Lue keskustelun säännöt.
"ADHD:n diagnostisiin kriteereihiin lisätään pakollinen todiste ala-asteen koulupsykologikäynneistä."
25.01.2023 |
"ADHD:n diagnostisiin kriteereihiin lisätään pakollinen todiste ala-asteen koulupsykologikäynneistä. Jos potilaalla ei ole käyntejä koulupsykologilla ala-asteelta, ei diagnoosia enää voida asettaa, kertoo psykiatrian erikoislääkäri Werneri Rottenstein.
ADHD:sta on muodostunut muotisairaus ja uudet diagnostiset kriteerit helpottavat ruuhkaa tutkimusjonoissa, kun karsintoja voi suorittaa jo alkumetreillä sanoo Rottenstein."
Kommentit (124)
Vierailija kirjoitti:
Aika monella nuorella kyse voi olla ihan siitäkin ettei hyväksytä itseään sellaisena kuin on, virheineen päivineen. Jokaisen ihmisen keskittymiskyky vaatii harjoitusta. Harva edes tykkää kotitöistä, läksyistä tai yhtään mistään pakollisesta, mikä ei ole ruudun tuijottamista sohvalla maaten, mutta jostain se itsekuri pitää repiä. Harjoittelulla sitä voi oppia mitä vain. Todisteena esim. Aivovammapotilaiden kuntoutus.
Harmi, ettei monen vangin ja alkoholistin ja narkomaanin lapsuudessa ollut kuria. Kun sillä voi tuon adhd:n ilmeisesti korjata.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ajattelin viime vuosien aikana pitkään, että minulla on ADHD, mutta kun mietin lapsuuttani ja vanhempieni kertomuksia minusta, ei minulla ollut juuri mitään vaikeuksia missään asioissa. Hoidin omat aamupalat, välipalat ja iltapalat jo ekalla luokalla tai ehkä jo eskarissa. Puin itse päälleni. Ehdin aina ajoissa, vaikkakin viime tingassa, joka paikkaan. Joskus unohtui joku kirja, mutta niin unohtui muillakin. Osasin istua ruokapöydässä rauhassa, joskaan en jalat pöydän alla. Luin kokeisiin aina vikana iltana, mutta niin taisi suurin osa muukin lukea. Höpötin usein tunneilla kaverin kanssa, mutta niin höpötti kaverinikin. Saatoin jumittua haaveilemaan kesken oppitunnin, mutta aivan varmasti muutkin haaveilivat. Tein pakkotoimintoja keskittyessä, mutta aika moni muukin tekee.
Aikuisena käytännön asiat tuntuivat haastavilta. Rahaa en osannut säästää. Menin tunteiden perässä. Jätin kouluja kesken. En jaksanut samassa työssä kuin hetken. Olin teini-iästä lähtien koko ajan ahdistunut, masentunut ja pelkäsin tulevaa ja joskus jopa mietin kuolemaa itseinhoni syvimmissä pohjukoissa. Tuntui siltä kuin en tietäisi kuka olen ja mitä haluan. En tiedä vielä 20 vuotta myöhemminkään. Tunne-elämältäni olin epävakaa ja pelkäsin jatkuvasti jääväni yksin ja hylätyksi. En kokenut osaavani elää aikuisen elämää itsenäisesti.
Olen edelleen se, joka ei jaksa lukea kirjoja loppuun, höpöttää liikaa ja unohtelee välillä avaimet kotiin. Mutta en minä silti ole mielestäni tarpeeksi ADHD, vaikka meemit ja tiktokit ovat täynnä myös itseeni sopivia oireita ja piirteitä.
Luulen, että omat vaikeuteni johtuvat lapsuuden kasvuympäristöstä yhdistettynä ikäviin elämäntapahtumiin ja tiettyyn neurologiseen herkkyyteen, jota ihan kaikilla ei ole, mutta monilla on. En väitä etteikö concerta selkeyttäisi ajatuksia ja tekisi minusta tehokkaampaa, mutta ehkä lopulta itsetutkiskelu ja terapia riittävät ihan hyvin.
Miten ja missä olet sitä concertaa sitten kokeillut??
