Miten te oikein keksitte lapselle aina tilannesidonnaisen seuraamuksen (rangaistuksen)

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei meillä mietitä tuollaista. Lapsi voi luottaa vanhempaansa ja siihen, että vanhemman sana pitää. Jos kerron, että nyt lähdetään viemään pakettia postiin, niin sitten mennään, en kesken matkan keksi, että eikun leikkipuistoonhan minä haluan. Paketin vieminen on tärkeä juttu, 3v saa luvan kantaa sitä, joten ei hän visko pipoaan vessanpyttyyn, minähän tarvitsen häntä avukseni!

Me emme siis ole tekemässä mitään pikaista juttua, meillä on yhteinen asia toimitettavana!

Lapsi ei halua olla syömässä, joten lautanen pois ja lapselle todetaan, että se on sitten kiitos ruuasta. Meillä lapset tosin tietävät, että seuraavan kerran yhtään mitään on tarjolla vasta parin tunnin kuluttua, joten ihan turha kiukuta seuraavaksi, luotettava vanhempi toteaa, että äsken oli ruoka-aika, seuraavaksi on välipala, sinun tulee nyt jaksaa odottaa.

Ei rangaistuksia, sillä tekee elämänsä vain hankalaksi. Sen sijaan vanhempana pidetään kiinni siitä,  mitä on tullut sanottua ja jokaisena päivävä osoitetaan lapselle, miten tärkeä hän on koko perheen hyvinvoinnille, miten tarpeellinen hän on.

Nämä on ihan hyviä neuvoja mutta mitäs sitten kun se lapsi viskaa paketin hankeen ja heittäytyy äksäksi maahan tai joku muu skenaario? Eli mitä teet silloin kun lapsi ei tottelekaan? Jokainen uhmaikäinen uhmaa joskus

Jos lapsi tietää, että hän on tarpeellinen kantaessaan sitä pakettia, niin miksi hän viskoisi sen hankeen? Ihan oikeasti - jokainen meistä haluaa, että häntä tarvitaan ja kuin näin on, ei helposti ryhdy kiukkuamaan. Toki uhmaikäinen on eksyksissä itsensä kanssa ajoittain, mutta sekin on ennakoitavissa, jos osaa "lukea" lastaan eikä siitä pidä lasta rangaista.

Totteleminen on minusta outo sana, kun kyseessä on se, että meidän tulee yhdessä tehdä jotain. Jos haluaa lapsensa olevan kuin koira, niin noudattaa koirankasvatuksen sääntöjä. Ne ovat muuten varsin toimivia moneen tilenteeseen etenkin siksi, että niiden avulla tehdään selväksi syyt ja seuraukset. Lapsellekin opetetaan, miten toimitaan oikein, ei ainoastaan kielletä väärää. Jos oikein tekeminen on tottelemista, niin mallioppiminen on toimiva tapa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Siis kaikissa noissa yllä kuvatuissa tilanteissa otan lapsen siihen syliin/kasvotusten, ja kerron tiukasti miksi tuollainen käytös ei sovi. Ja että lähtiessä nyt vaan puetaan jne. Ei ole tullut edes mieleen jaella jotain rangaistuksia. Jos lapsi ei halua istua pöydässä niin ei ole pakko, parempihan se on poistua omiin hommiinsa kuin häiritä muita. Usein ihan vaan vedän sen tuolin kauemmas pöydästä jos alkaa potkiminen, aika nopeasti se lapsi yleensä sitten kuitenkin haluaa syödä. Jos ei halua pukea niin otan syliin ja puen, no en tietysti väkisin vaan sitten ei auta kuin odottaa että tilanne rauhoittuu jos ihan yli menee (kuopuksella oli taipumus saada semmoisia itkupotkuraivari-kilareita, joihin ei auta kuin aika). Oletan siis että tää lapsi on joku ihan pieni kun tilanteet on tuommoisia.

Tietenkin olen ensin toiminut noin. Kieltänyt, selittänyt miksi ei saa. Sitten kieltänyt tiukemmin jne. Kuten kuvaat. Teillä se toimi, meillä ei. Ja koska jos olen jonkun asian lukuisia kertoja jo kieltänyt, niin pakkohan on alkaa miettiä seuraamuksia kun pelkät kiellot ei tehoa. Ap

Miksi et anna sen lapsen poistua pöydästä? Tähän et ole vastannut.

Koska se ei sitten syö ja on nälässä eikä syö vaikka on nälässä. Lapsen painon suhteen on ollut huolta, ollaan oltu alipainon takia neuvolan tiiviimmässä seurannassakin jossain vaiheessa. Ja siellä sanottu, että tarvitsee enemmän ravintoa. Nälkä ei kasvata tätä lasta syömään enemmän tai paremmin tai seuraavalla aterialla. Nälkä ei haittaa häntä itseään. Mutta hänen kasvua ja kehitystä syömättä jättäminen haittaa. Ap

Pakottaminen ei edelleenkään ole ratkaisu syömisongelmiin. Päinvastoin se aiheuttaa vastareaktion lapsessa. Ruokailu ei saa olla tahtojen taisto vaan rento ja miellyttävä hetki.

Ota lapsi mukaan ruuanlaittoon. Ateriaan kuuluu eri osia kuten salaattia, pääruoka ja lisuke. Lapsi saa valita vaikka mieleisensä lisukkeen.

Voin vakuuttaa, ettei yksikään ravitsemusterapeutti suosittele lapsen istuttamista pakolla ruuan ääressä. Se on todennäköisesti ongelmienne syy eikä seuraus.

Kun hän on ihan yksivuotiaasta saakka osallistunut ruoanlaittoon ja leipomiseen. Ei sillä ole ollut vaikutusta. Enkä istuta häntä pakolla ruoan ääressä vaan yritän kasvattaa siihen, että ruoka-aikana istutaan jonkin aikaa yhdessä pöydässä vaikka keskustelemassa jostain mukavasta (ja toiveenani on, että siinä samalla vaikka vahingossa menisi vähän ruokaa suuhunkin).

Ap

Miksi et sitten keskustele mukavista vaan teet ruokailutilanteesta kieltojankkauksen? 

Noniin, ymmärtäkää taas aivan väärin. Tietenkin keskustelen mukavista. Mutta jos lapsi potkii, on pakko kieltää. Ja jos kiellot ei tehoa pitäisi keksiä joku seuraamus. Ap

Sun pitäisi pyrkiä siihen, että se tilanne ei edes pääse siihen, että lapsi potkii.

Anna lapsen syödä mitä se tahtoo, lautaselle voi laittaa sitä muuta ruokaa, mutta sitä ei ole pakko syödä. Lapsella ei ole enää mitään syytä alkaa kiukutella. Tässä skenaariossa sulta ei edes mene auktoriteetti, kun lasta ei missään vaiheessa ole edes velvoitettu syömään muuta. Teidän ruokailuista tulee rauhallisia, kaikki saa ravintoa ja kun tilanne on rento ja mukava, niin lapsi saattaa joskus vanhingossa syödä sitä ruokaa.

Mun serkku söi pienenä vaan makaronia ketsupin kanssa ja banaaneja sekä hedelmäpommijogurttia. Jossain vaiheessa mun täti lopetti kaiken pakottamisen syömisen suhteen. Serkku sitten söi noita, kun muut söi tavallista ruokaa. Serkusta on tullut ihan tolkun aikuinen, joka syö nykyään monipuolisesti.

Ei kun hän ei ihan oikeasti syö vaikka tekisi noin, kokeiltu on lukuisia kertoja. Jos ruokana on vaikka makaronilaatikkoa ja vihannespaloja ja raejuustoa lisukkeena, niin ei syö mitään. Ei edes vahingossa, ei edes huomio harhauttettuna muuhun.

Lapseni on juuri tullainen mitä serkkusi, että syö vain tyyliin makaronia ketsupilla, banaania ja hedelmäpommijugurttia. Mitään muuta missään ei. Edes makaronilaatikkoa ei, vaikka siinä on osana se makaroni.

Eli pitäisikö sitten aina joka aterialla olla myös noita? Ettei potkisi pöytää vai?

Olen kokeillut pitkään tätäkin. Silloin ei potki pöytää mutta ei myöskään edes vahingossa syö lautasen reunalta mitään muuta.

Ap

Kyllä, nimenomaan noin. Lautasella vähän muuta ja sitten syö niitä ruokia mitä suostuu syömään ja mitään ei ole pakko syödä. Häviää tilanteesta kokonaan se mahdollisuus kiukuta. Kukaan ei menetä kasvojaan ja kaikki saa ruokaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Siis kaikissa noissa yllä kuvatuissa tilanteissa otan lapsen siihen syliin/kasvotusten, ja kerron tiukasti miksi tuollainen käytös ei sovi. Ja että lähtiessä nyt vaan puetaan jne. Ei ole tullut edes mieleen jaella jotain rangaistuksia. Jos lapsi ei halua istua pöydässä niin ei ole pakko, parempihan se on poistua omiin hommiinsa kuin häiritä muita. Usein ihan vaan vedän sen tuolin kauemmas pöydästä jos alkaa potkiminen, aika nopeasti se lapsi yleensä sitten kuitenkin haluaa syödä. Jos ei halua pukea niin otan syliin ja puen, no en tietysti väkisin vaan sitten ei auta kuin odottaa että tilanne rauhoittuu jos ihan yli menee (kuopuksella oli taipumus saada semmoisia itkupotkuraivari-kilareita, joihin ei auta kuin aika). Oletan siis että tää lapsi on joku ihan pieni kun tilanteet on tuommoisia.

