Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Miksi jotkut suuttuu, kun sanon olevani isätön?
28.01.2023 |
Minulla ei ole koskaan ollut isää, vaikka se ihminen samassa asunnossani asuikin silloin kun olin lapsi. Mutta sitä ihmistä ei voi tekojensa takia sanoa isäksi, enkä ole varhaislapsuuden jälkeen sanonutkaan. Meillä ei ole koskaan ollut mitään vanhemman ja lapsen välisen suhteen kaltaista suhdetta, täysin vieras ihminen.
Miksi silti jotkut suuttuu siitä kun sanon, että minulla ei ole ollut koskaan isää?
Yleensä nämä ovat sellaisia, joilla on ainakin ollut molemmat hyvät vanhemmat.
Kommentit (907)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Pikkusieluista jumiutumista.
Jos ystäväni jota käytettiin hyväksi lapsuudessa olisi sanonut itseään isättömäksi jo ennen tämän ihmissaastan kuolemaa, niin ei minulle ainakaan olisi tullut mieleenkään tarttua tuohon sanaan ja alkaa vänkäämään, että et voi sanoa noin kun sun isä on elossa.
Tosi ymmärtäväinen ja empaattinen kuva tulee ihmisestä, joka olisi tehnyt niin. Varmasti oikea superystävä muutenkin.
Joiltain autisminkirjon henkilöiltä sen ehkä voisi ainakin aluksi ymmärtää, että he eivät asiaa normaalilla tavalla ymmärrä.
Totta kai sinun tehtäväsi on tukea ystävääsi. Vaikka ystäväsi ajattelisi todellisen isänsä olevan yksisarvinen, on sinulta hienotunteista uskoa asia, joka selvästikin on herkkä hänelle.
Mutta yleisellä tasolla tällaiset pohdinnat eivät kiinnosta ihmisiä. Jos esimerkiksi sinulla on harvinainen sukunimi Y, ja joku kysyy small talkina, että mahdatko olla X. Y:n sukulainen, niin on asiallista kertoa, että kyllä olen hänelle sukua, ja sain sukunimeni biologiselta isältäni Z.Y:ltä, mutta en ole yhteydessä häneen. Se riittää useimmille ihmisille, ja on aivan turhaa rasittaa tuntemattomia sillä, koetko kyseisen henkilön isäksesi vai et.
Autisminkirjoon kuuluva ehkä saattaa kokea velvollisuudekseen selvittää asian perin pohjin, mutta ihan oikeasti ihmisiä ei kiinnosta toisten emotionaalinen suhde, vaan small talkissa kyseessä on aivan arkinen sukulaisuus tai esimerkiksi juhlapyhäsuunnitelmat.
Miksi pitäisi sanoa saaneensa sukunimen biologiselta isältä ja vielä selvittää, ettei ole yhteydessä häneen?
Jos joku kysyy onko sukua, miksei tälle kysyjälle riitä vaan vastaus joo toi ei?
Riittää totta kai sekin. Pääasia ettei jumitu selittämään miten on isätön.
Sekö se pääpointti onkin? Että joku toinen ei kestä kuulla, kun joku sanoo itseään isättömäksi?
Eipä vähän itsekäs suhtautuminen.
Minusta taas on pikkuisen itsekästä alkaa selvittää emotionaalisia taakkojaan tuntemattomille. Jos joku kysyy, että oletko sinä sitä Käkkäräisen Jaken sukua, hänelle riittää vastaukseksi kyllä tai ei. Jos hän innostuu etsimään yhteisiä tuttavia Käkkäränkylältä, hänelle riittää vastaukseksi vaikkapa että en ole juuri ollut tekemisissä Käkkäräisen puolen sukulaisten kanssa.
Mutta missään nimessä tämä henkilö ei kysynyt sitä, että oletko saanut osaksesi emotionaalisesti tyydyttävää isyyttä Käkkäräisen Jaken pojanpojalta. Häntä ei kiinnosta, eikä kulttuuriimme kuulu noita selvitellä.
Tuossa voi myös vastata ei.
Mutta mitä emotionaalisten taakkojen selvittämistä tuntemattomille siinä on, jos joku sanoo vain olevansa isätön esimerkiksi tilanteessa, missä puhutaan isänpäivästä?
"Tapaatko isääsi isänpäivänä?"
"En, mulla ei ole isää."
"Okei."
Mitä emotionaalisia taakkoja tälle kysyjälle tässä tilanteessa selvitetään kysyjälle?Jos kysyjä jotenkin vaikka sattuisi tietämään Käkkäräisen Jaken ja sen, että hän on elossa, voi hänelle olla varsin hämmentävä tieto, että Käkkäräisen Jaken lapsi ei pidä isäänsä isänään.
Edelleen niin paljon helpommalla pääsisi, jos sanoisi että ei ole tekemisissä/yhteyksissä/väleissä/ ei tunne isäänsä kovin hyvin. Sitten itsekseen ja läheistensä kanssa voisi helliä isätöntä identiteettiään.
Miksi kukaan kysyisi onko Jake sukua jos tämä jo kerran tietää henkilön?
Logiikkasi ontuu kuin maatuskamummo.
Multa kysytään jatkuvasti kotikonnuille mennessäni että *Ootkos sä sen xxx tyttöjä* vaikka hyvin tietää että olen. Se on samll talkia, ei ahdistelua tai pyrkimys kuulla onko mulla traumatausta tai koenko itseni isättömäksi.
Musta alkaa tuntua että ihmiset tekee ihan liian suuren numeron siitä onko isä läheinen vai ei. Miten voi olla niin vaikeaa elää ilman että oman isätraumansa joka kerran työntää keskusteluun.
*Meetkö porukoille isänpäivänä?*
*En mene, olen kotona*
(Ei tarvitse sanoa *En, mulla ei ole isää*)*Onko se Matti Meikäläinen sun isä?*
*On joo*
(Ei tarvitse sanoa *Mulla ei ole isää, se on ihan hirviö, mitä siinä kyselet. Lähti ostamaan maitoa kun olin 4*)*Oletko issäs ollut yhteydessä?*
*Enpä ole*
(Ei tarvitse sanoa *Olen isätön*) jne.Kuulostaa small talkilta vanhanajan tuppukylätyyliin, missä kaikki tuntee muutenkin kaikki monta sukupolvea taaksepäin ja sukuselvitys on pakko antaa jo ennen tervehtimistä. No, paikkakunnalla paikkakunnan tavalla, kai.
Yhtä hyvin ne olisi voineet olla
"Mikset mene isäsi luo isänpäiväksi"
"Mulla ei ole isää"
Tai aikoinaan kouluaikana niin yleinen
"Mikset tee isänpäiväkorttia"
"Mulla ei ole isää"
Jos jonkun mielestä noissa on jonkun isätrauman työntämistä keskusteluun, on ajattelun vika kyllä ihan henkilön omassa päässä. Yleensä ihmiset pystyy vastaanottamaan tiedon siitä, että jollain ei ole isää, koska he ymmärtävät, että on olemassa erilaisia perheitä.
Eihän tässä kestämisestä tai vastaanottokyvystä ole kyse millään muotoa vaan siitä ettei sitä kuulijaa pätkääkään kiinnosta oletko sä isätön vai et. Ei noihinkaan kysymyksiin vastaa kukaan muu kuin lapsi noin.
Mikset mene isäsi luo isänpäivänä? (Kysytään vain jos tiedetään että voisi mennä)
Eiole oltu yhteyksissä
Mikset tee isänpäiväkorttia (jos joku aikuiselta kysyisi)
En koe tarpeelliseksi
Ja joo, aika monella meistä on niitä sukulaisia Helsingin ulkopuolella, pääsitpä leveilemään oikein isosti 😅
Ootkos sää sen Rinteen Matin tyttö?
Olen isätön
Mitä? Millon Matti kuoli? Kauheeta, pittääkin soittaa heti äitilles.Hyvin meni
😂Tuohon voi vastata myös en.
Jos soittaa, niin siinäpähän saavat mielenkiintoisen keskustelun ja äiti hyvät naurut.
No daa! En riittää, sit se ajattelee että erehtyi. Mutta joo, kuten arvelinkin, kyse on huomionhausta ja pelkkä ei ei tuo odotettua huomiota.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Pikkusieluista jumiutumista.
Jos ystäväni jota käytettiin hyväksi lapsuudessa olisi sanonut itseään isättömäksi jo ennen tämän ihmissaastan kuolemaa, niin ei minulle ainakaan olisi tullut mieleenkään tarttua tuohon sanaan ja alkaa vänkäämään, että et voi sanoa noin kun sun isä on elossa.
Tosi ymmärtäväinen ja empaattinen kuva tulee ihmisestä, joka olisi tehnyt niin. Varmasti oikea superystävä muutenkin.
Joiltain autisminkirjon henkilöiltä sen ehkä voisi ainakin aluksi ymmärtää, että he eivät asiaa normaalilla tavalla ymmärrä.
Totta kai sinun tehtäväsi on tukea ystävääsi. Vaikka ystäväsi ajattelisi todellisen isänsä olevan yksisarvinen, on sinulta hienotunteista uskoa asia, joka selvästikin on herkkä hänelle.
Mutta yleisellä tasolla tällaiset pohdinnat eivät kiinnosta ihmisiä. Jos esimerkiksi sinulla on harvinainen sukunimi Y, ja joku kysyy small talkina, että mahdatko olla X. Y:n sukulainen, niin on asiallista kertoa, että kyllä olen hänelle sukua, ja sain sukunimeni biologiselta isältäni Z.Y:ltä, mutta en ole yhteydessä häneen. Se riittää useimmille ihmisille, ja on aivan turhaa rasittaa tuntemattomia sillä, koetko kyseisen henkilön isäksesi vai et.
Autisminkirjoon kuuluva ehkä saattaa kokea velvollisuudekseen selvittää asian perin pohjin, mutta ihan oikeasti ihmisiä ei kiinnosta toisten emotionaalinen suhde, vaan small talkissa kyseessä on aivan arkinen sukulaisuus tai esimerkiksi juhlapyhäsuunnitelmat.
Miksi pitäisi sanoa saaneensa sukunimen biologiselta isältä ja vielä selvittää, ettei ole yhteydessä häneen?
Jos joku kysyy onko sukua, miksei tälle kysyjälle riitä vaan vastaus joo toi ei?
Riittää totta kai sekin. Pääasia ettei jumitu selittämään miten on isätön.
Sekö se pääpointti onkin? Että joku toinen ei kestä kuulla, kun joku sanoo itseään isättömäksi?
Eipä vähän itsekäs suhtautuminen.
Minusta taas on pikkuisen itsekästä alkaa selvittää emotionaalisia taakkojaan tuntemattomille. Jos joku kysyy, että oletko sinä sitä Käkkäräisen Jaken sukua, hänelle riittää vastaukseksi kyllä tai ei. Jos hän innostuu etsimään yhteisiä tuttavia Käkkäränkylältä, hänelle riittää vastaukseksi vaikkapa että en ole juuri ollut tekemisissä Käkkäräisen puolen sukulaisten kanssa.
Mutta missään nimessä tämä henkilö ei kysynyt sitä, että oletko saanut osaksesi emotionaalisesti tyydyttävää isyyttä Käkkäräisen Jaken pojanpojalta. Häntä ei kiinnosta, eikä kulttuuriimme kuulu noita selvitellä.
Tuossa voi myös vastata ei.
Mutta mitä emotionaalisten taakkojen selvittämistä tuntemattomille siinä on, jos joku sanoo vain olevansa isätön esimerkiksi tilanteessa, missä puhutaan isänpäivästä?
"Tapaatko isääsi isänpäivänä?"
"En, mulla ei ole isää."
"Okei."
Mitä emotionaalisia taakkoja tälle kysyjälle tässä tilanteessa selvitetään kysyjälle?Jos kysyjä jotenkin vaikka sattuisi tietämään Käkkäräisen Jaken ja sen, että hän on elossa, voi hänelle olla varsin hämmentävä tieto, että Käkkäräisen Jaken lapsi ei pidä isäänsä isänään.
Edelleen niin paljon helpommalla pääsisi, jos sanoisi että ei ole tekemisissä/yhteyksissä/väleissä/ ei tunne isäänsä kovin hyvin. Sitten itsekseen ja läheistensä kanssa voisi helliä isätöntä identiteettiään.
Miksi kukaan kysyisi onko Jake sukua jos tämä jo kerran tietää henkilön?
Logiikkasi ontuu kuin maatuskamummo.
Multa kysytään jatkuvasti kotikonnuille mennessäni että *Ootkos sä sen xxx tyttöjä* vaikka hyvin tietää että olen. Se on samll talkia, ei ahdistelua tai pyrkimys kuulla onko mulla traumatausta tai koenko itseni isättömäksi.
Musta alkaa tuntua että ihmiset tekee ihan liian suuren numeron siitä onko isä läheinen vai ei. Miten voi olla niin vaikeaa elää ilman että oman isätraumansa joka kerran työntää keskusteluun.
*Meetkö porukoille isänpäivänä?*
*En mene, olen kotona*
(Ei tarvitse sanoa *En, mulla ei ole isää*)*Onko se Matti Meikäläinen sun isä?*
*On joo*
(Ei tarvitse sanoa *Mulla ei ole isää, se on ihan hirviö, mitä siinä kyselet. Lähti ostamaan maitoa kun olin 4*)*Oletko issäs ollut yhteydessä?*
*Enpä ole*
(Ei tarvitse sanoa *Olen isätön*) jne.Kuulostaa small talkilta vanhanajan tuppukylätyyliin, missä kaikki tuntee muutenkin kaikki monta sukupolvea taaksepäin ja sukuselvitys on pakko antaa jo ennen tervehtimistä. No, paikkakunnalla paikkakunnan tavalla, kai.