Vierailija kirjoitti:
Ihan ok. Jos lapsella / nuorella on oikeasti adhd, niin kyllä se on passitetty koulupsykalle aivan taatusti, jossain vaiheessa peruskoulua. Vaikeudet koulussa ja/tai käytöksessä on oikeasti isoja, jos on hoitamaton adhd. Ihan jokaisella tuntemallani adhd-lapsella ja -nuorella on näin.
Poikkeuksena ne, jotka on diagnosoitu jo ennen kouluikää, silloin "ongelma" tiedossa ja hoitokontakti jo muualle.
T. adhd-pojan äiti
Ei minua todellakaan pistetty koulupsykalle vaikka oireilin koko lapsuuteni. Nykyään olisi mahdotonta tipahtaa niin pahasti tuen ulkopuolelle, onneksi. Minulla oli ongelmia koulun kanssa ja lintsaamista ala-asteelta asti. Asiaan puututtiin kyllä: opettaja ja vanhemmat puuttui huutamalla pää punaisena. Aloin häpeilemään oireitani, eikä minulla lapsena edes oikein ollut sanoja sille mikä mätti.
Tämä siis ihan 2000-luvun puolella.
Meidän koulussa psykologin tutkimuksiin on kahden vuoden jono. Jotkut eivät pääse koskaan. Ja ai niin, psykologimme on saikulla koko kevään. Sijaista ei ole. Että tosi hyvä kriteeri!
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tämä poissulkee diagnoosit aikuisilta.
Millä perusteella? Aika monet aikuiset ovat joutuneet/päässeet koulupsykologin juttusille lapsena eli ei sulje.
Sulkee niiltä jotka eivät päässeet.
Oon yli nelikymppinen eikä ala-asteaikoinani mitään koulupsykologeja ollut. Häirikkö sai jälki-istuntoa, laiskuri ehdot ja kumpikin jätettiin luokalle jos tarpeeksi vastusti. Siinä sen ajan menettelytavat ongelmatapauksiin. Joita muuten olikin hyvin vähän.
Niin tietysti sulkisi niiltä jotka eivät ole koulupsykologilla käyneet, väite olikin että sulkisi aikuisilta mikä ei pidä paikkaansa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Miten me aikuiset? Ei pikkukaupungissa 80luvulla ollut mitään koulupsykoja!
Että aikuiset jää vaille diagnoosia, kiva.
Vierailija kirjoitti:
Minun lapseni sai diagnoosin juuri, 22-vuotiaana.
Minulla kävi mielessä jo silloin kun oli lapsi, mutta kun tarhan/koulun mielestä ei ollut ongelmaa, niin...
Yläkoulussa ja lukiossa toki kävi kuraattorilla tms., muttei alakoulussa.
Yläkoulussa alkoi kiusaaminen, ja siitä sosiaaliset pelot.
Jännä nyt kun sai lääkityksen, niin keskittymiskyky tuntuu parantuneen, pystyy saattamaan asioita loppuun, ja jospa saisi vielä sen ammatinkin opiskeltua.
Ei ole mikään höseltäjä häirikkö ollut, ennemminkin hiljainen koulussa, mutta keskittymisen ongelmat tuntuivat näkyvän siinä että arkielämänkään asiat eivät sujuneet jos ei vietessä muistuta, jos silloinkaan.
Nimenomaan. Tuo muutos palvelee ainoastaan niitä joilla on hyperaktiivinen adhd:n variantti. Hiljaiset tarkkaamattomat eivät välttämättä herätä huomiota niin paljoa. Ehkä tosin nykyisrssä itseohjautuvammassa koulussa voi ongelmat tulla esille aiemmin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Lopettakaa nyt hyvät ihmiset tämän potaskan levittäminen. Koko aloitus on ihan valetta. Tuollaista psykiatria ei ole olemassakaan eikä tuollaista muutosta ole tulossa, eikä käytännössä voisi edes olla tulossa diagnostisiin kriteereihin.
Älä osallistu yhdelläkään kommentilla tämän disinformaation levittämiseen.
Vierailija kirjoitti:
Miten me aikuiset? Ei pikkukaupungissa 80luvulla ollut mitään koulupsykoja!
Että aikuiset jää vaille diagnoosia, kiva.
