Lue keskustelun säännöt.
"ADHD:n diagnostisiin kriteereihiin lisätään pakollinen todiste ala-asteen koulupsykologikäynneistä."
25.01.2023 |
"ADHD:n diagnostisiin kriteereihiin lisätään pakollinen todiste ala-asteen koulupsykologikäynneistä. Jos potilaalla ei ole käyntejä koulupsykologilla ala-asteelta, ei diagnoosia enää voida asettaa, kertoo psykiatrian erikoislääkäri Werneri Rottenstein.
ADHD:sta on muodostunut muotisairaus ja uudet diagnostiset kriteerit helpottavat ruuhkaa tutkimusjonoissa, kun karsintoja voi suorittaa jo alkumetreillä sanoo Rottenstein."
Kommentit (124)
Vierailija kirjoitti:
Tää varmasti liittyy nyt ihan kouluikäisten lasten diagnoosin hakuun ei aikuisten.
Julkisella puolella nää tutkimukset yleensä alkaa juuri koulun kautta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kaffebulla kirjoitti:
Osa vanhemmista vastustaa päiväkoti- tai kouluiässä lapsen tutkimuksia, vaikka huoli on selvä. Mites nämä nuoret sitten myöhemmin saavat tarvitsemaansa apua?
Ennemmin tilanne on se että tutkimuksiin ei pääse vaikka haluaisi. Minä tiesin jo taaperosta että on ADHD. Neuvolassa haluttiin vain katsella ja mistään ei ole huolta. Päiväkodissa ihmeteltiin. Alakoulussa päästiin kahdeksi vuodeksi koulupsykologin jonoon ja kas, nelosluokalla jo ADHD-diagnoosi. Hae siinä sitten varhaista tukea. Aina puhutaan varhaisesta puuttumisesta mutta se ei tarkoita yhtään mitään.
Vierailija kirjoitti:
Eipä ollut juuri koulupsykologeja 80-90-luvuilla, ja jos oli niin siellä kävivät vain pahimmat raggarit. Eli aikuisten ADD jäänee tästä lähin diagnosoimatta ja hoitamatta.
70- ja 80-luvulla ei edes oltu kuultu mistään koulupsykologista. Terveydenhoitaja hoiti kaikki terveysongelmat, oli ne sitten henkisiä tai fyysisiä. Ja jos joku oli vilkas lapsi, se laitettiin vain jälki-istuntoon tai tarkkailuluokalle.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ehkä vaikeudet eivät ole niiiiin isoja, jos ei ole missään vaiheessa ollut tarvetta koulupsykologille? Ehkä silloin ei tosiaankaan ole kyse adhd:sta, jos oireet ovat melko lieviä. Olisiko se niin paha? Ei kriteerit täytykään?
Mitä lisäarvoa diagnoosi tuo myöhemmällä iällä, jos ne oireet eivät ole vaikeuttaneet elämää?
Ymmärrän oikein hyvin, että lääkäreistä löytyy sellaisia, jotka haluavat vetää tiukemmat rajat adhd:n diagnosoinnille.
Samahan se autismin kanssa. Tietty määrä kirjon piirteitä täytyy täyttyä, tai ei tule diagnoosia. Moni jää aspergerin rajoille, ja on silti selvästi joitain oireita. Mutta ei kuitenkaan diagnoosiin asti. Elävät kuitenkin ihan normaalia elämää, hieman erilaisina kuin muut. Myös aspergerin kohdalla kysytään, pyydetään miettimään (aikuista) tuoko diagnoosi hänelle lisäarvoa vai selviääkö kuitenkin kuten ennenkin.
Ongelmaksi muodostuu se, että ongelmat voivat alkaa vasta myöhäisemmässä vaiheessa, kuten tyttäreni osalta, vasta yläkoulun lopussa. Diagnoosin avulla hän sai kuntoutusrahaa, joka mahdollistaa opiskelun lukiossa. Hän ei jaksaisi opiskelun lisäksi tehdä työtä, koska jo koulu uuvuttaa.
Ideaalimaailmassa mitään diagnooseja ei tietenkään tarvitsisi antaa, mutta maailma ei ole valmis siltä osin ja Kela vaatii avun saamiseksi aina mustaa valkoiselle.
