Hesarin mielipidepalstalla äiti valittaa, ettei lapsi halua pitää yhteyttä

Vierailija kirjoitti:

Minua pahoinpideltiin, siskoni meni huoneeseensa ja laittoi oven kiinni. Yleensä siskoni sanoo, ettei hän ole mitään nähnyt ja äitini sanoo, ettei ole pahoinpidellyt, ja sitten he yhdessä sanovat että olen kuvitellut koko asian ja minun pitäisi mennä hoitoon.

Silloin tällöin sisko kuitenkin alkaa avautua, miten rankkaa hänellä oli seurata jatkuvaa pahoinpitelyä, ja penää minulta, että häntä ei kukaan ymmärrä ja tue.

Eipä hirveästi herää sympatiaa. Ei kai kukaan ymmärrä ja tue, jos kiistää koko asian. Ja miksi minun pitäisi ymmärtää, miten rankkaa juuri hänellä oli, kun en itse saa mitään myötätuntoa? Minä oli kumminkin se, jota siinä pahoinpideltiin. Jos kysyn tätä, hän sanoo, että väkivalta oli minun vikani, olin ärsyttävä. Hän oli viaton uhri.

Tuli nyt vaan mieleen tästä vierestä kokijan jankkauksesta.

Ei tarvitse, mutta jos haluat, niin kokeilepa joskus olla myötätuntoinen siskoasi kohtaan. Se voi auttaa tilanteeseen.

Minä olin omassa lapsuudenkodissani se pahoinpidelty. Sisarukset kielsivät pitkään nämä pahoinpitelyt. Kun sitten jossain vaiheessa yksi sisaruksistani myönsi asian, hän katsoi sisaresi tavoin, että provosoin isääni kunnes hän löi minua.

Tämä on totta.

Provosoin isääni, koska en kestänyt sitä jännittynyttä ilmapiiriä mikä kotona vallitsi. Oli parempi ottaa selkäänsä, koska sillä sai "ostettua" päiväksi tai pariksi mielenrauhaa. Tarvitsin sen. Sisarukseni reagoivat kodin jännitteisiin toisilla tavoilla, siksi minä olin ainoa, joka joutui pahoinpidellyksi. En toki katso, että lapsena olisin vastuussa minuun kohdistuneesta väkivallasta vaikka se johtuikin provosoimisesta, isäni on siitä aikuisena yksin vastuussa. Mutta ymmärrän ja voin allekirjoittaa sisarukseni näkemyksen, että väkivaltaa ei olisi tapahtunut, jos en olisi provosoinut. Ainakaan fyysistä - henkinen olikin minulle rankempaa.

Kun myönsin sisarukselleni, että ymmärrän hänen näkemyksensä ja tiedän, ettei tilanne ollut hänelle(kään) helppo, sisarukseni pystyi myös katsomaan asiaa minun kannaltani. Empaattinen suhtautuminen sisarukseen johti siihen, että hänkin oli empaattinen minua kohtaan. Kannattaa miettiä, onko järkevää jumittua siihen, kenellä on ollut kamalampaa ja kuka ansaitsee empatiaa ensimmäisenä. Väkivalta kotona on kaikille traumaattista ja jokainen selviytyy siitä niin kuin parhaiten taitaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minua pahoinpideltiin, siskoni meni huoneeseensa ja laittoi oven kiinni. Yleensä siskoni sanoo, ettei hän ole mitään nähnyt ja äitini sanoo, ettei ole pahoinpidellyt, ja sitten he yhdessä sanovat että olen kuvitellut koko asian ja minun pitäisi mennä hoitoon.

Silloin tällöin sisko kuitenkin alkaa avautua, miten rankkaa hänellä oli seurata jatkuvaa pahoinpitelyä, ja penää minulta, että häntä ei kukaan ymmärrä ja tue.

Eipä hirveästi herää sympatiaa. Ei kai kukaan ymmärrä ja tue, jos kiistää koko asian. Ja miksi minun pitäisi ymmärtää, miten rankkaa juuri hänellä oli, kun en itse saa mitään myötätuntoa? Minä oli kumminkin se, jota siinä pahoinpideltiin. Jos kysyn tätä, hän sanoo, että väkivalta oli minun vikani, olin ärsyttävä. Hän oli viaton uhri.

Tuli nyt vaan mieleen tästä vierestä kokijan jankkauksesta.

Ei tarvitse, mutta jos haluat, niin kokeilepa joskus olla myötätuntoinen siskoasi kohtaan. Se voi auttaa tilanteeseen.

Minä olin omassa lapsuudenkodissani se pahoinpidelty. Sisarukset kielsivät pitkään nämä pahoinpitelyt. Kun sitten jossain vaiheessa yksi sisaruksistani myönsi asian, hän katsoi sisaresi tavoin, että provosoin isääni kunnes hän löi minua.

Tämä on totta.

Provosoin isääni, koska en kestänyt sitä jännittynyttä ilmapiiriä mikä kotona vallitsi. Oli parempi ottaa selkäänsä, koska sillä sai "ostettua" päiväksi tai pariksi mielenrauhaa. Tarvitsin sen. Sisarukseni reagoivat kodin jännitteisiin toisilla tavoilla, siksi minä olin ainoa, joka joutui pahoinpidellyksi. En toki katso, että lapsena olisin vastuussa minuun kohdistuneesta väkivallasta vaikka se johtuikin provosoimisesta, isäni on siitä aikuisena yksin vastuussa. Mutta ymmärrän ja voin allekirjoittaa sisarukseni näkemyksen, että väkivaltaa ei olisi tapahtunut, jos en olisi provosoinut. Ainakaan fyysistä - henkinen olikin minulle rankempaa.

Kun myönsin sisarukselleni, että ymmärrän hänen näkemyksensä ja tiedän, ettei tilanne ollut hänelle(kään) helppo, sisarukseni pystyi myös katsomaan asiaa minun kannaltani. Empaattinen suhtautuminen sisarukseen johti siihen, että hänkin oli empaattinen minua kohtaan. Kannattaa miettiä, onko järkevää jumittua siihen, kenellä on ollut kamalampaa ja kuka ansaitsee empatiaa ensimmäisenä. Väkivalta kotona on kaikille traumaattista ja jokainen selviytyy siitä niin kuin parhaiten taitaa.

Käsittämätön pakko vääntää kaikki lapsen syyksi. Sairasta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minua pahoinpideltiin, siskoni meni huoneeseensa ja laittoi oven kiinni. Yleensä siskoni sanoo, ettei hän ole mitään nähnyt ja äitini sanoo, ettei ole pahoinpidellyt, ja sitten he yhdessä sanovat että olen kuvitellut koko asian ja minun pitäisi mennä hoitoon.

Silloin tällöin sisko kuitenkin alkaa avautua, miten rankkaa hänellä oli seurata jatkuvaa pahoinpitelyä, ja penää minulta, että häntä ei kukaan ymmärrä ja tue.

Eipä hirveästi herää sympatiaa. Ei kai kukaan ymmärrä ja tue, jos kiistää koko asian. Ja miksi minun pitäisi ymmärtää, miten rankkaa juuri hänellä oli, kun en itse saa mitään myötätuntoa? Minä oli kumminkin se, jota siinä pahoinpideltiin. Jos kysyn tätä, hän sanoo, että väkivalta oli minun vikani, olin ärsyttävä. Hän oli viaton uhri.

Tuli nyt vaan mieleen tästä vierestä kokijan jankkauksesta.

Sympatiaa ei tarvitse tuntea, mutta kyllä hän on kokenut perheesi trauman.

Aivan varmasti, eihän tuo mitenkään tervettä ole, että käsitys todellisuudesta muuttuu noin paljon edes takaisin. Mutta joku roti kumminkin. Voisin tuntea myötätuntoa, jos hän itse ymmärtäisi sitä myös tarjota. Eihän kumpikaan perheen lapsista ole syyllinen vanhempien väkivaltaisuuteen, se nyt on selvää. Mutta tämä yrittää ikään kuin vetää välistä, mielistelee äitiä sulkemalla silmänsä, ja silti haluaisi minulta tukea, ehkä jopa anteeksipyynnön siitä, että sillä lailla tulin koko ajan hakatuksi, että hänelle tuli paha mieli.

Eli kyllä, sivusta seuraaja voi toki traumatisoitua, mutta kyllä hän on myös ensi luokan turhankitisijä, jos pitää sitä omaa kokemustaan siinä ensisijaisena ja pahimpana. Siskossani näkyy paljon samanlaisia narsistisia piirteitä kuin äidissäni.

Siihen en ota mitään kantaa kumman kokemus nyt on pahempi tai miten ne koette, vielä vähemmän siihen mitä teidän nyt pitäisi ajatella tai saako kitistä. Kokemus se kuitenkin on ihan jokaiselle.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minua pahoinpideltiin, siskoni meni huoneeseensa ja laittoi oven kiinni. Yleensä siskoni sanoo, ettei hän ole mitään nähnyt ja äitini sanoo, ettei ole pahoinpidellyt, ja sitten he yhdessä sanovat että olen kuvitellut koko asian ja minun pitäisi mennä hoitoon.