Yhtä hyvin ne olisi voineet olla
"Mikset mene isäsi luo isänpäiväksi"
"Mulla ei ole isää"
Tai aikoinaan kouluaikana niin yleinen
"Mikset tee isänpäiväkorttia"
"Mulla ei ole isää"
Jos jonkun mielestä noissa on jonkun isätrauman työntämistä keskusteluun, on ajattelun vika kyllä ihan henkilön omassa päässä. Yleensä ihmiset pystyy vastaanottamaan tiedon siitä, että jollain ei ole isää, koska he ymmärtävät, että on olemassa erilaisia perheitä.
Eihän tässä kestämisestä tai vastaanottokyvystä ole kyse millään muotoa vaan siitä ettei sitä kuulijaa pätkääkään kiinnosta oletko sä isätön vai et. Ei noihinkaan kysymyksiin vastaa kukaan muu kuin lapsi noin.
Mikset mene isäsi luo isänpäivänä? (Kysytään vain jos tiedetään että voisi mennä)
Eiole oltu yhteyksissä
Mikset tee isänpäiväkorttia (jos joku aikuiselta kysyisi)
En koe tarpeelliseksi
Ja joo, aika monella meistä on niitä sukulaisia Helsingin ulkopuolella, pääsitpä leveilemään oikein isosti 😅
Voi ihme mitä jankkaamista.
Miksi sille kuulijalle on niin kauhean kamalaa, jos joku sanoo olevansa isätön? Varsinkaan jos ei edes tunne kunnolla tätä. Miksi se hiertää näitä niin paljon? Siitä tässä koko keskustelussa on kysymys.
Miksi pitää jankkaamalla jankata että "eeeäää, et sä voi sanoa isätön, sano että et oo tekemisissä tai et oo yhteydessä".
Nyt tulee mieleen joku lapsi joka polkee jalkaa ja huutaa että "niimmutku älä sano noin, sano näin koska mä haluuuuuun."
:D
Kuka on sanonut ettei saa kertoa olevansa isätön? Täällä tai missään koskaan?
Mitäpä, jos vaikka lukisit tästä keskustelusta. Jos oikein yrität. voit ehkä löytää useammankin sellaisen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Pikkusieluista jumiutumista.
Jos ystäväni jota käytettiin hyväksi lapsuudessa olisi sanonut itseään isättömäksi jo ennen tämän ihmissaastan kuolemaa, niin ei minulle ainakaan olisi tullut mieleenkään tarttua tuohon sanaan ja alkaa vänkäämään, että et voi sanoa noin kun sun isä on elossa.
Tosi ymmärtäväinen ja empaattinen kuva tulee ihmisestä, joka olisi tehnyt niin. Varmasti oikea superystävä muutenkin.
Joiltain autisminkirjon henkilöiltä sen ehkä voisi ainakin aluksi ymmärtää, että he eivät asiaa normaalilla tavalla ymmärrä.
Totta kai sinun tehtäväsi on tukea ystävääsi. Vaikka ystäväsi ajattelisi todellisen isänsä olevan yksisarvinen, on sinulta hienotunteista uskoa asia, joka selvästikin on herkkä hänelle.
Mutta yleisellä tasolla tällaiset pohdinnat eivät kiinnosta ihmisiä. Jos esimerkiksi sinulla on harvinainen sukunimi Y, ja joku kysyy small talkina, että mahdatko olla X. Y:n sukulainen, niin on asiallista kertoa, että kyllä olen hänelle sukua, ja sain sukunimeni biologiselta isältäni Z.Y:ltä, mutta en ole yhteydessä häneen. Se riittää useimmille ihmisille, ja on aivan turhaa rasittaa tuntemattomia sillä, koetko kyseisen henkilön isäksesi vai et.
Autisminkirjoon kuuluva ehkä saattaa kokea velvollisuudekseen selvittää asian perin pohjin, mutta ihan oikeasti ihmisiä ei kiinnosta toisten emotionaalinen suhde, vaan small talkissa kyseessä on aivan arkinen sukulaisuus tai esimerkiksi juhlapyhäsuunnitelmat.
Miksi pitäisi sanoa saaneensa sukunimen biologiselta isältä ja vielä selvittää, ettei ole yhteydessä häneen?
Jos joku kysyy onko sukua, miksei tälle kysyjälle riitä vaan vastaus joo toi ei?
Riittää totta kai sekin. Pääasia ettei jumitu selittämään miten on isätön.
Sekö se pääpointti onkin? Että joku toinen ei kestä kuulla, kun joku sanoo itseään isättömäksi?
Eipä vähän itsekäs suhtautuminen.
Minusta taas on pikkuisen itsekästä alkaa selvittää emotionaalisia taakkojaan tuntemattomille. Jos joku kysyy, että oletko sinä sitä Käkkäräisen Jaken sukua, hänelle riittää vastaukseksi kyllä tai ei. Jos hän innostuu etsimään yhteisiä tuttavia Käkkäränkylältä, hänelle riittää vastaukseksi vaikkapa että en ole juuri ollut tekemisissä Käkkäräisen puolen sukulaisten kanssa.
Mutta missään nimessä tämä henkilö ei kysynyt sitä, että oletko saanut osaksesi emotionaalisesti tyydyttävää isyyttä Käkkäräisen Jaken pojanpojalta. Häntä ei kiinnosta, eikä kulttuuriimme kuulu noita selvitellä.
Tuossa voi myös vastata ei.
Mutta mitä emotionaalisten taakkojen selvittämistä tuntemattomille siinä on, jos joku sanoo vain olevansa isätön esimerkiksi tilanteessa, missä puhutaan isänpäivästä?
"Tapaatko isääsi isänpäivänä?"
"En, mulla ei ole isää."
"Okei."
Mitä emotionaalisia taakkoja tälle kysyjälle tässä tilanteessa selvitetään kysyjälle?Jos kysyjä jotenkin vaikka sattuisi tietämään Käkkäräisen Jaken ja sen, että hän on elossa, voi hänelle olla varsin hämmentävä tieto, että Käkkäräisen Jaken lapsi ei pidä isäänsä isänään.
Edelleen niin paljon helpommalla pääsisi, jos sanoisi että ei ole tekemisissä/yhteyksissä/väleissä/ ei tunne isäänsä kovin hyvin. Sitten itsekseen ja läheistensä kanssa voisi helliä isätöntä identiteettiään.
Miksi kukaan kysyisi onko Jake sukua jos tämä jo kerran tietää henkilön?
Logiikkasi ontuu kuin maatuskamummo.
Multa kysytään jatkuvasti kotikonnuille mennessäni että *Ootkos sä sen xxx tyttöjä* vaikka hyvin tietää että olen. Se on samll talkia, ei ahdistelua tai pyrkimys kuulla onko mulla traumatausta tai koenko itseni isättömäksi.
Musta alkaa tuntua että ihmiset tekee ihan liian suuren numeron siitä onko isä läheinen vai ei. Miten voi olla niin vaikeaa elää ilman että oman isätraumansa joka kerran työntää keskusteluun.
*Meetkö porukoille isänpäivänä?*
*En mene, olen kotona*
(Ei tarvitse sanoa *En, mulla ei ole isää*)*Onko se Matti Meikäläinen sun isä?*
*On joo*
(Ei tarvitse sanoa *Mulla ei ole isää, se on ihan hirviö, mitä siinä kyselet. Lähti ostamaan maitoa kun olin 4*)*Oletko issäs ollut yhteydessä?*
*Enpä ole*
(Ei tarvitse sanoa *Olen isätön*) jne.Kuulostaa small talkilta vanhanajan tuppukylätyyliin, missä kaikki tuntee muutenkin kaikki monta sukupolvea taaksepäin ja sukuselvitys on pakko antaa jo ennen tervehtimistä. No, paikkakunnalla paikkakunnan tavalla, kai.
Yhtä hyvin ne olisi voineet olla
"Mikset mene isäsi luo isänpäiväksi"
"Mulla ei ole isää"
Tai aikoinaan kouluaikana niin yleinen
"Mikset tee isänpäiväkorttia"
"Mulla ei ole isää"
Jos jonkun mielestä noissa on jonkun isätrauman työntämistä keskusteluun, on ajattelun vika kyllä ihan henkilön omassa päässä. Yleensä ihmiset pystyy vastaanottamaan tiedon siitä, että jollain ei ole isää, koska he ymmärtävät, että on olemassa erilaisia perheitä.
Eihän tässä kestämisestä tai vastaanottokyvystä ole kyse millään muotoa vaan siitä ettei sitä kuulijaa pätkääkään kiinnosta oletko sä isätön vai et. Ei noihinkaan kysymyksiin vastaa kukaan muu kuin lapsi noin.
Mikset mene isäsi luo isänpäivänä? (Kysytään vain jos tiedetään että voisi mennä)
Eiole oltu yhteyksissä
Mikset tee isänpäiväkorttia (jos joku aikuiselta kysyisi)
En koe tarpeelliseksi
Ja joo, aika monella meistä on niitä sukulaisia Helsingin ulkopuolella, pääsitpä leveilemään oikein isosti 😅
Ootkos sää sen Rinteen Matin tyttö?
Olen isätön
Mitä? Millon Matti kuoli? Kauheeta, pittääkin soittaa heti äitilles.Hyvin meni
😂Tuohon voi vastata myös en.
Jos soittaa, niin siinäpähän saavat mielenkiintoisen keskustelun ja äiti hyvät naurut.
No daa! En riittää, sit se ajattelee että erehtyi. Mutta joo, kuten arvelinkin, kyse on huomionhausta ja pelkkä ei ei tuo odotettua huomiota.
Rauhoitu.
Minähän sanoin, että siihen voi vastata myös ei.
Mikä tuossa on mielestäsi huomionhakemista?
Vierailija kirjoitti:
Minä olen vuosikymmeniä sanonut olevani isätön, koska se on tilanteeni.
Ei pitäisi kutittaa muiden persuksia, vaikka tausta olisikin heidän mielestään "väärä".
Tuskin kutittelee. Keskustelupalstalla toki varmaan kuulisit muitakin mielipiteitä, mutta olispa kerrankin keskustelukumppani.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Pikkusieluista jumiutumista.
Jos ystäväni jota käytettiin hyväksi lapsuudessa olisi sanonut itseään isättömäksi jo ennen tämän ihmissaastan kuolemaa, niin ei minulle ainakaan olisi tullut mieleenkään tarttua tuohon sanaan ja alkaa vänkäämään, että et voi sanoa noin kun sun isä on elossa.
Tosi ymmärtäväinen ja empaattinen kuva tulee ihmisestä, joka olisi tehnyt niin. Varmasti oikea superystävä muutenkin.
Joiltain autisminkirjon henkilöiltä sen ehkä voisi ainakin aluksi ymmärtää, että he eivät asiaa normaalilla tavalla ymmärrä.
Totta kai sinun tehtäväsi on tukea ystävääsi. Vaikka ystäväsi ajattelisi todellisen isänsä olevan yksisarvinen, on sinulta hienotunteista uskoa asia, joka selvästikin on herkkä hänelle.
Mutta yleisellä tasolla tällaiset pohdinnat eivät kiinnosta ihmisiä. Jos esimerkiksi sinulla on harvinainen sukunimi Y, ja joku kysyy small talkina, että mahdatko olla X. Y:n sukulainen, niin on asiallista kertoa, että kyllä olen hänelle sukua, ja sain sukunimeni biologiselta isältäni Z.Y:ltä, mutta en ole yhteydessä häneen. Se riittää useimmille ihmisille, ja on aivan turhaa rasittaa tuntemattomia sillä, koetko kyseisen henkilön isäksesi vai et.
Autisminkirjoon kuuluva ehkä saattaa kokea velvollisuudekseen selvittää asian perin pohjin, mutta ihan oikeasti ihmisiä ei kiinnosta toisten emotionaalinen suhde, vaan small talkissa kyseessä on aivan arkinen sukulaisuus tai esimerkiksi juhlapyhäsuunnitelmat.
Miksi pitäisi sanoa saaneensa sukunimen biologiselta isältä ja vielä selvittää, ettei ole yhteydessä häneen?
Jos joku kysyy onko sukua, miksei tälle kysyjälle riitä vaan vastaus joo toi ei?
Riittää totta kai sekin. Pääasia ettei jumitu selittämään miten on isätön.
Sekö se pääpointti onkin? Että joku toinen ei kestä kuulla, kun joku sanoo itseään isättömäksi?
Eipä vähän itsekäs suhtautuminen.
Minusta taas on pikkuisen itsekästä alkaa selvittää emotionaalisia taakkojaan tuntemattomille. Jos joku kysyy, että oletko sinä sitä Käkkäräisen Jaken sukua, hänelle riittää vastaukseksi kyllä tai ei. Jos hän innostuu etsimään yhteisiä tuttavia Käkkäränkylältä, hänelle riittää vastaukseksi vaikkapa että en ole juuri ollut tekemisissä Käkkäräisen puolen sukulaisten kanssa.
Mutta missään nimessä tämä henkilö ei kysynyt sitä, että oletko saanut osaksesi emotionaalisesti tyydyttävää isyyttä Käkkäräisen Jaken pojanpojalta. Häntä ei kiinnosta, eikä kulttuuriimme kuulu noita selvitellä.
Tuossa voi myös vastata ei.