Itse en jättäisi lasta selviytymään yksin ja diagnoositta. Moni aikuisena diagnoosin saanut on ollut helpottunut, kun on löytynyt selitys elämän takkuamiselle.
Adhd on synnynnäinen ja siksipä sen pitäisi näkyä läpi koko elämän. Näitkö sinä äitinä mitään siihen viittaavaa, ennen ongelmia? Kysyn ihan nätisti enkä ketunhäntä kainalossa. Mietin, että miten hyvin vanhemmat yleensä tunnistavat epätavallisen käytöksen, tiedän että koulussa tai päiväkodissa ei tosiaankaan aina tunnisteta. Ammattikasvattajienkin on helppo laittaa kaikki vain kasvatuksen, väsymyksen, tai vaikka kapinoinnin piikkiin. Tai sitten vaan että lapsella nyt vaan on ärsyttävä luonne.
Se voi näkyä aiheuttamatta ongelmia. Varsinkin tytöillä sen piirteet poikkeaa paljon siitä, mitä ihmiset kuvittelevat. Omalla lapsellani oli paljon viittaavia oireita jo ennen eskari-ikää, mutta ongelmia on tullut enemmän vasta ylä-asteella. Ala-asteen olikin erityisluokalla, jossa poikana kehtasi kyllä makoilla pulpetin alla ja heitellä kyniä yms, mitä tytöt eivät taas yleensä tee. Koulu voi olla helppoa adhd:sta huolimatta, siksi energian pystyy käyttämään tarvittaessa siihen, että maskaa päivät pitkät opiskelun sijaan. Ongelmat näkyvät sitten myöhemmin, kun koulu alkaa haastamaan.
Vanhemmat eivät välttämättä myöskään osaa pitää lapsen käytöstä epätavallisena, jos itsellä on samanlaisia piirteitä. Useinhan näin vielä on, koska ADHD kulkee suvussa.
Vierailija kirjoitti:
Kaffebulla kirjoitti:
Osa vanhemmista vastustaa päiväkoti- tai kouluiässä lapsen tutkimuksia, vaikka huoli on selvä. Mites nämä nuoret sitten myöhemmin saavat tarvitsemaansa apua?
Ennemmin tilanne on se että tutkimuksiin ei pääse vaikka haluaisi. Minä tiesin jo taaperosta että on ADHD. Neuvolassa haluttiin vain katsella ja mistään ei ole huolta. Päiväkodissa ihmeteltiin. Alakoulussa päästiin kahdeksi vuodeksi koulupsykologin jonoon ja kas, nelosluokalla jo ADHD-diagnoosi. Hae siinä sitten varhaista tukea. Aina puhutaan varhaisesta puuttumisesta mutta se ei tarkoita yhtään mitään.
Alakoulussa saatu diagnoosi on jo varhainen, siitä voi kiittää!
Se menee monilla vasta peruskoulun jälkeiseen aikaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Narkomaanit nykyään kalastelevat tätä diagnoosia lääkityksen toivossa. On järjestelmällistä, ilmeisesti noissa piireissä neuvotaan toisia kuinka diagnoosin saa.
Eräs läheinen juuri tämän diagnoosin sai, narkkaamista 15 vuotta takana. On potaskaa.
Muiden motiiveista ei tietoa, miksi joku haluaa väärän diagnoosin varta vasten. Uskon että tälle muutokselle on todellisia perusteita.
Aika monella niistä narkomaaneista on se ADHD/ADD, siks ne lähtökohtaisestikin on jääneet koukkuun siihen amfetamiiniin, kun se helpottaa niitä oireita.
Joka tapauksessa heille ois parempi saada apteekkilaatuista ainetta, kun jotain katupiriä.
Toki usein aikuisilta vaaditaan huumeseuloja, ennen kuin pääsee edes ADHD-tutkimuksiin.
Mut tää ei oo mikään oikea juttu, koska koulupsykologi ei todellakaan ois se ammattilainen, jonka luona asioiminen tällaisessa otettaisi vaatimukseksi, jos nyt joku otettais. Eihän niitä oo edes ollut ennen, saati sitten joka koululla jne. Ei mun lapsi esim. oo kertaakaan käynyt koulupsykologilla, vaikka kouluterveydenhuollon kautta hänen ADHD-asioita on alettu tutkia (ja nyt on diagnoosi ja lääkitys).
