Käsittämätön pakko vääntää kaikki lapsen syyksi. Sairasta.
No olen itse se lapsi. Olen terapiani käynyt ja ymmärrän omia käyttäytymismallejani. Ne eivät tee minusta syyllistä tilanteeseen, mutta ovat osa perhedynamiikkaamme ja vaikuttavat siihen.
Olen selvinnyt erinomaisesti traumaattisesta lapsuudestani. Terapia on ollut hyödyksi, mutta myös se, että osaan päästää irti menneisyydestä ja antaa anteeksi vanhemmilleni. Katkeruus heitä kohtaan olisi vahingoksi vain itselleni.
Toi toimii, jos kaltoinkohdellut vanhempi on kuollut. Silloin on parempi kääntää omassa päässä kaikki vaan kokemukseksi joka vahvistaa, ja antaa anteeksi.
Mutta jos se kamala vanhempi on elossa, kaltoinkohtelu ei ole loppunut vaan jatkuu, jopa kohdistuu lapsenlapsiin. Noi ihmiset ei juuri muutu. Silloin anteeksiantamisen sijaan pitää välit katkoa ja suojella paitsi itseään, niin myös lapsiaan. Tai se paska valuu seuraavankin sukupolven traumaksi.
Juuri niin. Sika tunkee traumauttamaan ne lapsenlapsetkin ja tekee lapsensa elämästä uudelleen helvettiä.
Ja sitten joku sivusta seuraaja paheksuu kun lapsi on niin julma että katkaisee välit.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minua pahoinpideltiin, siskoni meni huoneeseensa ja laittoi oven kiinni. Yleensä siskoni sanoo, ettei hän ole mitään nähnyt ja äitini sanoo, ettei ole pahoinpidellyt, ja sitten he yhdessä sanovat että olen kuvitellut koko asian ja minun pitäisi mennä hoitoon.
Silloin tällöin sisko kuitenkin alkaa avautua, miten rankkaa hänellä oli seurata jatkuvaa pahoinpitelyä, ja penää minulta, että häntä ei kukaan ymmärrä ja tue.
Eipä hirveästi herää sympatiaa. Ei kai kukaan ymmärrä ja tue, jos kiistää koko asian. Ja miksi minun pitäisi ymmärtää, miten rankkaa juuri hänellä oli, kun en itse saa mitään myötätuntoa? Minä oli kumminkin se, jota siinä pahoinpideltiin. Jos kysyn tätä, hän sanoo, että väkivalta oli minun vikani, olin ärsyttävä. Hän oli viaton uhri.
Tuli nyt vaan mieleen tästä vierestä kokijan jankkauksesta.
Ei tarvitse, mutta jos haluat, niin kokeilepa joskus olla myötätuntoinen siskoasi kohtaan. Se voi auttaa tilanteeseen.
Minä olin omassa lapsuudenkodissani se pahoinpidelty. Sisarukset kielsivät pitkään nämä pahoinpitelyt. Kun sitten jossain vaiheessa yksi sisaruksistani myönsi asian, hän katsoi sisaresi tavoin, että provosoin isääni kunnes hän löi minua.
Tämä on totta.
Provosoin isääni, koska en kestänyt sitä jännittynyttä ilmapiiriä mikä kotona vallitsi. Oli parempi ottaa selkäänsä, koska sillä sai "ostettua" päiväksi tai pariksi mielenrauhaa. Tarvitsin sen. Sisarukseni reagoivat kodin jännitteisiin toisilla tavoilla, siksi minä olin ainoa, joka joutui pahoinpidellyksi. En toki katso, että lapsena olisin vastuussa minuun kohdistuneesta väkivallasta vaikka se johtuikin provosoimisesta, isäni on siitä aikuisena yksin vastuussa. Mutta ymmärrän ja voin allekirjoittaa sisarukseni näkemyksen, että väkivaltaa ei olisi tapahtunut, jos en olisi provosoinut. Ainakaan fyysistä - henkinen olikin minulle rankempaa.
Kun myönsin sisarukselleni, että ymmärrän hänen näkemyksensä ja tiedän, ettei tilanne ollut hänelle(kään) helppo, sisarukseni pystyi myös katsomaan asiaa minun kannaltani. Empaattinen suhtautuminen sisarukseen johti siihen, että hänkin oli empaattinen minua kohtaan. Kannattaa miettiä, onko järkevää jumittua siihen, kenellä on ollut kamalampaa ja kuka ansaitsee empatiaa ensimmäisenä. Väkivalta kotona on kaikille traumaattista ja jokainen selviytyy siitä niin kuin parhaiten taitaa.
Käsittämätön pakko vääntää kaikki lapsen syyksi. Sairasta.
No olen itse se lapsi. Olen terapiani käynyt ja ymmärrän omia käyttäytymismallejani. Ne eivät tee minusta syyllistä tilanteeseen, mutta ovat osa perhedynamiikkaamme ja vaikuttavat siihen.
Olen selvinnyt erinomaisesti traumaattisesta lapsuudestani. Terapia on ollut hyödyksi, mutta myös se, että osaan päästää irti menneisyydestä ja antaa anteeksi vanhemmilleni. Katkeruus heitä kohtaan olisi vahingoksi vain itselleni.
Miten olet voinut antaa anteeksi? Ja ajatteletko todella, että kaikki on pois pyyhitty ja olet päässyt yli lapsuudestasi? Mua inhotti monta vuotta katsoa edes peiliin, kun näin siellä vain äidin ja isän kasvot, olen molempien näköinen. Olin minä, mutta näin vain pahoinpitelijäni peilistä joka päivä. Kuulostaa varmaan ihan sairaalta. Kun sain lapsen, oli hän äitini näköinen ja on edelleen, ja vaati terapiaa jotta pystyin näkemään lapseni lapsena, eikä hänestäkin katsoneet enää pahoinpitelijäni ja kiduttajani kasvot. Kiduttajan, jolla oli eri päivinä eri välineet, risu, kirves, piiska, saapas, tiili, sakset...
Täytyy ihmetellä, miten tällaisen voi antaa anteeksi, että koko elämä menee pilalle.
Koko elämä pilalla ja sulla on lapsi? Eli ei muuta kuin traumakaruselli pyörimään.
Niin, eikö olekin hirveää mitä nää äidit tekee lapsilleen? Tässäkin äidinäiti aiheuttaa koko tulevan sukupolven traumat ja mahdollisesti itkee Hesarissa, kun tytär ei halua olla tekemisissä.
Ihan itse hän traumansa siirtää.
Ei siirrä vaan panee ketjub poikki juurikin katkaisemalla välit äitiinsä, käymällä terapiassa ja toteamalla että ei anna anteeksi mihin hänellä on oikeus.
Ja kaiken jälkeen koko elämä on pilalla. Kasvata siinä sitten lasta. Tottakai hän siirtää lapseensa trauman jo toteamalla että vaikka mulla on tää lapsi, on elämä ihan perseestä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minua pahoinpideltiin, siskoni meni huoneeseensa ja laittoi oven kiinni. Yleensä siskoni sanoo, ettei hän ole mitään nähnyt ja äitini sanoo, ettei ole pahoinpidellyt, ja sitten he yhdessä sanovat että olen kuvitellut koko asian ja minun pitäisi mennä hoitoon.
Silloin tällöin sisko kuitenkin alkaa avautua, miten rankkaa hänellä oli seurata jatkuvaa pahoinpitelyä, ja penää minulta, että häntä ei kukaan ymmärrä ja tue.
Eipä hirveästi herää sympatiaa. Ei kai kukaan ymmärrä ja tue, jos kiistää koko asian. Ja miksi minun pitäisi ymmärtää, miten rankkaa juuri hänellä oli, kun en itse saa mitään myötätuntoa? Minä oli kumminkin se, jota siinä pahoinpideltiin. Jos kysyn tätä, hän sanoo, että väkivalta oli minun vikani, olin ärsyttävä. Hän oli viaton uhri.
Tuli nyt vaan mieleen tästä vierestä kokijan jankkauksesta.
Ei tarvitse, mutta jos haluat, niin kokeilepa joskus olla myötätuntoinen siskoasi kohtaan. Se voi auttaa tilanteeseen.
Minä olin omassa lapsuudenkodissani se pahoinpidelty. Sisarukset kielsivät pitkään nämä pahoinpitelyt. Kun sitten jossain vaiheessa yksi sisaruksistani myönsi asian, hän katsoi sisaresi tavoin, että provosoin isääni kunnes hän löi minua.
Tämä on totta.
Provosoin isääni, koska en kestänyt sitä jännittynyttä ilmapiiriä mikä kotona vallitsi. Oli parempi ottaa selkäänsä, koska sillä sai "ostettua" päiväksi tai pariksi mielenrauhaa. Tarvitsin sen. Sisarukseni reagoivat kodin jännitteisiin toisilla tavoilla, siksi minä olin ainoa, joka joutui pahoinpidellyksi. En toki katso, että lapsena olisin vastuussa minuun kohdistuneesta väkivallasta vaikka se johtuikin provosoimisesta, isäni on siitä aikuisena yksin vastuussa. Mutta ymmärrän ja voin allekirjoittaa sisarukseni näkemyksen, että väkivaltaa ei olisi tapahtunut, jos en olisi provosoinut. Ainakaan fyysistä - henkinen olikin minulle rankempaa.
Kun myönsin sisarukselleni, että ymmärrän hänen näkemyksensä ja tiedän, ettei tilanne ollut hänelle(kään) helppo, sisarukseni pystyi myös katsomaan asiaa minun kannaltani. Empaattinen suhtautuminen sisarukseen johti siihen, että hänkin oli empaattinen minua kohtaan. Kannattaa miettiä, onko järkevää jumittua siihen, kenellä on ollut kamalampaa ja kuka ansaitsee empatiaa ensimmäisenä. Väkivalta kotona on kaikille traumaattista ja jokainen selviytyy siitä niin kuin parhaiten taitaa.
Käsittämätön pakko vääntää kaikki lapsen syyksi. Sairasta.
No olen itse se lapsi. Olen terapiani käynyt ja ymmärrän omia käyttäytymismallejani. Ne eivät tee minusta syyllistä tilanteeseen, mutta ovat osa perhedynamiikkaamme ja vaikuttavat siihen.
Olen selvinnyt erinomaisesti traumaattisesta lapsuudestani. Terapia on ollut hyödyksi, mutta myös se, että osaan päästää irti menneisyydestä ja antaa anteeksi vanhemmilleni. Katkeruus heitä kohtaan olisi vahingoksi vain itselleni.
Toi toimii, jos kaltoinkohdellut vanhempi on kuollut. Silloin on parempi kääntää omassa päässä kaikki vaan kokemukseksi joka vahvistaa, ja antaa anteeksi.
Mutta jos se kamala vanhempi on elossa, kaltoinkohtelu ei ole loppunut vaan jatkuu, jopa kohdistuu lapsenlapsiin. Noi ihmiset ei juuri muutu. Silloin anteeksiantamisen sijaan pitää välit katkoa ja suojella paitsi itseään, niin myös lapsiaan. Tai se paska valuu seuraavankin sukupolven traumaksi.
Juuri niin. Sika tunkee traumauttamaan ne lapsenlapsetkin ja tekee lapsensa elämästä uudelleen helvettiä.
Ja sitten joku sivusta seuraaja paheksuu kun lapsi on niin julma että katkaisee välit.