Tietenkin olen ensin toiminut noin. Kieltänyt, selittänyt miksi ei saa. Sitten kieltänyt tiukemmin jne. Kuten kuvaat. Teillä se toimi, meillä ei. Ja koska jos olen jonkun asian lukuisia kertoja jo kieltänyt, niin pakkohan on alkaa miettiä seuraamuksia kun pelkät kiellot ei tehoa. Ap

Miksi et anna sen lapsen poistua pöydästä? Tähän et ole vastannut.

Koska se ei sitten syö ja on nälässä eikä syö vaikka on nälässä. Lapsen painon suhteen on ollut huolta, ollaan oltu alipainon takia neuvolan tiiviimmässä seurannassakin jossain vaiheessa. Ja siellä sanottu, että tarvitsee enemmän ravintoa. Nälkä ei kasvata tätä lasta syömään enemmän tai paremmin tai seuraavalla aterialla. Nälkä ei haittaa häntä itseään. Mutta hänen kasvua ja kehitystä syömättä jättäminen haittaa. Ap

Pakottaminen ei edelleenkään ole ratkaisu syömisongelmiin. Päinvastoin se aiheuttaa vastareaktion lapsessa. Ruokailu ei saa olla tahtojen taisto vaan rento ja miellyttävä hetki.

Ota lapsi mukaan ruuanlaittoon. Ateriaan kuuluu eri osia kuten salaattia, pääruoka ja lisuke. Lapsi saa valita vaikka mieleisensä lisukkeen.

Voin vakuuttaa, ettei yksikään ravitsemusterapeutti suosittele lapsen istuttamista pakolla ruuan ääressä. Se on todennäköisesti ongelmienne syy eikä seuraus.

Kun hän on ihan yksivuotiaasta saakka osallistunut ruoanlaittoon ja leipomiseen. Ei sillä ole ollut vaikutusta. Enkä istuta häntä pakolla ruoan ääressä vaan yritän kasvattaa siihen, että ruoka-aikana istutaan jonkin aikaa yhdessä pöydässä vaikka keskustelemassa jostain mukavasta (ja toiveenani on, että siinä samalla vaikka vahingossa menisi vähän ruokaa suuhunkin).

Ap

Miksi et sitten keskustele mukavista vaan teet ruokailutilanteesta kieltojankkauksen? 

Noniin, ymmärtäkää taas aivan väärin. Tietenkin keskustelen mukavista. Mutta jos lapsi potkii, on pakko kieltää. Ja jos kiellot ei tehoa pitäisi keksiä joku seuraamus. Ap

Sun pitäisi pyrkiä siihen, että se tilanne ei edes pääse siihen, että lapsi potkii.

Anna lapsen syödä mitä se tahtoo, lautaselle voi laittaa sitä muuta ruokaa, mutta sitä ei ole pakko syödä. Lapsella ei ole enää mitään syytä alkaa kiukutella. Tässä skenaariossa sulta ei edes mene auktoriteetti, kun lasta ei missään vaiheessa ole edes velvoitettu syömään muuta. Teidän ruokailuista tulee rauhallisia, kaikki saa ravintoa ja kun tilanne on rento ja mukava, niin lapsi saattaa joskus vanhingossa syödä sitä ruokaa.

Mun serkku söi pienenä vaan makaronia ketsupin kanssa ja banaaneja sekä hedelmäpommijogurttia. Jossain vaiheessa mun täti lopetti kaiken pakottamisen syömisen suhteen. Serkku sitten söi noita, kun muut söi tavallista ruokaa. Serkusta on tullut ihan tolkun aikuinen, joka syö nykyään monipuolisesti.

Ei kun hän ei ihan oikeasti syö vaikka tekisi noin, kokeiltu on lukuisia kertoja. Jos ruokana on vaikka makaronilaatikkoa ja vihannespaloja ja raejuustoa lisukkeena, niin ei syö mitään. Ei edes vahingossa, ei edes huomio harhauttettuna muuhun.

Lapseni on juuri tullainen mitä serkkusi, että syö vain tyyliin makaronia ketsupilla, banaania ja hedelmäpommijugurttia. Mitään muuta missään ei. Edes makaronilaatikkoa ei, vaikka siinä on osana se makaroni.

Eli pitäisikö sitten aina joka aterialla olla myös noita? Ettei potkisi pöytää vai?

Olen kokeillut pitkään tätäkin. Silloin ei potki pöytää mutta ei myöskään edes vahingossa syö lautasen reunalta mitään muuta.

Ap

Miksei voisi antaa? Onko ruokailun tarkoituksena olla joku kasvattava kokemus vai saada ravintoa pysyäkseen hen gissä?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei meillä mietitä tuollaista. Lapsi voi luottaa vanhempaansa ja siihen, että vanhemman sana pitää. Jos kerron, että nyt lähdetään viemään pakettia postiin, niin sitten mennään, en kesken matkan keksi, että eikun leikkipuistoonhan minä haluan. Paketin vieminen on tärkeä juttu, 3v saa luvan kantaa sitä, joten ei hän visko pipoaan vessanpyttyyn, minähän tarvitsen häntä avukseni!

Me emme siis ole tekemässä mitään pikaista juttua, meillä on yhteinen asia toimitettavana!

Lapsi ei halua olla syömässä, joten lautanen pois ja lapselle todetaan, että se on sitten kiitos ruuasta. Meillä lapset tosin tietävät, että seuraavan kerran yhtään mitään on tarjolla vasta parin tunnin kuluttua, joten ihan turha kiukuta seuraavaksi, luotettava vanhempi toteaa, että äsken oli ruoka-aika, seuraavaksi on välipala, sinun tulee nyt jaksaa odottaa.

Ei rangaistuksia, sillä tekee elämänsä vain hankalaksi. Sen sijaan vanhempana pidetään kiinni siitä,  mitä on tullut sanottua ja jokaisena päivävä osoitetaan lapselle, miten tärkeä hän on koko perheen hyvinvoinnille, miten tarpeellinen hän on.

Nämä on ihan hyviä neuvoja mutta mitäs sitten kun se lapsi viskaa paketin hankeen ja heittäytyy äksäksi maahan tai joku muu skenaario? Eli mitä teet silloin kun lapsi ei tottelekaan? Jokainen uhmaikäinen uhmaa joskus

Jos lapsi tietää, että hän on tarpeellinen kantaessaan sitä pakettia, niin miksi hän viskoisi sen hankeen? Ihan oikeasti - jokainen meistä haluaa, että häntä tarvitaan ja kuin näin on, ei helposti ryhdy kiukkuamaan. Toki uhmaikäinen on eksyksissä itsensä kanssa ajoittain, mutta sekin on ennakoitavissa, jos osaa "lukea" lastaan eikä siitä pidä lasta rangaista.

Totteleminen on minusta outo sana, kun kyseessä on se, että meidän tulee yhdessä tehdä jotain. Jos haluaa lapsensa olevan kuin koira, niin noudattaa koirankasvatuksen sääntöjä. Ne ovat muuten varsin toimivia moneen tilenteeseen etenkin siksi, että niiden avulla tehdään selväksi syyt ja seuraukset. Lapsellekin opetetaan, miten toimitaan oikein, ei ainoastaan kielletä väärää. Jos oikein tekeminen on tottelemista, niin mallioppiminen on toimiva tapa.

Koiria kasvatetaan nykyään juurikin sillä positiivisella vahvistamisella. Ei kielloilla, käskyillä tai rangaistuksilla.

Millä tavalla kehut lasta, jos tämä syö edes pienen määrän "pahaa" ruokaa? Entä millä tavalla kannustat (ei sama asia kuin uhkailu) häntä? 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Meillä tuo pöydästä poisto ja seuraavana vasta välipala parin tunnin päästä, ei ole mikään rangaistus lapsen näkökulmasta vaan juuri se mitä hän haluaakin. Hän pärjää vaikka koko päivän pelkällä aamupalalla. Ei todellakaan ole valittamassa nälkää jos poistan pöydästä lounaalla.

Välipalalla sitten syö iloisena ja päivällisellä taas jättää syömättä. Olen sitten tarjonnut lounasruokaa taas välipala-aikaan mutta jättäisi taas syömättä. Iltapalalla sitten syö hyvällä halulla. En keksi muuta ratkaisua kuin että kaikki ateriat olisi lämmintä ruokaa ja puurot, leivät, jogurtit, marjat, hedelmät jne jätetään pois ja niitä saa vain lämpöisen ruuan syötyään.