Vierailija kirjoitti:
Jaa. Pääseekö kaikkialla tuommoisille kovin helposti? Ja vielä alakoulussa, eiköhän sieltä pääse huomaamatta läpi aika paljon ongelmaisia.
Kaikissa kouluissa ei edes ole psykologia.
Hyvä jos kuraattori käy edes yhtenä päivänä viikossa. Hänellekään eivät kaikki saa aikoja vaikka tarve olisi miten suuri hyvänsä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Seppo kirjoitti:
Järkevä muutos. Nykynuoriso keksii itselleen kaiken maailman diagnooseja, ettei vaan tarttis mennä töihin.
Eihän ADHD ole mikään työkyvyttömyysasia tai laiskan diagnoosi. Päinvastoin, yksi ADHD työpaikalla voi tehdä 10 tavallisen sepon duunit, jos ja kun ADHD:n aivoissa vapautuu juuri oikea määrä dopamiinia työpäivän aikana.
Kun mulla osuu duunissa flow ja hyperfocus päälle, voin tehdä vaikka 12 tuntia töitä ilman taukoa.
Ja mikä 'nykynuoriso'? Olen 54-vuotias.
Vierailija kirjoitti:
Pitäisi käydä julkista keskustelua siitä, mikä tässä ajassa on sellaista, joka ajaa ihmiset hakemaan diagnoosia? Jos ADHD-diagnooseja on paljon, niin sehän kertoo lähinnä siitä, että sellaiset piirteet on yleisiä ja jostain syystä sen tyyppiset ihmiset tarvitsevat nykyaikana lääkkeitä pärjätäkseen?
Ihana sinä! Voihan se tosiaan olla niinkin, että yhteiskunta on viallinen, eikä ihmiset.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tämä poissulkee diagnoosit aikuisilta.
Aikuisilta on suljettu monia muitakin diagnooseja. Esim kehitysvamma tulee diagnosoida ennen 18 ikää. Myöhemmin ei onnistu.
Johonkin niitä rajoja täytyy laittaa, määritellä. Ymmärrän kyllä mitä tuossa aloituksen ideassa tavoitellaan. ... jos jonkun koulussa ei ole ollut koulupsykaa, niin varmasti käy joku muukin terveydenhuollon ammattilainen, jos terkkarikäynnin aiheena on ollut kouluvaikeudet. Niin ne omassa lapsuudessa hoidettiin, 80-luvulla. Terkkarin juttusille mentiin tai vietiin, jos oli ns vaikeaa.
Miksi sitten taannoin luin jutun, että joillakin on diagnosoitu lievä kehitysvamma vasta aikuisena, vaikka heillä on ollut isompia oppimisvaikeuksia koulussa?
Onneksi ei ollut koulupsykologeja mun lapsuudessa. Olen aina livahtanut ohi ongelmineni. Mitä nyt vähän istuin jälki-istunnoissa poikien kanssa, kun olin ollut liian tuhma ja villi (vaikka olin todistuksessa kympin tyttö). En olisi ikinä halunnut saada ADHD-diagnoosia. Mun ADHD:sta on ollut valtavasti hyötyä luovalla alalla työelämässä. No okei, henkilökohtainen elämä onkin ollut sitten yhtä sotkua ja kaaosta, mutta sen suhteen olenkin jo luovuttanut.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minunkin tyttärelläni näin jälkeenpäin ajatellen ongelma näkyi jo lapsena, vaikka diagnoosi tuli vasta 21-vuotiaana. Ne lukemattomat kerrat, kun etsin tytön tavaroita, reppua tai takkia pitkin lähitienoon metsiä, joissa tiesin tytön viihtyvän leikkimässä. Oli myöhästelyä ja unohtamista ja aivan poikkeuksellista fyysistä kestävyyttä ja kykyä liikkua. Ja sitten toisessa ääripäässä se, että piirtäessään tyttö saattoi jähmettyä tunneiksi yhteen asentoon ja nousi vasta kun kuva oli valmis.