Mutta mitä emotionaalisten taakkojen selvittämistä tuntemattomille siinä on, jos joku sanoo vain olevansa isätön esimerkiksi tilanteessa, missä puhutaan isänpäivästä?
"Tapaatko isääsi isänpäivänä?"
"En, mulla ei ole isää."
"Okei."
Mitä emotionaalisia taakkoja tälle kysyjälle tässä tilanteessa selvitetään kysyjälle?Jos kysyjä jotenkin vaikka sattuisi tietämään Käkkäräisen Jaken ja sen, että hän on elossa, voi hänelle olla varsin hämmentävä tieto, että Käkkäräisen Jaken lapsi ei pidä isäänsä isänään.
Edelleen niin paljon helpommalla pääsisi, jos sanoisi että ei ole tekemisissä/yhteyksissä/väleissä/ ei tunne isäänsä kovin hyvin. Sitten itsekseen ja läheistensä kanssa voisi helliä isätöntä identiteettiään.
Miksi kukaan kysyisi onko Jake sukua jos tämä jo kerran tietää henkilön?
Logiikkasi ontuu kuin maatuskamummo.
Multa kysytään jatkuvasti kotikonnuille mennessäni että *Ootkos sä sen xxx tyttöjä* vaikka hyvin tietää että olen. Se on samll talkia, ei ahdistelua tai pyrkimys kuulla onko mulla traumatausta tai koenko itseni isättömäksi.
Musta alkaa tuntua että ihmiset tekee ihan liian suuren numeron siitä onko isä läheinen vai ei. Miten voi olla niin vaikeaa elää ilman että oman isätraumansa joka kerran työntää keskusteluun.
*Meetkö porukoille isänpäivänä?*
*En mene, olen kotona*
(Ei tarvitse sanoa *En, mulla ei ole isää*)*Onko se Matti Meikäläinen sun isä?*
*On joo*
(Ei tarvitse sanoa *Mulla ei ole isää, se on ihan hirviö, mitä siinä kyselet. Lähti ostamaan maitoa kun olin 4*)*Oletko issäs ollut yhteydessä?*
*Enpä ole*
(Ei tarvitse sanoa *Olen isätön*) jne.Kuulostaa small talkilta vanhanajan tuppukylätyyliin, missä kaikki tuntee muutenkin kaikki monta sukupolvea taaksepäin ja sukuselvitys on pakko antaa jo ennen tervehtimistä. No, paikkakunnalla paikkakunnan tavalla, kai.
Yhtä hyvin ne olisi voineet olla
"Mikset mene isäsi luo isänpäiväksi"
"Mulla ei ole isää"
Tai aikoinaan kouluaikana niin yleinen
"Mikset tee isänpäiväkorttia"
"Mulla ei ole isää"
Jos jonkun mielestä noissa on jonkun isätrauman työntämistä keskusteluun, on ajattelun vika kyllä ihan henkilön omassa päässä. Yleensä ihmiset pystyy vastaanottamaan tiedon siitä, että jollain ei ole isää, koska he ymmärtävät, että on olemassa erilaisia perheitä.
Eihän tässä kestämisestä tai vastaanottokyvystä ole kyse millään muotoa vaan siitä ettei sitä kuulijaa pätkääkään kiinnosta oletko sä isätön vai et. Ei noihinkaan kysymyksiin vastaa kukaan muu kuin lapsi noin.
Mikset mene isäsi luo isänpäivänä? (Kysytään vain jos tiedetään että voisi mennä)
Eiole oltu yhteyksissä
Mikset tee isänpäiväkorttia (jos joku aikuiselta kysyisi)
En koe tarpeelliseksi
Ja joo, aika monella meistä on niitä sukulaisia Helsingin ulkopuolella, pääsitpä leveilemään oikein isosti 😅
Voi ihme mitä jankkaamista.
Miksi sille kuulijalle on niin kauhean kamalaa, jos joku sanoo olevansa isätön? Varsinkaan jos ei edes tunne kunnolla tätä. Miksi se hiertää näitä niin paljon? Siitä tässä koko keskustelussa on kysymys.
Miksi pitää jankkaamalla jankata että "eeeäää, et sä voi sanoa isätön, sano että et oo tekemisissä tai et oo yhteydessä".
Nyt tulee mieleen joku lapsi joka polkee jalkaa ja huutaa että "niimmutku älä sano noin, sano näin koska mä haluuuuuun."
:D
Kuka on sanonut ettei saa kertoa olevansa isätön? Täällä tai missään koskaan?
Mitäpä, jos vaikka lukisit tästä keskustelusta. Jos oikein yrität. voit ehkä löytää useammankin sellaisen.
Tuskinpa. Eipä ole osunut silmiin yhtäkään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Näköjään keinotekoinen isyyden ja kulissien ylläpito on joillekin hyvin tärkeää.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä olen vuosikymmeniä sanonut olevani isätön, koska se on tilanteeni.
Ei pitäisi kutittaa muiden persuksia, vaikka tausta olisikin heidän mielestään "väärä".
Tuskin kutittelee. Keskustelupalstalla toki varmaan kuulisit muitakin mielipiteitä, mutta olispa kerrankin keskustelukumppani.
Mitä muitakin mielipiteitä?
Tarvitko sinä yleensä muitakin mielipiteitä ihmissuhteistasi?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Pikkusieluista jumiutumista.
Jos ystäväni jota käytettiin hyväksi lapsuudessa olisi sanonut itseään isättömäksi jo ennen tämän ihmissaastan kuolemaa, niin ei minulle ainakaan olisi tullut mieleenkään tarttua tuohon sanaan ja alkaa vänkäämään, että et voi sanoa noin kun sun isä on elossa.
Tosi ymmärtäväinen ja empaattinen kuva tulee ihmisestä, joka olisi tehnyt niin. Varmasti oikea superystävä muutenkin.
Joiltain autisminkirjon henkilöiltä sen ehkä voisi ainakin aluksi ymmärtää, että he eivät asiaa normaalilla tavalla ymmärrä.
Totta kai sinun tehtäväsi on tukea ystävääsi. Vaikka ystäväsi ajattelisi todellisen isänsä olevan yksisarvinen, on sinulta hienotunteista uskoa asia, joka selvästikin on herkkä hänelle.
Mutta yleisellä tasolla tällaiset pohdinnat eivät kiinnosta ihmisiä. Jos esimerkiksi sinulla on harvinainen sukunimi Y, ja joku kysyy small talkina, että mahdatko olla X. Y:n sukulainen, niin on asiallista kertoa, että kyllä olen hänelle sukua, ja sain sukunimeni biologiselta isältäni Z.Y:ltä, mutta en ole yhteydessä häneen. Se riittää useimmille ihmisille, ja on aivan turhaa rasittaa tuntemattomia sillä, koetko kyseisen henkilön isäksesi vai et.
Autisminkirjoon kuuluva ehkä saattaa kokea velvollisuudekseen selvittää asian perin pohjin, mutta ihan oikeasti ihmisiä ei kiinnosta toisten emotionaalinen suhde, vaan small talkissa kyseessä on aivan arkinen sukulaisuus tai esimerkiksi juhlapyhäsuunnitelmat.
Miksi pitäisi sanoa saaneensa sukunimen biologiselta isältä ja vielä selvittää, ettei ole yhteydessä häneen?
Jos joku kysyy onko sukua, miksei tälle kysyjälle riitä vaan vastaus joo toi ei?
Riittää totta kai sekin. Pääasia ettei jumitu selittämään miten on isätön.
Sekö se pääpointti onkin? Että joku toinen ei kestä kuulla, kun joku sanoo itseään isättömäksi?
Eipä vähän itsekäs suhtautuminen.
Minusta taas on pikkuisen itsekästä alkaa selvittää emotionaalisia taakkojaan tuntemattomille. Jos joku kysyy, että oletko sinä sitä Käkkäräisen Jaken sukua, hänelle riittää vastaukseksi kyllä tai ei. Jos hän innostuu etsimään yhteisiä tuttavia Käkkäränkylältä, hänelle riittää vastaukseksi vaikkapa että en ole juuri ollut tekemisissä Käkkäräisen puolen sukulaisten kanssa.
Mutta missään nimessä tämä henkilö ei kysynyt sitä, että oletko saanut osaksesi emotionaalisesti tyydyttävää isyyttä Käkkäräisen Jaken pojanpojalta. Häntä ei kiinnosta, eikä kulttuuriimme kuulu noita selvitellä.
Tuossa voi myös vastata ei.
Mutta mitä emotionaalisten taakkojen selvittämistä tuntemattomille siinä on, jos joku sanoo vain olevansa isätön esimerkiksi tilanteessa, missä puhutaan isänpäivästä?
"Tapaatko isääsi isänpäivänä?"
"En, mulla ei ole isää."
"Okei."
Mitä emotionaalisia taakkoja tälle kysyjälle tässä tilanteessa selvitetään kysyjälle?Jos kysyjä jotenkin vaikka sattuisi tietämään Käkkäräisen Jaken ja sen, että hän on elossa, voi hänelle olla varsin hämmentävä tieto, että Käkkäräisen Jaken lapsi ei pidä isäänsä isänään.
Edelleen niin paljon helpommalla pääsisi, jos sanoisi että ei ole tekemisissä/yhteyksissä/väleissä/ ei tunne isäänsä kovin hyvin. Sitten itsekseen ja läheistensä kanssa voisi helliä isätöntä identiteettiään.
Miksi kukaan kysyisi onko Jake sukua jos tämä jo kerran tietää henkilön?
Logiikkasi ontuu kuin maatuskamummo.
Multa kysytään jatkuvasti kotikonnuille mennessäni että *Ootkos sä sen xxx tyttöjä* vaikka hyvin tietää että olen. Se on samll talkia, ei ahdistelua tai pyrkimys kuulla onko mulla traumatausta tai koenko itseni isättömäksi.
Musta alkaa tuntua että ihmiset tekee ihan liian suuren numeron siitä onko isä läheinen vai ei. Miten voi olla niin vaikeaa elää ilman että oman isätraumansa joka kerran työntää keskusteluun.
*Meetkö porukoille isänpäivänä?*
*En mene, olen kotona*
(Ei tarvitse sanoa *En, mulla ei ole isää*)*Onko se Matti Meikäläinen sun isä?*
*On joo*
(Ei tarvitse sanoa *Mulla ei ole isää, se on ihan hirviö, mitä siinä kyselet. Lähti ostamaan maitoa kun olin 4*)*Oletko issäs ollut yhteydessä?*
*Enpä ole*
(Ei tarvitse sanoa *Olen isätön*) jne.Kuulostaa small talkilta vanhanajan tuppukylätyyliin, missä kaikki tuntee muutenkin kaikki monta sukupolvea taaksepäin ja sukuselvitys on pakko antaa jo ennen tervehtimistä. No, paikkakunnalla paikkakunnan tavalla, kai.
Yhtä hyvin ne olisi voineet olla
"Mikset mene isäsi luo isänpäiväksi"
"Mulla ei ole isää"
Tai aikoinaan kouluaikana niin yleinen
"Mikset tee isänpäiväkorttia"
"Mulla ei ole isää"
Jos jonkun mielestä noissa on jonkun isätrauman työntämistä keskusteluun, on ajattelun vika kyllä ihan henkilön omassa päässä. Yleensä ihmiset pystyy vastaanottamaan tiedon siitä, että jollain ei ole isää, koska he ymmärtävät, että on olemassa erilaisia perheitä.
Eihän tässä kestämisestä tai vastaanottokyvystä ole kyse millään muotoa vaan siitä ettei sitä kuulijaa pätkääkään kiinnosta oletko sä isätön vai et. Ei noihinkaan kysymyksiin vastaa kukaan muu kuin lapsi noin.
Mikset mene isäsi luo isänpäivänä? (Kysytään vain jos tiedetään että voisi mennä)
Eiole oltu yhteyksissä
Mikset tee isänpäiväkorttia (jos joku aikuiselta kysyisi)
En koe tarpeelliseksi
Ja joo, aika monella meistä on niitä sukulaisia Helsingin ulkopuolella, pääsitpä leveilemään oikein isosti 😅
Voi ihme mitä jankkaamista.
Miksi sille kuulijalle on niin kauhean kamalaa, jos joku sanoo olevansa isätön? Varsinkaan jos ei edes tunne kunnolla tätä. Miksi se hiertää näitä niin paljon? Siitä tässä koko keskustelussa on kysymys.
Miksi pitää jankkaamalla jankata että "eeeäää, et sä voi sanoa isätön, sano että et oo tekemisissä tai et oo yhteydessä".
Nyt tulee mieleen joku lapsi joka polkee jalkaa ja huutaa että "niimmutku älä sano noin, sano näin koska mä haluuuuuun."
:D
Ei se ole kamalaa vaan aiheuttaa myötähäpeää. Sit kun selviää että tyyppi on puhunut läpiä päähänsä, ihmetyttäähän se.
Täällä ei polje jalkaa kukaan muu kuin se henkisesti isätön, jolle on vaikeaa se jos kaikki ei tajua tai välitä tai jolle sanotaan että ei sitä tarvitse otsaan kirjoittaa. Kukaan ei ole sanonut ettetkö sä saisi sanoa olevasi isätön, ihan vaan mietitty että ketä luulette sen kiinnostavan.
Kummasti menee kuitenkin tunteisiin se, että joku sanoo olevansa isätön. Vaikkei koko asia edes kiinnosta ketään. Jänskä juttu.