Kuka sanoi ettei olisi pitänyt katkaista välejä?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minua pahoinpideltiin, siskoni meni huoneeseensa ja laittoi oven kiinni. Yleensä siskoni sanoo, ettei hän ole mitään nähnyt ja äitini sanoo, ettei ole pahoinpidellyt, ja sitten he yhdessä sanovat että olen kuvitellut koko asian ja minun pitäisi mennä hoitoon.
Silloin tällöin sisko kuitenkin alkaa avautua, miten rankkaa hänellä oli seurata jatkuvaa pahoinpitelyä, ja penää minulta, että häntä ei kukaan ymmärrä ja tue.
Eipä hirveästi herää sympatiaa. Ei kai kukaan ymmärrä ja tue, jos kiistää koko asian. Ja miksi minun pitäisi ymmärtää, miten rankkaa juuri hänellä oli, kun en itse saa mitään myötätuntoa? Minä oli kumminkin se, jota siinä pahoinpideltiin. Jos kysyn tätä, hän sanoo, että väkivalta oli minun vikani, olin ärsyttävä. Hän oli viaton uhri.
Tuli nyt vaan mieleen tästä vierestä kokijan jankkauksesta.
Ei tarvitse, mutta jos haluat, niin kokeilepa joskus olla myötätuntoinen siskoasi kohtaan. Se voi auttaa tilanteeseen.
Minä olin omassa lapsuudenkodissani se pahoinpidelty. Sisarukset kielsivät pitkään nämä pahoinpitelyt. Kun sitten jossain vaiheessa yksi sisaruksistani myönsi asian, hän katsoi sisaresi tavoin, että provosoin isääni kunnes hän löi minua.
Tämä on totta.
Provosoin isääni, koska en kestänyt sitä jännittynyttä ilmapiiriä mikä kotona vallitsi. Oli parempi ottaa selkäänsä, koska sillä sai "ostettua" päiväksi tai pariksi mielenrauhaa. Tarvitsin sen. Sisarukseni reagoivat kodin jännitteisiin toisilla tavoilla, siksi minä olin ainoa, joka joutui pahoinpidellyksi. En toki katso, että lapsena olisin vastuussa minuun kohdistuneesta väkivallasta vaikka se johtuikin provosoimisesta, isäni on siitä aikuisena yksin vastuussa. Mutta ymmärrän ja voin allekirjoittaa sisarukseni näkemyksen, että väkivaltaa ei olisi tapahtunut, jos en olisi provosoinut. Ainakaan fyysistä - henkinen olikin minulle rankempaa.
Kun myönsin sisarukselleni, että ymmärrän hänen näkemyksensä ja tiedän, ettei tilanne ollut hänelle(kään) helppo, sisarukseni pystyi myös katsomaan asiaa minun kannaltani. Empaattinen suhtautuminen sisarukseen johti siihen, että hänkin oli empaattinen minua kohtaan. Kannattaa miettiä, onko järkevää jumittua siihen, kenellä on ollut kamalampaa ja kuka ansaitsee empatiaa ensimmäisenä. Väkivalta kotona on kaikille traumaattista ja jokainen selviytyy siitä niin kuin parhaiten taitaa.
Käsittämätön pakko vääntää kaikki lapsen syyksi. Sairasta.
No olen itse se lapsi. Olen terapiani käynyt ja ymmärrän omia käyttäytymismallejani. Ne eivät tee minusta syyllistä tilanteeseen, mutta ovat osa perhedynamiikkaamme ja vaikuttavat siihen.
Olen selvinnyt erinomaisesti traumaattisesta lapsuudestani. Terapia on ollut hyödyksi, mutta myös se, että osaan päästää irti menneisyydestä ja antaa anteeksi vanhemmilleni. Katkeruus heitä kohtaan olisi vahingoksi vain itselleni.
Miten olet voinut antaa anteeksi? Ja ajatteletko todella, että kaikki on pois pyyhitty ja olet päässyt yli lapsuudestasi? Mua inhotti monta vuotta katsoa edes peiliin, kun näin siellä vain äidin ja isän kasvot, olen molempien näköinen. Olin minä, mutta näin vain pahoinpitelijäni peilistä joka päivä. Kuulostaa varmaan ihan sairaalta. Kun sain lapsen, oli hän äitini näköinen ja on edelleen, ja vaati terapiaa jotta pystyin näkemään lapseni lapsena, eikä hänestäkin katsoneet enää pahoinpitelijäni ja kiduttajani kasvot. Kiduttajan, jolla oli eri päivinä eri välineet, risu, kirves, piiska, saapas, tiili, sakset...
Täytyy ihmetellä, miten tällaisen voi antaa anteeksi, että koko elämä menee pilalle.
Koko elämä pilalla ja sulla on lapsi? Eli ei muuta kuin traumakaruselli pyörimään.
Niin, eikö olekin hirveää mitä nää äidit tekee lapsilleen? Tässäkin äidinäiti aiheuttaa koko tulevan sukupolven traumat ja mahdollisesti itkee Hesarissa, kun tytär ei halua olla tekemisissä.
Ihan itse hän traumansa siirtää.
Ei siirrä vaan panee ketjub poikki juurikin katkaisemalla välit äitiinsä, käymällä terapiassa ja toteamalla että ei anna anteeksi mihin hänellä on oikeus.
Ja kaiken jälkeen koko elämä on pilalla. Kasvata siinä sitten lasta. Tottakai hän siirtää lapseensa trauman jo toteamalla että vaikka mulla on tää lapsi, on elämä ihan perseestä.
Ja se elämä olis parempaa jos vaan sivusta seuraajan mieliksi pitäisi sitä sikaa elämässään?😂😂😂😂
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minua pahoinpideltiin, siskoni meni huoneeseensa ja laittoi oven kiinni. Yleensä siskoni sanoo, ettei hän ole mitään nähnyt ja äitini sanoo, ettei ole pahoinpidellyt, ja sitten he yhdessä sanovat että olen kuvitellut koko asian ja minun pitäisi mennä hoitoon.
Silloin tällöin sisko kuitenkin alkaa avautua, miten rankkaa hänellä oli seurata jatkuvaa pahoinpitelyä, ja penää minulta, että häntä ei kukaan ymmärrä ja tue.
Eipä hirveästi herää sympatiaa. Ei kai kukaan ymmärrä ja tue, jos kiistää koko asian. Ja miksi minun pitäisi ymmärtää, miten rankkaa juuri hänellä oli, kun en itse saa mitään myötätuntoa? Minä oli kumminkin se, jota siinä pahoinpideltiin. Jos kysyn tätä, hän sanoo, että väkivalta oli minun vikani, olin ärsyttävä. Hän oli viaton uhri.
Tuli nyt vaan mieleen tästä vierestä kokijan jankkauksesta.
Sympatiaa ei tarvitse tuntea, mutta kyllä hän on kokenut perheesi trauman.
Aivan varmasti, eihän tuo mitenkään tervettä ole, että käsitys todellisuudesta muuttuu noin paljon edes takaisin. Mutta joku roti kumminkin. Voisin tuntea myötätuntoa, jos hän itse ymmärtäisi sitä myös tarjota. Eihän kumpikaan perheen lapsista ole syyllinen vanhempien väkivaltaisuuteen, se nyt on selvää. Mutta tämä yrittää ikään kuin vetää välistä, mielistelee äitiä sulkemalla silmänsä, ja silti haluaisi minulta tukea, ehkä jopa anteeksipyynnön siitä, että sillä lailla tulin koko ajan hakatuksi, että hänelle tuli paha mieli.
Eli kyllä, sivusta seuraaja voi toki traumatisoitua, mutta kyllä hän on myös ensi luokan turhankitisijä, jos pitää sitä omaa kokemustaan siinä ensisijaisena ja pahimpana. Siskossani näkyy paljon samanlaisia narsistisia piirteitä kuin äidissäni.
Siihen en ota mitään kantaa kumman kokemus nyt on pahempi tai miten ne koette, vielä vähemmän siihen mitä teidän nyt pitäisi ajatella tai saako kitistä. Kokemus se kuitenkin on ihan jokaiselle.
Mutta edelleenkään se ei ole sen vanhemman tuttavan/työkaverin tms kokemus, siis sen joka on sivusta seurannut.
Itse tapahtumat ei ole niin. Pointtisi?
Mitkä itse tapahtumat? Se vanhemman työkaveri/tuttava/naapuri ei ole millään tavoin kokenut yhtikäs mitään. Hän on täysin vain ja ainoastaan sen vanhemman tarinoiden varassa ja tämän potentiaalinen höynäytettävä.
Ihan käsittämätöntä että tällaista tarvitsee edes vääntää rautalangasta! Miten idiootti sinä olet?
Psykologillesi sun nyt kannattaa sanoa että hän ei ole kokenut kauttasi mitään eikä näin ollen saa sanoa mitään. Muu saa kertoa kokemuksistaan-vaikka vain kuunnelen koettuja- ihan rauhassa vaikka ne eivät olisikaan sun mielestä riittävän mainitsemisen arvoisia.
Se että joku äiti vuodattaa työkaverille/tuttavalle/naapurille/psykologille yksityisasioistaan ei tee työkaverista/tuttavasta/naapurista/psykologista minkään sortin kokijaa.
Merkillistä miten tää tarinaa taas laajenee...
Hän on vain joku jota haetaan hoviin/höynäytettäväksi/käsikassaraksi. Ja sitten joku todella on niin tyhmä, ettei tajua tätä.
Kukaan ei ole sanonut muuta kuin että kokemus se sekin on ja sen saa sanoa että* Olenpa seurannut vierestä*. Sä täällä arvioit mikä on totta ja mikä ei ja kuka saa sanoa ja mitä ja millä kokemuksella. Että kukahan ei tajua edes perus asioita?
Ei se edelleenkään ole kokemus.
Sivusta seuraaja seuraa sivusta. Ei koe.
Sulla mahtaa olla aika hurja elämä kun kaikkien muiden kokemukset on valetta, kaikki käyttää kaikkia hyväksi ja sä olet ainoa, joka kokee todellisia asioita. Nyt mä ymmärrän tarpeesi työntää nenäsi joka asiaan, se on sun elämän sisältö.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minua pahoinpideltiin, siskoni meni huoneeseensa ja laittoi oven kiinni. Yleensä siskoni sanoo, ettei hän ole mitään nähnyt ja äitini sanoo, ettei ole pahoinpidellyt, ja sitten he yhdessä sanovat että olen kuvitellut koko asian ja minun pitäisi mennä hoitoon.
Silloin tällöin sisko kuitenkin alkaa avautua, miten rankkaa hänellä oli seurata jatkuvaa pahoinpitelyä, ja penää minulta, että häntä ei kukaan ymmärrä ja tue.
Eipä hirveästi herää sympatiaa. Ei kai kukaan ymmärrä ja tue, jos kiistää koko asian. Ja miksi minun pitäisi ymmärtää, miten rankkaa juuri hänellä oli, kun en itse saa mitään myötätuntoa? Minä oli kumminkin se, jota siinä pahoinpideltiin. Jos kysyn tätä, hän sanoo, että väkivalta oli minun vikani, olin ärsyttävä. Hän oli viaton uhri.
Tuli nyt vaan mieleen tästä vierestä kokijan jankkauksesta.
Sympatiaa ei tarvitse tuntea, mutta kyllä hän on kokenut perheesi trauman.