Silloin tällöin sisko kuitenkin alkaa avautua, miten rankkaa hänellä oli seurata jatkuvaa pahoinpitelyä, ja penää minulta, että häntä ei kukaan ymmärrä ja tue.

Eipä hirveästi herää sympatiaa. Ei kai kukaan ymmärrä ja tue, jos kiistää koko asian. Ja miksi minun pitäisi ymmärtää, miten rankkaa juuri hänellä oli, kun en itse saa mitään myötätuntoa? Minä oli kumminkin se, jota siinä pahoinpideltiin. Jos kysyn tätä, hän sanoo, että väkivalta oli minun vikani, olin ärsyttävä. Hän oli viaton uhri.

Tuli nyt vaan mieleen tästä vierestä kokijan jankkauksesta.

Sympatiaa ei tarvitse tuntea, mutta kyllä hän on kokenut perheesi trauman.

Aivan varmasti, eihän tuo mitenkään tervettä ole, että käsitys todellisuudesta muuttuu noin paljon edes takaisin. Mutta joku roti kumminkin. Voisin tuntea myötätuntoa, jos hän itse ymmärtäisi sitä myös tarjota. Eihän kumpikaan perheen lapsista ole syyllinen vanhempien väkivaltaisuuteen, se nyt on selvää. Mutta tämä yrittää ikään kuin vetää välistä, mielistelee äitiä sulkemalla silmänsä, ja silti haluaisi minulta tukea, ehkä jopa anteeksipyynnön siitä, että sillä lailla tulin koko ajan hakatuksi, että hänelle tuli paha mieli.

Eli kyllä, sivusta seuraaja voi toki traumatisoitua, mutta kyllä hän on myös ensi luokan turhankitisijä, jos pitää sitä omaa kokemustaan siinä ensisijaisena ja pahimpana. Siskossani näkyy paljon samanlaisia narsistisia piirteitä kuin äidissäni.

Siihen en ota mitään kantaa kumman kokemus nyt on pahempi tai miten ne koette, vielä vähemmän siihen mitä teidän nyt pitäisi ajatella tai saako kitistä. Kokemus se kuitenkin on ihan jokaiselle.

Mutta edelleenkään se ei ole sen vanhemman tuttavan/työkaverin tms kokemus, siis sen joka on sivusta seurannut.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minua pahoinpideltiin, siskoni meni huoneeseensa ja laittoi oven kiinni. Yleensä siskoni sanoo, ettei hän ole mitään nähnyt ja äitini sanoo, ettei ole pahoinpidellyt, ja sitten he yhdessä sanovat että olen kuvitellut koko asian ja minun pitäisi mennä hoitoon.

Silloin tällöin sisko kuitenkin alkaa avautua, miten rankkaa hänellä oli seurata jatkuvaa pahoinpitelyä, ja penää minulta, että häntä ei kukaan ymmärrä ja tue.

Eipä hirveästi herää sympatiaa. Ei kai kukaan ymmärrä ja tue, jos kiistää koko asian. Ja miksi minun pitäisi ymmärtää, miten rankkaa juuri hänellä oli, kun en itse saa mitään myötätuntoa? Minä oli kumminkin se, jota siinä pahoinpideltiin. Jos kysyn tätä, hän sanoo, että väkivalta oli minun vikani, olin ärsyttävä. Hän oli viaton uhri.

Tuli nyt vaan mieleen tästä vierestä kokijan jankkauksesta.

Ei tarvitse, mutta jos haluat, niin kokeilepa joskus olla myötätuntoinen siskoasi kohtaan. Se voi auttaa tilanteeseen.

Minä olin omassa lapsuudenkodissani se pahoinpidelty. Sisarukset kielsivät pitkään nämä pahoinpitelyt. Kun sitten jossain vaiheessa yksi sisaruksistani myönsi asian, hän katsoi sisaresi tavoin, että provosoin isääni kunnes hän löi minua.

Tämä on totta.

Provosoin isääni, koska en kestänyt sitä jännittynyttä ilmapiiriä mikä kotona vallitsi. Oli parempi ottaa selkäänsä, koska sillä sai "ostettua" päiväksi tai pariksi mielenrauhaa. Tarvitsin sen. Sisarukseni reagoivat kodin jännitteisiin toisilla tavoilla, siksi minä olin ainoa, joka joutui pahoinpidellyksi. En toki katso, että lapsena olisin vastuussa minuun kohdistuneesta väkivallasta vaikka se johtuikin provosoimisesta, isäni on siitä aikuisena yksin vastuussa. Mutta ymmärrän ja voin allekirjoittaa sisarukseni näkemyksen, että väkivaltaa ei olisi tapahtunut, jos en olisi provosoinut. Ainakaan fyysistä - henkinen olikin minulle rankempaa.

Kun myönsin sisarukselleni, että ymmärrän hänen näkemyksensä ja tiedän, ettei tilanne ollut hänelle(kään) helppo, sisarukseni pystyi myös katsomaan asiaa minun kannaltani. Empaattinen suhtautuminen sisarukseen johti siihen, että hänkin oli empaattinen minua kohtaan. Kannattaa miettiä, onko järkevää jumittua siihen, kenellä on ollut kamalampaa ja kuka ansaitsee empatiaa ensimmäisenä. Väkivalta kotona on kaikille traumaattista ja jokainen selviytyy siitä niin kuin parhaiten taitaa.

Käsittämätön pakko vääntää kaikki lapsen syyksi. Sairasta.

No olen itse se lapsi. Olen terapiani käynyt ja ymmärrän omia käyttäytymismallejani. Ne eivät tee minusta syyllistä tilanteeseen, mutta ovat osa perhedynamiikkaamme ja vaikuttavat siihen.

Olen selvinnyt erinomaisesti traumaattisesta lapsuudestani. Terapia on ollut hyödyksi, mutta myös se, että osaan päästää irti menneisyydestä ja antaa anteeksi vanhemmilleni. Katkeruus heitä kohtaan olisi vahingoksi vain itselleni.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minua pahoinpideltiin, siskoni meni huoneeseensa ja laittoi oven kiinni. Yleensä siskoni sanoo, ettei hän ole mitään nähnyt ja äitini sanoo, ettei ole pahoinpidellyt, ja sitten he yhdessä sanovat että olen kuvitellut koko asian ja minun pitäisi mennä hoitoon.

Silloin tällöin sisko kuitenkin alkaa avautua, miten rankkaa hänellä oli seurata jatkuvaa pahoinpitelyä, ja penää minulta, että häntä ei kukaan ymmärrä ja tue.

Eipä hirveästi herää sympatiaa. Ei kai kukaan ymmärrä ja tue, jos kiistää koko asian. Ja miksi minun pitäisi ymmärtää, miten rankkaa juuri hänellä oli, kun en itse saa mitään myötätuntoa? Minä oli kumminkin se, jota siinä pahoinpideltiin. Jos kysyn tätä, hän sanoo, että väkivalta oli minun vikani, olin ärsyttävä. Hän oli viaton uhri.

Tuli nyt vaan mieleen tästä vierestä kokijan jankkauksesta.

Ei tarvitse, mutta jos haluat, niin kokeilepa joskus olla myötätuntoinen siskoasi kohtaan. Se voi auttaa tilanteeseen.

Minä olin omassa lapsuudenkodissani se pahoinpidelty. Sisarukset kielsivät pitkään nämä pahoinpitelyt. Kun sitten jossain vaiheessa yksi sisaruksistani myönsi asian, hän katsoi sisaresi tavoin, että provosoin isääni kunnes hän löi minua.

Tämä on totta.

Provosoin isääni, koska en kestänyt sitä jännittynyttä ilmapiiriä mikä kotona vallitsi. Oli parempi ottaa selkäänsä, koska sillä sai "ostettua" päiväksi tai pariksi mielenrauhaa. Tarvitsin sen. Sisarukseni reagoivat kodin jännitteisiin toisilla tavoilla, siksi minä olin ainoa, joka joutui pahoinpidellyksi. En toki katso, että lapsena olisin vastuussa minuun kohdistuneesta väkivallasta vaikka se johtuikin provosoimisesta, isäni on siitä aikuisena yksin vastuussa. Mutta ymmärrän ja voin allekirjoittaa sisarukseni näkemyksen, että väkivaltaa ei olisi tapahtunut, jos en olisi provosoinut. Ainakaan fyysistä - henkinen olikin minulle rankempaa.

Kun myönsin sisarukselleni, että ymmärrän hänen näkemyksensä ja tiedän, ettei tilanne ollut hänelle(kään) helppo, sisarukseni pystyi myös katsomaan asiaa minun kannaltani. Empaattinen suhtautuminen sisarukseen johti siihen, että hänkin oli empaattinen minua kohtaan. Kannattaa miettiä, onko järkevää jumittua siihen, kenellä on ollut kamalampaa ja kuka ansaitsee empatiaa ensimmäisenä. Väkivalta kotona on kaikille traumaattista ja jokainen selviytyy siitä niin kuin parhaiten taitaa.

Käsittämätön pakko vääntää kaikki lapsen syyksi. Sairasta.