Eikä -90-luvullakaa. 2000-luvun alussakin saattoi olla tyyliin yksi kuraattori ja pari erityisopettajaa / keskisuuri kunta
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Meillä ei mitään koulupsykologeja ollut olemassakaan.
Itse muistin onneksi niin paljon lapsuudestani ongelmia, että se riitti diagnoosiin. Esim välillä oli kirjat kotona, välillä koko reppukin, myöhästelin koulusta, istuin jälki-istunnossa jne. Tämä siitä huolimatta että keskiarvo oli yli kasin. Pärjäsin itseäni kiinnostavissa aineissa hyvin, kaikki loppu menikin sitten niin ja näin.
Vierailija kirjoitti:
Ajattelin viime vuosien aikana pitkään, että minulla on ADHD, mutta kun mietin lapsuuttani ja vanhempieni kertomuksia minusta, ei minulla ollut juuri mitään vaikeuksia missään asioissa. Hoidin omat aamupalat, välipalat ja iltapalat jo ekalla luokalla tai ehkä jo eskarissa. Puin itse päälleni. Ehdin aina ajoissa, vaikkakin viime tingassa, joka paikkaan. Joskus unohtui joku kirja, mutta niin unohtui muillakin. Osasin istua ruokapöydässä rauhassa, joskaan en jalat pöydän alla. Luin kokeisiin aina vikana iltana, mutta niin taisi suurin osa muukin lukea. Höpötin usein tunneilla kaverin kanssa, mutta niin höpötti kaverinikin. Saatoin jumittua haaveilemaan kesken oppitunnin, mutta aivan varmasti muutkin haaveilivat. Tein pakkotoimintoja keskittyessä, mutta aika moni muukin tekee.
Aikuisena käytännön asiat tuntuivat haastavilta. Rahaa en osannut säästää. Menin tunteiden perässä. Jätin kouluja kesken. En jaksanut samassa työssä kuin hetken. Olin teini-iästä lähtien koko ajan ahdistunut, masentunut ja pelkäsin tulevaa ja joskus jopa mietin kuolemaa itseinhoni syvimmissä pohjukoissa. Tuntui siltä kuin en tietäisi kuka olen ja mitä haluan. En tiedä vielä 20 vuotta myöhemminkään. Tunne-elämältäni olin epävakaa ja pelkäsin jatkuvasti jääväni yksin ja hylätyksi. En kokenut osaavani elää aikuisen elämää itsenäisesti.
Olen edelleen se, joka ei jaksa lukea kirjoja loppuun, höpöttää liikaa ja unohtelee välillä avaimet kotiin. Mutta en minä silti ole mielestäni tarpeeksi ADHD, vaikka meemit ja tiktokit ovat täynnä myös itseeni sopivia oireita ja piirteitä.
Luulen, että omat vaikeuteni johtuvat lapsuuden kasvuympäristöstä yhdistettynä ikäviin elämäntapahtumiin ja tiettyyn neurologiseen herkkyyteen, jota ihan kaikilla ei ole, mutta monilla on. En väitä etteikö concerta selkeyttäisi ajatuksia ja tekisi minusta tehokkaampaa, mutta ehkä lopulta itsetutkiskelu ja terapia riittävät ihan hyvin.
Onko sinua koskaan tutkittu epävakaan persoonallisuuden/(äärimuodossa pers. häiriön) suhteen? Tuossa kirjoittamassasi nimittäin aika paljon enemmänkin sinne viittaavia piirteitä. Joitain näitä impulsiivisuuteen liittyviä piirteitähän on sekä ADHD:ssa että siinä, mutta tuo hylkäämispelko ja ahdistus ja tunteiden perässä meneminen kuulostavat enemmänkin epävakaalta.
ADD/ADHD:n kanssa homma menee enemmänkin niin, että lääkitys auttaa elämään sitä elämää jota todella haluaa ja pitämään pyörät pyörimässä siihen suuntaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Okei, eli jos ADHD ei ole isommin oireillut alakoulussa tai oireita ei ole huomioitu, se on sit siinä?
Seppo kirjoitti:
Järkevä muutos. Nykynuoriso keksii itselleen kaiken maailman diagnooseja, ettei vaan tarttis mennä töihin.