Vinkkejä tähän?

Meillä on juuri samanlaista kuin kirjoitit. Ja minäkin haluaisin tosiaan niitä vinkkejä.

Ap

Olen tuo jolle vastasit. Minkä ikäinen lapsi sulla on? Omani on viisi. Ainoa toimiva on ollut käydä ns kauppaa lapsen kanssa. Jos syöt viisi haarukallista niin riittää. Jos et niin sama ruoka on edessä seuraavalla aterialla.

Olen myöskin luopunut välipalasta melkein kokonaan kotona. Päiväkodissa toki syö sitä ja siellä sitten tankannut niin että iltaruoka ei maistu. Joskus valmistan iltaruuan iltapalaksi jotta varmasti ehtii tulla vähän nälkä.

Tosi ärsyttävä ongelma. Pidän lämmintä ruokaa (sisältää meillä paljon lämpimiä ravintorikkaita kasviksia kuten palkokasveja, kaaleja, pinaattia, kesäkurpitsaa...) tärkeämpänä kuin välipaloja jotka ovat viljapainotteisia. (Toki niissä seassa marjoja ja leivällä kasviksia mutta eivät mielestäni riitä.)

Ei välipalojen ole pakko olla viljapainotteisia. Meillä on usein hedelmä tai kasviksia. Tai vaikkapa luonnonjogurttia/rahkaa marjoilla. Viljatuotteita ei oikeastaan ikinä.

Ei niin. Kuten tuossa kerroin, välipaloissa on kasviksia aina reilusti. Mutta minun mielestäni ne eivät riitä. Jos välipala on maustamaton jugurtti, sen seassa on marjoja. Ja lapselleni se on melkeinpä suurin herkku. Se on hänelle sama kuin jollekin jälkkäri. Joten jos hän ei syö lounasta ja saa välipalan (esim marjoja ja jogurttia) on se hänelle kuin palkinto: ei syönyt lounasta mutta sai silti jälkkärin vaikkakin väliä oli pari tuntia.

Ongelma ei ole se ettei lapsi söisi kasviksia. Hän syö kyllä. Lämpimästä ruuasta saattaa joskus syödä esim vain parsakaalit tai herneet. Mutta haluaisin että hän syö myös kalan/lihan (jotta saa rautaa ja kalasta suositukset täyttyisivät) ja että söisi myös ruokaa silloinkin kun se ei ole mieluisaa.

Esimerkiksi lapsi syö lautasen tyhjäksi kun on lempiruokaansa spaghettia ja jauhelihakastiketta (jossa kasviksia reilusti seassa.) Mutta kun ruokana on muuten täysin samoilla aineksilla tehty makaronilaatikko vain pastan malli vaihtunut, niin sitä ei halua edes maistaa. Monesti sitten käydään kauppaa eli sovitaan että riittää että maistaa ruokaa ja sitten voi syödä sieltä vain esim herneet ja porkkanakuutiot. Ja syö ne tämän jälkeen ihan mielellään. Jos ei ollenkaan syö mitään niin ei tule välipalaa. Ehkä voisin alkaa höyryttää välipalaksi kasviksia mutta lihan/kalan saanti huolettaisi silti.

En kuitenkaan ala tekemään jatkuvasti paria samaa ruokaa vain koska ovat lapsen lemppareita.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Siis kaikissa noissa yllä kuvatuissa tilanteissa otan lapsen siihen syliin/kasvotusten, ja kerron tiukasti miksi tuollainen käytös ei sovi. Ja että lähtiessä nyt vaan puetaan jne. Ei ole tullut edes mieleen jaella jotain rangaistuksia. Jos lapsi ei halua istua pöydässä niin ei ole pakko, parempihan se on poistua omiin hommiinsa kuin häiritä muita. Usein ihan vaan vedän sen tuolin kauemmas pöydästä jos alkaa potkiminen, aika nopeasti se lapsi yleensä sitten kuitenkin haluaa syödä. Jos ei halua pukea niin otan syliin ja puen, no en tietysti väkisin vaan sitten ei auta kuin odottaa että tilanne rauhoittuu jos ihan yli menee (kuopuksella oli taipumus saada semmoisia itkupotkuraivari-kilareita, joihin ei auta kuin aika). Oletan siis että tää lapsi on joku ihan pieni kun tilanteet on tuommoisia.

Tietenkin olen ensin toiminut noin. Kieltänyt, selittänyt miksi ei saa. Sitten kieltänyt tiukemmin jne. Kuten kuvaat. Teillä se toimi, meillä ei. Ja koska jos olen jonkun asian lukuisia kertoja jo kieltänyt, niin pakkohan on alkaa miettiä seuraamuksia kun pelkät kiellot ei tehoa. Ap

Miksi et anna sen lapsen poistua pöydästä? Tähän et ole vastannut.

Koska se ei sitten syö ja on nälässä eikä syö vaikka on nälässä. Lapsen painon suhteen on ollut huolta, ollaan oltu alipainon takia neuvolan tiiviimmässä seurannassakin jossain vaiheessa. Ja siellä sanottu, että tarvitsee enemmän ravintoa. Nälkä ei kasvata tätä lasta syömään enemmän tai paremmin tai seuraavalla aterialla. Nälkä ei haittaa häntä itseään. Mutta hänen kasvua ja kehitystä syömättä jättäminen haittaa. Ap

Pakottaminen ei edelleenkään ole ratkaisu syömisongelmiin. Päinvastoin se aiheuttaa vastareaktion lapsessa. Ruokailu ei saa olla tahtojen taisto vaan rento ja miellyttävä hetki.

Ota lapsi mukaan ruuanlaittoon. Ateriaan kuuluu eri osia kuten salaattia, pääruoka ja lisuke. Lapsi saa valita vaikka mieleisensä lisukkeen.

Voin vakuuttaa, ettei yksikään ravitsemusterapeutti suosittele lapsen istuttamista pakolla ruuan ääressä. Se on todennäköisesti ongelmienne syy eikä seuraus.

Kun hän on ihan yksivuotiaasta saakka osallistunut ruoanlaittoon ja leipomiseen. Ei sillä ole ollut vaikutusta. Enkä istuta häntä pakolla ruoan ääressä vaan yritän kasvattaa siihen, että ruoka-aikana istutaan jonkin aikaa yhdessä pöydässä vaikka keskustelemassa jostain mukavasta (ja toiveenani on, että siinä samalla vaikka vahingossa menisi vähän ruokaa suuhunkin).

Ap

Miksi et sitten keskustele mukavista vaan teet ruokailutilanteesta kieltojankkauksen? 

Noniin, ymmärtäkää taas aivan väärin. Tietenkin keskustelen mukavista. Mutta jos lapsi potkii, on pakko kieltää. Ja jos kiellot ei tehoa pitäisi keksiä joku seuraamus. Ap

Sun pitäisi pyrkiä siihen, että se tilanne ei edes pääse siihen, että lapsi potkii.

Anna lapsen syödä mitä se tahtoo, lautaselle voi laittaa sitä muuta ruokaa, mutta sitä ei ole pakko syödä. Lapsella ei ole enää mitään syytä alkaa kiukutella. Tässä skenaariossa sulta ei edes mene auktoriteetti, kun lasta ei missään vaiheessa ole edes velvoitettu syömään muuta. Teidän ruokailuista tulee rauhallisia, kaikki saa ravintoa ja kun tilanne on rento ja mukava, niin lapsi saattaa joskus vanhingossa syödä sitä ruokaa.

Mun serkku söi pienenä vaan makaronia ketsupin kanssa ja banaaneja sekä hedelmäpommijogurttia. Jossain vaiheessa mun täti lopetti kaiken pakottamisen syömisen suhteen. Serkku sitten söi noita, kun muut söi tavallista ruokaa. Serkusta on tullut ihan tolkun aikuinen, joka syö nykyään monipuolisesti.

Ei kun hän ei ihan oikeasti syö vaikka tekisi noin, kokeiltu on lukuisia kertoja. Jos ruokana on vaikka makaronilaatikkoa ja vihannespaloja ja raejuustoa lisukkeena, niin ei syö mitään. Ei edes vahingossa, ei edes huomio harhauttettuna muuhun.

Lapseni on juuri tullainen mitä serkkusi, että syö vain tyyliin makaronia ketsupilla, banaania ja hedelmäpommijugurttia. Mitään muuta missään ei. Edes makaronilaatikkoa ei, vaikka siinä on osana se makaroni.

Eli pitäisikö sitten aina joka aterialla olla myös noita? Ettei potkisi pöytää vai?

Olen kokeillut pitkään tätäkin. Silloin ei potki pöytää mutta ei myöskään edes vahingossa syö lautasen reunalta mitään muuta.

Ap

Jos se lapsi ei pidä makaronilaatikosta mutta makaroni ja jauheliha uppoavat erikseen, niin tottakai antaisin ne lapselle erikseen. Sitten samat lisukkeet kuin muille. 