No olen itse se lapsi. Olen terapiani käynyt ja ymmärrän omia käyttäytymismallejani. Ne eivät tee minusta syyllistä tilanteeseen, mutta ovat osa perhedynamiikkaamme ja vaikuttavat siihen.

Olen selvinnyt erinomaisesti traumaattisesta lapsuudestani. Terapia on ollut hyödyksi, mutta myös se, että osaan päästää irti menneisyydestä ja antaa anteeksi vanhemmilleni. Katkeruus heitä kohtaan olisi vahingoksi vain itselleni.

No tapu tapu.

Mihin tämä liittyy?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minua pahoinpideltiin, siskoni meni huoneeseensa ja laittoi oven kiinni. Yleensä siskoni sanoo, ettei hän ole mitään nähnyt ja äitini sanoo, ettei ole pahoinpidellyt, ja sitten he yhdessä sanovat että olen kuvitellut koko asian ja minun pitäisi mennä hoitoon.

Silloin tällöin sisko kuitenkin alkaa avautua, miten rankkaa hänellä oli seurata jatkuvaa pahoinpitelyä, ja penää minulta, että häntä ei kukaan ymmärrä ja tue.

Eipä hirveästi herää sympatiaa. Ei kai kukaan ymmärrä ja tue, jos kiistää koko asian. Ja miksi minun pitäisi ymmärtää, miten rankkaa juuri hänellä oli, kun en itse saa mitään myötätuntoa? Minä oli kumminkin se, jota siinä pahoinpideltiin. Jos kysyn tätä, hän sanoo, että väkivalta oli minun vikani, olin ärsyttävä. Hän oli viaton uhri.

Tuli nyt vaan mieleen tästä vierestä kokijan jankkauksesta.

Sympatiaa ei tarvitse tuntea, mutta kyllä hän on kokenut perheesi trauman.

Aivan varmasti, eihän tuo mitenkään tervettä ole, että käsitys todellisuudesta muuttuu noin paljon edes takaisin. Mutta joku roti kumminkin. Voisin tuntea myötätuntoa, jos hän itse ymmärtäisi sitä myös tarjota. Eihän kumpikaan perheen lapsista ole syyllinen vanhempien väkivaltaisuuteen, se nyt on selvää. Mutta tämä yrittää ikään kuin vetää välistä, mielistelee äitiä sulkemalla silmänsä, ja silti haluaisi minulta tukea, ehkä jopa anteeksipyynnön siitä, että sillä lailla tulin koko ajan hakatuksi, että hänelle tuli paha mieli.

Eli kyllä, sivusta seuraaja voi toki traumatisoitua, mutta kyllä hän on myös ensi luokan turhankitisijä, jos pitää sitä omaa kokemustaan siinä ensisijaisena ja pahimpana. Siskossani näkyy paljon samanlaisia narsistisia piirteitä kuin äidissäni.

Siihen en ota mitään kantaa kumman kokemus nyt on pahempi tai miten ne koette, vielä vähemmän siihen mitä teidän nyt pitäisi ajatella tai saako kitistä. Kokemus se kuitenkin on ihan jokaiselle.

Mutta edelleenkään se ei ole sen vanhemman tuttavan/työkaverin tms kokemus, siis sen joka on sivusta seurannut.

Itse tapahtumat ei ole niin. Pointtisi?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minua pahoinpideltiin, siskoni meni huoneeseensa ja laittoi oven kiinni. Yleensä siskoni sanoo, ettei hän ole mitään nähnyt ja äitini sanoo, ettei ole pahoinpidellyt, ja sitten he yhdessä sanovat että olen kuvitellut koko asian ja minun pitäisi mennä hoitoon.

Silloin tällöin sisko kuitenkin alkaa avautua, miten rankkaa hänellä oli seurata jatkuvaa pahoinpitelyä, ja penää minulta, että häntä ei kukaan ymmärrä ja tue.

Eipä hirveästi herää sympatiaa. Ei kai kukaan ymmärrä ja tue, jos kiistää koko asian. Ja miksi minun pitäisi ymmärtää, miten rankkaa juuri hänellä oli, kun en itse saa mitään myötätuntoa? Minä oli kumminkin se, jota siinä pahoinpideltiin. Jos kysyn tätä, hän sanoo, että väkivalta oli minun vikani, olin ärsyttävä. Hän oli viaton uhri.

Tuli nyt vaan mieleen tästä vierestä kokijan jankkauksesta.

Sympatiaa ei tarvitse tuntea, mutta kyllä hän on kokenut perheesi trauman.

Aivan varmasti, eihän tuo mitenkään tervettä ole, että käsitys todellisuudesta muuttuu noin paljon edes takaisin. Mutta joku roti kumminkin. Voisin tuntea myötätuntoa, jos hän itse ymmärtäisi sitä myös tarjota. Eihän kumpikaan perheen lapsista ole syyllinen vanhempien väkivaltaisuuteen, se nyt on selvää. Mutta tämä yrittää ikään kuin vetää välistä, mielistelee äitiä sulkemalla silmänsä, ja silti haluaisi minulta tukea, ehkä jopa anteeksipyynnön siitä, että sillä lailla tulin koko ajan hakatuksi, että hänelle tuli paha mieli.

Eli kyllä, sivusta seuraaja voi toki traumatisoitua, mutta kyllä hän on myös ensi luokan turhankitisijä, jos pitää sitä omaa kokemustaan siinä ensisijaisena ja pahimpana. Siskossani näkyy paljon samanlaisia narsistisia piirteitä kuin äidissäni.

Siihen en ota mitään kantaa kumman kokemus nyt on pahempi tai miten ne koette, vielä vähemmän siihen mitä teidän nyt pitäisi ajatella tai saako kitistä. Kokemus se kuitenkin on ihan jokaiselle.

Mutta edelleenkään se ei ole sen vanhemman tuttavan/työkaverin tms kokemus, siis sen joka on sivusta seurannut.

Itse tapahtumat ei ole niin. Pointtisi?

Mitkä itse tapahtumat? Se vanhemman työkaveri/tuttava/naapuri ei ole millään tavoin kokenut yhtikäs mitään. Hän on täysin vain ja ainoastaan sen vanhemman tarinoiden varassa ja tämän potentiaalinen höynäytettävä.

Ihan käsittämätöntä että tällaista tarvitsee edes vääntää rautalangasta! Miten idiootti sinä olet?

😅 Ei ole enää tottakaan. Joo, mulle riittään, olet selvästi jotenkin vajaakykyinen nyt puhumaan mistään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minua pahoinpideltiin, siskoni meni huoneeseensa ja laittoi oven kiinni. Yleensä siskoni sanoo, ettei hän ole mitään nähnyt ja äitini sanoo, ettei ole pahoinpidellyt, ja sitten he yhdessä sanovat että olen kuvitellut koko asian ja minun pitäisi mennä hoitoon.

Silloin tällöin sisko kuitenkin alkaa avautua, miten rankkaa hänellä oli seurata jatkuvaa pahoinpitelyä, ja penää minulta, että häntä ei kukaan ymmärrä ja tue.

Eipä hirveästi herää sympatiaa. Ei kai kukaan ymmärrä ja tue, jos kiistää koko asian. Ja miksi minun pitäisi ymmärtää, miten rankkaa juuri hänellä oli, kun en itse saa mitään myötätuntoa? Minä oli kumminkin se, jota siinä pahoinpideltiin. Jos kysyn tätä, hän sanoo, että väkivalta oli minun vikani, olin ärsyttävä. Hän oli viaton uhri.

Tuli nyt vaan mieleen tästä vierestä kokijan jankkauksesta.

Ei tarvitse, mutta jos haluat, niin kokeilepa joskus olla myötätuntoinen siskoasi kohtaan. Se voi auttaa tilanteeseen.

Minä olin omassa lapsuudenkodissani se pahoinpidelty. Sisarukset kielsivät pitkään nämä pahoinpitelyt. Kun sitten jossain vaiheessa yksi sisaruksistani myönsi asian, hän katsoi sisaresi tavoin, että provosoin isääni kunnes hän löi minua.

Tämä on totta.

Provosoin isääni, koska en kestänyt sitä jännittynyttä ilmapiiriä mikä kotona vallitsi. Oli parempi ottaa selkäänsä, koska sillä sai "ostettua" päiväksi tai pariksi mielenrauhaa. Tarvitsin sen. Sisarukseni reagoivat kodin jännitteisiin toisilla tavoilla, siksi minä olin ainoa, joka joutui pahoinpidellyksi. En toki katso, että lapsena olisin vastuussa minuun kohdistuneesta väkivallasta vaikka se johtuikin provosoimisesta, isäni on siitä aikuisena yksin vastuussa. Mutta ymmärrän ja voin allekirjoittaa sisarukseni näkemyksen, että väkivaltaa ei olisi tapahtunut, jos en olisi provosoinut. Ainakaan fyysistä - henkinen olikin minulle rankempaa.