Aivan varmasti, eihän tuo mitenkään tervettä ole, että käsitys todellisuudesta muuttuu noin paljon edes takaisin. Mutta joku roti kumminkin. Voisin tuntea myötätuntoa, jos hän itse ymmärtäisi sitä myös tarjota. Eihän kumpikaan perheen lapsista ole syyllinen vanhempien väkivaltaisuuteen, se nyt on selvää. Mutta tämä yrittää ikään kuin vetää välistä, mielistelee äitiä sulkemalla silmänsä, ja silti haluaisi minulta tukea, ehkä jopa anteeksipyynnön siitä, että sillä lailla tulin koko ajan hakatuksi, että hänelle tuli paha mieli.
Eli kyllä, sivusta seuraaja voi toki traumatisoitua, mutta kyllä hän on myös ensi luokan turhankitisijä, jos pitää sitä omaa kokemustaan siinä ensisijaisena ja pahimpana. Siskossani näkyy paljon samanlaisia narsistisia piirteitä kuin äidissäni.
Siihen en ota mitään kantaa kumman kokemus nyt on pahempi tai miten ne koette, vielä vähemmän siihen mitä teidän nyt pitäisi ajatella tai saako kitistä. Kokemus se kuitenkin on ihan jokaiselle.
Mutta edelleenkään se ei ole sen vanhemman tuttavan/työkaverin tms kokemus, siis sen joka on sivusta seurannut.
Itse tapahtumat ei ole niin. Pointtisi?
Mitkä itse tapahtumat? Se vanhemman työkaveri/tuttava/naapuri ei ole millään tavoin kokenut yhtikäs mitään. Hän on täysin vain ja ainoastaan sen vanhemman tarinoiden varassa ja tämän potentiaalinen höynäytettävä.
Ihan käsittämätöntä että tällaista tarvitsee edes vääntää rautalangasta! Miten idiootti sinä olet?
Psykologillesi sun nyt kannattaa sanoa että hän ei ole kokenut kauttasi mitään eikä näin ollen saa sanoa mitään. Muu saa kertoa kokemuksistaan-vaikka vain kuunnelen koettuja- ihan rauhassa vaikka ne eivät olisikaan sun mielestä riittävän mainitsemisen arvoisia.
Se että joku äiti vuodattaa työkaverille/tuttavalle/naapurille/psykologille yksityisasioistaan ei tee työkaverista/tuttavasta/naapurista/psykologista minkään sortin kokijaa.
Merkillistä miten tää tarinaa taas laajenee...
Hän on vain joku jota haetaan hoviin/höynäytettäväksi/käsikassaraksi. Ja sitten joku todella on niin tyhmä, ettei tajua tätä.
Kukaan ei ole sanonut muuta kuin että kokemus se sekin on ja sen saa sanoa että* Olenpa seurannut vierestä*. Sä täällä arvioit mikä on totta ja mikä ei ja kuka saa sanoa ja mitä ja millä kokemuksella. Että kukahan ei tajua edes perus asioita?
Ei se edelleenkään ole kokemus.
Sivusta seuraaja seuraa sivusta. Ei koe.
Sulla mahtaa olla aika hurja elämä kun kaikkien muiden kokemukset on valetta, kaikki käyttää kaikkia hyväksi ja sä olet ainoa, joka kokee todellisia asioita. Nyt mä ymmärrän tarpeesi työntää nenäsi joka asiaan, se on sun elämän sisältö.
Ei tämä liity minuun mitenkään.
Faktoja.
Vale on vale.
Sivusta seuraaja ei ole kokija.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minua pahoinpideltiin, siskoni meni huoneeseensa ja laittoi oven kiinni. Yleensä siskoni sanoo, ettei hän ole mitään nähnyt ja äitini sanoo, ettei ole pahoinpidellyt, ja sitten he yhdessä sanovat että olen kuvitellut koko asian ja minun pitäisi mennä hoitoon.
Silloin tällöin sisko kuitenkin alkaa avautua, miten rankkaa hänellä oli seurata jatkuvaa pahoinpitelyä, ja penää minulta, että häntä ei kukaan ymmärrä ja tue.
Eipä hirveästi herää sympatiaa. Ei kai kukaan ymmärrä ja tue, jos kiistää koko asian. Ja miksi minun pitäisi ymmärtää, miten rankkaa juuri hänellä oli, kun en itse saa mitään myötätuntoa? Minä oli kumminkin se, jota siinä pahoinpideltiin. Jos kysyn tätä, hän sanoo, että väkivalta oli minun vikani, olin ärsyttävä. Hän oli viaton uhri.
Tuli nyt vaan mieleen tästä vierestä kokijan jankkauksesta.
Ei tarvitse, mutta jos haluat, niin kokeilepa joskus olla myötätuntoinen siskoasi kohtaan. Se voi auttaa tilanteeseen.
Minä olin omassa lapsuudenkodissani se pahoinpidelty. Sisarukset kielsivät pitkään nämä pahoinpitelyt. Kun sitten jossain vaiheessa yksi sisaruksistani myönsi asian, hän katsoi sisaresi tavoin, että provosoin isääni kunnes hän löi minua.
Tämä on totta.
Provosoin isääni, koska en kestänyt sitä jännittynyttä ilmapiiriä mikä kotona vallitsi. Oli parempi ottaa selkäänsä, koska sillä sai "ostettua" päiväksi tai pariksi mielenrauhaa. Tarvitsin sen. Sisarukseni reagoivat kodin jännitteisiin toisilla tavoilla, siksi minä olin ainoa, joka joutui pahoinpidellyksi. En toki katso, että lapsena olisin vastuussa minuun kohdistuneesta väkivallasta vaikka se johtuikin provosoimisesta, isäni on siitä aikuisena yksin vastuussa. Mutta ymmärrän ja voin allekirjoittaa sisarukseni näkemyksen, että väkivaltaa ei olisi tapahtunut, jos en olisi provosoinut. Ainakaan fyysistä - henkinen olikin minulle rankempaa.
Kun myönsin sisarukselleni, että ymmärrän hänen näkemyksensä ja tiedän, ettei tilanne ollut hänelle(kään) helppo, sisarukseni pystyi myös katsomaan asiaa minun kannaltani. Empaattinen suhtautuminen sisarukseen johti siihen, että hänkin oli empaattinen minua kohtaan. Kannattaa miettiä, onko järkevää jumittua siihen, kenellä on ollut kamalampaa ja kuka ansaitsee empatiaa ensimmäisenä. Väkivalta kotona on kaikille traumaattista ja jokainen selviytyy siitä niin kuin parhaiten taitaa.
Käsittämätön pakko vääntää kaikki lapsen syyksi. Sairasta.
No olen itse se lapsi. Olen terapiani käynyt ja ymmärrän omia käyttäytymismallejani. Ne eivät tee minusta syyllistä tilanteeseen, mutta ovat osa perhedynamiikkaamme ja vaikuttavat siihen.
Olen selvinnyt erinomaisesti traumaattisesta lapsuudestani. Terapia on ollut hyödyksi, mutta myös se, että osaan päästää irti menneisyydestä ja antaa anteeksi vanhemmilleni. Katkeruus heitä kohtaan olisi vahingoksi vain itselleni.
Miten olet voinut antaa anteeksi? Ja ajatteletko todella, että kaikki on pois pyyhitty ja olet päässyt yli lapsuudestasi? Mua inhotti monta vuotta katsoa edes peiliin, kun näin siellä vain äidin ja isän kasvot, olen molempien näköinen. Olin minä, mutta näin vain pahoinpitelijäni peilistä joka päivä. Kuulostaa varmaan ihan sairaalta. Kun sain lapsen, oli hän äitini näköinen ja on edelleen, ja vaati terapiaa jotta pystyin näkemään lapseni lapsena, eikä hänestäkin katsoneet enää pahoinpitelijäni ja kiduttajani kasvot. Kiduttajan, jolla oli eri päivinä eri välineet, risu, kirves, piiska, saapas, tiili, sakset...
Täytyy ihmetellä, miten tällaisen voi antaa anteeksi, että koko elämä menee pilalle.
Koko elämä pilalla ja sulla on lapsi? Eli ei muuta kuin traumakaruselli pyörimään.
Niin, eikö olekin hirveää mitä nää äidit tekee lapsilleen? Tässäkin äidinäiti aiheuttaa koko tulevan sukupolven traumat ja mahdollisesti itkee Hesarissa, kun tytär ei halua olla tekemisissä.
Ihan itse hän traumansa siirtää.
Ei siirrä vaan panee ketjub poikki juurikin katkaisemalla välit äitiinsä, käymällä terapiassa ja toteamalla että ei anna anteeksi mihin hänellä on oikeus.
Ja kaiken jälkeen koko elämä on pilalla. Kasvata siinä sitten lasta. Tottakai hän siirtää lapseensa trauman jo toteamalla että vaikka mulla on tää lapsi, on elämä ihan perseestä.
Ja se elämä olis parempaa jos vaan sivusta seuraajan mieliksi pitäisi sitä sikaa elämässään?😂😂😂😂
🙄
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minua pahoinpideltiin, siskoni meni huoneeseensa ja laittoi oven kiinni. Yleensä siskoni sanoo, ettei hän ole mitään nähnyt ja äitini sanoo, ettei ole pahoinpidellyt, ja sitten he yhdessä sanovat että olen kuvitellut koko asian ja minun pitäisi mennä hoitoon.
Silloin tällöin sisko kuitenkin alkaa avautua, miten rankkaa hänellä oli seurata jatkuvaa pahoinpitelyä, ja penää minulta, että häntä ei kukaan ymmärrä ja tue.
Eipä hirveästi herää sympatiaa. Ei kai kukaan ymmärrä ja tue, jos kiistää koko asian. Ja miksi minun pitäisi ymmärtää, miten rankkaa juuri hänellä oli, kun en itse saa mitään myötätuntoa? Minä oli kumminkin se, jota siinä pahoinpideltiin. Jos kysyn tätä, hän sanoo, että väkivalta oli minun vikani, olin ärsyttävä. Hän oli viaton uhri.
Tuli nyt vaan mieleen tästä vierestä kokijan jankkauksesta.
Sympatiaa ei tarvitse tuntea, mutta kyllä hän on kokenut perheesi trauman.
Aivan varmasti, eihän tuo mitenkään tervettä ole, että käsitys todellisuudesta muuttuu noin paljon edes takaisin. Mutta joku roti kumminkin. Voisin tuntea myötätuntoa, jos hän itse ymmärtäisi sitä myös tarjota. Eihän kumpikaan perheen lapsista ole syyllinen vanhempien väkivaltaisuuteen, se nyt on selvää. Mutta tämä yrittää ikään kuin vetää välistä, mielistelee äitiä sulkemalla silmänsä, ja silti haluaisi minulta tukea, ehkä jopa anteeksipyynnön siitä, että sillä lailla tulin koko ajan hakatuksi, että hänelle tuli paha mieli.
Eli kyllä, sivusta seuraaja voi toki traumatisoitua, mutta kyllä hän on myös ensi luokan turhankitisijä, jos pitää sitä omaa kokemustaan siinä ensisijaisena ja pahimpana. Siskossani näkyy paljon samanlaisia narsistisia piirteitä kuin äidissäni.
Siihen en ota mitään kantaa kumman kokemus nyt on pahempi tai miten ne koette, vielä vähemmän siihen mitä teidän nyt pitäisi ajatella tai saako kitistä. Kokemus se kuitenkin on ihan jokaiselle.
Mutta edelleenkään se ei ole sen vanhemman tuttavan/työkaverin tms kokemus, siis sen joka on sivusta seurannut.
Itse tapahtumat ei ole niin. Pointtisi?
Mitkä itse tapahtumat? Se vanhemman työkaveri/tuttava/naapuri ei ole millään tavoin kokenut yhtikäs mitään. Hän on täysin vain ja ainoastaan sen vanhemman tarinoiden varassa ja tämän potentiaalinen höynäytettävä.