Eihän tässä siitä puhuta että se isättömyys häiritsisi vaan se miksi sitä pitää korostaa. Sama kun joka välissä sanois että on paskahätä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä olen vuosikymmeniä sanonut olevani isätön, koska se on tilanteeni.
Ei pitäisi kutittaa muiden persuksia, vaikka tausta olisikin heidän mielestään "väärä".
Tuskin kutittelee. Keskustelupalstalla toki varmaan kuulisit muitakin mielipiteitä, mutta olispa kerrankin keskustelukumppani.
Mitä muitakin mielipiteitä?
Tarvitko sinä yleensä muitakin mielipiteitä ihmissuhteistasi?
🤦 Täällä on noin sata viestiä aloitukseen liittyen (ja loput nillitystä). Ne on mielipiteitä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Pikkusieluista jumiutumista.
Jos ystäväni jota käytettiin hyväksi lapsuudessa olisi sanonut itseään isättömäksi jo ennen tämän ihmissaastan kuolemaa, niin ei minulle ainakaan olisi tullut mieleenkään tarttua tuohon sanaan ja alkaa vänkäämään, että et voi sanoa noin kun sun isä on elossa.
Tosi ymmärtäväinen ja empaattinen kuva tulee ihmisestä, joka olisi tehnyt niin. Varmasti oikea superystävä muutenkin.
Joiltain autisminkirjon henkilöiltä sen ehkä voisi ainakin aluksi ymmärtää, että he eivät asiaa normaalilla tavalla ymmärrä.
Totta kai sinun tehtäväsi on tukea ystävääsi. Vaikka ystäväsi ajattelisi todellisen isänsä olevan yksisarvinen, on sinulta hienotunteista uskoa asia, joka selvästikin on herkkä hänelle.
Mutta yleisellä tasolla tällaiset pohdinnat eivät kiinnosta ihmisiä. Jos esimerkiksi sinulla on harvinainen sukunimi Y, ja joku kysyy small talkina, että mahdatko olla X. Y:n sukulainen, niin on asiallista kertoa, että kyllä olen hänelle sukua, ja sain sukunimeni biologiselta isältäni Z.Y:ltä, mutta en ole yhteydessä häneen. Se riittää useimmille ihmisille, ja on aivan turhaa rasittaa tuntemattomia sillä, koetko kyseisen henkilön isäksesi vai et.
Autisminkirjoon kuuluva ehkä saattaa kokea velvollisuudekseen selvittää asian perin pohjin, mutta ihan oikeasti ihmisiä ei kiinnosta toisten emotionaalinen suhde, vaan small talkissa kyseessä on aivan arkinen sukulaisuus tai esimerkiksi juhlapyhäsuunnitelmat.
Miksi pitäisi sanoa saaneensa sukunimen biologiselta isältä ja vielä selvittää, ettei ole yhteydessä häneen?
Jos joku kysyy onko sukua, miksei tälle kysyjälle riitä vaan vastaus joo toi ei?
Riittää totta kai sekin. Pääasia ettei jumitu selittämään miten on isätön.
Sekö se pääpointti onkin? Että joku toinen ei kestä kuulla, kun joku sanoo itseään isättömäksi?
Eipä vähän itsekäs suhtautuminen.
Minusta taas on pikkuisen itsekästä alkaa selvittää emotionaalisia taakkojaan tuntemattomille. Jos joku kysyy, että oletko sinä sitä Käkkäräisen Jaken sukua, hänelle riittää vastaukseksi kyllä tai ei. Jos hän innostuu etsimään yhteisiä tuttavia Käkkäränkylältä, hänelle riittää vastaukseksi vaikkapa että en ole juuri ollut tekemisissä Käkkäräisen puolen sukulaisten kanssa.
Mutta missään nimessä tämä henkilö ei kysynyt sitä, että oletko saanut osaksesi emotionaalisesti tyydyttävää isyyttä Käkkäräisen Jaken pojanpojalta. Häntä ei kiinnosta, eikä kulttuuriimme kuulu noita selvitellä.
Tuossa voi myös vastata ei.
Mutta mitä emotionaalisten taakkojen selvittämistä tuntemattomille siinä on, jos joku sanoo vain olevansa isätön esimerkiksi tilanteessa, missä puhutaan isänpäivästä?
"Tapaatko isääsi isänpäivänä?"
"En, mulla ei ole isää."
"Okei."
Mitä emotionaalisia taakkoja tälle kysyjälle tässä tilanteessa selvitetään kysyjälle?Jos kysyjä jotenkin vaikka sattuisi tietämään Käkkäräisen Jaken ja sen, että hän on elossa, voi hänelle olla varsin hämmentävä tieto, että Käkkäräisen Jaken lapsi ei pidä isäänsä isänään.
Edelleen niin paljon helpommalla pääsisi, jos sanoisi että ei ole tekemisissä/yhteyksissä/väleissä/ ei tunne isäänsä kovin hyvin. Sitten itsekseen ja läheistensä kanssa voisi helliä isätöntä identiteettiään.
Miksi kukaan kysyisi onko Jake sukua jos tämä jo kerran tietää henkilön?
Logiikkasi ontuu kuin maatuskamummo.
Multa kysytään jatkuvasti kotikonnuille mennessäni että *Ootkos sä sen xxx tyttöjä* vaikka hyvin tietää että olen. Se on samll talkia, ei ahdistelua tai pyrkimys kuulla onko mulla traumatausta tai koenko itseni isättömäksi.
Musta alkaa tuntua että ihmiset tekee ihan liian suuren numeron siitä onko isä läheinen vai ei. Miten voi olla niin vaikeaa elää ilman että oman isätraumansa joka kerran työntää keskusteluun.
*Meetkö porukoille isänpäivänä?*
*En mene, olen kotona*
(Ei tarvitse sanoa *En, mulla ei ole isää*)*Onko se Matti Meikäläinen sun isä?*
*On joo*
(Ei tarvitse sanoa *Mulla ei ole isää, se on ihan hirviö, mitä siinä kyselet. Lähti ostamaan maitoa kun olin 4*)*Oletko issäs ollut yhteydessä?*
*Enpä ole*
(Ei tarvitse sanoa *Olen isätön*) jne.Kuulostaa small talkilta vanhanajan tuppukylätyyliin, missä kaikki tuntee muutenkin kaikki monta sukupolvea taaksepäin ja sukuselvitys on pakko antaa jo ennen tervehtimistä. No, paikkakunnalla paikkakunnan tavalla, kai.
Yhtä hyvin ne olisi voineet olla
"Mikset mene isäsi luo isänpäiväksi"
"Mulla ei ole isää"
Tai aikoinaan kouluaikana niin yleinen
"Mikset tee isänpäiväkorttia"
"Mulla ei ole isää"
Jos jonkun mielestä noissa on jonkun isätrauman työntämistä keskusteluun, on ajattelun vika kyllä ihan henkilön omassa päässä. Yleensä ihmiset pystyy vastaanottamaan tiedon siitä, että jollain ei ole isää, koska he ymmärtävät, että on olemassa erilaisia perheitä.
Eihän tässä kestämisestä tai vastaanottokyvystä ole kyse millään muotoa vaan siitä ettei sitä kuulijaa pätkääkään kiinnosta oletko sä isätön vai et. Ei noihinkaan kysymyksiin vastaa kukaan muu kuin lapsi noin.
Mikset mene isäsi luo isänpäivänä? (Kysytään vain jos tiedetään että voisi mennä)
Eiole oltu yhteyksissä
Mikset tee isänpäiväkorttia (jos joku aikuiselta kysyisi)
En koe tarpeelliseksi
Ja joo, aika monella meistä on niitä sukulaisia Helsingin ulkopuolella, pääsitpä leveilemään oikein isosti 😅
Voi ihme mitä jankkaamista.
Miksi sille kuulijalle on niin kauhean kamalaa, jos joku sanoo olevansa isätön? Varsinkaan jos ei edes tunne kunnolla tätä. Miksi se hiertää näitä niin paljon? Siitä tässä koko keskustelussa on kysymys.
Miksi pitää jankkaamalla jankata että "eeeäää, et sä voi sanoa isätön, sano että et oo tekemisissä tai et oo yhteydessä".
Nyt tulee mieleen joku lapsi joka polkee jalkaa ja huutaa että "niimmutku älä sano noin, sano näin koska mä haluuuuuun."
:D
Ei se ole kamalaa vaan aiheuttaa myötähäpeää. Sit kun selviää että tyyppi on puhunut läpiä päähänsä, ihmetyttäähän se.
Täällä ei polje jalkaa kukaan muu kuin se henkisesti isätön, jolle on vaikeaa se jos kaikki ei tajua tai välitä tai jolle sanotaan että ei sitä tarvitse otsaan kirjoittaa. Kukaan ei ole sanonut ettetkö sä saisi sanoa olevasi isätön, ihan vaan mietitty että ketä luulette sen kiinnostavan.
Kummasti menee kuitenkin tunteisiin se, että joku sanoo olevansa isätön. Vaikkei koko asia edes kiinnosta ketään. Jänskä juttu.
Eihän tässä siitä puhuta että se isättömyys häiritsisi vaan se miksi sitä pitää korostaa. Sama kun joka välissä sanois että on paskahätä.
Ei kukaan ole korostanut isättömyyttä. Se tuskin on korostamista, jos asia tulee puheeksi jossain asiayhteydessä ja sanoo tai vastaa siihen, että mulla ei ole isää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Miksi omasta mielestään oikeasti isättömien pitää tuoda isätraumaansa aina keskusteluun?
Jos kuulevat jonkun sanovan että tällä ei ole isää, on pakko alkaa kertoa siitä omasta isättömyydestä. Miksi?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Pikkusieluista jumiutumista.
Jos ystäväni jota käytettiin hyväksi lapsuudessa olisi sanonut itseään isättömäksi jo ennen tämän ihmissaastan kuolemaa, niin ei minulle ainakaan olisi tullut mieleenkään tarttua tuohon sanaan ja alkaa vänkäämään, että et voi sanoa noin kun sun isä on elossa.
Tosi ymmärtäväinen ja empaattinen kuva tulee ihmisestä, joka olisi tehnyt niin. Varmasti oikea superystävä muutenkin.
Joiltain autisminkirjon henkilöiltä sen ehkä voisi ainakin aluksi ymmärtää, että he eivät asiaa normaalilla tavalla ymmärrä.
Totta kai sinun tehtäväsi on tukea ystävääsi. Vaikka ystäväsi ajattelisi todellisen isänsä olevan yksisarvinen, on sinulta hienotunteista uskoa asia, joka selvästikin on herkkä hänelle.
Mutta yleisellä tasolla tällaiset pohdinnat eivät kiinnosta ihmisiä. Jos esimerkiksi sinulla on harvinainen sukunimi Y, ja joku kysyy small talkina, että mahdatko olla X. Y:n sukulainen, niin on asiallista kertoa, että kyllä olen hänelle sukua, ja sain sukunimeni biologiselta isältäni Z.Y:ltä, mutta en ole yhteydessä häneen. Se riittää useimmille ihmisille, ja on aivan turhaa rasittaa tuntemattomia sillä, koetko kyseisen henkilön isäksesi vai et.
Autisminkirjoon kuuluva ehkä saattaa kokea velvollisuudekseen selvittää asian perin pohjin, mutta ihan oikeasti ihmisiä ei kiinnosta toisten emotionaalinen suhde, vaan small talkissa kyseessä on aivan arkinen sukulaisuus tai esimerkiksi juhlapyhäsuunnitelmat.
Miksi pitäisi sanoa saaneensa sukunimen biologiselta isältä ja vielä selvittää, ettei ole yhteydessä häneen?
Jos joku kysyy onko sukua, miksei tälle kysyjälle riitä vaan vastaus joo toi ei?
Riittää totta kai sekin. Pääasia ettei jumitu selittämään miten on isätön.
Sekö se pääpointti onkin? Että joku toinen ei kestä kuulla, kun joku sanoo itseään isättömäksi?
Eipä vähän itsekäs suhtautuminen.
Minusta taas on pikkuisen itsekästä alkaa selvittää emotionaalisia taakkojaan tuntemattomille. Jos joku kysyy, että oletko sinä sitä Käkkäräisen Jaken sukua, hänelle riittää vastaukseksi kyllä tai ei. Jos hän innostuu etsimään yhteisiä tuttavia Käkkäränkylältä, hänelle riittää vastaukseksi vaikkapa että en ole juuri ollut tekemisissä Käkkäräisen puolen sukulaisten kanssa.
Mutta missään nimessä tämä henkilö ei kysynyt sitä, että oletko saanut osaksesi emotionaalisesti tyydyttävää isyyttä Käkkäräisen Jaken pojanpojalta. Häntä ei kiinnosta, eikä kulttuuriimme kuulu noita selvitellä.
Tuossa voi myös vastata ei.
Mutta mitä emotionaalisten taakkojen selvittämistä tuntemattomille siinä on, jos joku sanoo vain olevansa isätön esimerkiksi tilanteessa, missä puhutaan isänpäivästä?
"Tapaatko isääsi isänpäivänä?"
"En, mulla ei ole isää."
"Okei."
Mitä emotionaalisia taakkoja tälle kysyjälle tässä tilanteessa selvitetään kysyjälle?Jos kysyjä jotenkin vaikka sattuisi tietämään Käkkäräisen Jaken ja sen, että hän on elossa, voi hänelle olla varsin hämmentävä tieto, että Käkkäräisen Jaken lapsi ei pidä isäänsä isänään.