Kun myönsin sisarukselleni, että ymmärrän hänen näkemyksensä ja tiedän, ettei tilanne ollut hänelle(kään) helppo, sisarukseni pystyi myös katsomaan asiaa minun kannaltani. Empaattinen suhtautuminen sisarukseen johti siihen, että hänkin oli empaattinen minua kohtaan. Kannattaa miettiä, onko järkevää jumittua siihen, kenellä on ollut kamalampaa ja kuka ansaitsee empatiaa ensimmäisenä. Väkivalta kotona on kaikille traumaattista ja jokainen selviytyy siitä niin kuin parhaiten taitaa.

Käsittämätön pakko vääntää kaikki lapsen syyksi. Sairasta.

No olen itse se lapsi. Olen terapiani käynyt ja ymmärrän omia käyttäytymismallejani. Ne eivät tee minusta syyllistä tilanteeseen, mutta ovat osa perhedynamiikkaamme ja vaikuttavat siihen.

Olen selvinnyt erinomaisesti traumaattisesta lapsuudestani. Terapia on ollut hyödyksi, mutta myös se, että osaan päästää irti menneisyydestä ja antaa anteeksi vanhemmilleni. Katkeruus heitä kohtaan olisi vahingoksi vain itselleni.

No tapu tapu.

Mihin tämä liittyy?

Liittyy aikaisempaan kommenttiin siitä, että väkivaltaa sivusta seurannut henkilö kaipasi empatiaa, mutta väkivaltaa kokenut ei halunnut sitä tarjota. Minulla on vastaava kokemus, mutta ratkaisin toisin, suhtauduin empaattisesti sisarukseeni. Lopputulos oli hyvä, molemmin puolin. Tämän halusin jakaa. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minua pahoinpideltiin, siskoni meni huoneeseensa ja laittoi oven kiinni. Yleensä siskoni sanoo, ettei hän ole mitään nähnyt ja äitini sanoo, ettei ole pahoinpidellyt, ja sitten he yhdessä sanovat että olen kuvitellut koko asian ja minun pitäisi mennä hoitoon.

Silloin tällöin sisko kuitenkin alkaa avautua, miten rankkaa hänellä oli seurata jatkuvaa pahoinpitelyä, ja penää minulta, että häntä ei kukaan ymmärrä ja tue.

Eipä hirveästi herää sympatiaa. Ei kai kukaan ymmärrä ja tue, jos kiistää koko asian. Ja miksi minun pitäisi ymmärtää, miten rankkaa juuri hänellä oli, kun en itse saa mitään myötätuntoa? Minä oli kumminkin se, jota siinä pahoinpideltiin. Jos kysyn tätä, hän sanoo, että väkivalta oli minun vikani, olin ärsyttävä. Hän oli viaton uhri.

Tuli nyt vaan mieleen tästä vierestä kokijan jankkauksesta.

Ei tarvitse, mutta jos haluat, niin kokeilepa joskus olla myötätuntoinen siskoasi kohtaan. Se voi auttaa tilanteeseen.

Minä olin omassa lapsuudenkodissani se pahoinpidelty. Sisarukset kielsivät pitkään nämä pahoinpitelyt. Kun sitten jossain vaiheessa yksi sisaruksistani myönsi asian, hän katsoi sisaresi tavoin, että provosoin isääni kunnes hän löi minua.

Tämä on totta.

Provosoin isääni, koska en kestänyt sitä jännittynyttä ilmapiiriä mikä kotona vallitsi. Oli parempi ottaa selkäänsä, koska sillä sai "ostettua" päiväksi tai pariksi mielenrauhaa. Tarvitsin sen. Sisarukseni reagoivat kodin jännitteisiin toisilla tavoilla, siksi minä olin ainoa, joka joutui pahoinpidellyksi. En toki katso, että lapsena olisin vastuussa minuun kohdistuneesta väkivallasta vaikka se johtuikin provosoimisesta, isäni on siitä aikuisena yksin vastuussa. Mutta ymmärrän ja voin allekirjoittaa sisarukseni näkemyksen, että väkivaltaa ei olisi tapahtunut, jos en olisi provosoinut. Ainakaan fyysistä - henkinen olikin minulle rankempaa.

Kun myönsin sisarukselleni, että ymmärrän hänen näkemyksensä ja tiedän, ettei tilanne ollut hänelle(kään) helppo, sisarukseni pystyi myös katsomaan asiaa minun kannaltani. Empaattinen suhtautuminen sisarukseen johti siihen, että hänkin oli empaattinen minua kohtaan. Kannattaa miettiä, onko järkevää jumittua siihen, kenellä on ollut kamalampaa ja kuka ansaitsee empatiaa ensimmäisenä. Väkivalta kotona on kaikille traumaattista ja jokainen selviytyy siitä niin kuin parhaiten taitaa.

Käsittämätön pakko vääntää kaikki lapsen syyksi. Sairasta.

No olen itse se lapsi. Olen terapiani käynyt ja ymmärrän omia käyttäytymismallejani. Ne eivät tee minusta syyllistä tilanteeseen, mutta ovat osa perhedynamiikkaamme ja vaikuttavat siihen.

Olen selvinnyt erinomaisesti traumaattisesta lapsuudestani. Terapia on ollut hyödyksi, mutta myös se, että osaan päästää irti menneisyydestä ja antaa anteeksi vanhemmilleni. Katkeruus heitä kohtaan olisi vahingoksi vain itselleni.

No tapu tapu.

Mihin tämä liittyy?

Liittyy aikaisempaan kommenttiin siitä, että väkivaltaa sivusta seurannut henkilö kaipasi empatiaa, mutta väkivaltaa kokenut ei halunnut sitä tarjota. Minulla on vastaava kokemus, mutta ratkaisin toisin, suhtauduin empaattisesti sisarukseeni. Lopputulos oli hyvä, molemmin puolin. Tämän halusin jakaa. 

Ei vaan liity ketjun aiheeseen mitenkään. Paitsi että tuntuu että syyllistät niitä, jotka eivät halua olla tekemisissä vanhempiensa kanssa ja kehut itseäsi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minua pahoinpideltiin, siskoni meni huoneeseensa ja laittoi oven kiinni. Yleensä siskoni sanoo, ettei hän ole mitään nähnyt ja äitini sanoo, ettei ole pahoinpidellyt, ja sitten he yhdessä sanovat että olen kuvitellut koko asian ja minun pitäisi mennä hoitoon.

Silloin tällöin sisko kuitenkin alkaa avautua, miten rankkaa hänellä oli seurata jatkuvaa pahoinpitelyä, ja penää minulta, että häntä ei kukaan ymmärrä ja tue.

Eipä hirveästi herää sympatiaa. Ei kai kukaan ymmärrä ja tue, jos kiistää koko asian. Ja miksi minun pitäisi ymmärtää, miten rankkaa juuri hänellä oli, kun en itse saa mitään myötätuntoa? Minä oli kumminkin se, jota siinä pahoinpideltiin. Jos kysyn tätä, hän sanoo, että väkivalta oli minun vikani, olin ärsyttävä. Hän oli viaton uhri.

Tuli nyt vaan mieleen tästä vierestä kokijan jankkauksesta.

Sympatiaa ei tarvitse tuntea, mutta kyllä hän on kokenut perheesi trauman.

Aivan varmasti, eihän tuo mitenkään tervettä ole, että käsitys todellisuudesta muuttuu noin paljon edes takaisin. Mutta joku roti kumminkin. Voisin tuntea myötätuntoa, jos hän itse ymmärtäisi sitä myös tarjota. Eihän kumpikaan perheen lapsista ole syyllinen vanhempien väkivaltaisuuteen, se nyt on selvää. Mutta tämä yrittää ikään kuin vetää välistä, mielistelee äitiä sulkemalla silmänsä, ja silti haluaisi minulta tukea, ehkä jopa anteeksipyynnön siitä, että sillä lailla tulin koko ajan hakatuksi, että hänelle tuli paha mieli.

Eli kyllä, sivusta seuraaja voi toki traumatisoitua, mutta kyllä hän on myös ensi luokan turhankitisijä, jos pitää sitä omaa kokemustaan siinä ensisijaisena ja pahimpana. Siskossani näkyy paljon samanlaisia narsistisia piirteitä kuin äidissäni.

Siihen en ota mitään kantaa kumman kokemus nyt on pahempi tai miten ne koette, vielä vähemmän siihen mitä teidän nyt pitäisi ajatella tai saako kitistä. Kokemus se kuitenkin on ihan jokaiselle.

Mutta edelleenkään se ei ole sen vanhemman tuttavan/työkaverin tms kokemus, siis sen joka on sivusta seurannut.

Itse tapahtumat ei ole niin. Pointtisi?

Mitkä itse tapahtumat? Se vanhemman työkaveri/tuttava/naapuri ei ole millään tavoin kokenut yhtikäs mitään. Hän on täysin vain ja ainoastaan sen vanhemman tarinoiden varassa ja tämän potentiaalinen höynäytettävä.

Ihan käsittämätöntä että tällaista tarvitsee edes vääntää rautalangasta! Miten idiootti sinä olet?

Psykologillesi sun nyt kannattaa sanoa että hän ei ole kokenut kauttasi mitään eikä näin ollen saa sanoa mitään. Muu saa kertoa kokemuksistaan-vaikka vain kuunnelen koettuja- ihan rauhassa vaikka ne eivät olisikaan sun mielestä riittävän mainitsemisen arvoisia.