Ihan käsittämätöntä että tällaista tarvitsee edes vääntää rautalangasta! Miten idiootti sinä olet?
Psykologillesi sun nyt kannattaa sanoa että hän ei ole kokenut kauttasi mitään eikä näin ollen saa sanoa mitään. Muu saa kertoa kokemuksistaan-vaikka vain kuunnelen koettuja- ihan rauhassa vaikka ne eivät olisikaan sun mielestä riittävän mainitsemisen arvoisia.
Se että joku äiti vuodattaa työkaverille/tuttavalle/naapurille/psykologille yksityisasioistaan ei tee työkaverista/tuttavasta/naapurista/psykologista minkään sortin kokijaa.
Merkillistä miten tää tarinaa taas laajenee...
Hän on vain joku jota haetaan hoviin/höynäytettäväksi/käsikassaraksi. Ja sitten joku todella on niin tyhmä, ettei tajua tätä.
Kukaan ei ole sanonut muuta kuin että kokemus se sekin on ja sen saa sanoa että* Olenpa seurannut vierestä*. Sä täällä arvioit mikä on totta ja mikä ei ja kuka saa sanoa ja mitä ja millä kokemuksella. Että kukahan ei tajua edes perus asioita?
Ei se edelleenkään ole kokemus.
Sivusta seuraaja seuraa sivusta. Ei koe.
Sulla mahtaa olla aika hurja elämä kun kaikkien muiden kokemukset on valetta, kaikki käyttää kaikkia hyväksi ja sä olet ainoa, joka kokee todellisia asioita. Nyt mä ymmärrän tarpeesi työntää nenäsi joka asiaan, se on sun elämän sisältö.
Ei tämä liity minuun mitenkään.
Faktoja.
Vale on vale.
Sivusta seuraaja ei ole kokija.
Olen seurannut sivusta miten veljeni teki hidasta kuolemaa. Tule mulle sanomaan etten ole kokenut asiaa, voin kertoa että sulle ei kovin monelta heru ymmärrystä. Nyt on se viimeinen aika lopettaa itsesi naurettavaksi tekeminen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minua pahoinpideltiin, siskoni meni huoneeseensa ja laittoi oven kiinni. Yleensä siskoni sanoo, ettei hän ole mitään nähnyt ja äitini sanoo, ettei ole pahoinpidellyt, ja sitten he yhdessä sanovat että olen kuvitellut koko asian ja minun pitäisi mennä hoitoon.
Silloin tällöin sisko kuitenkin alkaa avautua, miten rankkaa hänellä oli seurata jatkuvaa pahoinpitelyä, ja penää minulta, että häntä ei kukaan ymmärrä ja tue.
Eipä hirveästi herää sympatiaa. Ei kai kukaan ymmärrä ja tue, jos kiistää koko asian. Ja miksi minun pitäisi ymmärtää, miten rankkaa juuri hänellä oli, kun en itse saa mitään myötätuntoa? Minä oli kumminkin se, jota siinä pahoinpideltiin. Jos kysyn tätä, hän sanoo, että väkivalta oli minun vikani, olin ärsyttävä. Hän oli viaton uhri.
Tuli nyt vaan mieleen tästä vierestä kokijan jankkauksesta.
Ei tarvitse, mutta jos haluat, niin kokeilepa joskus olla myötätuntoinen siskoasi kohtaan. Se voi auttaa tilanteeseen.
Minä olin omassa lapsuudenkodissani se pahoinpidelty. Sisarukset kielsivät pitkään nämä pahoinpitelyt. Kun sitten jossain vaiheessa yksi sisaruksistani myönsi asian, hän katsoi sisaresi tavoin, että provosoin isääni kunnes hän löi minua.
Tämä on totta.
Provosoin isääni, koska en kestänyt sitä jännittynyttä ilmapiiriä mikä kotona vallitsi. Oli parempi ottaa selkäänsä, koska sillä sai "ostettua" päiväksi tai pariksi mielenrauhaa. Tarvitsin sen. Sisarukseni reagoivat kodin jännitteisiin toisilla tavoilla, siksi minä olin ainoa, joka joutui pahoinpidellyksi. En toki katso, että lapsena olisin vastuussa minuun kohdistuneesta väkivallasta vaikka se johtuikin provosoimisesta, isäni on siitä aikuisena yksin vastuussa. Mutta ymmärrän ja voin allekirjoittaa sisarukseni näkemyksen, että väkivaltaa ei olisi tapahtunut, jos en olisi provosoinut. Ainakaan fyysistä - henkinen olikin minulle rankempaa.
Kun myönsin sisarukselleni, että ymmärrän hänen näkemyksensä ja tiedän, ettei tilanne ollut hänelle(kään) helppo, sisarukseni pystyi myös katsomaan asiaa minun kannaltani. Empaattinen suhtautuminen sisarukseen johti siihen, että hänkin oli empaattinen minua kohtaan. Kannattaa miettiä, onko järkevää jumittua siihen, kenellä on ollut kamalampaa ja kuka ansaitsee empatiaa ensimmäisenä. Väkivalta kotona on kaikille traumaattista ja jokainen selviytyy siitä niin kuin parhaiten taitaa.
Käsittämätön pakko vääntää kaikki lapsen syyksi. Sairasta.
No olen itse se lapsi. Olen terapiani käynyt ja ymmärrän omia käyttäytymismallejani. Ne eivät tee minusta syyllistä tilanteeseen, mutta ovat osa perhedynamiikkaamme ja vaikuttavat siihen.
Olen selvinnyt erinomaisesti traumaattisesta lapsuudestani. Terapia on ollut hyödyksi, mutta myös se, että osaan päästää irti menneisyydestä ja antaa anteeksi vanhemmilleni. Katkeruus heitä kohtaan olisi vahingoksi vain itselleni.
Miten olet voinut antaa anteeksi? Ja ajatteletko todella, että kaikki on pois pyyhitty ja olet päässyt yli lapsuudestasi? Mua inhotti monta vuotta katsoa edes peiliin, kun näin siellä vain äidin ja isän kasvot, olen molempien näköinen. Olin minä, mutta näin vain pahoinpitelijäni peilistä joka päivä. Kuulostaa varmaan ihan sairaalta. Kun sain lapsen, oli hän äitini näköinen ja on edelleen, ja vaati terapiaa jotta pystyin näkemään lapseni lapsena, eikä hänestäkin katsoneet enää pahoinpitelijäni ja kiduttajani kasvot. Kiduttajan, jolla oli eri päivinä eri välineet, risu, kirves, piiska, saapas, tiili, sakset...
Täytyy ihmetellä, miten tällaisen voi antaa anteeksi, että koko elämä menee pilalle.
Minun kohdallani koko elämä ei mennyt pilalle, ei edes koko lapsuus. Anteeksiantaminen oli varmaan siksi paljon helpompaa minulle kuin sinulle. Anteeksiantoa helpottaa myös se, että ajattelen vanhempieni olleen sairaita ja kykenemättömiä toimimaan toisin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minua pahoinpideltiin, siskoni meni huoneeseensa ja laittoi oven kiinni. Yleensä siskoni sanoo, ettei hän ole mitään nähnyt ja äitini sanoo, ettei ole pahoinpidellyt, ja sitten he yhdessä sanovat että olen kuvitellut koko asian ja minun pitäisi mennä hoitoon.
Silloin tällöin sisko kuitenkin alkaa avautua, miten rankkaa hänellä oli seurata jatkuvaa pahoinpitelyä, ja penää minulta, että häntä ei kukaan ymmärrä ja tue.
Eipä hirveästi herää sympatiaa. Ei kai kukaan ymmärrä ja tue, jos kiistää koko asian. Ja miksi minun pitäisi ymmärtää, miten rankkaa juuri hänellä oli, kun en itse saa mitään myötätuntoa? Minä oli kumminkin se, jota siinä pahoinpideltiin. Jos kysyn tätä, hän sanoo, että väkivalta oli minun vikani, olin ärsyttävä. Hän oli viaton uhri.
Tuli nyt vaan mieleen tästä vierestä kokijan jankkauksesta.
Ei tarvitse, mutta jos haluat, niin kokeilepa joskus olla myötätuntoinen siskoasi kohtaan. Se voi auttaa tilanteeseen.
Minä olin omassa lapsuudenkodissani se pahoinpidelty. Sisarukset kielsivät pitkään nämä pahoinpitelyt. Kun sitten jossain vaiheessa yksi sisaruksistani myönsi asian, hän katsoi sisaresi tavoin, että provosoin isääni kunnes hän löi minua.
Tämä on totta.
Provosoin isääni, koska en kestänyt sitä jännittynyttä ilmapiiriä mikä kotona vallitsi. Oli parempi ottaa selkäänsä, koska sillä sai "ostettua" päiväksi tai pariksi mielenrauhaa. Tarvitsin sen. Sisarukseni reagoivat kodin jännitteisiin toisilla tavoilla, siksi minä olin ainoa, joka joutui pahoinpidellyksi. En toki katso, että lapsena olisin vastuussa minuun kohdistuneesta väkivallasta vaikka se johtuikin provosoimisesta, isäni on siitä aikuisena yksin vastuussa. Mutta ymmärrän ja voin allekirjoittaa sisarukseni näkemyksen, että väkivaltaa ei olisi tapahtunut, jos en olisi provosoinut. Ainakaan fyysistä - henkinen olikin minulle rankempaa.
Kun myönsin sisarukselleni, että ymmärrän hänen näkemyksensä ja tiedän, ettei tilanne ollut hänelle(kään) helppo, sisarukseni pystyi myös katsomaan asiaa minun kannaltani. Empaattinen suhtautuminen sisarukseen johti siihen, että hänkin oli empaattinen minua kohtaan. Kannattaa miettiä, onko järkevää jumittua siihen, kenellä on ollut kamalampaa ja kuka ansaitsee empatiaa ensimmäisenä. Väkivalta kotona on kaikille traumaattista ja jokainen selviytyy siitä niin kuin parhaiten taitaa.
Käsittämätön pakko vääntää kaikki lapsen syyksi. Sairasta.
No olen itse se lapsi. Olen terapiani käynyt ja ymmärrän omia käyttäytymismallejani. Ne eivät tee minusta syyllistä tilanteeseen, mutta ovat osa perhedynamiikkaamme ja vaikuttavat siihen.
Olen selvinnyt erinomaisesti traumaattisesta lapsuudestani. Terapia on ollut hyödyksi, mutta myös se, että osaan päästää irti menneisyydestä ja antaa anteeksi vanhemmilleni. Katkeruus heitä kohtaan olisi vahingoksi vain itselleni.
Toi toimii, jos kaltoinkohdellut vanhempi on kuollut. Silloin on parempi kääntää omassa päässä kaikki vaan kokemukseksi joka vahvistaa, ja antaa anteeksi.
Mutta jos se kamala vanhempi on elossa, kaltoinkohtelu ei ole loppunut vaan jatkuu, jopa kohdistuu lapsenlapsiin. Noi ihmiset ei juuri muutu. Silloin anteeksiantamisen sijaan pitää välit katkoa ja suojella paitsi itseään, niin myös lapsiaan. Tai se paska valuu seuraavankin sukupolven traumaksi.