Edelleen niin paljon helpommalla pääsisi, jos sanoisi että ei ole tekemisissä/yhteyksissä/väleissä/ ei tunne isäänsä kovin hyvin. Sitten itsekseen ja läheistensä kanssa voisi helliä isätöntä identiteettiään.
Miksi kukaan kysyisi onko Jake sukua jos tämä jo kerran tietää henkilön?
Logiikkasi ontuu kuin maatuskamummo.
Multa kysytään jatkuvasti kotikonnuille mennessäni että *Ootkos sä sen xxx tyttöjä* vaikka hyvin tietää että olen. Se on samll talkia, ei ahdistelua tai pyrkimys kuulla onko mulla traumatausta tai koenko itseni isättömäksi.
Musta alkaa tuntua että ihmiset tekee ihan liian suuren numeron siitä onko isä läheinen vai ei. Miten voi olla niin vaikeaa elää ilman että oman isätraumansa joka kerran työntää keskusteluun.
*Meetkö porukoille isänpäivänä?*
*En mene, olen kotona*
(Ei tarvitse sanoa *En, mulla ei ole isää*)*Onko se Matti Meikäläinen sun isä?*
*On joo*
(Ei tarvitse sanoa *Mulla ei ole isää, se on ihan hirviö, mitä siinä kyselet. Lähti ostamaan maitoa kun olin 4*)*Oletko issäs ollut yhteydessä?*
*Enpä ole*
(Ei tarvitse sanoa *Olen isätön*) jne.Kuulostaa small talkilta vanhanajan tuppukylätyyliin, missä kaikki tuntee muutenkin kaikki monta sukupolvea taaksepäin ja sukuselvitys on pakko antaa jo ennen tervehtimistä. No, paikkakunnalla paikkakunnan tavalla, kai.
Yhtä hyvin ne olisi voineet olla
"Mikset mene isäsi luo isänpäiväksi"
"Mulla ei ole isää"
Tai aikoinaan kouluaikana niin yleinen
"Mikset tee isänpäiväkorttia"
"Mulla ei ole isää"
Jos jonkun mielestä noissa on jonkun isätrauman työntämistä keskusteluun, on ajattelun vika kyllä ihan henkilön omassa päässä. Yleensä ihmiset pystyy vastaanottamaan tiedon siitä, että jollain ei ole isää, koska he ymmärtävät, että on olemassa erilaisia perheitä.
Eihän tässä kestämisestä tai vastaanottokyvystä ole kyse millään muotoa vaan siitä ettei sitä kuulijaa pätkääkään kiinnosta oletko sä isätön vai et. Ei noihinkaan kysymyksiin vastaa kukaan muu kuin lapsi noin.
Mikset mene isäsi luo isänpäivänä? (Kysytään vain jos tiedetään että voisi mennä)
Eiole oltu yhteyksissä
Mikset tee isänpäiväkorttia (jos joku aikuiselta kysyisi)
En koe tarpeelliseksi
Ja joo, aika monella meistä on niitä sukulaisia Helsingin ulkopuolella, pääsitpä leveilemään oikein isosti 😅
Voi ihme mitä jankkaamista.
Miksi sille kuulijalle on niin kauhean kamalaa, jos joku sanoo olevansa isätön? Varsinkaan jos ei edes tunne kunnolla tätä. Miksi se hiertää näitä niin paljon? Siitä tässä koko keskustelussa on kysymys.
Miksi pitää jankkaamalla jankata että "eeeäää, et sä voi sanoa isätön, sano että et oo tekemisissä tai et oo yhteydessä".
Nyt tulee mieleen joku lapsi joka polkee jalkaa ja huutaa että "niimmutku älä sano noin, sano näin koska mä haluuuuuun."
:D
Ei se ole kamalaa vaan aiheuttaa myötähäpeää. Sit kun selviää että tyyppi on puhunut läpiä päähänsä, ihmetyttäähän se.
Täällä ei polje jalkaa kukaan muu kuin se henkisesti isätön, jolle on vaikeaa se jos kaikki ei tajua tai välitä tai jolle sanotaan että ei sitä tarvitse otsaan kirjoittaa. Kukaan ei ole sanonut ettetkö sä saisi sanoa olevasi isätön, ihan vaan mietitty että ketä luulette sen kiinnostavan.
Kummasti menee kuitenkin tunteisiin se, että joku sanoo olevansa isätön. Vaikkei koko asia edes kiinnosta ketään. Jänskä juttu.
Eihän tässä siitä puhuta että se isättömyys häiritsisi vaan se miksi sitä pitää korostaa. Sama kun joka välissä sanois että on paskahätä.
Ei kukaan ole korostanut isättömyyttä. Se tuskin on korostamista, jos asia tulee puheeksi jossain asiayhteydessä ja sanoo tai vastaa siihen, että mulla ei ole isää.
Ei vai? Musta on ja isosti. Eri asia jos puhutaan isistä yhdessä, mutta ihan arkipäiväiseen keskusteluun vaikka isänpäivästä, jos täytyy ladella omaa perhehistoriaansa, pitäisin sitä hyvin pitkälti itsensä korostamisena. Koskee kaikkea kommunikaatiota, ei liity isättömyyteen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Miksi omasta mielestään oikeasti isättömien pitää tuoda isätraumaansa aina keskusteluun?
Jos kuulevat jonkun sanovan että tällä ei ole isää, on pakko alkaa kertoa siitä omasta isättömyydestä. Miksi?
Enpä ole tällaiseen törmännyt, mutta jos mä puhun mun puhelimesta, saattaapa joku alkaa puhua omastaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Pikkusieluista jumiutumista.
Jos ystäväni jota käytettiin hyväksi lapsuudessa olisi sanonut itseään isättömäksi jo ennen tämän ihmissaastan kuolemaa, niin ei minulle ainakaan olisi tullut mieleenkään tarttua tuohon sanaan ja alkaa vänkäämään, että et voi sanoa noin kun sun isä on elossa.
Tosi ymmärtäväinen ja empaattinen kuva tulee ihmisestä, joka olisi tehnyt niin. Varmasti oikea superystävä muutenkin.
Joiltain autisminkirjon henkilöiltä sen ehkä voisi ainakin aluksi ymmärtää, että he eivät asiaa normaalilla tavalla ymmärrä.
Totta kai sinun tehtäväsi on tukea ystävääsi. Vaikka ystäväsi ajattelisi todellisen isänsä olevan yksisarvinen, on sinulta hienotunteista uskoa asia, joka selvästikin on herkkä hänelle.
Mutta yleisellä tasolla tällaiset pohdinnat eivät kiinnosta ihmisiä. Jos esimerkiksi sinulla on harvinainen sukunimi Y, ja joku kysyy small talkina, että mahdatko olla X. Y:n sukulainen, niin on asiallista kertoa, että kyllä olen hänelle sukua, ja sain sukunimeni biologiselta isältäni Z.Y:ltä, mutta en ole yhteydessä häneen. Se riittää useimmille ihmisille, ja on aivan turhaa rasittaa tuntemattomia sillä, koetko kyseisen henkilön isäksesi vai et.
Autisminkirjoon kuuluva ehkä saattaa kokea velvollisuudekseen selvittää asian perin pohjin, mutta ihan oikeasti ihmisiä ei kiinnosta toisten emotionaalinen suhde, vaan small talkissa kyseessä on aivan arkinen sukulaisuus tai esimerkiksi juhlapyhäsuunnitelmat.
Miksi pitäisi sanoa saaneensa sukunimen biologiselta isältä ja vielä selvittää, ettei ole yhteydessä häneen?
Jos joku kysyy onko sukua, miksei tälle kysyjälle riitä vaan vastaus joo toi ei?
Riittää totta kai sekin. Pääasia ettei jumitu selittämään miten on isätön.
Sekö se pääpointti onkin? Että joku toinen ei kestä kuulla, kun joku sanoo itseään isättömäksi?
Eipä vähän itsekäs suhtautuminen.
Minusta taas on pikkuisen itsekästä alkaa selvittää emotionaalisia taakkojaan tuntemattomille. Jos joku kysyy, että oletko sinä sitä Käkkäräisen Jaken sukua, hänelle riittää vastaukseksi kyllä tai ei. Jos hän innostuu etsimään yhteisiä tuttavia Käkkäränkylältä, hänelle riittää vastaukseksi vaikkapa että en ole juuri ollut tekemisissä Käkkäräisen puolen sukulaisten kanssa.
Mutta missään nimessä tämä henkilö ei kysynyt sitä, että oletko saanut osaksesi emotionaalisesti tyydyttävää isyyttä Käkkäräisen Jaken pojanpojalta. Häntä ei kiinnosta, eikä kulttuuriimme kuulu noita selvitellä.
Tuossa voi myös vastata ei.
Mutta mitä emotionaalisten taakkojen selvittämistä tuntemattomille siinä on, jos joku sanoo vain olevansa isätön esimerkiksi tilanteessa, missä puhutaan isänpäivästä?
"Tapaatko isääsi isänpäivänä?"
"En, mulla ei ole isää."
"Okei."
Mitä emotionaalisia taakkoja tälle kysyjälle tässä tilanteessa selvitetään kysyjälle?Jos kysyjä jotenkin vaikka sattuisi tietämään Käkkäräisen Jaken ja sen, että hän on elossa, voi hänelle olla varsin hämmentävä tieto, että Käkkäräisen Jaken lapsi ei pidä isäänsä isänään.
Edelleen niin paljon helpommalla pääsisi, jos sanoisi että ei ole tekemisissä/yhteyksissä/väleissä/ ei tunne isäänsä kovin hyvin. Sitten itsekseen ja läheistensä kanssa voisi helliä isätöntä identiteettiään.
Miksi kukaan kysyisi onko Jake sukua jos tämä jo kerran tietää henkilön?
Logiikkasi ontuu kuin maatuskamummo.
Multa kysytään jatkuvasti kotikonnuille mennessäni että *Ootkos sä sen xxx tyttöjä* vaikka hyvin tietää että olen. Se on samll talkia, ei ahdistelua tai pyrkimys kuulla onko mulla traumatausta tai koenko itseni isättömäksi.
Musta alkaa tuntua että ihmiset tekee ihan liian suuren numeron siitä onko isä läheinen vai ei. Miten voi olla niin vaikeaa elää ilman että oman isätraumansa joka kerran työntää keskusteluun.
*Meetkö porukoille isänpäivänä?*
*En mene, olen kotona*
(Ei tarvitse sanoa *En, mulla ei ole isää*)*Onko se Matti Meikäläinen sun isä?*
*On joo*
(Ei tarvitse sanoa *Mulla ei ole isää, se on ihan hirviö, mitä siinä kyselet. Lähti ostamaan maitoa kun olin 4*)*Oletko issäs ollut yhteydessä?*
*Enpä ole*
(Ei tarvitse sanoa *Olen isätön*) jne.Kuulostaa small talkilta vanhanajan tuppukylätyyliin, missä kaikki tuntee muutenkin kaikki monta sukupolvea taaksepäin ja sukuselvitys on pakko antaa jo ennen tervehtimistä. No, paikkakunnalla paikkakunnan tavalla, kai.
Yhtä hyvin ne olisi voineet olla
"Mikset mene isäsi luo isänpäiväksi"
"Mulla ei ole isää"
Tai aikoinaan kouluaikana niin yleinen
"Mikset tee isänpäiväkorttia"
"Mulla ei ole isää"
Jos jonkun mielestä noissa on jonkun isätrauman työntämistä keskusteluun, on ajattelun vika kyllä ihan henkilön omassa päässä. Yleensä ihmiset pystyy vastaanottamaan tiedon siitä, että jollain ei ole isää, koska he ymmärtävät, että on olemassa erilaisia perheitä.
Eihän tässä kestämisestä tai vastaanottokyvystä ole kyse millään muotoa vaan siitä ettei sitä kuulijaa pätkääkään kiinnosta oletko sä isätön vai et. Ei noihinkaan kysymyksiin vastaa kukaan muu kuin lapsi noin.
Mikset mene isäsi luo isänpäivänä? (Kysytään vain jos tiedetään että voisi mennä)
Eiole oltu yhteyksissä
Mikset tee isänpäiväkorttia (jos joku aikuiselta kysyisi)
En koe tarpeelliseksi
Ja joo, aika monella meistä on niitä sukulaisia Helsingin ulkopuolella, pääsitpä leveilemään oikein isosti 😅
Voi ihme mitä jankkaamista.
Miksi sille kuulijalle on niin kauhean kamalaa, jos joku sanoo olevansa isätön? Varsinkaan jos ei edes tunne kunnolla tätä. Miksi se hiertää näitä niin paljon? Siitä tässä koko keskustelussa on kysymys.
Miksi pitää jankkaamalla jankata että "eeeäää, et sä voi sanoa isätön, sano että et oo tekemisissä tai et oo yhteydessä".
Nyt tulee mieleen joku lapsi joka polkee jalkaa ja huutaa että "niimmutku älä sano noin, sano näin koska mä haluuuuuun."
:D
Ei se ole kamalaa vaan aiheuttaa myötähäpeää. Sit kun selviää että tyyppi on puhunut läpiä päähänsä, ihmetyttäähän se.
Täällä ei polje jalkaa kukaan muu kuin se henkisesti isätön, jolle on vaikeaa se jos kaikki ei tajua tai välitä tai jolle sanotaan että ei sitä tarvitse otsaan kirjoittaa. Kukaan ei ole sanonut ettetkö sä saisi sanoa olevasi isätön, ihan vaan mietitty että ketä luulette sen kiinnostavan.
Kummasti menee kuitenkin tunteisiin se, että joku sanoo olevansa isätön. Vaikkei koko asia edes kiinnosta ketään. Jänskä juttu.