Mutta tytär oli esikoinen, olen itsekin ollut vähän rasavilli lapsi, enkä minä osannut tunnistaa ongelmia. Tytöllä on jäätävä muisti, joten koulu sujui hyvin arvosanojen valossa. Ongelmiin törmättiin vasta kun tyttö muutti omilleen ja aloitti opiskelut, joissa tuli hyvin nopeasti seinä vastaan totaalisen uupumuksen muodossa. Arjen hallinta ei sitten enää onnistunutkaan, kun äiti ei ollut muistuttamassa ja nalkuttamassa ja hoitamassa hänen juoksevia asioitaan.
Googlaa otsikko ja kyseinen lausahdus löytyy vain täältä ja ylikseltä, josta se jo tosin poistettiin. Hienoa että joku saa näin päiviinsä viihdykettä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen melko varma, että minulla on ADHD+ hyperleksia. Olen syntynyt 60- luvulla, koulussa ei ollut mitään koulupsykologeja. Lisäksi pystyin pikalukemaan monta kertaa nopeammin kuin kympin tytöt ikinä, muistin numerojonoja ja laskukaavoja kertanäkemältä. En jäänyt kiinni ADHDsta., ja koska boomeriäiti huusi ja haukkui minua epänormaaliksi jo muutenkin niin en todellakaan kertonut kenellekään, että ikäänkuin valokuvasin kirjan sivut ja kaikki jäi muistiin siksi.
No et ole kyllä syntynyt 60-luvulla, jos äitisi oli boomeri.
Mä oon syntynyt 1968. Äitini 1948 eli boomeri.
Eri
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ehkä vaikeudet eivät ole niiiiin isoja, jos ei ole missään vaiheessa ollut tarvetta koulupsykologille? Ehkä silloin ei tosiaankaan ole kyse adhd:sta, jos oireet ovat melko lieviä. Olisiko se niin paha? Ei kriteerit täytykään?
Mitä lisäarvoa diagnoosi tuo myöhemmällä iällä, jos ne oireet eivät ole vaikeuttaneet elämää?
Ymmärrän oikein hyvin, että lääkäreistä löytyy sellaisia, jotka haluavat vetää tiukemmat rajat adhd:n diagnosoinnille.
Samahan se autismin kanssa. Tietty määrä kirjon piirteitä täytyy täyttyä, tai ei tule diagnoosia. Moni jää aspergerin rajoille, ja on silti selvästi joitain oireita. Mutta ei kuitenkaan diagnoosiin asti. Elävät kuitenkin ihan normaalia elämää, hieman erilaisina kuin muut. Myös aspergerin kohdalla kysytään, pyydetään miettimään (aikuista) tuoko diagnoosi hänelle lisäarvoa vai selviääkö kuitenkin kuten ennenkin.
Ongelmaksi muodostuu se, että ongelmat voivat alkaa vasta myöhäisemmässä vaiheessa, kuten tyttäreni osalta, vasta yläkoulun lopussa. Diagnoosin avulla hän sai kuntoutusrahaa, joka mahdollistaa opiskelun lukiossa. Hän ei jaksaisi opiskelun lisäksi tehdä työtä, koska jo koulu uuvuttaa.
Ideaalimaailmassa mitään diagnooseja ei tietenkään tarvitsisi antaa, mutta maailma ei ole valmis siltä osin ja Kela vaatii avun saamiseksi aina mustaa valkoiselle.
Itse en jättäisi lasta selviytymään yksin ja diagnoositta. Moni aikuisena diagnoosin saanut on ollut helpottunut, kun on löytynyt selitys elämän takkuamiselle.
Adhd on synnynnäinen ja siksipä sen pitäisi näkyä läpi koko elämän. Näitkö sinä äitinä mitään siihen viittaavaa, ennen ongelmia? Kysyn ihan nätisti enkä ketunhäntä kainalossa. Mietin, että miten hyvin vanhemmat yleensä tunnistavat epätavallisen käytöksen, tiedän että koulussa tai päiväkodissa ei tosiaankaan aina tunnisteta. Ammattikasvattajienkin on helppo laittaa kaikki vain kasvatuksen, väsymyksen, tai vaikka kapinoinnin piikkiin. Tai sitten vaan että lapsella nyt vaan on ärsyttävä luonne.