Vierailija kirjoitti:

Omalla äidilläni on vittuilunhallintaongelma.

Keskustelu on ollut aina sitä että häneltä lipsahtelee, ja sitten pyytelee anteeksi.

En jaksa enää.

Sama ongelma minunkin äidilläni. Hän ei kuitenkaan pyytele anteeksi. Alkaa haukkumaan hulluksi jos vttuilusta huomauttaa.

Kavereilleen hän ei puhu sillä tavalla, eikä edes inhoamalleen miniälle. Osaa siis puhua myös asiallisesti.

Sille miniälle sanoo puhuvansa asiallisesti, jotta miniä ei suuttuisi.

Silti minä olen hullu ja outo kun en suostu kuuntelemaan vttuilua.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minua pahoinpideltiin, siskoni meni huoneeseensa ja laittoi oven kiinni. Yleensä siskoni sanoo, ettei hän ole mitään nähnyt ja äitini sanoo, ettei ole pahoinpidellyt, ja sitten he yhdessä sanovat että olen kuvitellut koko asian ja minun pitäisi mennä hoitoon.

Silloin tällöin sisko kuitenkin alkaa avautua, miten rankkaa hänellä oli seurata jatkuvaa pahoinpitelyä, ja penää minulta, että häntä ei kukaan ymmärrä ja tue.

Eipä hirveästi herää sympatiaa. Ei kai kukaan ymmärrä ja tue, jos kiistää koko asian. Ja miksi minun pitäisi ymmärtää, miten rankkaa juuri hänellä oli, kun en itse saa mitään myötätuntoa? Minä oli kumminkin se, jota siinä pahoinpideltiin. Jos kysyn tätä, hän sanoo, että väkivalta oli minun vikani, olin ärsyttävä. Hän oli viaton uhri.

Tuli nyt vaan mieleen tästä vierestä kokijan jankkauksesta.

Ei tarvitse, mutta jos haluat, niin kokeilepa joskus olla myötätuntoinen siskoasi kohtaan. Se voi auttaa tilanteeseen.

Minä olin omassa lapsuudenkodissani se pahoinpidelty. Sisarukset kielsivät pitkään nämä pahoinpitelyt. Kun sitten jossain vaiheessa yksi sisaruksistani myönsi asian, hän katsoi sisaresi tavoin, että provosoin isääni kunnes hän löi minua.

Tämä on totta.

Provosoin isääni, koska en kestänyt sitä jännittynyttä ilmapiiriä mikä kotona vallitsi. Oli parempi ottaa selkäänsä, koska sillä sai "ostettua" päiväksi tai pariksi mielenrauhaa. Tarvitsin sen. Sisarukseni reagoivat kodin jännitteisiin toisilla tavoilla, siksi minä olin ainoa, joka joutui pahoinpidellyksi. En toki katso, että lapsena olisin vastuussa minuun kohdistuneesta väkivallasta vaikka se johtuikin provosoimisesta, isäni on siitä aikuisena yksin vastuussa. Mutta ymmärrän ja voin allekirjoittaa sisarukseni näkemyksen, että väkivaltaa ei olisi tapahtunut, jos en olisi provosoinut. Ainakaan fyysistä - henkinen olikin minulle rankempaa.

Kun myönsin sisarukselleni, että ymmärrän hänen näkemyksensä ja tiedän, ettei tilanne ollut hänelle(kään) helppo, sisarukseni pystyi myös katsomaan asiaa minun kannaltani. Empaattinen suhtautuminen sisarukseen johti siihen, että hänkin oli empaattinen minua kohtaan. Kannattaa miettiä, onko järkevää jumittua siihen, kenellä on ollut kamalampaa ja kuka ansaitsee empatiaa ensimmäisenä. Väkivalta kotona on kaikille traumaattista ja jokainen selviytyy siitä niin kuin parhaiten taitaa.

Käsittämätön pakko vääntää kaikki lapsen syyksi. Sairasta.

No olen itse se lapsi. Olen terapiani käynyt ja ymmärrän omia käyttäytymismallejani. Ne eivät tee minusta syyllistä tilanteeseen, mutta ovat osa perhedynamiikkaamme ja vaikuttavat siihen.

Olen selvinnyt erinomaisesti traumaattisesta lapsuudestani. Terapia on ollut hyödyksi, mutta myös se, että osaan päästää irti menneisyydestä ja antaa anteeksi vanhemmilleni. Katkeruus heitä kohtaan olisi vahingoksi vain itselleni.

Miten olet voinut antaa anteeksi? Ja ajatteletko todella, että kaikki on pois pyyhitty ja olet päässyt yli lapsuudestasi? Mua inhotti monta vuotta katsoa edes peiliin, kun näin siellä vain äidin ja isän kasvot, olen molempien näköinen. Olin minä, mutta näin vain pahoinpitelijäni peilistä joka päivä. Kuulostaa varmaan ihan sairaalta. Kun sain lapsen, oli hän äitini näköinen ja on edelleen, ja vaati terapiaa jotta pystyin näkemään lapseni lapsena, eikä hänestäkin katsoneet enää pahoinpitelijäni ja kiduttajani kasvot. Kiduttajan, jolla oli eri päivinä eri välineet, risu, kirves, piiska, saapas, tiili, sakset...

Täytyy ihmetellä, miten tällaisen voi antaa anteeksi, että koko elämä menee pilalle.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minua pahoinpideltiin, siskoni meni huoneeseensa ja laittoi oven kiinni. Yleensä siskoni sanoo, ettei hän ole mitään nähnyt ja äitini sanoo, ettei ole pahoinpidellyt, ja sitten he yhdessä sanovat että olen kuvitellut koko asian ja minun pitäisi mennä hoitoon.

Silloin tällöin sisko kuitenkin alkaa avautua, miten rankkaa hänellä oli seurata jatkuvaa pahoinpitelyä, ja penää minulta, että häntä ei kukaan ymmärrä ja tue.

Eipä hirveästi herää sympatiaa. Ei kai kukaan ymmärrä ja tue, jos kiistää koko asian. Ja miksi minun pitäisi ymmärtää, miten rankkaa juuri hänellä oli, kun en itse saa mitään myötätuntoa? Minä oli kumminkin se, jota siinä pahoinpideltiin. Jos kysyn tätä, hän sanoo, että väkivalta oli minun vikani, olin ärsyttävä. Hän oli viaton uhri.

Tuli nyt vaan mieleen tästä vierestä kokijan jankkauksesta.

Ei tarvitse, mutta jos haluat, niin kokeilepa joskus olla myötätuntoinen siskoasi kohtaan. Se voi auttaa tilanteeseen.

Minä olin omassa lapsuudenkodissani se pahoinpidelty. Sisarukset kielsivät pitkään nämä pahoinpitelyt. Kun sitten jossain vaiheessa yksi sisaruksistani myönsi asian, hän katsoi sisaresi tavoin, että provosoin isääni kunnes hän löi minua.

Tämä on totta.

Provosoin isääni, koska en kestänyt sitä jännittynyttä ilmapiiriä mikä kotona vallitsi. Oli parempi ottaa selkäänsä, koska sillä sai "ostettua" päiväksi tai pariksi mielenrauhaa. Tarvitsin sen. Sisarukseni reagoivat kodin jännitteisiin toisilla tavoilla, siksi minä olin ainoa, joka joutui pahoinpidellyksi. En toki katso, että lapsena olisin vastuussa minuun kohdistuneesta väkivallasta vaikka se johtuikin provosoimisesta, isäni on siitä aikuisena yksin vastuussa. Mutta ymmärrän ja voin allekirjoittaa sisarukseni näkemyksen, että väkivaltaa ei olisi tapahtunut, jos en olisi provosoinut. Ainakaan fyysistä - henkinen olikin minulle rankempaa.

Kun myönsin sisarukselleni, että ymmärrän hänen näkemyksensä ja tiedän, ettei tilanne ollut hänelle(kään) helppo, sisarukseni pystyi myös katsomaan asiaa minun kannaltani. Empaattinen suhtautuminen sisarukseen johti siihen, että hänkin oli empaattinen minua kohtaan. Kannattaa miettiä, onko järkevää jumittua siihen, kenellä on ollut kamalampaa ja kuka ansaitsee empatiaa ensimmäisenä. Väkivalta kotona on kaikille traumaattista ja jokainen selviytyy siitä niin kuin parhaiten taitaa.

Käsittämätön pakko vääntää kaikki lapsen syyksi. Sairasta.

No olen itse se lapsi. Olen terapiani käynyt ja ymmärrän omia käyttäytymismallejani. Ne eivät tee minusta syyllistä tilanteeseen, mutta ovat osa perhedynamiikkaamme ja vaikuttavat siihen.

Olen selvinnyt erinomaisesti traumaattisesta lapsuudestani. Terapia on ollut hyödyksi, mutta myös se, että osaan päästää irti menneisyydestä ja antaa anteeksi vanhemmilleni. Katkeruus heitä kohtaan olisi vahingoksi vain itselleni.