Molemmat vanhemmat ovat elossa, mutta ovat kyllä muuttuneet. Isä on raitistunut alkoholisti, äiti selvinnyt läheisriippuvuudesta. Molempien kanssa olen väleissä ja molemmat ovat hyviä isovanhempia.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minua pahoinpideltiin, siskoni meni huoneeseensa ja laittoi oven kiinni. Yleensä siskoni sanoo, ettei hän ole mitään nähnyt ja äitini sanoo, ettei ole pahoinpidellyt, ja sitten he yhdessä sanovat että olen kuvitellut koko asian ja minun pitäisi mennä hoitoon.
Silloin tällöin sisko kuitenkin alkaa avautua, miten rankkaa hänellä oli seurata jatkuvaa pahoinpitelyä, ja penää minulta, että häntä ei kukaan ymmärrä ja tue.
Eipä hirveästi herää sympatiaa. Ei kai kukaan ymmärrä ja tue, jos kiistää koko asian. Ja miksi minun pitäisi ymmärtää, miten rankkaa juuri hänellä oli, kun en itse saa mitään myötätuntoa? Minä oli kumminkin se, jota siinä pahoinpideltiin. Jos kysyn tätä, hän sanoo, että väkivalta oli minun vikani, olin ärsyttävä. Hän oli viaton uhri.
Tuli nyt vaan mieleen tästä vierestä kokijan jankkauksesta.
Sympatiaa ei tarvitse tuntea, mutta kyllä hän on kokenut perheesi trauman.
Aivan varmasti, eihän tuo mitenkään tervettä ole, että käsitys todellisuudesta muuttuu noin paljon edes takaisin. Mutta joku roti kumminkin. Voisin tuntea myötätuntoa, jos hän itse ymmärtäisi sitä myös tarjota. Eihän kumpikaan perheen lapsista ole syyllinen vanhempien väkivaltaisuuteen, se nyt on selvää. Mutta tämä yrittää ikään kuin vetää välistä, mielistelee äitiä sulkemalla silmänsä, ja silti haluaisi minulta tukea, ehkä jopa anteeksipyynnön siitä, että sillä lailla tulin koko ajan hakatuksi, että hänelle tuli paha mieli.
Eli kyllä, sivusta seuraaja voi toki traumatisoitua, mutta kyllä hän on myös ensi luokan turhankitisijä, jos pitää sitä omaa kokemustaan siinä ensisijaisena ja pahimpana. Siskossani näkyy paljon samanlaisia narsistisia piirteitä kuin äidissäni.
Siihen en ota mitään kantaa kumman kokemus nyt on pahempi tai miten ne koette, vielä vähemmän siihen mitä teidän nyt pitäisi ajatella tai saako kitistä. Kokemus se kuitenkin on ihan jokaiselle.
Mutta edelleenkään se ei ole sen vanhemman tuttavan/työkaverin tms kokemus, siis sen joka on sivusta seurannut.
Itse tapahtumat ei ole niin. Pointtisi?
Mitkä itse tapahtumat? Se vanhemman työkaveri/tuttava/naapuri ei ole millään tavoin kokenut yhtikäs mitään. Hän on täysin vain ja ainoastaan sen vanhemman tarinoiden varassa ja tämän potentiaalinen höynäytettävä.
Ihan käsittämätöntä että tällaista tarvitsee edes vääntää rautalangasta! Miten idiootti sinä olet?
Psykologillesi sun nyt kannattaa sanoa että hän ei ole kokenut kauttasi mitään eikä näin ollen saa sanoa mitään. Muu saa kertoa kokemuksistaan-vaikka vain kuunnelen koettuja- ihan rauhassa vaikka ne eivät olisikaan sun mielestä riittävän mainitsemisen arvoisia.
Se että joku äiti vuodattaa työkaverille/tuttavalle/naapurille/psykologille yksityisasioistaan ei tee työkaverista/tuttavasta/naapurista/psykologista minkään sortin kokijaa.
Merkillistä miten tää tarinaa taas laajenee...
Hän on vain joku jota haetaan hoviin/höynäytettäväksi/käsikassaraksi. Ja sitten joku todella on niin tyhmä, ettei tajua tätä.
Kukaan ei ole sanonut muuta kuin että kokemus se sekin on ja sen saa sanoa että* Olenpa seurannut vierestä*. Sä täällä arvioit mikä on totta ja mikä ei ja kuka saa sanoa ja mitä ja millä kokemuksella. Että kukahan ei tajua edes perus asioita?
Ei se edelleenkään ole kokemus.
Sivusta seuraaja seuraa sivusta. Ei koe.
Sulla mahtaa olla aika hurja elämä kun kaikkien muiden kokemukset on valetta, kaikki käyttää kaikkia hyväksi ja sä olet ainoa, joka kokee todellisia asioita. Nyt mä ymmärrän tarpeesi työntää nenäsi joka asiaan, se on sun elämän sisältö.
Ei tämä liity minuun mitenkään.
Faktoja.
Vale on vale.
Sivusta seuraaja ei ole kokija.
Olen seurannut sivusta miten veljeni teki hidasta kuolemaa. Tule mulle sanomaan etten ole kokenut asiaa, voin kertoa että sulle ei kovin monelta heru ymmärrystä. Nyt on se viimeinen aika lopettaa itsesi naurettavaksi tekeminen.
Sinä et ole kokenut kuolemaa. Olet seurannut sitä sivusta.
Jos vanhempi rääkkää lastaan, et sinä sitä rääkkiäkään koe. Seuraat sivusta.
Jos työkaveri tai turtava sössöttää sinulle miten hänellä on kamala lapsi, et koe yhtikäs mitään. Korkeintaan höynäytykswn.
Yritä nyt pysyä ketjun aiheessa sen sihaan että keksit näitä nythkyvaleita.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Millaisia äitejä, tulevia isoäitejä ajattelette olevanne tulevaisuudessa aikuisille lapsillenne?
Kärkkäistä kommenteista päätellen vähintään yhtä "huonoja" ellette pahempia kuin oma äitinne.
Eihän sitä etukäteen voi tietää.
Anoppini oli ainakin ihan hyvä anoppi, äiti ja isoäiti, vaikka oma äitinsä oli ollut rajaton.
Oli kuulemma käynyt järjestämässä kaappeja ja muutenkin sekaantunut kaikkeen tyttärensä elämässä. Sydänkohtausta oli teeskennellyt aina kun tyttärensä teki jotain mistä äiti ei pitänyt. Kihlautuminen ja avioliitto olivat aiheuttaneet oikein kunnon kohtaukset.
Ei ole mieheni käännös kovin lämpimiä muistoja mummostaan, joka tykkäsi kovasti komentaa ja käskyttää.
Anoppi ei ollut rajaton eikä komennellut. Neuvoi vain jos pyydettiin neuvoja, eikä järjestelyt kaappeja.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minua pahoinpideltiin, siskoni meni huoneeseensa ja laittoi oven kiinni. Yleensä siskoni sanoo, ettei hän ole mitään nähnyt ja äitini sanoo, ettei ole pahoinpidellyt, ja sitten he yhdessä sanovat että olen kuvitellut koko asian ja minun pitäisi mennä hoitoon.
Silloin tällöin sisko kuitenkin alkaa avautua, miten rankkaa hänellä oli seurata jatkuvaa pahoinpitelyä, ja penää minulta, että häntä ei kukaan ymmärrä ja tue.
Eipä hirveästi herää sympatiaa. Ei kai kukaan ymmärrä ja tue, jos kiistää koko asian. Ja miksi minun pitäisi ymmärtää, miten rankkaa juuri hänellä oli, kun en itse saa mitään myötätuntoa? Minä oli kumminkin se, jota siinä pahoinpideltiin. Jos kysyn tätä, hän sanoo, että väkivalta oli minun vikani, olin ärsyttävä. Hän oli viaton uhri.
Tuli nyt vaan mieleen tästä vierestä kokijan jankkauksesta.
Ei tarvitse, mutta jos haluat, niin kokeilepa joskus olla myötätuntoinen siskoasi kohtaan. Se voi auttaa tilanteeseen.
Minä olin omassa lapsuudenkodissani se pahoinpidelty. Sisarukset kielsivät pitkään nämä pahoinpitelyt. Kun sitten jossain vaiheessa yksi sisaruksistani myönsi asian, hän katsoi sisaresi tavoin, että provosoin isääni kunnes hän löi minua.
Tämä on totta.
Provosoin isääni, koska en kestänyt sitä jännittynyttä ilmapiiriä mikä kotona vallitsi. Oli parempi ottaa selkäänsä, koska sillä sai "ostettua" päiväksi tai pariksi mielenrauhaa. Tarvitsin sen. Sisarukseni reagoivat kodin jännitteisiin toisilla tavoilla, siksi minä olin ainoa, joka joutui pahoinpidellyksi. En toki katso, että lapsena olisin vastuussa minuun kohdistuneesta väkivallasta vaikka se johtuikin provosoimisesta, isäni on siitä aikuisena yksin vastuussa. Mutta ymmärrän ja voin allekirjoittaa sisarukseni näkemyksen, että väkivaltaa ei olisi tapahtunut, jos en olisi provosoinut. Ainakaan fyysistä - henkinen olikin minulle rankempaa.
Kun myönsin sisarukselleni, että ymmärrän hänen näkemyksensä ja tiedän, ettei tilanne ollut hänelle(kään) helppo, sisarukseni pystyi myös katsomaan asiaa minun kannaltani. Empaattinen suhtautuminen sisarukseen johti siihen, että hänkin oli empaattinen minua kohtaan. Kannattaa miettiä, onko järkevää jumittua siihen, kenellä on ollut kamalampaa ja kuka ansaitsee empatiaa ensimmäisenä. Väkivalta kotona on kaikille traumaattista ja jokainen selviytyy siitä niin kuin parhaiten taitaa.
Tässä on kuule kokeiltu sitä myötätuntoisuutta ja montaa muuta asiaa vuosikymmenten varrella. Ei auta mikään, koska minä olen syntipukki ja kaikki pahat asiat maailmassa ovat minun vikani.
Nykyään ei olla puheväleissä. Se on parasta ikinä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minua pahoinpideltiin, siskoni meni huoneeseensa ja laittoi oven kiinni. Yleensä siskoni sanoo, ettei hän ole mitään nähnyt ja äitini sanoo, ettei ole pahoinpidellyt, ja sitten he yhdessä sanovat että olen kuvitellut koko asian ja minun pitäisi mennä hoitoon.
Silloin tällöin sisko kuitenkin alkaa avautua, miten rankkaa hänellä oli seurata jatkuvaa pahoinpitelyä, ja penää minulta, että häntä ei kukaan ymmärrä ja tue.
Eipä hirveästi herää sympatiaa. Ei kai kukaan ymmärrä ja tue, jos kiistää koko asian. Ja miksi minun pitäisi ymmärtää, miten rankkaa juuri hänellä oli, kun en itse saa mitään myötätuntoa? Minä oli kumminkin se, jota siinä pahoinpideltiin. Jos kysyn tätä, hän sanoo, että väkivalta oli minun vikani, olin ärsyttävä. Hän oli viaton uhri.
Tuli nyt vaan mieleen tästä vierestä kokijan jankkauksesta.
Sympatiaa ei tarvitse tuntea, mutta kyllä hän on kokenut perheesi trauman.
Aivan varmasti, eihän tuo mitenkään tervettä ole, että käsitys todellisuudesta muuttuu noin paljon edes takaisin. Mutta joku roti kumminkin. Voisin tuntea myötätuntoa, jos hän itse ymmärtäisi sitä myös tarjota. Eihän kumpikaan perheen lapsista ole syyllinen vanhempien väkivaltaisuuteen, se nyt on selvää. Mutta tämä yrittää ikään kuin vetää välistä, mielistelee äitiä sulkemalla silmänsä, ja silti haluaisi minulta tukea, ehkä jopa anteeksipyynnön siitä, että sillä lailla tulin koko ajan hakatuksi, että hänelle tuli paha mieli.