5-vuotias on myös niin iso lapsi, että hänen kanssaan voi keskustella ja neuvotella. Mieti mikä on se päätavoitteesi. Tämän keskustelun perusteella isoin ongelma on se, että hän ei ole ruokapöydässä seurustelemassa muiden kanssa vaan häiriköi potkimalla ja haluaa pois pöydästä. Voitteko esimerkiksi sopia, että kun hän on syönyt, hän sanoo kiitos ja sen jälkeen lautanen viedään pois ja pöydän ääressä jutellaan yhdessä mukavia kunnes kaikki ovat syöneet. Silloin lapsi voi saada positiivisen kokemuksen siitä ruokapöydässä olosta ilman, että hänellä on paineita syödä lisää. Aluksi voitte vaikka ottaa tähän mukaan mieleisen jälkiruuan, esimerksi sitä banaania tai jogurttia mistä lapsi pitää ja minkä saa palkkioksi, jos istuu pöydässä potkimatta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei meillä mietitä tuollaista. Lapsi voi luottaa vanhempaansa ja siihen, että vanhemman sana pitää. Jos kerron, että nyt lähdetään viemään pakettia postiin, niin sitten mennään, en kesken matkan keksi, että eikun leikkipuistoonhan minä haluan. Paketin vieminen on tärkeä juttu, 3v saa luvan kantaa sitä, joten ei hän visko pipoaan vessanpyttyyn, minähän tarvitsen häntä avukseni!

Me emme siis ole tekemässä mitään pikaista juttua, meillä on yhteinen asia toimitettavana!

Lapsi ei halua olla syömässä, joten lautanen pois ja lapselle todetaan, että se on sitten kiitos ruuasta. Meillä lapset tosin tietävät, että seuraavan kerran yhtään mitään on tarjolla vasta parin tunnin kuluttua, joten ihan turha kiukuta seuraavaksi, luotettava vanhempi toteaa, että äsken oli ruoka-aika, seuraavaksi on välipala, sinun tulee nyt jaksaa odottaa.

Ei rangaistuksia, sillä tekee elämänsä vain hankalaksi. Sen sijaan vanhempana pidetään kiinni siitä,  mitä on tullut sanottua ja jokaisena päivävä osoitetaan lapselle, miten tärkeä hän on koko perheen hyvinvoinnille, miten tarpeellinen hän on.

Nämä on ihan hyviä neuvoja mutta mitäs sitten kun se lapsi viskaa paketin hankeen ja heittäytyy äksäksi maahan tai joku muu skenaario? Eli mitä teet silloin kun lapsi ei tottelekaan? Jokainen uhmaikäinen uhmaa joskus

Jos lapsi tietää, että hän on tarpeellinen kantaessaan sitä pakettia, niin miksi hän viskoisi sen hankeen? Ihan oikeasti - jokainen meistä haluaa, että häntä tarvitaan ja kuin näin on, ei helposti ryhdy kiukkuamaan. Toki uhmaikäinen on eksyksissä itsensä kanssa ajoittain, mutta sekin on ennakoitavissa, jos osaa "lukea" lastaan eikä siitä pidä lasta rangaista.

Totteleminen on minusta outo sana, kun kyseessä on se, että meidän tulee yhdessä tehdä jotain. Jos haluaa lapsensa olevan kuin koira, niin noudattaa koirankasvatuksen sääntöjä. Ne ovat muuten varsin toimivia moneen tilenteeseen etenkin siksi, että niiden avulla tehdään selväksi syyt ja seuraukset. Lapsellekin opetetaan, miten toimitaan oikein, ei ainoastaan kielletä väärää. Jos oikein tekeminen on tottelemista, niin mallioppiminen on toimiva tapa.

Kauniita ajatuksia, mutta aika kaukana todellisuudesta osan lapsista kohdalla. Et selvästi ole tavannut todella voimakastahtoista tai temperamentiltaan tulista lasta. Arvaan tosin, että vastaat tähän, että olet tavannut, koska koet tietäväsi kaiken. Osa meistä vanhemmista vaan elää vähän eri todellisuuden kanssa kuin sinä, eikä nuo kauniit ajatuksesi toimi, vaikka äiti olisi ammattikasvattaja ja todella yrittäisi parhaansa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Meillä tuo pöydästä poisto ja seuraavana vasta välipala parin tunnin päästä, ei ole mikään rangaistus lapsen näkökulmasta vaan juuri se mitä hän haluaakin. Hän pärjää vaikka koko päivän pelkällä aamupalalla. Ei todellakaan ole valittamassa nälkää jos poistan pöydästä lounaalla.

Välipalalla sitten syö iloisena ja päivällisellä taas jättää syömättä. Olen sitten tarjonnut lounasruokaa taas välipala-aikaan mutta jättäisi taas syömättä. Iltapalalla sitten syö hyvällä halulla. En keksi muuta ratkaisua kuin että kaikki ateriat olisi lämmintä ruokaa ja puurot, leivät, jogurtit, marjat, hedelmät jne jätetään pois ja niitä saa vain lämpöisen ruuan syötyään.

Vinkkejä tähän?

Meillä on juuri samanlaista kuin kirjoitit. Ja minäkin haluaisin tosiaan niitä vinkkejä.

Ap

Olen tuo jolle vastasit. Minkä ikäinen lapsi sulla on? Omani on viisi. Ainoa toimiva on ollut käydä ns kauppaa lapsen kanssa. Jos syöt viisi haarukallista niin riittää. Jos et niin sama ruoka on edessä seuraavalla aterialla.

Olen myöskin luopunut välipalasta melkein kokonaan kotona. Päiväkodissa toki syö sitä ja siellä sitten tankannut niin että iltaruoka ei maistu. Joskus valmistan iltaruuan iltapalaksi jotta varmasti ehtii tulla vähän nälkä.

Tosi ärsyttävä ongelma. Pidän lämmintä ruokaa (sisältää meillä paljon lämpimiä ravintorikkaita kasviksia kuten palkokasveja, kaaleja, pinaattia, kesäkurpitsaa...) tärkeämpänä kuin välipaloja jotka ovat viljapainotteisia. (Toki niissä seassa marjoja ja leivällä kasviksia mutta eivät mielestäni riitä.)

Ei välipalojen ole pakko olla viljapainotteisia. Meillä on usein hedelmä tai kasviksia. Tai vaikkapa luonnonjogurttia/rahkaa marjoilla. Viljatuotteita ei oikeastaan ikinä.

Ei niin. Kuten tuossa kerroin, välipaloissa on kasviksia aina reilusti. Mutta minun mielestäni ne eivät riitä. Jos välipala on maustamaton jugurtti, sen seassa on marjoja. Ja lapselleni se on melkeinpä suurin herkku. Se on hänelle sama kuin jollekin jälkkäri. Joten jos hän ei syö lounasta ja saa välipalan (esim marjoja ja jogurttia) on se hänelle kuin palkinto: ei syönyt lounasta mutta sai silti jälkkärin vaikkakin väliä oli pari tuntia.

Ongelma ei ole se ettei lapsi söisi kasviksia. Hän syö kyllä. Lämpimästä ruuasta saattaa joskus syödä esim vain parsakaalit tai herneet. Mutta haluaisin että hän syö myös kalan/lihan (jotta saa rautaa ja kalasta suositukset täyttyisivät) ja että söisi myös ruokaa silloinkin kun se ei ole mieluisaa.

Esimerkiksi lapsi syö lautasen tyhjäksi kun on lempiruokaansa spaghettia ja jauhelihakastiketta (jossa kasviksia reilusti seassa.) Mutta kun ruokana on muuten täysin samoilla aineksilla tehty makaronilaatikko vain pastan malli vaihtunut, niin sitä ei halua edes maistaa. Monesti sitten käydään kauppaa eli sovitaan että riittää että maistaa ruokaa ja sitten voi syödä sieltä vain esim herneet ja porkkanakuutiot. Ja syö ne tämän jälkeen ihan mielellään. Jos ei ollenkaan syö mitään niin ei tule välipalaa. Ehkä voisin alkaa höyryttää välipalaksi kasviksia mutta lihan/kalan saanti huolettaisi silti.

En kuitenkaan ala tekemään jatkuvasti paria samaa ruokaa vain koska ovat lapsen lemppareita.

Minäkään en syö makaronilaatikkoa vaikka syön pasta bolognesea. Se on limaista eikä koostumus ole miellyttävä.

En näe mitään järkeä siinä että pidät kiinni makaronilaatikosta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei meillä mietitä tuollaista. Lapsi voi luottaa vanhempaansa ja siihen, että vanhemman sana pitää. Jos kerron, että nyt lähdetään viemään pakettia postiin, niin sitten mennään, en kesken matkan keksi, että eikun leikkipuistoonhan minä haluan. Paketin vieminen on tärkeä juttu, 3v saa luvan kantaa sitä, joten ei hän visko pipoaan vessanpyttyyn, minähän tarvitsen häntä avukseni!

Me emme siis ole tekemässä mitään pikaista juttua, meillä on yhteinen asia toimitettavana!