Miten olet voinut antaa anteeksi? Ja ajatteletko todella, että kaikki on pois pyyhitty ja olet päässyt yli lapsuudestasi? Mua inhotti monta vuotta katsoa edes peiliin, kun näin siellä vain äidin ja isän kasvot, olen molempien näköinen. Olin minä, mutta näin vain pahoinpitelijäni peilistä joka päivä. Kuulostaa varmaan ihan sairaalta. Kun sain lapsen, oli hän äitini näköinen ja on edelleen, ja vaati terapiaa jotta pystyin näkemään lapseni lapsena, eikä hänestäkin katsoneet enää pahoinpitelijäni ja kiduttajani kasvot. Kiduttajan, jolla oli eri päivinä eri välineet, risu, kirves, piiska, saapas, tiili, sakset...

Täytyy ihmetellä, miten tällaisen voi antaa anteeksi, että koko elämä menee pilalle.

Koko elämä pilalla ja sulla on lapsi? Eli ei muuta kuin traumakaruselli pyörimään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minua pahoinpideltiin, siskoni meni huoneeseensa ja laittoi oven kiinni. Yleensä siskoni sanoo, ettei hän ole mitään nähnyt ja äitini sanoo, ettei ole pahoinpidellyt, ja sitten he yhdessä sanovat että olen kuvitellut koko asian ja minun pitäisi mennä hoitoon.

Silloin tällöin sisko kuitenkin alkaa avautua, miten rankkaa hänellä oli seurata jatkuvaa pahoinpitelyä, ja penää minulta, että häntä ei kukaan ymmärrä ja tue.

Eipä hirveästi herää sympatiaa. Ei kai kukaan ymmärrä ja tue, jos kiistää koko asian. Ja miksi minun pitäisi ymmärtää, miten rankkaa juuri hänellä oli, kun en itse saa mitään myötätuntoa? Minä oli kumminkin se, jota siinä pahoinpideltiin. Jos kysyn tätä, hän sanoo, että väkivalta oli minun vikani, olin ärsyttävä. Hän oli viaton uhri.

Tuli nyt vaan mieleen tästä vierestä kokijan jankkauksesta.

Sympatiaa ei tarvitse tuntea, mutta kyllä hän on kokenut perheesi trauman.

Aivan varmasti, eihän tuo mitenkään tervettä ole, että käsitys todellisuudesta muuttuu noin paljon edes takaisin. Mutta joku roti kumminkin. Voisin tuntea myötätuntoa, jos hän itse ymmärtäisi sitä myös tarjota. Eihän kumpikaan perheen lapsista ole syyllinen vanhempien väkivaltaisuuteen, se nyt on selvää. Mutta tämä yrittää ikään kuin vetää välistä, mielistelee äitiä sulkemalla silmänsä, ja silti haluaisi minulta tukea, ehkä jopa anteeksipyynnön siitä, että sillä lailla tulin koko ajan hakatuksi, että hänelle tuli paha mieli.

Eli kyllä, sivusta seuraaja voi toki traumatisoitua, mutta kyllä hän on myös ensi luokan turhankitisijä, jos pitää sitä omaa kokemustaan siinä ensisijaisena ja pahimpana. Siskossani näkyy paljon samanlaisia narsistisia piirteitä kuin äidissäni.

Siihen en ota mitään kantaa kumman kokemus nyt on pahempi tai miten ne koette, vielä vähemmän siihen mitä teidän nyt pitäisi ajatella tai saako kitistä. Kokemus se kuitenkin on ihan jokaiselle.

Mutta edelleenkään se ei ole sen vanhemman tuttavan/työkaverin tms kokemus, siis sen joka on sivusta seurannut.

Itse tapahtumat ei ole niin. Pointtisi?

Mitkä itse tapahtumat? Se vanhemman työkaveri/tuttava/naapuri ei ole millään tavoin kokenut yhtikäs mitään. Hän on täysin vain ja ainoastaan sen vanhemman tarinoiden varassa ja tämän potentiaalinen höynäytettävä.

Ihan käsittämätöntä että tällaista tarvitsee edes vääntää rautalangasta! Miten idiootti sinä olet?

Psykologillesi sun nyt kannattaa sanoa että hän ei ole kokenut kauttasi mitään eikä näin ollen saa sanoa mitään. Muu saa kertoa kokemuksistaan-vaikka vain kuunnelen koettuja- ihan rauhassa vaikka ne eivät olisikaan sun mielestä riittävän mainitsemisen arvoisia.

Se että joku äiti vuodattaa työkaverille/tuttavalle/naapurille/psykologille yksityisasioistaan ei tee työkaverista/tuttavasta/naapurista/psykologista minkään sortin kokijaa.

Merkillistä miten tää tarinaa taas laajenee...

Hän on vain joku jota haetaan hoviin/höynäytettäväksi/käsikassaraksi. Ja sitten joku todella on niin tyhmä, ettei tajua tätä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minua pahoinpideltiin, siskoni meni huoneeseensa ja laittoi oven kiinni. Yleensä siskoni sanoo, ettei hän ole mitään nähnyt ja äitini sanoo, ettei ole pahoinpidellyt, ja sitten he yhdessä sanovat että olen kuvitellut koko asian ja minun pitäisi mennä hoitoon.

Silloin tällöin sisko kuitenkin alkaa avautua, miten rankkaa hänellä oli seurata jatkuvaa pahoinpitelyä, ja penää minulta, että häntä ei kukaan ymmärrä ja tue.

Eipä hirveästi herää sympatiaa. Ei kai kukaan ymmärrä ja tue, jos kiistää koko asian. Ja miksi minun pitäisi ymmärtää, miten rankkaa juuri hänellä oli, kun en itse saa mitään myötätuntoa? Minä oli kumminkin se, jota siinä pahoinpideltiin. Jos kysyn tätä, hän sanoo, että väkivalta oli minun vikani, olin ärsyttävä. Hän oli viaton uhri.

Tuli nyt vaan mieleen tästä vierestä kokijan jankkauksesta.

Ei tarvitse, mutta jos haluat, niin kokeilepa joskus olla myötätuntoinen siskoasi kohtaan. Se voi auttaa tilanteeseen.

Minä olin omassa lapsuudenkodissani se pahoinpidelty. Sisarukset kielsivät pitkään nämä pahoinpitelyt. Kun sitten jossain vaiheessa yksi sisaruksistani myönsi asian, hän katsoi sisaresi tavoin, että provosoin isääni kunnes hän löi minua.

Tämä on totta.

Provosoin isääni, koska en kestänyt sitä jännittynyttä ilmapiiriä mikä kotona vallitsi. Oli parempi ottaa selkäänsä, koska sillä sai "ostettua" päiväksi tai pariksi mielenrauhaa. Tarvitsin sen. Sisarukseni reagoivat kodin jännitteisiin toisilla tavoilla, siksi minä olin ainoa, joka joutui pahoinpidellyksi. En toki katso, että lapsena olisin vastuussa minuun kohdistuneesta väkivallasta vaikka se johtuikin provosoimisesta, isäni on siitä aikuisena yksin vastuussa. Mutta ymmärrän ja voin allekirjoittaa sisarukseni näkemyksen, että väkivaltaa ei olisi tapahtunut, jos en olisi provosoinut. Ainakaan fyysistä - henkinen olikin minulle rankempaa.

Kun myönsin sisarukselleni, että ymmärrän hänen näkemyksensä ja tiedän, ettei tilanne ollut hänelle(kään) helppo, sisarukseni pystyi myös katsomaan asiaa minun kannaltani. Empaattinen suhtautuminen sisarukseen johti siihen, että hänkin oli empaattinen minua kohtaan. Kannattaa miettiä, onko järkevää jumittua siihen, kenellä on ollut kamalampaa ja kuka ansaitsee empatiaa ensimmäisenä. Väkivalta kotona on kaikille traumaattista ja jokainen selviytyy siitä niin kuin parhaiten taitaa.

Käsittämätön pakko vääntää kaikki lapsen syyksi. Sairasta.

No olen itse se lapsi. Olen terapiani käynyt ja ymmärrän omia käyttäytymismallejani. Ne eivät tee minusta syyllistä tilanteeseen, mutta ovat osa perhedynamiikkaamme ja vaikuttavat siihen.

Olen selvinnyt erinomaisesti traumaattisesta lapsuudestani. Terapia on ollut hyödyksi, mutta myös se, että osaan päästää irti menneisyydestä ja antaa anteeksi vanhemmilleni. Katkeruus heitä kohtaan olisi vahingoksi vain itselleni.

Miten olet voinut antaa anteeksi? Ja ajatteletko todella, että kaikki on pois pyyhitty ja olet päässyt yli lapsuudestasi? Mua inhotti monta vuotta katsoa edes peiliin, kun näin siellä vain äidin ja isän kasvot, olen molempien näköinen. Olin minä, mutta näin vain pahoinpitelijäni peilistä joka päivä. Kuulostaa varmaan ihan sairaalta. Kun sain lapsen, oli hän äitini näköinen ja on edelleen, ja vaati terapiaa jotta pystyin näkemään lapseni lapsena, eikä hänestäkin katsoneet enää pahoinpitelijäni ja kiduttajani kasvot. Kiduttajan, jolla oli eri päivinä eri välineet, risu, kirves, piiska, saapas, tiili, sakset...