Eli kyllä, sivusta seuraaja voi toki traumatisoitua, mutta kyllä hän on myös ensi luokan turhankitisijä, jos pitää sitä omaa kokemustaan siinä ensisijaisena ja pahimpana. Siskossani näkyy paljon samanlaisia narsistisia piirteitä kuin äidissäni.
Siihen en ota mitään kantaa kumman kokemus nyt on pahempi tai miten ne koette, vielä vähemmän siihen mitä teidän nyt pitäisi ajatella tai saako kitistä. Kokemus se kuitenkin on ihan jokaiselle.
Mutta edelleenkään se ei ole sen vanhemman tuttavan/työkaverin tms kokemus, siis sen joka on sivusta seurannut.
Itse tapahtumat ei ole niin. Pointtisi?
Mitkä itse tapahtumat? Se vanhemman työkaveri/tuttava/naapuri ei ole millään tavoin kokenut yhtikäs mitään. Hän on täysin vain ja ainoastaan sen vanhemman tarinoiden varassa ja tämän potentiaalinen höynäytettävä.
Ihan käsittämätöntä että tällaista tarvitsee edes vääntää rautalangasta! Miten idiootti sinä olet?
Psykologillesi sun nyt kannattaa sanoa että hän ei ole kokenut kauttasi mitään eikä näin ollen saa sanoa mitään. Muu saa kertoa kokemuksistaan-vaikka vain kuunnelen koettuja- ihan rauhassa vaikka ne eivät olisikaan sun mielestä riittävän mainitsemisen arvoisia.
Se että joku äiti vuodattaa työkaverille/tuttavalle/naapurille/psykologille yksityisasioistaan ei tee työkaverista/tuttavasta/naapurista/psykologista minkään sortin kokijaa.
Merkillistä miten tää tarinaa taas laajenee...
Hän on vain joku jota haetaan hoviin/höynäytettäväksi/käsikassaraksi. Ja sitten joku todella on niin tyhmä, ettei tajua tätä.
Kukaan ei ole sanonut muuta kuin että kokemus se sekin on ja sen saa sanoa että* Olenpa seurannut vierestä*. Sä täällä arvioit mikä on totta ja mikä ei ja kuka saa sanoa ja mitä ja millä kokemuksella. Että kukahan ei tajua edes perus asioita?
Ei se edelleenkään ole kokemus.
Sivusta seuraaja seuraa sivusta. Ei koe.
Sulla mahtaa olla aika hurja elämä kun kaikkien muiden kokemukset on valetta, kaikki käyttää kaikkia hyväksi ja sä olet ainoa, joka kokee todellisia asioita. Nyt mä ymmärrän tarpeesi työntää nenäsi joka asiaan, se on sun elämän sisältö.
Ei tämä liity minuun mitenkään.
Faktoja.
Vale on vale.
Sivusta seuraaja ei ole kokija.
Olen seurannut sivusta miten veljeni teki hidasta kuolemaa. Tule mulle sanomaan etten ole kokenut asiaa, voin kertoa että sulle ei kovin monelta heru ymmärrystä. Nyt on se viimeinen aika lopettaa itsesi naurettavaksi tekeminen.
Sinä et ole kokenut kuolemaa. Olet seurannut sitä sivusta.
Jos vanhempi rääkkää lastaan, et sinä sitä rääkkiäkään koe. Seuraat sivusta.
Jos työkaveri tai turtava sössöttää sinulle miten hänellä on kamala lapsi, et koe yhtikäs mitään. Korkeintaan höynäytykswn.
Yritä nyt pysyä ketjun aiheessa sen sihaan että keksit näitä nythkyvaleita.
Tässä on nyt ero, avaudutko ystävällesi siitä veljen kuoleman ahdistavuudesta, vai vaaditko veljeäsi lohduttamaan sinua, kun sinulla on nyt niiiiiin vaikeaa hänen lähestyvän kuolemansa takia,
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minua pahoinpideltiin, siskoni meni huoneeseensa ja laittoi oven kiinni. Yleensä siskoni sanoo, ettei hän ole mitään nähnyt ja äitini sanoo, ettei ole pahoinpidellyt, ja sitten he yhdessä sanovat että olen kuvitellut koko asian ja minun pitäisi mennä hoitoon.
Silloin tällöin sisko kuitenkin alkaa avautua, miten rankkaa hänellä oli seurata jatkuvaa pahoinpitelyä, ja penää minulta, että häntä ei kukaan ymmärrä ja tue.
Eipä hirveästi herää sympatiaa. Ei kai kukaan ymmärrä ja tue, jos kiistää koko asian. Ja miksi minun pitäisi ymmärtää, miten rankkaa juuri hänellä oli, kun en itse saa mitään myötätuntoa? Minä oli kumminkin se, jota siinä pahoinpideltiin. Jos kysyn tätä, hän sanoo, että väkivalta oli minun vikani, olin ärsyttävä. Hän oli viaton uhri.
Tuli nyt vaan mieleen tästä vierestä kokijan jankkauksesta.
Sympatiaa ei tarvitse tuntea, mutta kyllä hän on kokenut perheesi trauman.
Aivan varmasti, eihän tuo mitenkään tervettä ole, että käsitys todellisuudesta muuttuu noin paljon edes takaisin. Mutta joku roti kumminkin. Voisin tuntea myötätuntoa, jos hän itse ymmärtäisi sitä myös tarjota. Eihän kumpikaan perheen lapsista ole syyllinen vanhempien väkivaltaisuuteen, se nyt on selvää. Mutta tämä yrittää ikään kuin vetää välistä, mielistelee äitiä sulkemalla silmänsä, ja silti haluaisi minulta tukea, ehkä jopa anteeksipyynnön siitä, että sillä lailla tulin koko ajan hakatuksi, että hänelle tuli paha mieli.
Eli kyllä, sivusta seuraaja voi toki traumatisoitua, mutta kyllä hän on myös ensi luokan turhankitisijä, jos pitää sitä omaa kokemustaan siinä ensisijaisena ja pahimpana. Siskossani näkyy paljon samanlaisia narsistisia piirteitä kuin äidissäni.
Siihen en ota mitään kantaa kumman kokemus nyt on pahempi tai miten ne koette, vielä vähemmän siihen mitä teidän nyt pitäisi ajatella tai saako kitistä. Kokemus se kuitenkin on ihan jokaiselle.
Mutta edelleenkään se ei ole sen vanhemman tuttavan/työkaverin tms kokemus, siis sen joka on sivusta seurannut.
Itse tapahtumat ei ole niin. Pointtisi?
Mitkä itse tapahtumat? Se vanhemman työkaveri/tuttava/naapuri ei ole millään tavoin kokenut yhtikäs mitään. Hän on täysin vain ja ainoastaan sen vanhemman tarinoiden varassa ja tämän potentiaalinen höynäytettävä.
Ihan käsittämätöntä että tällaista tarvitsee edes vääntää rautalangasta! Miten idiootti sinä olet?
Psykologillesi sun nyt kannattaa sanoa että hän ei ole kokenut kauttasi mitään eikä näin ollen saa sanoa mitään. Muu saa kertoa kokemuksistaan-vaikka vain kuunnelen koettuja- ihan rauhassa vaikka ne eivät olisikaan sun mielestä riittävän mainitsemisen arvoisia.
Se että joku äiti vuodattaa työkaverille/tuttavalle/naapurille/psykologille yksityisasioistaan ei tee työkaverista/tuttavasta/naapurista/psykologista minkään sortin kokijaa.
Merkillistä miten tää tarinaa taas laajenee...
Hän on vain joku jota haetaan hoviin/höynäytettäväksi/käsikassaraksi. Ja sitten joku todella on niin tyhmä, ettei tajua tätä.
Kukaan ei ole sanonut muuta kuin että kokemus se sekin on ja sen saa sanoa että* Olenpa seurannut vierestä*. Sä täällä arvioit mikä on totta ja mikä ei ja kuka saa sanoa ja mitä ja millä kokemuksella. Että kukahan ei tajua edes perus asioita?
Ei se edelleenkään ole kokemus.
Sivusta seuraaja seuraa sivusta. Ei koe.
Sulla mahtaa olla aika hurja elämä kun kaikkien muiden kokemukset on valetta, kaikki käyttää kaikkia hyväksi ja sä olet ainoa, joka kokee todellisia asioita. Nyt mä ymmärrän tarpeesi työntää nenäsi joka asiaan, se on sun elämän sisältö.
Ei tämä liity minuun mitenkään.
Faktoja.
Vale on vale.
Sivusta seuraaja ei ole kokija.
Olen seurannut sivusta miten veljeni teki hidasta kuolemaa. Tule mulle sanomaan etten ole kokenut asiaa, voin kertoa että sulle ei kovin monelta heru ymmärrystä. Nyt on se viimeinen aika lopettaa itsesi naurettavaksi tekeminen.
Sinä et ole kokenut kuolemaa. Olet seurannut sitä sivusta.
Jos vanhempi rääkkää lastaan, et sinä sitä rääkkiäkään koe. Seuraat sivusta.
Jos työkaveri tai turtava sössöttää sinulle miten hänellä on kamala lapsi, et koe yhtikäs mitään. Korkeintaan höynäytykswn.
Yritä nyt pysyä ketjun aiheessa sen sihaan että keksit näitä nythkyvaleita.
Sanoo ihminen, joka ei tee mitään muuta kuin mollaa kaikkia ja väittää kaikkea valheeksi. Sä et ole koko aiheesta sanonut yhtään mitään. Olet paitsi loukkaava, myös todella jumissa itsesi kanssa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minua pahoinpideltiin, siskoni meni huoneeseensa ja laittoi oven kiinni. Yleensä siskoni sanoo, ettei hän ole mitään nähnyt ja äitini sanoo, ettei ole pahoinpidellyt, ja sitten he yhdessä sanovat että olen kuvitellut koko asian ja minun pitäisi mennä hoitoon.
Silloin tällöin sisko kuitenkin alkaa avautua, miten rankkaa hänellä oli seurata jatkuvaa pahoinpitelyä, ja penää minulta, että häntä ei kukaan ymmärrä ja tue.
Eipä hirveästi herää sympatiaa. Ei kai kukaan ymmärrä ja tue, jos kiistää koko asian. Ja miksi minun pitäisi ymmärtää, miten rankkaa juuri hänellä oli, kun en itse saa mitään myötätuntoa? Minä oli kumminkin se, jota siinä pahoinpideltiin. Jos kysyn tätä, hän sanoo, että väkivalta oli minun vikani, olin ärsyttävä. Hän oli viaton uhri.
Tuli nyt vaan mieleen tästä vierestä kokijan jankkauksesta.
Sympatiaa ei tarvitse tuntea, mutta kyllä hän on kokenut perheesi trauman.
Aivan varmasti, eihän tuo mitenkään tervettä ole, että käsitys todellisuudesta muuttuu noin paljon edes takaisin. Mutta joku roti kumminkin. Voisin tuntea myötätuntoa, jos hän itse ymmärtäisi sitä myös tarjota. Eihän kumpikaan perheen lapsista ole syyllinen vanhempien väkivaltaisuuteen, se nyt on selvää. Mutta tämä yrittää ikään kuin vetää välistä, mielistelee äitiä sulkemalla silmänsä, ja silti haluaisi minulta tukea, ehkä jopa anteeksipyynnön siitä, että sillä lailla tulin koko ajan hakatuksi, että hänelle tuli paha mieli.