Ai NUORISOKO niitä diagnooseja tekee ja kehittelee? On ne kyllä fiksuja, lääkäreitä jo teini-iässä..?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Jaa. Pääseekö kaikkialla tuommoisille kovin helposti? Ja vielä alakoulussa, eiköhän sieltä pääse huomaamatta läpi aika paljon ongelmaisia.
"Huomaamatta"
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ihan ok. Jos lapsella / nuorella on oikeasti adhd, niin kyllä se on passitetty koulupsykalle aivan taatusti, jossain vaiheessa peruskoulua. Vaikeudet koulussa ja/tai käytöksessä on oikeasti isoja, jos on hoitamaton adhd. Ihan jokaisella tuntemallani adhd-lapsella ja -nuorella on näin.
Poikkeuksena ne, jotka on diagnosoitu jo ennen kouluikää, silloin "ongelma" tiedossa ja hoitokontakti jo muualle.
T. adhd-pojan äiti
Tunnetko jokaisen Suomen ADHD lapsen, myös diagnosoimattomat?
Aina ei ole erityisiä vaikeuksia ala-asteella. Lähipiirin teini meni alakoulun heittämällä pienessä kyläkoulussa ilman mitään ongelmia. Ei käynyt psykologeilla tai muuallakaan. Ongelmat ilmaantuivat yläkoulussa, isossa satojen oppilaiden laitoksessa, jonka häly, vaihtuvat opet ja luokat ja tilanteet ja aineet pitkän omatoimisen matkan takana ja kasvanut läksyjen määrä ja vaatimus kantaa enemmän vastuita itse alkoi kai olla liikaa ja oireilu käynnistyi ja johti kyvyttömyyteen käydä mitään koulua missään muodossa kaikki mahdolliset avut, helpotukset ja tuet kokeiltunakin. Ja se ADHD diagnoosi tosiaan siis tuli tuolloin ja kyllä tasan oikea diagnoosi onkin.
Ympäristö siis voi laukaista oireilun vanhempanakin.
Adhd on synnynnäinen aivojen fysiologian ominaisuus, ja tarkkavaisuuden ja keskittymisen haasteet näkyvät koko elämän. "ympäristö voi laukaista oireilun" ei voi olla totta. Silloin ei ole kyse adhd:sta. Myös kova stressi tai traumaattinen kokemus voi vaikuttaa keskittymiskykyyn, paljonkin. Ihminen voi stressin seurauksena mennä toimintakyvyttömäksi, masentua, saada paniikkihäiriön, menettää yöunet, vaikka mitä oireita.
Edellä olevissa viesteissä on kuvailtu jo, miten adhd näkyy pienen lapsen toiminnassa. Koska se kyllä näkyy. Ei adhd ole täysin piilossa ja vasta aikuisena keskittymiskyky häviää kuin salama kirkkaalta taivaalta. Sen sijaan esim kovan ja pitkäkestoisen stressin takia voi hävitä keskittyminen. Kuvailit ihan tyypillistä stressaantunutta henkilöä, jonka toimintakyky katoaa. Mistä tiedät, että adhd oli oikea diagnoosi? Ehkä jätit kertomatta jotain lapsuuden haasteita.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ihan ok. Jos lapsella / nuorella on oikeasti adhd, niin kyllä se on passitetty koulupsykalle aivan taatusti, jossain vaiheessa peruskoulua. Vaikeudet koulussa ja/tai käytöksessä on oikeasti isoja, jos on hoitamaton adhd. Ihan jokaisella tuntemallani adhd-lapsella ja -nuorella on näin.
Poikkeuksena ne, jotka on diagnosoitu jo ennen kouluikää, silloin "ongelma" tiedossa ja hoitokontakti jo muualle.
T. adhd-pojan äiti
Tunnetko jokaisen Suomen ADHD lapsen, myös diagnosoimattomat?
Aina ei ole erityisiä vaikeuksia ala-asteella. Lähipiirin teini meni alakoulun heittämällä pienessä kyläkoulussa ilman mitään ongelmia. Ei käynyt psykologeilla tai muuallakaan. Ongelmat ilmaantuivat yläkoulussa, isossa satojen oppilaiden laitoksessa, jonka häly, vaihtuvat opet ja luokat ja tilanteet ja aineet pitkän omatoimisen matkan takana ja kasvanut läksyjen määrä ja vaatimus kantaa enemmän vastuita itse alkoi kai olla liikaa ja oireilu käynnistyi ja johti kyvyttömyyteen käydä mitään koulua missään muodossa kaikki mahdolliset avut, helpotukset ja tuet kokeiltunakin. Ja se ADHD diagnoosi tosiaan siis tuli tuolloin ja kyllä tasan oikea diagnoosi onkin.
