Kommentoiko isänne vartaloanne kun olitte lapsia/teini-ikäsiä?

Kyllä, vertaili ääneen minua (M) ja sisartani (S) siinä 11-12-vuotiaina. S se vain kasvaa pituutta M kasvaa leveyttä! Juu, olin pulleampi kuin siskoni, toki sen tiesin. Muistan vain kokeneeni surua siitä, että isänkin piti ääneen ihmetellä asiaa. Tuon ikäisenä ei todellakaan tarvitse kuulla omilta vanhemmilta ulkonäkökommentteja, ihan tarpeeksi muutenkin epävarma olo oman muuttuvan kehon kanssa. :(

Jep, usein kommentoi miten lyhyet jalat minulla on. Arvaa tuliko siitä vuosien kompleksi kun lapsena kuulee tuota jatkuvasti..plus ne on ihan tavalliset jalat.

Ei, eikä kommentoinut äitikään. Meillä on aina arvostettu hyviä käytöstapoja.

Kerran. Olin lapsena pyöreä, mutta nyt kun katson kuvia, niin normaalipainoinen kuitenkin. Muistan, kun isä selityi, että nyt alkaa dieetti että en sitten aikuisena joudu hankaluksiin läskin takia. Isä ei tarkoittanut pahaa, mutta hoiti asian tahdittomasti. Muistan sen arvottomuuden tunteen mikä tuli. Muutenkin olin yksinäinen ja kiusattu siihen aikaan.

No nyt aikuisena olen oikeasti läski ihminen, mutta omanarvontuntoni on kunnossa. Siitä kiitos ei kuulu vanhemmilleni. En mä isääni inhoa, mutta pidän melko säälittävänä äijnkäppyränä kuitenkin. Rakkaus, no en tunne isää kohtaan. Kunnioitus, ei, valitettavasti.

Arvosteli joo pituuttani (kasvoin teininä hitaasti, olen keskimittainen eli 165 cm, äitiäni muutaman sentin pidempi). Ja myös sivuprofiiliani. Eipä nuo alkoholistiperheessä kasvaessa olleet pahimpia traumoja. Miten on vaikuttanut, ehkä siten että olen ollut muutamia kausia lukuunottamatta aina se huoliteltu ja laittautunut nainen jopa kauppareissuilla. Viime aikoina on taas ollut kausi, jolloin en piittaa pätkääkään, esim. tänään menin kauppaan hiihtolenkin jälkeen monot jalassa ja naama punaisena, eikä tietenkään meikkiä. Kierrän myös kaukaa kaikki liian pinnallisen oloiset ihmiset ja tykkään käyttää silmälaseja, koska ne karkoittaa myös em. tyypit läheisyydestäni. Olen melko tyytyväinen ulkonäkööni ja pidän itseäni suht kauniina nykyään. Ja sellaista palautetta olen saanut.

Ei todellakaan. Mutta mummo ja kummitäti haukkuivat vuosikaudet liian isoksi ja lihavaksi. Olin jo 13-vuotiaana 174 cm ja pitempi kuin moni luokkani poika, painoin jotain 76 kg eli varmaan näytin aika pullealta ja pidin itseäni lihavana, mutta en kyllä ollut oikeasti kumpaakaan. Koska pelasin lentopalloa ja myöhemmin treenasin aika paljon olin myös lihaksikas ja laihduinkin. 16-vuotiaana olin 178 cm ja siitä en enää kasvanut. Paino oli sillon pudonnut 67 kiloon. Sellaista vuotta ei ollu etteikö kouluterkkari olis päivitellyt että "voivoi tyttörukka, vieläkö aiot kasvaa, miehethän juoksee sua karkuun". Jep juu, kyseessä pikkukaupunkijunttila 1980-luvulla, opet ja terkkarit sai sanallisesti sopia oppilaita ihan miten lystäsivät.... p-apäitä koko sakki.

Kommentoi negatiivisesti.

M35

Ei kommentoinut. Oli kai sanomattakin selvää, että vartaloni on kaunis (ja perhetuttavat toistuvasti kehuivatkin). Isä pelkäsi, että lihoan.

Ei. Ei isä eikä isoisä. Luojankiitos.

Minulla ei ollut fiksu isä. Kommentoi kaikkien lastensa vartaloa ja painoa, yrittää vieläkin. Olen poika, nyttemmin mies. Minulla oli kauhea kompleksi leveästä takapuolestani, joka ei ollut edes leveä. Farkkuja en mielestäni voinut pitää juuri tämän vuoksi, mutta uskalsin pitää suoria housuja. Farkkuja aloin pitää vasta joskus reilusti parikymppisenä ja nyt yli viiskymppisenä ne ovatkin lähes ainoat housut, joita pidän.