Lapsi ei halua olla syömässä, joten lautanen pois ja lapselle todetaan, että se on sitten kiitos ruuasta. Meillä lapset tosin tietävät, että seuraavan kerran yhtään mitään on tarjolla vasta parin tunnin kuluttua, joten ihan turha kiukuta seuraavaksi, luotettava vanhempi toteaa, että äsken oli ruoka-aika, seuraavaksi on välipala, sinun tulee nyt jaksaa odottaa.

Ei rangaistuksia, sillä tekee elämänsä vain hankalaksi. Sen sijaan vanhempana pidetään kiinni siitä,  mitä on tullut sanottua ja jokaisena päivävä osoitetaan lapselle, miten tärkeä hän on koko perheen hyvinvoinnille, miten tarpeellinen hän on.

Nämä on ihan hyviä neuvoja mutta mitäs sitten kun se lapsi viskaa paketin hankeen ja heittäytyy äksäksi maahan tai joku muu skenaario? Eli mitä teet silloin kun lapsi ei tottelekaan? Jokainen uhmaikäinen uhmaa joskus

Jos lapsi tietää, että hän on tarpeellinen kantaessaan sitä pakettia, niin miksi hän viskoisi sen hankeen? Ihan oikeasti - jokainen meistä haluaa, että häntä tarvitaan ja kuin näin on, ei helposti ryhdy kiukkuamaan. Toki uhmaikäinen on eksyksissä itsensä kanssa ajoittain, mutta sekin on ennakoitavissa, jos osaa "lukea" lastaan eikä siitä pidä lasta rangaista.

Totteleminen on minusta outo sana, kun kyseessä on se, että meidän tulee yhdessä tehdä jotain. Jos haluaa lapsensa olevan kuin koira, niin noudattaa koirankasvatuksen sääntöjä. Ne ovat muuten varsin toimivia moneen tilenteeseen etenkin siksi, että niiden avulla tehdään selväksi syyt ja seuraukset. Lapsellekin opetetaan, miten toimitaan oikein, ei ainoastaan kielletä väärää. Jos oikein tekeminen on tottelemista, niin mallioppiminen on toimiva tapa.

Kauniita ajatuksia, mutta aika kaukana todellisuudesta osan lapsista kohdalla. Et selvästi ole tavannut todella voimakastahtoista tai temperamentiltaan tulista lasta. Arvaan tosin, että vastaat tähän, että olet tavannut, koska koet tietäväsi kaiken. Osa meistä vanhemmista vaan elää vähän eri todellisuuden kanssa kuin sinä, eikä nuo kauniit ajatuksesi toimi, vaikka äiti olisi ammattikasvattaja ja todella yrittäisi parhaansa.

Voimakastahtoisuus on hyvä suojakilpi sille, että oma vanhemmuus on hukassa. Lähes poikkeuksetta nämä "voimakastahtoiset" ovat vain huonosti kasvatettuja.

t. eri

Ei lapsen käytös välttämättä muutu mitenkään muuten kuin ajan kanssa. Meillä on neljä lasta ja kaksi vanhinta ovat käyttäytyneet pieninä tuohon tapaan kuin ap kertoo. Kokeiltiin seuraamuksia, oltiin rauhallisia, annettiin aikaa ja huomiota, kannustettiin ja ties mitä. Käytännössä mikään muu ei auttanut kuin aika. Esikoisesta kasvoi fiksu ja järkevä, kakkosella on teininä vielä prosessi vähän kesken.

Sitten kaksi nuorempaa olivat täysin eri maata, siis kerta kaikkiaan. Ei mitään haastavaa käyttäytymistä, ei mitään seuraamuksia, kaikki sujui ihan itsestään. Toiseksi nuorin on todella sosiaalinen tapaus, jolle on palkitsevaa ihan vain se, että yhdessä on mukavaa. Varmaan siksi on aina toiminut niin, että kaikilla olisi mukavaa. Ja nuorimmainen on jostain syystä äärimmäisen helppo ja ns. tottelevainen. 

Tältä pohjalta totean, että se on pitkälti lapsesta kiinni etkä välttämättä voi vaikuttaa mihinkään, mitenkään. Jos on kyse tästä, niin seuraamusten keksiminen on yhtä tyhjän kanssa, rasittaa vain sinua turhaan eikä tuota mitään tuloksia. Pohdi asiaa ja jos on luonnekysymys niin mene siitä, mistä aita on matalin ja luota siihen, että aika hoitaa. Yleensä hoitaakin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei meillä mietitä tuollaista. Lapsi voi luottaa vanhempaansa ja siihen, että vanhemman sana pitää. Jos kerron, että nyt lähdetään viemään pakettia postiin, niin sitten mennään, en kesken matkan keksi, että eikun leikkipuistoonhan minä haluan. Paketin vieminen on tärkeä juttu, 3v saa luvan kantaa sitä, joten ei hän visko pipoaan vessanpyttyyn, minähän tarvitsen häntä avukseni!

Me emme siis ole tekemässä mitään pikaista juttua, meillä on yhteinen asia toimitettavana!

Lapsi ei halua olla syömässä, joten lautanen pois ja lapselle todetaan, että se on sitten kiitos ruuasta. Meillä lapset tosin tietävät, että seuraavan kerran yhtään mitään on tarjolla vasta parin tunnin kuluttua, joten ihan turha kiukuta seuraavaksi, luotettava vanhempi toteaa, että äsken oli ruoka-aika, seuraavaksi on välipala, sinun tulee nyt jaksaa odottaa.

Ei rangaistuksia, sillä tekee elämänsä vain hankalaksi. Sen sijaan vanhempana pidetään kiinni siitä,  mitä on tullut sanottua ja jokaisena päivävä osoitetaan lapselle, miten tärkeä hän on koko perheen hyvinvoinnille, miten tarpeellinen hän on.

Nämä on ihan hyviä neuvoja mutta mitäs sitten kun se lapsi viskaa paketin hankeen ja heittäytyy äksäksi maahan tai joku muu skenaario? Eli mitä teet silloin kun lapsi ei tottelekaan? Jokainen uhmaikäinen uhmaa joskus

Jos lapsi tietää, että hän on tarpeellinen kantaessaan sitä pakettia, niin miksi hän viskoisi sen hankeen? Ihan oikeasti - jokainen meistä haluaa, että häntä tarvitaan ja kuin näin on, ei helposti ryhdy kiukkuamaan. Toki uhmaikäinen on eksyksissä itsensä kanssa ajoittain, mutta sekin on ennakoitavissa, jos osaa "lukea" lastaan eikä siitä pidä lasta rangaista.

Totteleminen on minusta outo sana, kun kyseessä on se, että meidän tulee yhdessä tehdä jotain. Jos haluaa lapsensa olevan kuin koira, niin noudattaa koirankasvatuksen sääntöjä. Ne ovat muuten varsin toimivia moneen tilenteeseen etenkin siksi, että niiden avulla tehdään selväksi syyt ja seuraukset. Lapsellekin opetetaan, miten toimitaan oikein, ei ainoastaan kielletä väärää. Jos oikein tekeminen on tottelemista, niin mallioppiminen on toimiva tapa.

Kauniita ajatuksia, mutta aika kaukana todellisuudesta osan lapsista kohdalla. Et selvästi ole tavannut todella voimakastahtoista tai temperamentiltaan tulista lasta. Arvaan tosin, että vastaat tähän, että olet tavannut, koska koet tietäväsi kaiken. Osa meistä vanhemmista vaan elää vähän eri todellisuuden kanssa kuin sinä, eikä nuo kauniit ajatuksesi toimi, vaikka äiti olisi ammattikasvattaja ja todella yrittäisi parhaansa.

Mikä estää sen voimakastahtoisen lapsen kohdalla tahdon suuntaamisen positiiviseen tekemiseen negatiivisen sijaan? Onko äiti niin kädetön, ettei saa lasta houkuteltua yhteisyöhön? 

t. eri

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei meillä mietitä tuollaista. Lapsi voi luottaa vanhempaansa ja siihen, että vanhemman sana pitää. Jos kerron, että nyt lähdetään viemään pakettia postiin, niin sitten mennään, en kesken matkan keksi, että eikun leikkipuistoonhan minä haluan. Paketin vieminen on tärkeä juttu, 3v saa luvan kantaa sitä, joten ei hän visko pipoaan vessanpyttyyn, minähän tarvitsen häntä avukseni!

Me emme siis ole tekemässä mitään pikaista juttua, meillä on yhteinen asia toimitettavana!

Lapsi ei halua olla syömässä, joten lautanen pois ja lapselle todetaan, että se on sitten kiitos ruuasta. Meillä lapset tosin tietävät, että seuraavan kerran yhtään mitään on tarjolla vasta parin tunnin kuluttua, joten ihan turha kiukuta seuraavaksi, luotettava vanhempi toteaa, että äsken oli ruoka-aika, seuraavaksi on välipala, sinun tulee nyt jaksaa odottaa.