Eihän tässä siitä puhuta että se isättömyys häiritsisi vaan se miksi sitä pitää korostaa. Sama kun joka välissä sanois että on paskahätä.
Ei kukaan ole korostanut isättömyyttä. Se tuskin on korostamista, jos asia tulee puheeksi jossain asiayhteydessä ja sanoo tai vastaa siihen, että mulla ei ole isää.
Ei vai? Musta on ja isosti. Eri asia jos puhutaan isistä yhdessä, mutta ihan arkipäiväiseen keskusteluun vaikka isänpäivästä, jos täytyy ladella omaa perhehistoriaansa, pitäisin sitä hyvin pitkälti itsensä korostamisena. Koskee kaikkea kommunikaatiota, ei liity isättömyyteen.
Kukaan ei ala kertoa omaa perhehistoriaansa arkipäiväisissä keskusteluissa missään muualla kuin sinun mielikuvituksessasi.
Ne tilanteet missä isättömyys voidaan mainita, on juurikin silloin, kun puhutaan iseistä yhdessä, eli siis puheenaiheena on isät yleensäkin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Pikkusieluista jumiutumista.
Jos ystäväni jota käytettiin hyväksi lapsuudessa olisi sanonut itseään isättömäksi jo ennen tämän ihmissaastan kuolemaa, niin ei minulle ainakaan olisi tullut mieleenkään tarttua tuohon sanaan ja alkaa vänkäämään, että et voi sanoa noin kun sun isä on elossa.
Tosi ymmärtäväinen ja empaattinen kuva tulee ihmisestä, joka olisi tehnyt niin. Varmasti oikea superystävä muutenkin.
Joiltain autisminkirjon henkilöiltä sen ehkä voisi ainakin aluksi ymmärtää, että he eivät asiaa normaalilla tavalla ymmärrä.
Totta kai sinun tehtäväsi on tukea ystävääsi. Vaikka ystäväsi ajattelisi todellisen isänsä olevan yksisarvinen, on sinulta hienotunteista uskoa asia, joka selvästikin on herkkä hänelle.
Mutta yleisellä tasolla tällaiset pohdinnat eivät kiinnosta ihmisiä. Jos esimerkiksi sinulla on harvinainen sukunimi Y, ja joku kysyy small talkina, että mahdatko olla X. Y:n sukulainen, niin on asiallista kertoa, että kyllä olen hänelle sukua, ja sain sukunimeni biologiselta isältäni Z.Y:ltä, mutta en ole yhteydessä häneen. Se riittää useimmille ihmisille, ja on aivan turhaa rasittaa tuntemattomia sillä, koetko kyseisen henkilön isäksesi vai et.
Autisminkirjoon kuuluva ehkä saattaa kokea velvollisuudekseen selvittää asian perin pohjin, mutta ihan oikeasti ihmisiä ei kiinnosta toisten emotionaalinen suhde, vaan small talkissa kyseessä on aivan arkinen sukulaisuus tai esimerkiksi juhlapyhäsuunnitelmat.
Miksi pitäisi sanoa saaneensa sukunimen biologiselta isältä ja vielä selvittää, ettei ole yhteydessä häneen?
Jos joku kysyy onko sukua, miksei tälle kysyjälle riitä vaan vastaus joo toi ei?
Riittää totta kai sekin. Pääasia ettei jumitu selittämään miten on isätön.
Sekö se pääpointti onkin? Että joku toinen ei kestä kuulla, kun joku sanoo itseään isättömäksi?
Eipä vähän itsekäs suhtautuminen.
Minusta taas on pikkuisen itsekästä alkaa selvittää emotionaalisia taakkojaan tuntemattomille. Jos joku kysyy, että oletko sinä sitä Käkkäräisen Jaken sukua, hänelle riittää vastaukseksi kyllä tai ei. Jos hän innostuu etsimään yhteisiä tuttavia Käkkäränkylältä, hänelle riittää vastaukseksi vaikkapa että en ole juuri ollut tekemisissä Käkkäräisen puolen sukulaisten kanssa.
Mutta missään nimessä tämä henkilö ei kysynyt sitä, että oletko saanut osaksesi emotionaalisesti tyydyttävää isyyttä Käkkäräisen Jaken pojanpojalta. Häntä ei kiinnosta, eikä kulttuuriimme kuulu noita selvitellä.
Tuossa voi myös vastata ei.
Mutta mitä emotionaalisten taakkojen selvittämistä tuntemattomille siinä on, jos joku sanoo vain olevansa isätön esimerkiksi tilanteessa, missä puhutaan isänpäivästä?
"Tapaatko isääsi isänpäivänä?"
"En, mulla ei ole isää."
"Okei."
Mitä emotionaalisia taakkoja tälle kysyjälle tässä tilanteessa selvitetään kysyjälle?Jos kysyjä jotenkin vaikka sattuisi tietämään Käkkäräisen Jaken ja sen, että hän on elossa, voi hänelle olla varsin hämmentävä tieto, että Käkkäräisen Jaken lapsi ei pidä isäänsä isänään.
Edelleen niin paljon helpommalla pääsisi, jos sanoisi että ei ole tekemisissä/yhteyksissä/väleissä/ ei tunne isäänsä kovin hyvin. Sitten itsekseen ja läheistensä kanssa voisi helliä isätöntä identiteettiään.
Miksi kukaan kysyisi onko Jake sukua jos tämä jo kerran tietää henkilön?
Logiikkasi ontuu kuin maatuskamummo.
Multa kysytään jatkuvasti kotikonnuille mennessäni että *Ootkos sä sen xxx tyttöjä* vaikka hyvin tietää että olen. Se on samll talkia, ei ahdistelua tai pyrkimys kuulla onko mulla traumatausta tai koenko itseni isättömäksi.
Musta alkaa tuntua että ihmiset tekee ihan liian suuren numeron siitä onko isä läheinen vai ei. Miten voi olla niin vaikeaa elää ilman että oman isätraumansa joka kerran työntää keskusteluun.
*Meetkö porukoille isänpäivänä?*
*En mene, olen kotona*
(Ei tarvitse sanoa *En, mulla ei ole isää*)*Onko se Matti Meikäläinen sun isä?*
*On joo*
(Ei tarvitse sanoa *Mulla ei ole isää, se on ihan hirviö, mitä siinä kyselet. Lähti ostamaan maitoa kun olin 4*)*Oletko issäs ollut yhteydessä?*
*Enpä ole*
(Ei tarvitse sanoa *Olen isätön*) jne.Kuulostaa small talkilta vanhanajan tuppukylätyyliin, missä kaikki tuntee muutenkin kaikki monta sukupolvea taaksepäin ja sukuselvitys on pakko antaa jo ennen tervehtimistä. No, paikkakunnalla paikkakunnan tavalla, kai.
Yhtä hyvin ne olisi voineet olla
"Mikset mene isäsi luo isänpäiväksi"
"Mulla ei ole isää"
Tai aikoinaan kouluaikana niin yleinen
"Mikset tee isänpäiväkorttia"
"Mulla ei ole isää"
Jos jonkun mielestä noissa on jonkun isätrauman työntämistä keskusteluun, on ajattelun vika kyllä ihan henkilön omassa päässä. Yleensä ihmiset pystyy vastaanottamaan tiedon siitä, että jollain ei ole isää, koska he ymmärtävät, että on olemassa erilaisia perheitä.
Eihän tässä kestämisestä tai vastaanottokyvystä ole kyse millään muotoa vaan siitä ettei sitä kuulijaa pätkääkään kiinnosta oletko sä isätön vai et. Ei noihinkaan kysymyksiin vastaa kukaan muu kuin lapsi noin.
Mikset mene isäsi luo isänpäivänä? (Kysytään vain jos tiedetään että voisi mennä)
Eiole oltu yhteyksissä
Mikset tee isänpäiväkorttia (jos joku aikuiselta kysyisi)
En koe tarpeelliseksi
Ja joo, aika monella meistä on niitä sukulaisia Helsingin ulkopuolella, pääsitpä leveilemään oikein isosti 😅
Voi ihme mitä jankkaamista.
Miksi sille kuulijalle on niin kauhean kamalaa, jos joku sanoo olevansa isätön? Varsinkaan jos ei edes tunne kunnolla tätä. Miksi se hiertää näitä niin paljon? Siitä tässä koko keskustelussa on kysymys.
Miksi pitää jankkaamalla jankata että "eeeäää, et sä voi sanoa isätön, sano että et oo tekemisissä tai et oo yhteydessä".
Nyt tulee mieleen joku lapsi joka polkee jalkaa ja huutaa että "niimmutku älä sano noin, sano näin koska mä haluuuuuun."
:D
Ei se ole kamalaa vaan aiheuttaa myötähäpeää. Sit kun selviää että tyyppi on puhunut läpiä päähänsä, ihmetyttäähän se.
Täällä ei polje jalkaa kukaan muu kuin se henkisesti isätön, jolle on vaikeaa se jos kaikki ei tajua tai välitä tai jolle sanotaan että ei sitä tarvitse otsaan kirjoittaa. Kukaan ei ole sanonut ettetkö sä saisi sanoa olevasi isätön, ihan vaan mietitty että ketä luulette sen kiinnostavan.
Kummasti menee kuitenkin tunteisiin se, että joku sanoo olevansa isätön. Vaikkei koko asia edes kiinnosta ketään. Jänskä juttu.
Eihän tässä siitä puhuta että se isättömyys häiritsisi vaan se miksi sitä pitää korostaa. Sama kun joka välissä sanois että on paskahätä.
Ei kukaan ole korostanut isättömyyttä. Se tuskin on korostamista, jos asia tulee puheeksi jossain asiayhteydessä ja sanoo tai vastaa siihen, että mulla ei ole isää.
Ei vai? Musta on ja isosti. Eri asia jos puhutaan isistä yhdessä, mutta ihan arkipäiväiseen keskusteluun vaikka isänpäivästä, jos täytyy ladella omaa perhehistoriaansa, pitäisin sitä hyvin pitkälti itsensä korostamisena. Koskee kaikkea kommunikaatiota, ei liity isättömyyteen.
Kukaan ei ala kertoa omaa perhehistoriaansa arkipäiväisissä keskusteluissa missään muualla kuin sinun mielikuvituksessasi.
Ne tilanteet missä isättömyys voidaan mainita, on juurikin silloin, kun puhutaan iseistä yhdessä, eli siis puheenaiheena on isät yleensäkin.
Täällä on vastattu juurikin niihin arkikeskusteluihin liittyen, huomaatko?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Pikkusieluista jumiutumista.
Jos ystäväni jota käytettiin hyväksi lapsuudessa olisi sanonut itseään isättömäksi jo ennen tämän ihmissaastan kuolemaa, niin ei minulle ainakaan olisi tullut mieleenkään tarttua tuohon sanaan ja alkaa vänkäämään, että et voi sanoa noin kun sun isä on elossa.
Tosi ymmärtäväinen ja empaattinen kuva tulee ihmisestä, joka olisi tehnyt niin. Varmasti oikea superystävä muutenkin.
Joiltain autisminkirjon henkilöiltä sen ehkä voisi ainakin aluksi ymmärtää, että he eivät asiaa normaalilla tavalla ymmärrä.
Totta kai sinun tehtäväsi on tukea ystävääsi. Vaikka ystäväsi ajattelisi todellisen isänsä olevan yksisarvinen, on sinulta hienotunteista uskoa asia, joka selvästikin on herkkä hänelle.
Mutta yleisellä tasolla tällaiset pohdinnat eivät kiinnosta ihmisiä. Jos esimerkiksi sinulla on harvinainen sukunimi Y, ja joku kysyy small talkina, että mahdatko olla X. Y:n sukulainen, niin on asiallista kertoa, että kyllä olen hänelle sukua, ja sain sukunimeni biologiselta isältäni Z.Y:ltä, mutta en ole yhteydessä häneen. Se riittää useimmille ihmisille, ja on aivan turhaa rasittaa tuntemattomia sillä, koetko kyseisen henkilön isäksesi vai et.
Autisminkirjoon kuuluva ehkä saattaa kokea velvollisuudekseen selvittää asian perin pohjin, mutta ihan oikeasti ihmisiä ei kiinnosta toisten emotionaalinen suhde, vaan small talkissa kyseessä on aivan arkinen sukulaisuus tai esimerkiksi juhlapyhäsuunnitelmat.
Miksi pitäisi sanoa saaneensa sukunimen biologiselta isältä ja vielä selvittää, ettei ole yhteydessä häneen?
Jos joku kysyy onko sukua, miksei tälle kysyjälle riitä vaan vastaus joo toi ei?
Riittää totta kai sekin. Pääasia ettei jumitu selittämään miten on isätön.
Sekö se pääpointti onkin? Että joku toinen ei kestä kuulla, kun joku sanoo itseään isättömäksi?
Eipä vähän itsekäs suhtautuminen.
Minusta taas on pikkuisen itsekästä alkaa selvittää emotionaalisia taakkojaan tuntemattomille. Jos joku kysyy, että oletko sinä sitä Käkkäräisen Jaken sukua, hänelle riittää vastaukseksi kyllä tai ei. Jos hän innostuu etsimään yhteisiä tuttavia Käkkäränkylältä, hänelle riittää vastaukseksi vaikkapa että en ole juuri ollut tekemisissä Käkkäräisen puolen sukulaisten kanssa.