Vierailija kirjoitti:

Kyllä. Sain kuulla olevani rakenteeltani "tukeva", romuluinen, iso... ikinä ei sanonut suoraan pitäneensä minua lihavana, mutta kaikki synonyymit olivat käytössä. Minulla oli teininä akne eikä kovinkaan kauniit kasvonpiirteet muutenkaan - ja sain kuulla myös että naamani on kuin einespitsa, petolinnun perse ynnä muuta. Näitä riittää. Paskin ja paras heitto taitaa olla kun isä kutsui linnunpelättimeksi.

Tarviiko edes kertoa, miten tuo vaikutti? :(

Mun isä käytti ihan samoja ilmaisuja kun olin lapsi ja teini.

Kaikkein kammottavin oli 'naama kuin sateenpieksämä lehmän paska'.

Omalle lapselleen, omalle tyttärelleen.

Näille tilanteille antoi vielä leimansa se, että äitini kyllä kuuli ja näki, mutta ei puuttunut mitenkään, antoi kaiken tapahtua.

Olen tajunnut aikuisena, että olen ihan nätti ja olin sitä lapsena ja nuorenakin, mutta kesti hirvittävän pitkään tajuta se.

Kestihän se, kun koko lapsuuden ja nuoruuden on saanut kuulla olevansa läski, ruma, inhottava ja ties mitä.

Traumat tulivat voimalla pintaan kun omat tyttäret lähenivät teini-ikää, mun isän käytös oli tuolloin ihan hirveimmillään.

Tähn liittyi jotain inhoa kaikkea naisellista kohtaan, ja kuukautisten alkaminen oli hirvittävä koettelemus. Suojia ei olisi saanut hankkia, äitini onneksi niitä osti, olkoonkin, että olivat halvimpia ja huonoimpia mitä kaupasta sai. Lisäksi niitä ei olisi saanut laittaa mihinkään roskiin, aina sai huudot ja haukut, 'kun täälläkin on näitä rättejä haisemassa'. Piilottelin wc-paperiin käärimiäni siteitä roskien joukkoon ja sitten sain huudot ja haukut vessapaperin tuhlaamisesta. Se oli sairasta, kiusaamista, ihan mahdoton tilanne nuorelle tytölle.

Omia tyttäriäni suojelen, rakastan, tsemppaan, tuen, autan, olen läsnä, kuuntelen ja annan myös tilaa ja rauhaa. Ikinä en kommentoi ulkonäköä kuin positiivisesti.

Mun mies ja lasteni isä toimii samoin. Ja minulle kertoo usein kuinka kaunis ja ihana olen.

Äiti kommentoi. Myös kehui hyvin ahdistavalla tavalla...

Mielialalääkkeitä syöty yli kymmenen vuotta :(

Ei ikinä, mikä on jopa vähän yllättävää, koska yleisemminkin kaikenlaiseen möläyttelyyn taipuvainen ihminen kyseessä.

Kun en enää halunnut mennä vanhempien kanssa yhdessä saunaan tai mennä mökillä uimaan munasillani (en muista kumpi tuli ensin) niin silloin sanoi jotain "niin, sinustakin on nyt vissiin mies tulossa lopultakin" tms. Se oli ainoa fyysistä kehitystä koskeva kommentti ikinä.

Haukkui lihavia naisia, minua ei koskaan vaikka olin lihava. Silti sattui. Anoreksiaan kun sairastuin niin sanoi luukasaksi.

ei ikinä

Ei. Mutta haukkui muuten id**otiksi, pask*pääksi, ärsyttäväksi ja vaikeaksi lapseksi josta ei voi pitää. Olen nyt sairaseläkkeellä.

Isä ei kommentoinut, mutta ukki kommentoi: rintojen kasvua yms muita naisellisia muutoksia. Hyi.

Karvajalaksi kutsui kun säärikarvani alkoivat kasvamaan. Vaikutti niin että meni vuosia ennenkuin kehtasin kulkea ilman pitkiä housuja kesällä ja olen sheivannut jalat päivittäin supertarkkaan tuosta lähtien.

Ei koskaan. Äitini sen sijaan kommentoi lautarintojani kovaan ääneen ystävilleen. Ahdisti silloin, mutta ei jäänyt traumoja.

Vierailija kirjoitti:

Kyllä. Sain kuulla olevani rakenteeltani "tukeva", romuluinen, iso... ikinä ei sanonut suoraan pitäneensä minua lihavana, mutta kaikki synonyymit olivat käytössä. Minulla oli teininä akne eikä kovinkaan kauniit kasvonpiirteet muutenkaan - ja sain kuulla myös että naamani on kuin einespitsa, petolinnun perse ynnä muuta. Näitä riittää. Paskin ja paras heitto taitaa olla kun isä kutsui linnunpelättimeksi.

Tarviiko edes kertoa, miten tuo vaikutti? :(

Olipa ikävästi sanottu isältäsi. Olen pahoillani, että jouduit kokemaan tuollaista. Vanhemmat voi pahimmillaan jättää kyllä syvät traumat ilkeällä kommentoinnillaan.