Ei rangaistuksia, sillä tekee elämänsä vain hankalaksi. Sen sijaan vanhempana pidetään kiinni siitä,  mitä on tullut sanottua ja jokaisena päivävä osoitetaan lapselle, miten tärkeä hän on koko perheen hyvinvoinnille, miten tarpeellinen hän on.

Nämä on ihan hyviä neuvoja mutta mitäs sitten kun se lapsi viskaa paketin hankeen ja heittäytyy äksäksi maahan tai joku muu skenaario? Eli mitä teet silloin kun lapsi ei tottelekaan? Jokainen uhmaikäinen uhmaa joskus

Jos lapsi tietää, että hän on tarpeellinen kantaessaan sitä pakettia, niin miksi hän viskoisi sen hankeen? Ihan oikeasti - jokainen meistä haluaa, että häntä tarvitaan ja kuin näin on, ei helposti ryhdy kiukkuamaan. Toki uhmaikäinen on eksyksissä itsensä kanssa ajoittain, mutta sekin on ennakoitavissa, jos osaa "lukea" lastaan eikä siitä pidä lasta rangaista.

Totteleminen on minusta outo sana, kun kyseessä on se, että meidän tulee yhdessä tehdä jotain. Jos haluaa lapsensa olevan kuin koira, niin noudattaa koirankasvatuksen sääntöjä. Ne ovat muuten varsin toimivia moneen tilenteeseen etenkin siksi, että niiden avulla tehdään selväksi syyt ja seuraukset. Lapsellekin opetetaan, miten toimitaan oikein, ei ainoastaan kielletä väärää. Jos oikein tekeminen on tottelemista, niin mallioppiminen on toimiva tapa.

Kauniita ajatuksia, mutta aika kaukana todellisuudesta osan lapsista kohdalla. Et selvästi ole tavannut todella voimakastahtoista tai temperamentiltaan tulista lasta. Arvaan tosin, että vastaat tähän, että olet tavannut, koska koet tietäväsi kaiken. Osa meistä vanhemmista vaan elää vähän eri todellisuuden kanssa kuin sinä, eikä nuo kauniit ajatuksesi toimi, vaikka äiti olisi ammattikasvattaja ja todella yrittäisi parhaansa.

Kuten aloituksesta voi lukea, ei se pakottaminenkaan toimi. Se, että kaikesta tehdään taistelu tai lasta motivoidaan rangaistuksin ei vähennä lapsen uhmaa. Päinvastoin. Lapselle ei myöskään kehity mitään sisäistä motivaatiota toimia toivotusti.

Se rangaistusorientoituneissa vanhemmissa on vikana. He hokevat kaikkialla, että meidän lapsi on niin kovapäinen, että tarvitsee kovia keinoja.

Nämä vanhemmat ei tajua itse eskaloivansa pienetkin ongelmat isoiksi omalla toiminnallaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei meillä mietitä tuollaista. Lapsi voi luottaa vanhempaansa ja siihen, että vanhemman sana pitää. Jos kerron, että nyt lähdetään viemään pakettia postiin, niin sitten mennään, en kesken matkan keksi, että eikun leikkipuistoonhan minä haluan. Paketin vieminen on tärkeä juttu, 3v saa luvan kantaa sitä, joten ei hän visko pipoaan vessanpyttyyn, minähän tarvitsen häntä avukseni!

Me emme siis ole tekemässä mitään pikaista juttua, meillä on yhteinen asia toimitettavana!

Lapsi ei halua olla syömässä, joten lautanen pois ja lapselle todetaan, että se on sitten kiitos ruuasta. Meillä lapset tosin tietävät, että seuraavan kerran yhtään mitään on tarjolla vasta parin tunnin kuluttua, joten ihan turha kiukuta seuraavaksi, luotettava vanhempi toteaa, että äsken oli ruoka-aika, seuraavaksi on välipala, sinun tulee nyt jaksaa odottaa.

Ei rangaistuksia, sillä tekee elämänsä vain hankalaksi. Sen sijaan vanhempana pidetään kiinni siitä,  mitä on tullut sanottua ja jokaisena päivävä osoitetaan lapselle, miten tärkeä hän on koko perheen hyvinvoinnille, miten tarpeellinen hän on.

Nämä on ihan hyviä neuvoja mutta mitäs sitten kun se lapsi viskaa paketin hankeen ja heittäytyy äksäksi maahan tai joku muu skenaario? Eli mitä teet silloin kun lapsi ei tottelekaan? Jokainen uhmaikäinen uhmaa joskus

Jos lapsi tietää, että hän on tarpeellinen kantaessaan sitä pakettia, niin miksi hän viskoisi sen hankeen? Ihan oikeasti - jokainen meistä haluaa, että häntä tarvitaan ja kuin näin on, ei helposti ryhdy kiukkuamaan. Toki uhmaikäinen on eksyksissä itsensä kanssa ajoittain, mutta sekin on ennakoitavissa, jos osaa "lukea" lastaan eikä siitä pidä lasta rangaista.

Totteleminen on minusta outo sana, kun kyseessä on se, että meidän tulee yhdessä tehdä jotain. Jos haluaa lapsensa olevan kuin koira, niin noudattaa koirankasvatuksen sääntöjä. Ne ovat muuten varsin toimivia moneen tilenteeseen etenkin siksi, että niiden avulla tehdään selväksi syyt ja seuraukset. Lapsellekin opetetaan, miten toimitaan oikein, ei ainoastaan kielletä väärää. Jos oikein tekeminen on tottelemista, niin mallioppiminen on toimiva tapa.

Kauniita ajatuksia, mutta aika kaukana todellisuudesta osan lapsista kohdalla. Et selvästi ole tavannut todella voimakastahtoista tai temperamentiltaan tulista lasta. Arvaan tosin, että vastaat tähän, että olet tavannut, koska koet tietäväsi kaiken. Osa meistä vanhemmista vaan elää vähän eri todellisuuden kanssa kuin sinä, eikä nuo kauniit ajatuksesi toimi, vaikka äiti olisi ammattikasvattaja ja todella yrittäisi parhaansa.

Voimakastahtoisuus on hyvä suojakilpi sille, että oma vanhemmuus on hukassa. Lähes poikkeuksetta nämä "voimakastahtoiset" ovat vain huonosti kasvatettuja.

t. eri

No eivät ole. Mutta hyvä kasvattaja pärjää myös voimakastahtoisen lapsen kanssa eikä tee siitä voimakastahtoisuudesta mitään ongelmaa tai syytä olla kasvattamatta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei meillä mietitä tuollaista. Lapsi voi luottaa vanhempaansa ja siihen, että vanhemman sana pitää. Jos kerron, että nyt lähdetään viemään pakettia postiin, niin sitten mennään, en kesken matkan keksi, että eikun leikkipuistoonhan minä haluan. Paketin vieminen on tärkeä juttu, 3v saa luvan kantaa sitä, joten ei hän visko pipoaan vessanpyttyyn, minähän tarvitsen häntä avukseni!

Me emme siis ole tekemässä mitään pikaista juttua, meillä on yhteinen asia toimitettavana!

Lapsi ei halua olla syömässä, joten lautanen pois ja lapselle todetaan, että se on sitten kiitos ruuasta. Meillä lapset tosin tietävät, että seuraavan kerran yhtään mitään on tarjolla vasta parin tunnin kuluttua, joten ihan turha kiukuta seuraavaksi, luotettava vanhempi toteaa, että äsken oli ruoka-aika, seuraavaksi on välipala, sinun tulee nyt jaksaa odottaa.

Ei rangaistuksia, sillä tekee elämänsä vain hankalaksi. Sen sijaan vanhempana pidetään kiinni siitä,  mitä on tullut sanottua ja jokaisena päivävä osoitetaan lapselle, miten tärkeä hän on koko perheen hyvinvoinnille, miten tarpeellinen hän on.

Nämä on ihan hyviä neuvoja mutta mitäs sitten kun se lapsi viskaa paketin hankeen ja heittäytyy äksäksi maahan tai joku muu skenaario? Eli mitä teet silloin kun lapsi ei tottelekaan? Jokainen uhmaikäinen uhmaa joskus

Jos lapsi tietää, että hän on tarpeellinen kantaessaan sitä pakettia, niin miksi hän viskoisi sen hankeen? Ihan oikeasti - jokainen meistä haluaa, että häntä tarvitaan ja kuin näin on, ei helposti ryhdy kiukkuamaan. Toki uhmaikäinen on eksyksissä itsensä kanssa ajoittain, mutta sekin on ennakoitavissa, jos osaa "lukea" lastaan eikä siitä pidä lasta rangaista.

Totteleminen on minusta outo sana, kun kyseessä on se, että meidän tulee yhdessä tehdä jotain. Jos haluaa lapsensa olevan kuin koira, niin noudattaa koirankasvatuksen sääntöjä. Ne ovat muuten varsin toimivia moneen tilenteeseen etenkin siksi, että niiden avulla tehdään selväksi syyt ja seuraukset. Lapsellekin opetetaan, miten toimitaan oikein, ei ainoastaan kielletä väärää. Jos oikein tekeminen on tottelemista, niin mallioppiminen on toimiva tapa.