Ympäristö siis voi laukaista oireilun vanhempanakin.
Adhd on synnynnäinen aivojen fysiologian ominaisuus, ja tarkkavaisuuden ja keskittymisen haasteet näkyvät koko elämän. "ympäristö voi laukaista oireilun" ei voi olla totta. Silloin ei ole kyse adhd:sta. Myös kova stressi tai traumaattinen kokemus voi vaikuttaa keskittymiskykyyn, paljonkin. Ihminen voi stressin seurauksena mennä toimintakyvyttömäksi, masentua, saada paniikkihäiriön, menettää yöunet, vaikka mitä oireita.
Edellä olevissa viesteissä on kuvailtu jo, miten adhd näkyy pienen lapsen toiminnassa. Koska se kyllä näkyy. Ei adhd ole täysin piilossa ja vasta aikuisena keskittymiskyky häviää kuin salama kirkkaalta taivaalta. Sen sijaan esim kovan ja pitkäkestoisen stressin takia voi hävitä keskittyminen. Kuvailit ihan tyypillistä stressaantunutta henkilöä, jonka toimintakyky katoaa. Mistä tiedät, että adhd oli oikea diagnoosi? Ehkä jätit kertomatta jotain lapsuuden haasteita.
Kyllä, mutta Adhd:n kanssa voi pärjätä pienessä kyläkoulussa ilman, että tulee vaikeuksia. Ehkä muitakin oireita on ollut, mutta ei sellaisia, jotka olisivat tuottaneet liikaa ongelmia.
Totta kai ympäristöllä on vaikutusta ihmiseen. Miksi erityiskouluja sitten edes on, jos ympäristöllä ei ole mitään vaikutusta? Omien erityisnuorteni kohdalta voin kertoa, että ongelmia tuli molemmilla, kun siirtyivät ensinnäkin (pienestä) alakoulusta yläkouluun ja sieltä vielä suurempaan lukioon.
Eri
Moni älykäs kompensoi oireita pitkään. Peruskoulu on älykkäälle äärimmäisen helppo. Vaikeudet alkavat lukiossa tai vasta yliopistossa. Moni ADD (nyk. ADHD onilman diagnioosia).
Taas hoidetaan vain niitä jotka äänekkäästi ovat vaatineet hoitoa tai vanhemmat ovat vaatineet. Hiljaiset suljetaan pois jonoja ja tilastoja rumentamasta.
Vierailija kirjoitti:
Ihan ok. Jos lapsella / nuorella on oikeasti adhd, niin kyllä se on passitetty koulupsykalle aivan taatusti, jossain vaiheessa peruskoulua. Vaikeudet koulussa ja/tai käytöksessä on oikeasti isoja, jos on hoitamaton adhd. Ihan jokaisella tuntemallani adhd-lapsella ja -nuorella on näin.
Poikkeuksena ne, jotka on diagnosoitu jo ennen kouluikää, silloin "ongelma" tiedossa ja hoitokontakti jo muualle.
T. adhd-pojan äiti
Mul on äo 150+ eli maailma näyttää hidastetulta ja ihmiset eläimiltä.
Mut mul on myös järkyttävä määrä tikkei ja jatkuvasti miljoona kanavaa auki pääs, se harmittaa.
En ollu koulupsykologil koska sain kympit menemäl kokeeseee. Ei tuu myäskää lääkemetaa. Ollaa sit näi.
Sulkee niiltä jotka eivät päässeet.
Oon yli nelikymppinen eikä ala-asteaikoinani mitään koulupsykologeja ollut. Häirikkö sai jälki-istuntoa, laiskuri ehdot ja kumpikin jätettiin luokalle jos tarpeeksi vastusti. Siinä sen ajan menettelytavat ongelmatapauksiin. Joita muuten olikin hyvin vähän.