Eli kyllä, sivusta seuraaja voi toki traumatisoitua, mutta kyllä hän on myös ensi luokan turhankitisijä, jos pitää sitä omaa kokemustaan siinä ensisijaisena ja pahimpana. Siskossani näkyy paljon samanlaisia narsistisia piirteitä kuin äidissäni.
Siihen en ota mitään kantaa kumman kokemus nyt on pahempi tai miten ne koette, vielä vähemmän siihen mitä teidän nyt pitäisi ajatella tai saako kitistä. Kokemus se kuitenkin on ihan jokaiselle.
Mutta edelleenkään se ei ole sen vanhemman tuttavan/työkaverin tms kokemus, siis sen joka on sivusta seurannut.
Itse tapahtumat ei ole niin. Pointtisi?
Mitkä itse tapahtumat? Se vanhemman työkaveri/tuttava/naapuri ei ole millään tavoin kokenut yhtikäs mitään. Hän on täysin vain ja ainoastaan sen vanhemman tarinoiden varassa ja tämän potentiaalinen höynäytettävä.
Ihan käsittämätöntä että tällaista tarvitsee edes vääntää rautalangasta! Miten idiootti sinä olet?
Psykologillesi sun nyt kannattaa sanoa että hän ei ole kokenut kauttasi mitään eikä näin ollen saa sanoa mitään. Muu saa kertoa kokemuksistaan-vaikka vain kuunnelen koettuja- ihan rauhassa vaikka ne eivät olisikaan sun mielestä riittävän mainitsemisen arvoisia.
Se että joku äiti vuodattaa työkaverille/tuttavalle/naapurille/psykologille yksityisasioistaan ei tee työkaverista/tuttavasta/naapurista/psykologista minkään sortin kokijaa.
Merkillistä miten tää tarinaa taas laajenee...
Hän on vain joku jota haetaan hoviin/höynäytettäväksi/käsikassaraksi. Ja sitten joku todella on niin tyhmä, ettei tajua tätä.
Kukaan ei ole sanonut muuta kuin että kokemus se sekin on ja sen saa sanoa että* Olenpa seurannut vierestä*. Sä täällä arvioit mikä on totta ja mikä ei ja kuka saa sanoa ja mitä ja millä kokemuksella. Että kukahan ei tajua edes perus asioita?
Ei se edelleenkään ole kokemus.
Sivusta seuraaja seuraa sivusta. Ei koe.
Sulla mahtaa olla aika hurja elämä kun kaikkien muiden kokemukset on valetta, kaikki käyttää kaikkia hyväksi ja sä olet ainoa, joka kokee todellisia asioita. Nyt mä ymmärrän tarpeesi työntää nenäsi joka asiaan, se on sun elämän sisältö.
Ei tämä liity minuun mitenkään.
Faktoja.
Vale on vale.
Sivusta seuraaja ei ole kokija.
Olen seurannut sivusta miten veljeni teki hidasta kuolemaa. Tule mulle sanomaan etten ole kokenut asiaa, voin kertoa että sulle ei kovin monelta heru ymmärrystä. Nyt on se viimeinen aika lopettaa itsesi naurettavaksi tekeminen.
Sinä et ole kokenut kuolemaa. Olet seurannut sitä sivusta.
Jos vanhempi rääkkää lastaan, et sinä sitä rääkkiäkään koe. Seuraat sivusta.
Jos työkaveri tai turtava sössöttää sinulle miten hänellä on kamala lapsi, et koe yhtikäs mitään. Korkeintaan höynäytykswn.
Yritä nyt pysyä ketjun aiheessa sen sihaan että keksit näitä nythkyvaleita.
Tässä on nyt ero, avaudutko ystävällesi siitä veljen kuoleman ahdistavuudesta, vai vaaditko veljeäsi lohduttamaan sinua, kun sinulla on nyt niiiiiin vaikeaa hänen lähestyvän kuolemansa takia,
Miten tämä liittyy asiaan mitenkään?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minua pahoinpideltiin, siskoni meni huoneeseensa ja laittoi oven kiinni. Yleensä siskoni sanoo, ettei hän ole mitään nähnyt ja äitini sanoo, ettei ole pahoinpidellyt, ja sitten he yhdessä sanovat että olen kuvitellut koko asian ja minun pitäisi mennä hoitoon.
Silloin tällöin sisko kuitenkin alkaa avautua, miten rankkaa hänellä oli seurata jatkuvaa pahoinpitelyä, ja penää minulta, että häntä ei kukaan ymmärrä ja tue.
Eipä hirveästi herää sympatiaa. Ei kai kukaan ymmärrä ja tue, jos kiistää koko asian. Ja miksi minun pitäisi ymmärtää, miten rankkaa juuri hänellä oli, kun en itse saa mitään myötätuntoa? Minä oli kumminkin se, jota siinä pahoinpideltiin. Jos kysyn tätä, hän sanoo, että väkivalta oli minun vikani, olin ärsyttävä. Hän oli viaton uhri.
Tuli nyt vaan mieleen tästä vierestä kokijan jankkauksesta.
Sympatiaa ei tarvitse tuntea, mutta kyllä hän on kokenut perheesi trauman.
Aivan varmasti, eihän tuo mitenkään tervettä ole, että käsitys todellisuudesta muuttuu noin paljon edes takaisin. Mutta joku roti kumminkin. Voisin tuntea myötätuntoa, jos hän itse ymmärtäisi sitä myös tarjota. Eihän kumpikaan perheen lapsista ole syyllinen vanhempien väkivaltaisuuteen, se nyt on selvää. Mutta tämä yrittää ikään kuin vetää välistä, mielistelee äitiä sulkemalla silmänsä, ja silti haluaisi minulta tukea, ehkä jopa anteeksipyynnön siitä, että sillä lailla tulin koko ajan hakatuksi, että hänelle tuli paha mieli.
Eli kyllä, sivusta seuraaja voi toki traumatisoitua, mutta kyllä hän on myös ensi luokan turhankitisijä, jos pitää sitä omaa kokemustaan siinä ensisijaisena ja pahimpana. Siskossani näkyy paljon samanlaisia narsistisia piirteitä kuin äidissäni.
Siihen en ota mitään kantaa kumman kokemus nyt on pahempi tai miten ne koette, vielä vähemmän siihen mitä teidän nyt pitäisi ajatella tai saako kitistä. Kokemus se kuitenkin on ihan jokaiselle.
Mutta edelleenkään se ei ole sen vanhemman tuttavan/työkaverin tms kokemus, siis sen joka on sivusta seurannut.
Itse tapahtumat ei ole niin. Pointtisi?
Mitkä itse tapahtumat? Se vanhemman työkaveri/tuttava/naapuri ei ole millään tavoin kokenut yhtikäs mitään. Hän on täysin vain ja ainoastaan sen vanhemman tarinoiden varassa ja tämän potentiaalinen höynäytettävä.
Ihan käsittämätöntä että tällaista tarvitsee edes vääntää rautalangasta! Miten idiootti sinä olet?
Psykologillesi sun nyt kannattaa sanoa että hän ei ole kokenut kauttasi mitään eikä näin ollen saa sanoa mitään. Muu saa kertoa kokemuksistaan-vaikka vain kuunnelen koettuja- ihan rauhassa vaikka ne eivät olisikaan sun mielestä riittävän mainitsemisen arvoisia.
Se että joku äiti vuodattaa työkaverille/tuttavalle/naapurille/psykologille yksityisasioistaan ei tee työkaverista/tuttavasta/naapurista/psykologista minkään sortin kokijaa.
Merkillistä miten tää tarinaa taas laajenee...
Hän on vain joku jota haetaan hoviin/höynäytettäväksi/käsikassaraksi. Ja sitten joku todella on niin tyhmä, ettei tajua tätä.
Kukaan ei ole sanonut muuta kuin että kokemus se sekin on ja sen saa sanoa että* Olenpa seurannut vierestä*. Sä täällä arvioit mikä on totta ja mikä ei ja kuka saa sanoa ja mitä ja millä kokemuksella. Että kukahan ei tajua edes perus asioita?
Ei se edelleenkään ole kokemus.
Sivusta seuraaja seuraa sivusta. Ei koe.
Sulla mahtaa olla aika hurja elämä kun kaikkien muiden kokemukset on valetta, kaikki käyttää kaikkia hyväksi ja sä olet ainoa, joka kokee todellisia asioita. Nyt mä ymmärrän tarpeesi työntää nenäsi joka asiaan, se on sun elämän sisältö.
Ei tämä liity minuun mitenkään.
Faktoja.
Vale on vale.
Sivusta seuraaja ei ole kokija.
Olen seurannut sivusta miten veljeni teki hidasta kuolemaa. Tule mulle sanomaan etten ole kokenut asiaa, voin kertoa että sulle ei kovin monelta heru ymmärrystä. Nyt on se viimeinen aika lopettaa itsesi naurettavaksi tekeminen.
Sinä et ole kokenut kuolemaa. Olet seurannut sitä sivusta.
Jos vanhempi rääkkää lastaan, et sinä sitä rääkkiäkään koe. Seuraat sivusta.
Jos työkaveri tai turtava sössöttää sinulle miten hänellä on kamala lapsi, et koe yhtikäs mitään. Korkeintaan höynäytykswn.
Yritä nyt pysyä ketjun aiheessa sen sihaan että keksit näitä nythkyvaleita.
Sanoo ihminen, joka ei tee mitään muuta kuin mollaa kaikkia ja väittää kaikkea valheeksi. Sä et ole koko aiheesta sanonut yhtään mitään. Olet paitsi loukkaava, myös todella jumissa itsesi kanssa.
Vale on vale.
Sivusta seuraaminen on sivusta seuraamista, kirjaimellisesti, ei kokemista.
Sinähän tässä jumissa olet, kun ensin valehtelet suut silmät täyteen ja sitten jumitat jankkaamaan lisää nyyhkytarinoita, kun mokasit.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minua pahoinpideltiin, siskoni meni huoneeseensa ja laittoi oven kiinni. Yleensä siskoni sanoo, ettei hän ole mitään nähnyt ja äitini sanoo, ettei ole pahoinpidellyt, ja sitten he yhdessä sanovat että olen kuvitellut koko asian ja minun pitäisi mennä hoitoon.
Silloin tällöin sisko kuitenkin alkaa avautua, miten rankkaa hänellä oli seurata jatkuvaa pahoinpitelyä, ja penää minulta, että häntä ei kukaan ymmärrä ja tue.
Eipä hirveästi herää sympatiaa. Ei kai kukaan ymmärrä ja tue, jos kiistää koko asian. Ja miksi minun pitäisi ymmärtää, miten rankkaa juuri hänellä oli, kun en itse saa mitään myötätuntoa? Minä oli kumminkin se, jota siinä pahoinpideltiin. Jos kysyn tätä, hän sanoo, että väkivalta oli minun vikani, olin ärsyttävä. Hän oli viaton uhri.
Tuli nyt vaan mieleen tästä vierestä kokijan jankkauksesta.
Sympatiaa ei tarvitse tuntea, mutta kyllä hän on kokenut perheesi trauman.