Kauniita ajatuksia, mutta aika kaukana todellisuudesta osan lapsista kohdalla. Et selvästi ole tavannut todella voimakastahtoista tai temperamentiltaan tulista lasta. Arvaan tosin, että vastaat tähän, että olet tavannut, koska koet tietäväsi kaiken. Osa meistä vanhemmista vaan elää vähän eri todellisuuden kanssa kuin sinä, eikä nuo kauniit ajatuksesi toimi, vaikka äiti olisi ammattikasvattaja ja todella yrittäisi parhaansa.

Kummalla tavalla itse esim. töissä toimit mieluummin: pakolla vai omasta halustasi?  Jos jälkimmäinen, syntyykö se oma halu sillä, että uhkaillaan rangaistuksilla ja kiristetään jne vai toimiiko paremmin kannustaminen ja tsemppaaminen? 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei meillä mietitä tuollaista. Lapsi voi luottaa vanhempaansa ja siihen, että vanhemman sana pitää. Jos kerron, että nyt lähdetään viemään pakettia postiin, niin sitten mennään, en kesken matkan keksi, että eikun leikkipuistoonhan minä haluan. Paketin vieminen on tärkeä juttu, 3v saa luvan kantaa sitä, joten ei hän visko pipoaan vessanpyttyyn, minähän tarvitsen häntä avukseni!

Me emme siis ole tekemässä mitään pikaista juttua, meillä on yhteinen asia toimitettavana!

Lapsi ei halua olla syömässä, joten lautanen pois ja lapselle todetaan, että se on sitten kiitos ruuasta. Meillä lapset tosin tietävät, että seuraavan kerran yhtään mitään on tarjolla vasta parin tunnin kuluttua, joten ihan turha kiukuta seuraavaksi, luotettava vanhempi toteaa, että äsken oli ruoka-aika, seuraavaksi on välipala, sinun tulee nyt jaksaa odottaa.

Ei rangaistuksia, sillä tekee elämänsä vain hankalaksi. Sen sijaan vanhempana pidetään kiinni siitä,  mitä on tullut sanottua ja jokaisena päivävä osoitetaan lapselle, miten tärkeä hän on koko perheen hyvinvoinnille, miten tarpeellinen hän on.

Nämä on ihan hyviä neuvoja mutta mitäs sitten kun se lapsi viskaa paketin hankeen ja heittäytyy äksäksi maahan tai joku muu skenaario? Eli mitä teet silloin kun lapsi ei tottelekaan? Jokainen uhmaikäinen uhmaa joskus

Jos lapsi tietää, että hän on tarpeellinen kantaessaan sitä pakettia, niin miksi hän viskoisi sen hankeen? Ihan oikeasti - jokainen meistä haluaa, että häntä tarvitaan ja kuin näin on, ei helposti ryhdy kiukkuamaan. Toki uhmaikäinen on eksyksissä itsensä kanssa ajoittain, mutta sekin on ennakoitavissa, jos osaa "lukea" lastaan eikä siitä pidä lasta rangaista.

Totteleminen on minusta outo sana, kun kyseessä on se, että meidän tulee yhdessä tehdä jotain. Jos haluaa lapsensa olevan kuin koira, niin noudattaa koirankasvatuksen sääntöjä. Ne ovat muuten varsin toimivia moneen tilenteeseen etenkin siksi, että niiden avulla tehdään selväksi syyt ja seuraukset. Lapsellekin opetetaan, miten toimitaan oikein, ei ainoastaan kielletä väärää. Jos oikein tekeminen on tottelemista, niin mallioppiminen on toimiva tapa.

Kauniita ajatuksia, mutta aika kaukana todellisuudesta osan lapsista kohdalla. Et selvästi ole tavannut todella voimakastahtoista tai temperamentiltaan tulista lasta. Arvaan tosin, että vastaat tähän, että olet tavannut, koska koet tietäväsi kaiken. Osa meistä vanhemmista vaan elää vähän eri todellisuuden kanssa kuin sinä, eikä nuo kauniit ajatuksesi toimi, vaikka äiti olisi ammattikasvattaja ja todella yrittäisi parhaansa.

Voimakastahtoisuus on hyvä suojakilpi sille, että oma vanhemmuus on hukassa. Lähes poikkeuksetta nämä "voimakastahtoiset" ovat vain huonosti kasvatettuja.

t. eri

No eivät ole. Mutta hyvä kasvattaja pärjää myös voimakastahtoisen lapsen kanssa eikä tee siitä voimakastahtoisuudesta mitään ongelmaa tai syytä olla kasvattamatta.

Sinulta jäi huomaamatta sitaatit sanan voimakastahtoinen ympärillä. Se tekee olennaisen eron. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei meillä mietitä tuollaista. Lapsi voi luottaa vanhempaansa ja siihen, että vanhemman sana pitää. Jos kerron, että nyt lähdetään viemään pakettia postiin, niin sitten mennään, en kesken matkan keksi, että eikun leikkipuistoonhan minä haluan. Paketin vieminen on tärkeä juttu, 3v saa luvan kantaa sitä, joten ei hän visko pipoaan vessanpyttyyn, minähän tarvitsen häntä avukseni!

Me emme siis ole tekemässä mitään pikaista juttua, meillä on yhteinen asia toimitettavana!

Lapsi ei halua olla syömässä, joten lautanen pois ja lapselle todetaan, että se on sitten kiitos ruuasta. Meillä lapset tosin tietävät, että seuraavan kerran yhtään mitään on tarjolla vasta parin tunnin kuluttua, joten ihan turha kiukuta seuraavaksi, luotettava vanhempi toteaa, että äsken oli ruoka-aika, seuraavaksi on välipala, sinun tulee nyt jaksaa odottaa.

Ei rangaistuksia, sillä tekee elämänsä vain hankalaksi. Sen sijaan vanhempana pidetään kiinni siitä,  mitä on tullut sanottua ja jokaisena päivävä osoitetaan lapselle, miten tärkeä hän on koko perheen hyvinvoinnille, miten tarpeellinen hän on.

Nämä on ihan hyviä neuvoja mutta mitäs sitten kun se lapsi viskaa paketin hankeen ja heittäytyy äksäksi maahan tai joku muu skenaario? Eli mitä teet silloin kun lapsi ei tottelekaan? Jokainen uhmaikäinen uhmaa joskus

Jos lapsi tietää, että hän on tarpeellinen kantaessaan sitä pakettia, niin miksi hän viskoisi sen hankeen? Ihan oikeasti - jokainen meistä haluaa, että häntä tarvitaan ja kuin näin on, ei helposti ryhdy kiukkuamaan. Toki uhmaikäinen on eksyksissä itsensä kanssa ajoittain, mutta sekin on ennakoitavissa, jos osaa "lukea" lastaan eikä siitä pidä lasta rangaista.

Totteleminen on minusta outo sana, kun kyseessä on se, että meidän tulee yhdessä tehdä jotain. Jos haluaa lapsensa olevan kuin koira, niin noudattaa koirankasvatuksen sääntöjä. Ne ovat muuten varsin toimivia moneen tilenteeseen etenkin siksi, että niiden avulla tehdään selväksi syyt ja seuraukset. Lapsellekin opetetaan, miten toimitaan oikein, ei ainoastaan kielletä väärää. Jos oikein tekeminen on tottelemista, niin mallioppiminen on toimiva tapa.

Kauniita ajatuksia, mutta aika kaukana todellisuudesta osan lapsista kohdalla. Et selvästi ole tavannut todella voimakastahtoista tai temperamentiltaan tulista lasta. Arvaan tosin, että vastaat tähän, että olet tavannut, koska koet tietäväsi kaiken. Osa meistä vanhemmista vaan elää vähän eri todellisuuden kanssa kuin sinä, eikä nuo kauniit ajatuksesi toimi, vaikka äiti olisi ammattikasvattaja ja todella yrittäisi parhaansa.

Voimakastahtoisuus on hyvä suojakilpi sille, että oma vanhemmuus on hukassa. Lähes poikkeuksetta nämä "voimakastahtoiset" ovat vain huonosti kasvatettuja.

t. eri

No eivät ole. Mutta hyvä kasvattaja pärjää myös voimakastahtoisen lapsen kanssa eikä tee siitä voimakastahtoisuudesta mitään ongelmaa tai syytä olla kasvattamatta.

Sinulta jäi huomaamatta sitaatit sanan voimakastahtoinen ympärillä. Se tekee olennaisen eron. 

Kyllä niitä oikeastikin voimakastahtoisia lapsia sattuu myös huonommille kasvattajille.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei meillä mietitä tuollaista. Lapsi voi luottaa vanhempaansa ja siihen, että vanhemman sana pitää. Jos kerron, että nyt lähdetään viemään pakettia postiin, niin sitten mennään, en kesken matkan keksi, että eikun leikkipuistoonhan minä haluan. Paketin vieminen on tärkeä juttu, 3v saa luvan kantaa sitä, joten ei hän visko pipoaan vessanpyttyyn, minähän tarvitsen häntä avukseni!