Täytyy ihmetellä, miten tällaisen voi antaa anteeksi, että koko elämä menee pilalle.

Koko elämä pilalla ja sulla on lapsi? Eli ei muuta kuin traumakaruselli pyörimään.

Niin, eikö olekin hirveää mitä nää äidit tekee lapsilleen? Tässäkin äidinäiti aiheuttaa koko tulevan sukupolven traumat ja mahdollisesti itkee Hesarissa, kun tytär ei halua olla tekemisissä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minua pahoinpideltiin, siskoni meni huoneeseensa ja laittoi oven kiinni. Yleensä siskoni sanoo, ettei hän ole mitään nähnyt ja äitini sanoo, ettei ole pahoinpidellyt, ja sitten he yhdessä sanovat että olen kuvitellut koko asian ja minun pitäisi mennä hoitoon.

Silloin tällöin sisko kuitenkin alkaa avautua, miten rankkaa hänellä oli seurata jatkuvaa pahoinpitelyä, ja penää minulta, että häntä ei kukaan ymmärrä ja tue.

Eipä hirveästi herää sympatiaa. Ei kai kukaan ymmärrä ja tue, jos kiistää koko asian. Ja miksi minun pitäisi ymmärtää, miten rankkaa juuri hänellä oli, kun en itse saa mitään myötätuntoa? Minä oli kumminkin se, jota siinä pahoinpideltiin. Jos kysyn tätä, hän sanoo, että väkivalta oli minun vikani, olin ärsyttävä. Hän oli viaton uhri.

Tuli nyt vaan mieleen tästä vierestä kokijan jankkauksesta.

Sympatiaa ei tarvitse tuntea, mutta kyllä hän on kokenut perheesi trauman.

Aivan varmasti, eihän tuo mitenkään tervettä ole, että käsitys todellisuudesta muuttuu noin paljon edes takaisin. Mutta joku roti kumminkin. Voisin tuntea myötätuntoa, jos hän itse ymmärtäisi sitä myös tarjota. Eihän kumpikaan perheen lapsista ole syyllinen vanhempien väkivaltaisuuteen, se nyt on selvää. Mutta tämä yrittää ikään kuin vetää välistä, mielistelee äitiä sulkemalla silmänsä, ja silti haluaisi minulta tukea, ehkä jopa anteeksipyynnön siitä, että sillä lailla tulin koko ajan hakatuksi, että hänelle tuli paha mieli.

Eli kyllä, sivusta seuraaja voi toki traumatisoitua, mutta kyllä hän on myös ensi luokan turhankitisijä, jos pitää sitä omaa kokemustaan siinä ensisijaisena ja pahimpana. Siskossani näkyy paljon samanlaisia narsistisia piirteitä kuin äidissäni.

Siihen en ota mitään kantaa kumman kokemus nyt on pahempi tai miten ne koette, vielä vähemmän siihen mitä teidän nyt pitäisi ajatella tai saako kitistä. Kokemus se kuitenkin on ihan jokaiselle.

Mutta edelleenkään se ei ole sen vanhemman tuttavan/työkaverin tms kokemus, siis sen joka on sivusta seurannut.

Itse tapahtumat ei ole niin. Pointtisi?

Mitkä itse tapahtumat? Se vanhemman työkaveri/tuttava/naapuri ei ole millään tavoin kokenut yhtikäs mitään. Hän on täysin vain ja ainoastaan sen vanhemman tarinoiden varassa ja tämän potentiaalinen höynäytettävä.

Ihan käsittämätöntä että tällaista tarvitsee edes vääntää rautalangasta! Miten idiootti sinä olet?

Psykologillesi sun nyt kannattaa sanoa että hän ei ole kokenut kauttasi mitään eikä näin ollen saa sanoa mitään. Muu saa kertoa kokemuksistaan-vaikka vain kuunnelen koettuja- ihan rauhassa vaikka ne eivät olisikaan sun mielestä riittävän mainitsemisen arvoisia.

Se että joku äiti vuodattaa työkaverille/tuttavalle/naapurille/psykologille yksityisasioistaan ei tee työkaverista/tuttavasta/naapurista/psykologista minkään sortin kokijaa.

Merkillistä miten tää tarinaa taas laajenee...

Hän on vain joku jota haetaan hoviin/höynäytettäväksi/käsikassaraksi. Ja sitten joku todella on niin tyhmä, ettei tajua tätä.

Kukaan ei ole sanonut muuta kuin että kokemus se sekin on ja sen saa sanoa että* Olenpa seurannut vierestä*. Sä täällä arvioit mikä on totta ja mikä ei ja kuka saa sanoa ja mitä ja millä kokemuksella. Että kukahan ei tajua edes perus asioita?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minua pahoinpideltiin, siskoni meni huoneeseensa ja laittoi oven kiinni. Yleensä siskoni sanoo, ettei hän ole mitään nähnyt ja äitini sanoo, ettei ole pahoinpidellyt, ja sitten he yhdessä sanovat että olen kuvitellut koko asian ja minun pitäisi mennä hoitoon.

Silloin tällöin sisko kuitenkin alkaa avautua, miten rankkaa hänellä oli seurata jatkuvaa pahoinpitelyä, ja penää minulta, että häntä ei kukaan ymmärrä ja tue.

Eipä hirveästi herää sympatiaa. Ei kai kukaan ymmärrä ja tue, jos kiistää koko asian. Ja miksi minun pitäisi ymmärtää, miten rankkaa juuri hänellä oli, kun en itse saa mitään myötätuntoa? Minä oli kumminkin se, jota siinä pahoinpideltiin. Jos kysyn tätä, hän sanoo, että väkivalta oli minun vikani, olin ärsyttävä. Hän oli viaton uhri.

Tuli nyt vaan mieleen tästä vierestä kokijan jankkauksesta.

Sympatiaa ei tarvitse tuntea, mutta kyllä hän on kokenut perheesi trauman.

Aivan varmasti, eihän tuo mitenkään tervettä ole, että käsitys todellisuudesta muuttuu noin paljon edes takaisin. Mutta joku roti kumminkin. Voisin tuntea myötätuntoa, jos hän itse ymmärtäisi sitä myös tarjota. Eihän kumpikaan perheen lapsista ole syyllinen vanhempien väkivaltaisuuteen, se nyt on selvää. Mutta tämä yrittää ikään kuin vetää välistä, mielistelee äitiä sulkemalla silmänsä, ja silti haluaisi minulta tukea, ehkä jopa anteeksipyynnön siitä, että sillä lailla tulin koko ajan hakatuksi, että hänelle tuli paha mieli.

Eli kyllä, sivusta seuraaja voi toki traumatisoitua, mutta kyllä hän on myös ensi luokan turhankitisijä, jos pitää sitä omaa kokemustaan siinä ensisijaisena ja pahimpana. Siskossani näkyy paljon samanlaisia narsistisia piirteitä kuin äidissäni.

Siihen en ota mitään kantaa kumman kokemus nyt on pahempi tai miten ne koette, vielä vähemmän siihen mitä teidän nyt pitäisi ajatella tai saako kitistä. Kokemus se kuitenkin on ihan jokaiselle.

Mutta edelleenkään se ei ole sen vanhemman tuttavan/työkaverin tms kokemus, siis sen joka on sivusta seurannut.

Itse tapahtumat ei ole niin. Pointtisi?

Mitkä itse tapahtumat? Se vanhemman työkaveri/tuttava/naapuri ei ole millään tavoin kokenut yhtikäs mitään. Hän on täysin vain ja ainoastaan sen vanhemman tarinoiden varassa ja tämän potentiaalinen höynäytettävä.

Ihan käsittämätöntä että tällaista tarvitsee edes vääntää rautalangasta! Miten idiootti sinä olet?

Psykologillesi sun nyt kannattaa sanoa että hän ei ole kokenut kauttasi mitään eikä näin ollen saa sanoa mitään. Muu saa kertoa kokemuksistaan-vaikka vain kuunnelen koettuja- ihan rauhassa vaikka ne eivät olisikaan sun mielestä riittävän mainitsemisen arvoisia.

Se että joku äiti vuodattaa työkaverille/tuttavalle/naapurille/psykologille yksityisasioistaan ei tee työkaverista/tuttavasta/naapurista/psykologista minkään sortin kokijaa.

Merkillistä miten tää tarinaa taas laajenee...

Hän on vain joku jota haetaan hoviin/höynäytettäväksi/käsikassaraksi. Ja sitten joku todella on niin tyhmä, ettei tajua tätä.

Kukaan ei ole sanonut muuta kuin että kokemus se sekin on ja sen saa sanoa että* Olenpa seurannut vierestä*. Sä täällä arvioit mikä on totta ja mikä ei ja kuka saa sanoa ja mitä ja millä kokemuksella. Että kukahan ei tajua edes perus asioita?

Ei se edelleenkään ole kokemus.