Aivan varmasti, eihän tuo mitenkään tervettä ole, että käsitys todellisuudesta muuttuu noin paljon edes takaisin. Mutta joku roti kumminkin. Voisin tuntea myötätuntoa, jos hän itse ymmärtäisi sitä myös tarjota. Eihän kumpikaan perheen lapsista ole syyllinen vanhempien väkivaltaisuuteen, se nyt on selvää. Mutta tämä yrittää ikään kuin vetää välistä, mielistelee äitiä sulkemalla silmänsä, ja silti haluaisi minulta tukea, ehkä jopa anteeksipyynnön siitä, että sillä lailla tulin koko ajan hakatuksi, että hänelle tuli paha mieli.
Eli kyllä, sivusta seuraaja voi toki traumatisoitua, mutta kyllä hän on myös ensi luokan turhankitisijä, jos pitää sitä omaa kokemustaan siinä ensisijaisena ja pahimpana. Siskossani näkyy paljon samanlaisia narsistisia piirteitä kuin äidissäni.
Siihen en ota mitään kantaa kumman kokemus nyt on pahempi tai miten ne koette, vielä vähemmän siihen mitä teidän nyt pitäisi ajatella tai saako kitistä. Kokemus se kuitenkin on ihan jokaiselle.
Mutta edelleenkään se ei ole sen vanhemman tuttavan/työkaverin tms kokemus, siis sen joka on sivusta seurannut.
Itse tapahtumat ei ole niin. Pointtisi?
Mitkä itse tapahtumat? Se vanhemman työkaveri/tuttava/naapuri ei ole millään tavoin kokenut yhtikäs mitään. Hän on täysin vain ja ainoastaan sen vanhemman tarinoiden varassa ja tämän potentiaalinen höynäytettävä.
Ihan käsittämätöntä että tällaista tarvitsee edes vääntää rautalangasta! Miten idiootti sinä olet?
Psykologillesi sun nyt kannattaa sanoa että hän ei ole kokenut kauttasi mitään eikä näin ollen saa sanoa mitään. Muu saa kertoa kokemuksistaan-vaikka vain kuunnelen koettuja- ihan rauhassa vaikka ne eivät olisikaan sun mielestä riittävän mainitsemisen arvoisia.
Se että joku äiti vuodattaa työkaverille/tuttavalle/naapurille/psykologille yksityisasioistaan ei tee työkaverista/tuttavasta/naapurista/psykologista minkään sortin kokijaa.
Merkillistä miten tää tarinaa taas laajenee...
Hän on vain joku jota haetaan hoviin/höynäytettäväksi/käsikassaraksi. Ja sitten joku todella on niin tyhmä, ettei tajua tätä.
Kukaan ei ole sanonut muuta kuin että kokemus se sekin on ja sen saa sanoa että* Olenpa seurannut vierestä*. Sä täällä arvioit mikä on totta ja mikä ei ja kuka saa sanoa ja mitä ja millä kokemuksella. Että kukahan ei tajua edes perus asioita?
Ei se edelleenkään ole kokemus.
Sivusta seuraaja seuraa sivusta. Ei koe.
Sulla mahtaa olla aika hurja elämä kun kaikkien muiden kokemukset on valetta, kaikki käyttää kaikkia hyväksi ja sä olet ainoa, joka kokee todellisia asioita. Nyt mä ymmärrän tarpeesi työntää nenäsi joka asiaan, se on sun elämän sisältö.
Ei tämä liity minuun mitenkään.
Faktoja.
Vale on vale.
Sivusta seuraaja ei ole kokija.
Olen seurannut sivusta miten veljeni teki hidasta kuolemaa. Tule mulle sanomaan etten ole kokenut asiaa, voin kertoa että sulle ei kovin monelta heru ymmärrystä. Nyt on se viimeinen aika lopettaa itsesi naurettavaksi tekeminen.
Sinä et ole kokenut kuolemaa. Olet seurannut sitä sivusta.
Jos vanhempi rääkkää lastaan, et sinä sitä rääkkiäkään koe. Seuraat sivusta.
Jos työkaveri tai turtava sössöttää sinulle miten hänellä on kamala lapsi, et koe yhtikäs mitään. Korkeintaan höynäytykswn.
Yritä nyt pysyä ketjun aiheessa sen sihaan että keksit näitä nythkyvaleita.
Sanoo ihminen, joka ei tee mitään muuta kuin mollaa kaikkia ja väittää kaikkea valheeksi. Sä et ole koko aiheesta sanonut yhtään mitään. Olet paitsi loukkaava, myös todella jumissa itsesi kanssa.
Vale on vale.
Sivusta seuraaminen on sivusta seuraamista, kirjaimellisesti, ei kokemista.
Sinähän tässä jumissa olet, kun ensin valehtelet suut silmät täyteen ja sitten jumitat jankkaamaan lisää nyyhkytarinoita, kun mokasit.
Arvasin että olet ihan täys trolli. Keksi parempaa tekemistä. Toivottavasti elämäsi ei jatku yhtä kurjana loppuun asti. Kun ensi kerralla katsot oikeudeksesi toisten kokemuksia vähätellä, toivottavasti teet sen kasvotusten.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minua pahoinpideltiin, siskoni meni huoneeseensa ja laittoi oven kiinni. Yleensä siskoni sanoo, ettei hän ole mitään nähnyt ja äitini sanoo, ettei ole pahoinpidellyt, ja sitten he yhdessä sanovat että olen kuvitellut koko asian ja minun pitäisi mennä hoitoon.
Silloin tällöin sisko kuitenkin alkaa avautua, miten rankkaa hänellä oli seurata jatkuvaa pahoinpitelyä, ja penää minulta, että häntä ei kukaan ymmärrä ja tue.
Eipä hirveästi herää sympatiaa. Ei kai kukaan ymmärrä ja tue, jos kiistää koko asian. Ja miksi minun pitäisi ymmärtää, miten rankkaa juuri hänellä oli, kun en itse saa mitään myötätuntoa? Minä oli kumminkin se, jota siinä pahoinpideltiin. Jos kysyn tätä, hän sanoo, että väkivalta oli minun vikani, olin ärsyttävä. Hän oli viaton uhri.
Tuli nyt vaan mieleen tästä vierestä kokijan jankkauksesta.
Sympatiaa ei tarvitse tuntea, mutta kyllä hän on kokenut perheesi trauman.
Aivan varmasti, eihän tuo mitenkään tervettä ole, että käsitys todellisuudesta muuttuu noin paljon edes takaisin. Mutta joku roti kumminkin. Voisin tuntea myötätuntoa, jos hän itse ymmärtäisi sitä myös tarjota. Eihän kumpikaan perheen lapsista ole syyllinen vanhempien väkivaltaisuuteen, se nyt on selvää. Mutta tämä yrittää ikään kuin vetää välistä, mielistelee äitiä sulkemalla silmänsä, ja silti haluaisi minulta tukea, ehkä jopa anteeksipyynnön siitä, että sillä lailla tulin koko ajan hakatuksi, että hänelle tuli paha mieli.
Eli kyllä, sivusta seuraaja voi toki traumatisoitua, mutta kyllä hän on myös ensi luokan turhankitisijä, jos pitää sitä omaa kokemustaan siinä ensisijaisena ja pahimpana. Siskossani näkyy paljon samanlaisia narsistisia piirteitä kuin äidissäni.
Siihen en ota mitään kantaa kumman kokemus nyt on pahempi tai miten ne koette, vielä vähemmän siihen mitä teidän nyt pitäisi ajatella tai saako kitistä. Kokemus se kuitenkin on ihan jokaiselle.
Mutta edelleenkään se ei ole sen vanhemman tuttavan/työkaverin tms kokemus, siis sen joka on sivusta seurannut.
Itse tapahtumat ei ole niin. Pointtisi?
Mitkä itse tapahtumat? Se vanhemman työkaveri/tuttava/naapuri ei ole millään tavoin kokenut yhtikäs mitään. Hän on täysin vain ja ainoastaan sen vanhemman tarinoiden varassa ja tämän potentiaalinen höynäytettävä.
Ihan käsittämätöntä että tällaista tarvitsee edes vääntää rautalangasta! Miten idiootti sinä olet?
Psykologillesi sun nyt kannattaa sanoa että hän ei ole kokenut kauttasi mitään eikä näin ollen saa sanoa mitään. Muu saa kertoa kokemuksistaan-vaikka vain kuunnelen koettuja- ihan rauhassa vaikka ne eivät olisikaan sun mielestä riittävän mainitsemisen arvoisia.
Se että joku äiti vuodattaa työkaverille/tuttavalle/naapurille/psykologille yksityisasioistaan ei tee työkaverista/tuttavasta/naapurista/psykologista minkään sortin kokijaa.
Merkillistä miten tää tarinaa taas laajenee...
Hän on vain joku jota haetaan hoviin/höynäytettäväksi/käsikassaraksi. Ja sitten joku todella on niin tyhmä, ettei tajua tätä.
Kukaan ei ole sanonut muuta kuin että kokemus se sekin on ja sen saa sanoa että* Olenpa seurannut vierestä*. Sä täällä arvioit mikä on totta ja mikä ei ja kuka saa sanoa ja mitä ja millä kokemuksella. Että kukahan ei tajua edes perus asioita?
Ei se edelleenkään ole kokemus.
Sivusta seuraaja seuraa sivusta. Ei koe.
Sulla mahtaa olla aika hurja elämä kun kaikkien muiden kokemukset on valetta, kaikki käyttää kaikkia hyväksi ja sä olet ainoa, joka kokee todellisia asioita. Nyt mä ymmärrän tarpeesi työntää nenäsi joka asiaan, se on sun elämän sisältö.
Ei tämä liity minuun mitenkään.
Faktoja.
Vale on vale.
Sivusta seuraaja ei ole kokija.
Olen seurannut sivusta miten veljeni teki hidasta kuolemaa. Tule mulle sanomaan etten ole kokenut asiaa, voin kertoa että sulle ei kovin monelta heru ymmärrystä. Nyt on se viimeinen aika lopettaa itsesi naurettavaksi tekeminen.
Sinä et ole kokenut kuolemaa. Olet seurannut sitä sivusta.
Jos vanhempi rääkkää lastaan, et sinä sitä rääkkiäkään koe. Seuraat sivusta.
Jos työkaveri tai turtava sössöttää sinulle miten hänellä on kamala lapsi, et koe yhtikäs mitään. Korkeintaan höynäytykswn.
Yritä nyt pysyä ketjun aiheessa sen sihaan että keksit näitä nythkyvaleita.
Sanoo ihminen, joka ei tee mitään muuta kuin mollaa kaikkia ja väittää kaikkea valheeksi. Sä et ole koko aiheesta sanonut yhtään mitään. Olet paitsi loukkaava, myös todella jumissa itsesi kanssa.
Vale on vale.
Sivusta seuraaminen on sivusta seuraamista, kirjaimellisesti, ei kokemista.
Sinähän tässä jumissa olet, kun ensin valehtelet suut silmät täyteen ja sitten jumitat jankkaamaan lisää nyyhkytarinoita, kun mokasit.
Arvasin että olet ihan täys trolli. Keksi parempaa tekemistä. Toivottavasti elämäsi ei jatku yhtä kurjana loppuun asti. Kun ensi kerralla katsot oikeudeksesi toisten kokemuksia vähätellä, toivottavasti teet sen kasvotusten.
En ole vähätellyt kokemuksia, vaan todennut, että sivusta seuraaminen ei ole kokemus ollenkaan.
Sen pitäisi olla kaikille itsestäänselvää ilman että sitä pitää kymmeniä kertoja toistaa.
Alue: Aihe vapaa
Ei siirrä vaan panee ketjub poikki juurikin katkaisemalla välit äitiinsä, käymällä terapiassa ja toteamalla että ei anna anteeksi mihin hänellä on oikeus.