Mutta missään nimessä tämä henkilö ei kysynyt sitä, että oletko saanut osaksesi emotionaalisesti tyydyttävää isyyttä Käkkäräisen Jaken pojanpojalta. Häntä ei kiinnosta, eikä kulttuuriimme kuulu noita selvitellä.
Tuossa voi myös vastata ei.
Mutta mitä emotionaalisten taakkojen selvittämistä tuntemattomille siinä on, jos joku sanoo vain olevansa isätön esimerkiksi tilanteessa, missä puhutaan isänpäivästä?
"Tapaatko isääsi isänpäivänä?"
"En, mulla ei ole isää."
"Okei."
Mitä emotionaalisia taakkoja tälle kysyjälle tässä tilanteessa selvitetään kysyjälle?Jos kysyjä jotenkin vaikka sattuisi tietämään Käkkäräisen Jaken ja sen, että hän on elossa, voi hänelle olla varsin hämmentävä tieto, että Käkkäräisen Jaken lapsi ei pidä isäänsä isänään.
Edelleen niin paljon helpommalla pääsisi, jos sanoisi että ei ole tekemisissä/yhteyksissä/väleissä/ ei tunne isäänsä kovin hyvin. Sitten itsekseen ja läheistensä kanssa voisi helliä isätöntä identiteettiään.
Miksi kukaan kysyisi onko Jake sukua jos tämä jo kerran tietää henkilön?
Logiikkasi ontuu kuin maatuskamummo.
Multa kysytään jatkuvasti kotikonnuille mennessäni että *Ootkos sä sen xxx tyttöjä* vaikka hyvin tietää että olen. Se on samll talkia, ei ahdistelua tai pyrkimys kuulla onko mulla traumatausta tai koenko itseni isättömäksi.
Musta alkaa tuntua että ihmiset tekee ihan liian suuren numeron siitä onko isä läheinen vai ei. Miten voi olla niin vaikeaa elää ilman että oman isätraumansa joka kerran työntää keskusteluun.
*Meetkö porukoille isänpäivänä?*
*En mene, olen kotona*
(Ei tarvitse sanoa *En, mulla ei ole isää*)*Onko se Matti Meikäläinen sun isä?*
*On joo*
(Ei tarvitse sanoa *Mulla ei ole isää, se on ihan hirviö, mitä siinä kyselet. Lähti ostamaan maitoa kun olin 4*)*Oletko issäs ollut yhteydessä?*
*Enpä ole*
(Ei tarvitse sanoa *Olen isätön*) jne.Kuulostaa small talkilta vanhanajan tuppukylätyyliin, missä kaikki tuntee muutenkin kaikki monta sukupolvea taaksepäin ja sukuselvitys on pakko antaa jo ennen tervehtimistä. No, paikkakunnalla paikkakunnan tavalla, kai.
Yhtä hyvin ne olisi voineet olla
"Mikset mene isäsi luo isänpäiväksi"
"Mulla ei ole isää"
Tai aikoinaan kouluaikana niin yleinen
"Mikset tee isänpäiväkorttia"
"Mulla ei ole isää"
Jos jonkun mielestä noissa on jonkun isätrauman työntämistä keskusteluun, on ajattelun vika kyllä ihan henkilön omassa päässä. Yleensä ihmiset pystyy vastaanottamaan tiedon siitä, että jollain ei ole isää, koska he ymmärtävät, että on olemassa erilaisia perheitä.
Eihän tässä kestämisestä tai vastaanottokyvystä ole kyse millään muotoa vaan siitä ettei sitä kuulijaa pätkääkään kiinnosta oletko sä isätön vai et. Ei noihinkaan kysymyksiin vastaa kukaan muu kuin lapsi noin.
Mikset mene isäsi luo isänpäivänä? (Kysytään vain jos tiedetään että voisi mennä)
Eiole oltu yhteyksissä
Mikset tee isänpäiväkorttia (jos joku aikuiselta kysyisi)
En koe tarpeelliseksi
Ja joo, aika monella meistä on niitä sukulaisia Helsingin ulkopuolella, pääsitpä leveilemään oikein isosti 😅
Voi ihme mitä jankkaamista.
Miksi sille kuulijalle on niin kauhean kamalaa, jos joku sanoo olevansa isätön? Varsinkaan jos ei edes tunne kunnolla tätä. Miksi se hiertää näitä niin paljon? Siitä tässä koko keskustelussa on kysymys.
Miksi pitää jankkaamalla jankata että "eeeäää, et sä voi sanoa isätön, sano että et oo tekemisissä tai et oo yhteydessä".
Nyt tulee mieleen joku lapsi joka polkee jalkaa ja huutaa että "niimmutku älä sano noin, sano näin koska mä haluuuuuun."
:D
Ei se ole kamalaa vaan aiheuttaa myötähäpeää. Sit kun selviää että tyyppi on puhunut läpiä päähänsä, ihmetyttäähän se.
Täällä ei polje jalkaa kukaan muu kuin se henkisesti isätön, jolle on vaikeaa se jos kaikki ei tajua tai välitä tai jolle sanotaan että ei sitä tarvitse otsaan kirjoittaa. Kukaan ei ole sanonut ettetkö sä saisi sanoa olevasi isätön, ihan vaan mietitty että ketä luulette sen kiinnostavan.
Kummasti menee kuitenkin tunteisiin se, että joku sanoo olevansa isätön. Vaikkei koko asia edes kiinnosta ketään. Jänskä juttu.
Eihän tässä siitä puhuta että se isättömyys häiritsisi vaan se miksi sitä pitää korostaa. Sama kun joka välissä sanois että on paskahätä.
Ei kukaan ole korostanut isättömyyttä. Se tuskin on korostamista, jos asia tulee puheeksi jossain asiayhteydessä ja sanoo tai vastaa siihen, että mulla ei ole isää.
Ei vai? Musta on ja isosti. Eri asia jos puhutaan isistä yhdessä, mutta ihan arkipäiväiseen keskusteluun vaikka isänpäivästä, jos täytyy ladella omaa perhehistoriaansa, pitäisin sitä hyvin pitkälti itsensä korostamisena. Koskee kaikkea kommunikaatiota, ei liity isättömyyteen.
Kukaan ei ala kertoa omaa perhehistoriaansa arkipäiväisissä keskusteluissa missään muualla kuin sinun mielikuvituksessasi.
Ne tilanteet missä isättömyys voidaan mainita, on juurikin silloin, kun puhutaan iseistä yhdessä, eli siis puheenaiheena on isät yleensäkin.
Täällä on vastattu juurikin niihin arkikeskusteluihin liittyen, huomaatko?
Arkisten keskustelujen aiheena voi olla myös isät. Ei täällä kukaan ole kertonut sellaisesta tilanteesta, missä on puhuttu vaikka koenumeroista ja sitten joku on vasn sanonut olevansa isätön.
Arkisia keskusteluja iseistä voidaan käydä esimerkiksi juhlapyhien tienoilla. Tällöin keskustelun aiheeksi voi nousta isät.
Sosiaalisten tilanteiden alkeet numero 798.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Pikkusieluista jumiutumista.
Jos ystäväni jota käytettiin hyväksi lapsuudessa olisi sanonut itseään isättömäksi jo ennen tämän ihmissaastan kuolemaa, niin ei minulle ainakaan olisi tullut mieleenkään tarttua tuohon sanaan ja alkaa vänkäämään, että et voi sanoa noin kun sun isä on elossa.
Tosi ymmärtäväinen ja empaattinen kuva tulee ihmisestä, joka olisi tehnyt niin. Varmasti oikea superystävä muutenkin.
Joiltain autisminkirjon henkilöiltä sen ehkä voisi ainakin aluksi ymmärtää, että he eivät asiaa normaalilla tavalla ymmärrä.
Totta kai sinun tehtäväsi on tukea ystävääsi. Vaikka ystäväsi ajattelisi todellisen isänsä olevan yksisarvinen, on sinulta hienotunteista uskoa asia, joka selvästikin on herkkä hänelle.
Mutta yleisellä tasolla tällaiset pohdinnat eivät kiinnosta ihmisiä. Jos esimerkiksi sinulla on harvinainen sukunimi Y, ja joku kysyy small talkina, että mahdatko olla X. Y:n sukulainen, niin on asiallista kertoa, että kyllä olen hänelle sukua, ja sain sukunimeni biologiselta isältäni Z.Y:ltä, mutta en ole yhteydessä häneen. Se riittää useimmille ihmisille, ja on aivan turhaa rasittaa tuntemattomia sillä, koetko kyseisen henkilön isäksesi vai et.
Autisminkirjoon kuuluva ehkä saattaa kokea velvollisuudekseen selvittää asian perin pohjin, mutta ihan oikeasti ihmisiä ei kiinnosta toisten emotionaalinen suhde, vaan small talkissa kyseessä on aivan arkinen sukulaisuus tai esimerkiksi juhlapyhäsuunnitelmat.
Miksi pitäisi sanoa saaneensa sukunimen biologiselta isältä ja vielä selvittää, ettei ole yhteydessä häneen?
Jos joku kysyy onko sukua, miksei tälle kysyjälle riitä vaan vastaus joo toi ei?
Riittää totta kai sekin. Pääasia ettei jumitu selittämään miten on isätön.
Sekö se pääpointti onkin? Että joku toinen ei kestä kuulla, kun joku sanoo itseään isättömäksi?
Eipä vähän itsekäs suhtautuminen.
Minusta taas on pikkuisen itsekästä alkaa selvittää emotionaalisia taakkojaan tuntemattomille. Jos joku kysyy, että oletko sinä sitä Käkkäräisen Jaken sukua, hänelle riittää vastaukseksi kyllä tai ei. Jos hän innostuu etsimään yhteisiä tuttavia Käkkäränkylältä, hänelle riittää vastaukseksi vaikkapa että en ole juuri ollut tekemisissä Käkkäräisen puolen sukulaisten kanssa.
Mutta missään nimessä tämä henkilö ei kysynyt sitä, että oletko saanut osaksesi emotionaalisesti tyydyttävää isyyttä Käkkäräisen Jaken pojanpojalta. Häntä ei kiinnosta, eikä kulttuuriimme kuulu noita selvitellä.
Tuossa voi myös vastata ei.
Mutta mitä emotionaalisten taakkojen selvittämistä tuntemattomille siinä on, jos joku sanoo vain olevansa isätön esimerkiksi tilanteessa, missä puhutaan isänpäivästä?
"Tapaatko isääsi isänpäivänä?"
"En, mulla ei ole isää."
"Okei."
Mitä emotionaalisia taakkoja tälle kysyjälle tässä tilanteessa selvitetään kysyjälle?Jos kysyjä jotenkin vaikka sattuisi tietämään Käkkäräisen Jaken ja sen, että hän on elossa, voi hänelle olla varsin hämmentävä tieto, että Käkkäräisen Jaken lapsi ei pidä isäänsä isänään.
Edelleen niin paljon helpommalla pääsisi, jos sanoisi että ei ole tekemisissä/yhteyksissä/väleissä/ ei tunne isäänsä kovin hyvin. Sitten itsekseen ja läheistensä kanssa voisi helliä isätöntä identiteettiään.
Miksi kukaan kysyisi onko Jake sukua jos tämä jo kerran tietää henkilön?
Logiikkasi ontuu kuin maatuskamummo.
Multa kysytään jatkuvasti kotikonnuille mennessäni että *Ootkos sä sen xxx tyttöjä* vaikka hyvin tietää että olen. Se on samll talkia, ei ahdistelua tai pyrkimys kuulla onko mulla traumatausta tai koenko itseni isättömäksi.
Musta alkaa tuntua että ihmiset tekee ihan liian suuren numeron siitä onko isä läheinen vai ei. Miten voi olla niin vaikeaa elää ilman että oman isätraumansa joka kerran työntää keskusteluun.
*Meetkö porukoille isänpäivänä?*
*En mene, olen kotona*
(Ei tarvitse sanoa *En, mulla ei ole isää*)*Onko se Matti Meikäläinen sun isä?*
*On joo*
(Ei tarvitse sanoa *Mulla ei ole isää, se on ihan hirviö, mitä siinä kyselet. Lähti ostamaan maitoa kun olin 4*)*Oletko issäs ollut yhteydessä?*
*Enpä ole*
(Ei tarvitse sanoa *Olen isätön*) jne.Kuulostaa small talkilta vanhanajan tuppukylätyyliin, missä kaikki tuntee muutenkin kaikki monta sukupolvea taaksepäin ja sukuselvitys on pakko antaa jo ennen tervehtimistä. No, paikkakunnalla paikkakunnan tavalla, kai.
Yhtä hyvin ne olisi voineet olla
"Mikset mene isäsi luo isänpäiväksi"
"Mulla ei ole isää"
Tai aikoinaan kouluaikana niin yleinen
"Mikset tee isänpäiväkorttia"
"Mulla ei ole isää"
Jos jonkun mielestä noissa on jonkun isätrauman työntämistä keskusteluun, on ajattelun vika kyllä ihan henkilön omassa päässä. Yleensä ihmiset pystyy vastaanottamaan tiedon siitä, että jollain ei ole isää, koska he ymmärtävät, että on olemassa erilaisia perheitä.
Eihän tässä kestämisestä tai vastaanottokyvystä ole kyse millään muotoa vaan siitä ettei sitä kuulijaa pätkääkään kiinnosta oletko sä isätön vai et. Ei noihinkaan kysymyksiin vastaa kukaan muu kuin lapsi noin.