Me emme siis ole tekemässä mitään pikaista juttua, meillä on yhteinen asia toimitettavana!

Lapsi ei halua olla syömässä, joten lautanen pois ja lapselle todetaan, että se on sitten kiitos ruuasta. Meillä lapset tosin tietävät, että seuraavan kerran yhtään mitään on tarjolla vasta parin tunnin kuluttua, joten ihan turha kiukuta seuraavaksi, luotettava vanhempi toteaa, että äsken oli ruoka-aika, seuraavaksi on välipala, sinun tulee nyt jaksaa odottaa.

Ei rangaistuksia, sillä tekee elämänsä vain hankalaksi. Sen sijaan vanhempana pidetään kiinni siitä,  mitä on tullut sanottua ja jokaisena päivävä osoitetaan lapselle, miten tärkeä hän on koko perheen hyvinvoinnille, miten tarpeellinen hän on.

Nämä on ihan hyviä neuvoja mutta mitäs sitten kun se lapsi viskaa paketin hankeen ja heittäytyy äksäksi maahan tai joku muu skenaario? Eli mitä teet silloin kun lapsi ei tottelekaan? Jokainen uhmaikäinen uhmaa joskus

Jos lapsi tietää, että hän on tarpeellinen kantaessaan sitä pakettia, niin miksi hän viskoisi sen hankeen? Ihan oikeasti - jokainen meistä haluaa, että häntä tarvitaan ja kuin näin on, ei helposti ryhdy kiukkuamaan. Toki uhmaikäinen on eksyksissä itsensä kanssa ajoittain, mutta sekin on ennakoitavissa, jos osaa "lukea" lastaan eikä siitä pidä lasta rangaista.

Totteleminen on minusta outo sana, kun kyseessä on se, että meidän tulee yhdessä tehdä jotain. Jos haluaa lapsensa olevan kuin koira, niin noudattaa koirankasvatuksen sääntöjä. Ne ovat muuten varsin toimivia moneen tilenteeseen etenkin siksi, että niiden avulla tehdään selväksi syyt ja seuraukset. Lapsellekin opetetaan, miten toimitaan oikein, ei ainoastaan kielletä väärää. Jos oikein tekeminen on tottelemista, niin mallioppiminen on toimiva tapa.

Kauniita ajatuksia, mutta aika kaukana todellisuudesta osan lapsista kohdalla. Et selvästi ole tavannut todella voimakastahtoista tai temperamentiltaan tulista lasta. Arvaan tosin, että vastaat tähän, että olet tavannut, koska koet tietäväsi kaiken. Osa meistä vanhemmista vaan elää vähän eri todellisuuden kanssa kuin sinä, eikä nuo kauniit ajatuksesi toimi, vaikka äiti olisi ammattikasvattaja ja todella yrittäisi parhaansa.

Voimakastahtoisuus on hyvä suojakilpi sille, että oma vanhemmuus on hukassa. Lähes poikkeuksetta nämä "voimakastahtoiset" ovat vain huonosti kasvatettuja.

t. eri

No eivät ole. Mutta hyvä kasvattaja pärjää myös voimakastahtoisen lapsen kanssa eikä tee siitä voimakastahtoisuudesta mitään ongelmaa tai syytä olla kasvattamatta.

Sinulta jäi huomaamatta sitaatit sanan voimakastahtoinen ympärillä. Se tekee olennaisen eron. 

Kyllä niitä oikeastikin voimakastahtoisia lapsia sattuu myös huonommille kasvattajille.

Juu, mutta se ei ollut kommenttini pointti. Pointti oli se, että moni huono kasvattaja keksii tekosyyksi sen, että lapsella on "voimakas tahto" sen sijaan, että ihan vain kasvattaisi sen lapsensa paremmin. 

Jos lapsella on jotain lieviä nepsypiirteitä, niin tässäkin ketjussa esitetyt hyväntahtoiset keinot ei välttämättä toimi ollenkaan. Ei toki rangaistuksetkaan. Ja nuo nepsypiirteet saattaa olla sen verran lieviä, että epäily niistä herää vasta koulussa. Mutta jälkikäteen tajuaa, että ne selittää sitä miksi perusasiat oli vaikeita lapsen kanssa kun hän oli pieni.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei meillä mietitä tuollaista. Lapsi voi luottaa vanhempaansa ja siihen, että vanhemman sana pitää. Jos kerron, että nyt lähdetään viemään pakettia postiin, niin sitten mennään, en kesken matkan keksi, että eikun leikkipuistoonhan minä haluan. Paketin vieminen on tärkeä juttu, 3v saa luvan kantaa sitä, joten ei hän visko pipoaan vessanpyttyyn, minähän tarvitsen häntä avukseni!

Me emme siis ole tekemässä mitään pikaista juttua, meillä on yhteinen asia toimitettavana!

Lapsi ei halua olla syömässä, joten lautanen pois ja lapselle todetaan, että se on sitten kiitos ruuasta. Meillä lapset tosin tietävät, että seuraavan kerran yhtään mitään on tarjolla vasta parin tunnin kuluttua, joten ihan turha kiukuta seuraavaksi, luotettava vanhempi toteaa, että äsken oli ruoka-aika, seuraavaksi on välipala, sinun tulee nyt jaksaa odottaa.

Ei rangaistuksia, sillä tekee elämänsä vain hankalaksi. Sen sijaan vanhempana pidetään kiinni siitä,  mitä on tullut sanottua ja jokaisena päivävä osoitetaan lapselle, miten tärkeä hän on koko perheen hyvinvoinnille, miten tarpeellinen hän on.

Nämä on ihan hyviä neuvoja mutta mitäs sitten kun se lapsi viskaa paketin hankeen ja heittäytyy äksäksi maahan tai joku muu skenaario? Eli mitä teet silloin kun lapsi ei tottelekaan? Jokainen uhmaikäinen uhmaa joskus

Jos lapsi tietää, että hän on tarpeellinen kantaessaan sitä pakettia, niin miksi hän viskoisi sen hankeen? Ihan oikeasti - jokainen meistä haluaa, että häntä tarvitaan ja kuin näin on, ei helposti ryhdy kiukkuamaan. Toki uhmaikäinen on eksyksissä itsensä kanssa ajoittain, mutta sekin on ennakoitavissa, jos osaa "lukea" lastaan eikä siitä pidä lasta rangaista.

Totteleminen on minusta outo sana, kun kyseessä on se, että meidän tulee yhdessä tehdä jotain. Jos haluaa lapsensa olevan kuin koira, niin noudattaa koirankasvatuksen sääntöjä. Ne ovat muuten varsin toimivia moneen tilenteeseen etenkin siksi, että niiden avulla tehdään selväksi syyt ja seuraukset. Lapsellekin opetetaan, miten toimitaan oikein, ei ainoastaan kielletä väärää. Jos oikein tekeminen on tottelemista, niin mallioppiminen on toimiva tapa.

Kauniita ajatuksia, mutta aika kaukana todellisuudesta osan lapsista kohdalla. Et selvästi ole tavannut todella voimakastahtoista tai temperamentiltaan tulista lasta. Arvaan tosin, että vastaat tähän, että olet tavannut, koska koet tietäväsi kaiken. Osa meistä vanhemmista vaan elää vähän eri todellisuuden kanssa kuin sinä, eikä nuo kauniit ajatuksesi toimi, vaikka äiti olisi ammattikasvattaja ja todella yrittäisi parhaansa.

Voimakastahtoisuus on hyvä suojakilpi sille, että oma vanhemmuus on hukassa. Lähes poikkeuksetta nämä "voimakastahtoiset" ovat vain huonosti kasvatettuja.

t. eri

No eivät ole. Mutta hyvä kasvattaja pärjää myös voimakastahtoisen lapsen kanssa eikä tee siitä voimakastahtoisuudesta mitään ongelmaa tai syytä olla kasvattamatta.

Sinulta jäi huomaamatta sitaatit sanan voimakastahtoinen ympärillä. Se tekee olennaisen eron. 

Kyllä niitä oikeastikin voimakastahtoisia lapsia sattuu myös huonommille kasvattajille.

Juu, mutta se ei ollut kommenttini pointti. Pointti oli se, että moni huono kasvattaja keksii tekosyyksi sen, että lapsella on "voimakas tahto" sen sijaan, että ihan vain kasvattaisi sen lapsensa paremmin. 

Koska kyse ei ole "kasvattamisesta" vaan lapsen kohtaamisesta, se huono kasvattaja kyllä ihan aidosti kokee lapsen voimakastahtoiseksi koska ei kykene siihen luontevaan vuorovaikutukseen lapsen kanssa. Ja lapsen ja aikuisen tahdot joutuvat sitten jatkuvasti törmäyskurssille. En siis usko sitä tekosyyksi vaan ihan aidoksi kokemukseksi.