Sivusta seuraaja seuraa sivusta. Ei koe.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minua pahoinpideltiin, siskoni meni huoneeseensa ja laittoi oven kiinni. Yleensä siskoni sanoo, ettei hän ole mitään nähnyt ja äitini sanoo, ettei ole pahoinpidellyt, ja sitten he yhdessä sanovat että olen kuvitellut koko asian ja minun pitäisi mennä hoitoon.

Silloin tällöin sisko kuitenkin alkaa avautua, miten rankkaa hänellä oli seurata jatkuvaa pahoinpitelyä, ja penää minulta, että häntä ei kukaan ymmärrä ja tue.

Eipä hirveästi herää sympatiaa. Ei kai kukaan ymmärrä ja tue, jos kiistää koko asian. Ja miksi minun pitäisi ymmärtää, miten rankkaa juuri hänellä oli, kun en itse saa mitään myötätuntoa? Minä oli kumminkin se, jota siinä pahoinpideltiin. Jos kysyn tätä, hän sanoo, että väkivalta oli minun vikani, olin ärsyttävä. Hän oli viaton uhri.

Tuli nyt vaan mieleen tästä vierestä kokijan jankkauksesta.

Ei tarvitse, mutta jos haluat, niin kokeilepa joskus olla myötätuntoinen siskoasi kohtaan. Se voi auttaa tilanteeseen.

Minä olin omassa lapsuudenkodissani se pahoinpidelty. Sisarukset kielsivät pitkään nämä pahoinpitelyt. Kun sitten jossain vaiheessa yksi sisaruksistani myönsi asian, hän katsoi sisaresi tavoin, että provosoin isääni kunnes hän löi minua.

Tämä on totta.

Provosoin isääni, koska en kestänyt sitä jännittynyttä ilmapiiriä mikä kotona vallitsi. Oli parempi ottaa selkäänsä, koska sillä sai "ostettua" päiväksi tai pariksi mielenrauhaa. Tarvitsin sen. Sisarukseni reagoivat kodin jännitteisiin toisilla tavoilla, siksi minä olin ainoa, joka joutui pahoinpidellyksi. En toki katso, että lapsena olisin vastuussa minuun kohdistuneesta väkivallasta vaikka se johtuikin provosoimisesta, isäni on siitä aikuisena yksin vastuussa. Mutta ymmärrän ja voin allekirjoittaa sisarukseni näkemyksen, että väkivaltaa ei olisi tapahtunut, jos en olisi provosoinut. Ainakaan fyysistä - henkinen olikin minulle rankempaa.

Kun myönsin sisarukselleni, että ymmärrän hänen näkemyksensä ja tiedän, ettei tilanne ollut hänelle(kään) helppo, sisarukseni pystyi myös katsomaan asiaa minun kannaltani. Empaattinen suhtautuminen sisarukseen johti siihen, että hänkin oli empaattinen minua kohtaan. Kannattaa miettiä, onko järkevää jumittua siihen, kenellä on ollut kamalampaa ja kuka ansaitsee empatiaa ensimmäisenä. Väkivalta kotona on kaikille traumaattista ja jokainen selviytyy siitä niin kuin parhaiten taitaa.

Käsittämätön pakko vääntää kaikki lapsen syyksi. Sairasta.

No olen itse se lapsi. Olen terapiani käynyt ja ymmärrän omia käyttäytymismallejani. Ne eivät tee minusta syyllistä tilanteeseen, mutta ovat osa perhedynamiikkaamme ja vaikuttavat siihen.

Olen selvinnyt erinomaisesti traumaattisesta lapsuudestani. Terapia on ollut hyödyksi, mutta myös se, että osaan päästää irti menneisyydestä ja antaa anteeksi vanhemmilleni. Katkeruus heitä kohtaan olisi vahingoksi vain itselleni.

Miten olet voinut antaa anteeksi? Ja ajatteletko todella, että kaikki on pois pyyhitty ja olet päässyt yli lapsuudestasi? Mua inhotti monta vuotta katsoa edes peiliin, kun näin siellä vain äidin ja isän kasvot, olen molempien näköinen. Olin minä, mutta näin vain pahoinpitelijäni peilistä joka päivä. Kuulostaa varmaan ihan sairaalta. Kun sain lapsen, oli hän äitini näköinen ja on edelleen, ja vaati terapiaa jotta pystyin näkemään lapseni lapsena, eikä hänestäkin katsoneet enää pahoinpitelijäni ja kiduttajani kasvot. Kiduttajan, jolla oli eri päivinä eri välineet, risu, kirves, piiska, saapas, tiili, sakset...

Täytyy ihmetellä, miten tällaisen voi antaa anteeksi, että koko elämä menee pilalle.

Koko elämä pilalla ja sulla on lapsi? Eli ei muuta kuin traumakaruselli pyörimään.

Niin, eikö olekin hirveää mitä nää äidit tekee lapsilleen? Tässäkin äidinäiti aiheuttaa koko tulevan sukupolven traumat ja mahdollisesti itkee Hesarissa, kun tytär ei halua olla tekemisissä.

Ihan itse hän traumansa siirtää.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minua pahoinpideltiin, siskoni meni huoneeseensa ja laittoi oven kiinni. Yleensä siskoni sanoo, ettei hän ole mitään nähnyt ja äitini sanoo, ettei ole pahoinpidellyt, ja sitten he yhdessä sanovat että olen kuvitellut koko asian ja minun pitäisi mennä hoitoon.

Silloin tällöin sisko kuitenkin alkaa avautua, miten rankkaa hänellä oli seurata jatkuvaa pahoinpitelyä, ja penää minulta, että häntä ei kukaan ymmärrä ja tue.

Eipä hirveästi herää sympatiaa. Ei kai kukaan ymmärrä ja tue, jos kiistää koko asian. Ja miksi minun pitäisi ymmärtää, miten rankkaa juuri hänellä oli, kun en itse saa mitään myötätuntoa? Minä oli kumminkin se, jota siinä pahoinpideltiin. Jos kysyn tätä, hän sanoo, että väkivalta oli minun vikani, olin ärsyttävä. Hän oli viaton uhri.

Tuli nyt vaan mieleen tästä vierestä kokijan jankkauksesta.

Ei tarvitse, mutta jos haluat, niin kokeilepa joskus olla myötätuntoinen siskoasi kohtaan. Se voi auttaa tilanteeseen.

Minä olin omassa lapsuudenkodissani se pahoinpidelty. Sisarukset kielsivät pitkään nämä pahoinpitelyt. Kun sitten jossain vaiheessa yksi sisaruksistani myönsi asian, hän katsoi sisaresi tavoin, että provosoin isääni kunnes hän löi minua.

Tämä on totta.

Provosoin isääni, koska en kestänyt sitä jännittynyttä ilmapiiriä mikä kotona vallitsi. Oli parempi ottaa selkäänsä, koska sillä sai "ostettua" päiväksi tai pariksi mielenrauhaa. Tarvitsin sen. Sisarukseni reagoivat kodin jännitteisiin toisilla tavoilla, siksi minä olin ainoa, joka joutui pahoinpidellyksi. En toki katso, että lapsena olisin vastuussa minuun kohdistuneesta väkivallasta vaikka se johtuikin provosoimisesta, isäni on siitä aikuisena yksin vastuussa. Mutta ymmärrän ja voin allekirjoittaa sisarukseni näkemyksen, että väkivaltaa ei olisi tapahtunut, jos en olisi provosoinut. Ainakaan fyysistä - henkinen olikin minulle rankempaa.

Kun myönsin sisarukselleni, että ymmärrän hänen näkemyksensä ja tiedän, ettei tilanne ollut hänelle(kään) helppo, sisarukseni pystyi myös katsomaan asiaa minun kannaltani. Empaattinen suhtautuminen sisarukseen johti siihen, että hänkin oli empaattinen minua kohtaan. Kannattaa miettiä, onko järkevää jumittua siihen, kenellä on ollut kamalampaa ja kuka ansaitsee empatiaa ensimmäisenä. Väkivalta kotona on kaikille traumaattista ja jokainen selviytyy siitä niin kuin parhaiten taitaa.

Käsittämätön pakko vääntää kaikki lapsen syyksi. Sairasta.

No olen itse se lapsi. Olen terapiani käynyt ja ymmärrän omia käyttäytymismallejani. Ne eivät tee minusta syyllistä tilanteeseen, mutta ovat osa perhedynamiikkaamme ja vaikuttavat siihen.

Olen selvinnyt erinomaisesti traumaattisesta lapsuudestani. Terapia on ollut hyödyksi, mutta myös se, että osaan päästää irti menneisyydestä ja antaa anteeksi vanhemmilleni. Katkeruus heitä kohtaan olisi vahingoksi vain itselleni.

Toi toimii, jos kaltoinkohdellut vanhempi on kuollut. Silloin on parempi kääntää omassa päässä kaikki vaan kokemukseksi joka vahvistaa, ja antaa anteeksi.

Mutta jos se kamala vanhempi on elossa, kaltoinkohtelu ei ole loppunut vaan jatkuu, jopa kohdistuu lapsenlapsiin. Noi ihmiset ei juuri muutu. Silloin anteeksiantamisen sijaan pitää välit katkoa ja suojella paitsi itseään, niin myös lapsiaan. Tai se paska valuu seuraavankin sukupolven traumaksi.