Mikset mene isäsi luo isänpäivänä? (Kysytään vain jos tiedetään että voisi mennä)
Eiole oltu yhteyksissä
Mikset tee isänpäiväkorttia (jos joku aikuiselta kysyisi)
En koe tarpeelliseksi
Ja joo, aika monella meistä on niitä sukulaisia Helsingin ulkopuolella, pääsitpä leveilemään oikein isosti 😅
Voi ihme mitä jankkaamista.
Miksi sille kuulijalle on niin kauhean kamalaa, jos joku sanoo olevansa isätön? Varsinkaan jos ei edes tunne kunnolla tätä. Miksi se hiertää näitä niin paljon? Siitä tässä koko keskustelussa on kysymys.
Miksi pitää jankkaamalla jankata että "eeeäää, et sä voi sanoa isätön, sano että et oo tekemisissä tai et oo yhteydessä".
Nyt tulee mieleen joku lapsi joka polkee jalkaa ja huutaa että "niimmutku älä sano noin, sano näin koska mä haluuuuuun."
:D
Ei se ole kamalaa vaan aiheuttaa myötähäpeää. Sit kun selviää että tyyppi on puhunut läpiä päähänsä, ihmetyttäähän se.
Täällä ei polje jalkaa kukaan muu kuin se henkisesti isätön, jolle on vaikeaa se jos kaikki ei tajua tai välitä tai jolle sanotaan että ei sitä tarvitse otsaan kirjoittaa. Kukaan ei ole sanonut ettetkö sä saisi sanoa olevasi isätön, ihan vaan mietitty että ketä luulette sen kiinnostavan.
Kummasti menee kuitenkin tunteisiin se, että joku sanoo olevansa isätön. Vaikkei koko asia edes kiinnosta ketään. Jänskä juttu.
Eihän tässä siitä puhuta että se isättömyys häiritsisi vaan se miksi sitä pitää korostaa. Sama kun joka välissä sanois että on paskahätä.
Ei kukaan ole korostanut isättömyyttä. Se tuskin on korostamista, jos asia tulee puheeksi jossain asiayhteydessä ja sanoo tai vastaa siihen, että mulla ei ole isää.
Ei vai? Musta on ja isosti. Eri asia jos puhutaan isistä yhdessä, mutta ihan arkipäiväiseen keskusteluun vaikka isänpäivästä, jos täytyy ladella omaa perhehistoriaansa, pitäisin sitä hyvin pitkälti itsensä korostamisena. Koskee kaikkea kommunikaatiota, ei liity isättömyyteen.
Kukaan ei ala kertoa omaa perhehistoriaansa arkipäiväisissä keskusteluissa missään muualla kuin sinun mielikuvituksessasi.
Ne tilanteet missä isättömyys voidaan mainita, on juurikin silloin, kun puhutaan iseistä yhdessä, eli siis puheenaiheena on isät yleensäkin.
Täällä on vastattu juurikin niihin arkikeskusteluihin liittyen, huomaatko?
Arkisten keskustelujen aiheena voi olla myös isät. Ei täällä kukaan ole kertonut sellaisesta tilanteesta, missä on puhuttu vaikka koenumeroista ja sitten joku on vasn sanonut olevansa isätön.
Arkisia keskusteluja iseistä voidaan käydä esimerkiksi juhlapyhien tienoilla. Tällöin keskustelun aiheeksi voi nousta isät.
Sosiaalisten tilanteiden alkeet numero 798.
Sehän se pointti olikin ettei sitä isättömyyttä ole mikään pakko tunkea arkikeskusteluun vaikka kuinka puhuttaisiin iseistä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Pikkusieluista jumiutumista.
Jos ystäväni jota käytettiin hyväksi lapsuudessa olisi sanonut itseään isättömäksi jo ennen tämän ihmissaastan kuolemaa, niin ei minulle ainakaan olisi tullut mieleenkään tarttua tuohon sanaan ja alkaa vänkäämään, että et voi sanoa noin kun sun isä on elossa.
Tosi ymmärtäväinen ja empaattinen kuva tulee ihmisestä, joka olisi tehnyt niin. Varmasti oikea superystävä muutenkin.
Joiltain autisminkirjon henkilöiltä sen ehkä voisi ainakin aluksi ymmärtää, että he eivät asiaa normaalilla tavalla ymmärrä.
Totta kai sinun tehtäväsi on tukea ystävääsi. Vaikka ystäväsi ajattelisi todellisen isänsä olevan yksisarvinen, on sinulta hienotunteista uskoa asia, joka selvästikin on herkkä hänelle.
Mutta yleisellä tasolla tällaiset pohdinnat eivät kiinnosta ihmisiä. Jos esimerkiksi sinulla on harvinainen sukunimi Y, ja joku kysyy small talkina, että mahdatko olla X. Y:n sukulainen, niin on asiallista kertoa, että kyllä olen hänelle sukua, ja sain sukunimeni biologiselta isältäni Z.Y:ltä, mutta en ole yhteydessä häneen. Se riittää useimmille ihmisille, ja on aivan turhaa rasittaa tuntemattomia sillä, koetko kyseisen henkilön isäksesi vai et.
Autisminkirjoon kuuluva ehkä saattaa kokea velvollisuudekseen selvittää asian perin pohjin, mutta ihan oikeasti ihmisiä ei kiinnosta toisten emotionaalinen suhde, vaan small talkissa kyseessä on aivan arkinen sukulaisuus tai esimerkiksi juhlapyhäsuunnitelmat.
Miksi pitäisi sanoa saaneensa sukunimen biologiselta isältä ja vielä selvittää, ettei ole yhteydessä häneen?
Jos joku kysyy onko sukua, miksei tälle kysyjälle riitä vaan vastaus joo toi ei?
Riittää totta kai sekin. Pääasia ettei jumitu selittämään miten on isätön.
Sekö se pääpointti onkin? Että joku toinen ei kestä kuulla, kun joku sanoo itseään isättömäksi?
Eipä vähän itsekäs suhtautuminen.
Minusta taas on pikkuisen itsekästä alkaa selvittää emotionaalisia taakkojaan tuntemattomille. Jos joku kysyy, että oletko sinä sitä Käkkäräisen Jaken sukua, hänelle riittää vastaukseksi kyllä tai ei. Jos hän innostuu etsimään yhteisiä tuttavia Käkkäränkylältä, hänelle riittää vastaukseksi vaikkapa että en ole juuri ollut tekemisissä Käkkäräisen puolen sukulaisten kanssa.
Mutta missään nimessä tämä henkilö ei kysynyt sitä, että oletko saanut osaksesi emotionaalisesti tyydyttävää isyyttä Käkkäräisen Jaken pojanpojalta. Häntä ei kiinnosta, eikä kulttuuriimme kuulu noita selvitellä.
Tuossa voi myös vastata ei.
Mutta mitä emotionaalisten taakkojen selvittämistä tuntemattomille siinä on, jos joku sanoo vain olevansa isätön esimerkiksi tilanteessa, missä puhutaan isänpäivästä?
"Tapaatko isääsi isänpäivänä?"
"En, mulla ei ole isää."
"Okei."
Mitä emotionaalisia taakkoja tälle kysyjälle tässä tilanteessa selvitetään kysyjälle?Jos kysyjä jotenkin vaikka sattuisi tietämään Käkkäräisen Jaken ja sen, että hän on elossa, voi hänelle olla varsin hämmentävä tieto, että Käkkäräisen Jaken lapsi ei pidä isäänsä isänään.
Edelleen niin paljon helpommalla pääsisi, jos sanoisi että ei ole tekemisissä/yhteyksissä/väleissä/ ei tunne isäänsä kovin hyvin. Sitten itsekseen ja läheistensä kanssa voisi helliä isätöntä identiteettiään.
Miksi kukaan kysyisi onko Jake sukua jos tämä jo kerran tietää henkilön?
Logiikkasi ontuu kuin maatuskamummo.
Multa kysytään jatkuvasti kotikonnuille mennessäni että *Ootkos sä sen xxx tyttöjä* vaikka hyvin tietää että olen. Se on samll talkia, ei ahdistelua tai pyrkimys kuulla onko mulla traumatausta tai koenko itseni isättömäksi.
Musta alkaa tuntua että ihmiset tekee ihan liian suuren numeron siitä onko isä läheinen vai ei. Miten voi olla niin vaikeaa elää ilman että oman isätraumansa joka kerran työntää keskusteluun.
*Meetkö porukoille isänpäivänä?*
*En mene, olen kotona*
(Ei tarvitse sanoa *En, mulla ei ole isää*)*Onko se Matti Meikäläinen sun isä?*
*On joo*
(Ei tarvitse sanoa *Mulla ei ole isää, se on ihan hirviö, mitä siinä kyselet. Lähti ostamaan maitoa kun olin 4*)*Oletko issäs ollut yhteydessä?*
*Enpä ole*
(Ei tarvitse sanoa *Olen isätön*) jne.Kuulostaa small talkilta vanhanajan tuppukylätyyliin, missä kaikki tuntee muutenkin kaikki monta sukupolvea taaksepäin ja sukuselvitys on pakko antaa jo ennen tervehtimistä. No, paikkakunnalla paikkakunnan tavalla, kai.
Yhtä hyvin ne olisi voineet olla
"Mikset mene isäsi luo isänpäiväksi"
"Mulla ei ole isää"
Tai aikoinaan kouluaikana niin yleinen
"Mikset tee isänpäiväkorttia"
"Mulla ei ole isää"
Jos jonkun mielestä noissa on jonkun isätrauman työntämistä keskusteluun, on ajattelun vika kyllä ihan henkilön omassa päässä. Yleensä ihmiset pystyy vastaanottamaan tiedon siitä, että jollain ei ole isää, koska he ymmärtävät, että on olemassa erilaisia perheitä.
Eihän tässä kestämisestä tai vastaanottokyvystä ole kyse millään muotoa vaan siitä ettei sitä kuulijaa pätkääkään kiinnosta oletko sä isätön vai et. Ei noihinkaan kysymyksiin vastaa kukaan muu kuin lapsi noin.
Mikset mene isäsi luo isänpäivänä? (Kysytään vain jos tiedetään että voisi mennä)
Eiole oltu yhteyksissä
Mikset tee isänpäiväkorttia (jos joku aikuiselta kysyisi)
En koe tarpeelliseksi
Ja joo, aika monella meistä on niitä sukulaisia Helsingin ulkopuolella, pääsitpä leveilemään oikein isosti 😅
Voi ihme mitä jankkaamista.
Miksi sille kuulijalle on niin kauhean kamalaa, jos joku sanoo olevansa isätön? Varsinkaan jos ei edes tunne kunnolla tätä. Miksi se hiertää näitä niin paljon? Siitä tässä koko keskustelussa on kysymys.
Miksi pitää jankkaamalla jankata että "eeeäää, et sä voi sanoa isätön, sano että et oo tekemisissä tai et oo yhteydessä".
Nyt tulee mieleen joku lapsi joka polkee jalkaa ja huutaa että "niimmutku älä sano noin, sano näin koska mä haluuuuuun."
:D
Ei se ole kamalaa vaan aiheuttaa myötähäpeää. Sit kun selviää että tyyppi on puhunut läpiä päähänsä, ihmetyttäähän se.
Täällä ei polje jalkaa kukaan muu kuin se henkisesti isätön, jolle on vaikeaa se jos kaikki ei tajua tai välitä tai jolle sanotaan että ei sitä tarvitse otsaan kirjoittaa. Kukaan ei ole sanonut ettetkö sä saisi sanoa olevasi isätön, ihan vaan mietitty että ketä luulette sen kiinnostavan.
Kummasti menee kuitenkin tunteisiin se, että joku sanoo olevansa isätön. Vaikkei koko asia edes kiinnosta ketään. Jänskä juttu.
Eihän tässä siitä puhuta että se isättömyys häiritsisi vaan se miksi sitä pitää korostaa. Sama kun joka välissä sanois että on paskahätä.
Ei kukaan ole korostanut isättömyyttä. Se tuskin on korostamista, jos asia tulee puheeksi jossain asiayhteydessä ja sanoo tai vastaa siihen, että mulla ei ole isää.
Ei vai? Musta on ja isosti. Eri asia jos puhutaan isistä yhdessä, mutta ihan arkipäiväiseen keskusteluun vaikka isänpäivästä, jos täytyy ladella omaa perhehistoriaansa, pitäisin sitä hyvin pitkälti itsensä korostamisena. Koskee kaikkea kommunikaatiota, ei liity isättömyyteen.
Kukaan ei ala kertoa omaa perhehistoriaansa arkipäiväisissä keskusteluissa missään muualla kuin sinun mielikuvituksessasi.
Ne tilanteet missä isättömyys voidaan mainita, on juurikin silloin, kun puhutaan iseistä yhdessä, eli siis puheenaiheena on isät yleensäkin.
Täällä on vastattu juurikin niihin arkikeskusteluihin liittyen, huomaatko?
Arkisten keskustelujen aiheena voi olla myös isät. Ei täällä kukaan ole kertonut sellaisesta tilanteesta, missä on puhuttu vaikka koenumeroista ja sitten joku on vasn sanonut olevansa isätön.
Arkisia keskusteluja iseistä voidaan käydä esimerkiksi juhlapyhien tienoilla. Tällöin keskustelun aiheeksi voi nousta isät.
Sosiaalisten tilanteiden alkeet numero 798.
Täällä olevat esimerkit on kaikki tilanteita, joissa ei puhuta yksilöiden iseistä
Alue: Aihe vapaa
Minä olen vuosikymmeniä sanonut olevani isätön, koska se on tilanteeni.
Ei pitäisi kutittaa muiden persuksia, vaikka tausta olisikin heidän mielestään "väärä".