Se voi näkyä aiheuttamatta ongelmia. Varsinkin tytöillä sen piirteet poikkeaa paljon siitä, mitä ihmiset kuvittelevat. Omalla lapsellani oli paljon viittaavia oireita jo ennen eskari-ikää, mutta ongelmia on tullut enemmän vasta ylä-asteella. Ala-asteen olikin erityisluokalla, jossa poikana kehtasi kyllä makoilla pulpetin alla ja heitellä kyniä yms, mitä tytöt eivät taas yleensä tee. Koulu voi olla helppoa adhd:sta huolimatta, siksi energian pystyy käyttämään tarvittaessa siihen, että maskaa päivät pitkät opiskelun sijaan. Ongelmat näkyvät sitten myöhemmin, kun koulu alkaa haastamaan.
Niin, kyllä se nimenomaan näkyy. Ja tiedät ne varmasti mutta kunhan tässä tajunnanvirtaa kirjoitan. Se on tarkkaavaisuuden ja keskittymisen häiriö, ja näkyy alle kouluikäisenä siinä, saako esim puettua, saako vaatteet päälle ilman apua, oikeassa järjestyksessä, vai keskeytyykö tekeminen koko ajan. Unohtaako koko ajan mitä on tekemässä, kuunteleeko koskaan lausetta loppuun. Pysyykö ruokapöydässä, osaako syödä sotkematta, kaatuuko maitolasit, soheltaako, osaako tehdä yksinkertaisia asioita ohjeen mukaan esim "pue yöpuku" tai "voitele voileipä" tai "kerää lelut" jos ei osaa näitä, monien monien toistojenkaan jälkeen esim eskari-ikäinen ei opi näitä, niin on syytä epäillä jotain. Joko kognitiivisia vaikeuksia, tai sitten tarkkaavuus on tosi huono.
Ja nehän eivät ole sinällään ongelmia. Päihteet tai koulupinnaus ovat ongelmia. Mutta ne tarkkaavuuden haasteet näkyvät ihan pienestä lapsesta lähtien. Ja ongelmia pitäisi olla muillakin elämän osa-alueilla kuin vain koulussa. Adhd:n yksi kriteeri on, että se näkyy eri ympäristöissä, kuten esim kotona ja koulussa.
Tässä on se huono puoli, että vanhempien oletetaan tunnistavan ne haasteet ja ikätasosta poikkeava käytös.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Narkomaanit nykyään kalastelevat tätä diagnoosia lääkityksen toivossa. On järjestelmällistä, ilmeisesti noissa piireissä neuvotaan toisia kuinka diagnoosin saa.
Eräs läheinen juuri tämän diagnoosin sai, narkkaamista 15 vuotta takana. On potaskaa.
Muiden motiiveista ei tietoa, miksi joku haluaa väärän diagnoosin varta vasten. Uskon että tälle muutokselle on todellisia perusteita.Aika monella niistä narkomaaneista on se ADHD/ADD, siks ne lähtökohtaisestikin on jääneet koukkuun siihen amfetamiiniin, kun se helpottaa niitä oireita.
Joka tapauksessa heille ois parempi saada apteekkilaatuista ainetta, kun jotain katupiriä.Toki usein aikuisilta vaaditaan huumeseuloja, ennen kuin pääsee edes ADHD-tutkimuksiin.
Mut tää ei oo mikään oikea juttu, koska koulupsykologi ei todellakaan ois se ammattilainen, jonka luona asioiminen tällaisessa otettaisi vaatimukseksi, jos nyt joku otettais. Eihän niitä oo edes ollut ennen, saati sitten joka koululla jne. Ei mun lapsi esim. oo kertaakaan käynyt koulupsykologilla, vaikka kouluterveydenhuollon kautta hänen ADHD-asioita on alettu tutkia (ja nyt on diagnoosi ja lääkitys).
Puolisoni hakeutui tutkimuksiin aikuisena ja hänenkin piti tehdä huumeseula. Tosin diagnosoimaton ADHD voi myös altistaa riippuvuuksille.
Seppo kirjoitti:
Järkevä muutos. Nykynuoriso keksii itselleen kaiken maailman diagnooseja, ettei vaan tarttis mennä töihin.
Ei ole mitään tällaista muutosta tulossa tai suunnitteilla. Sitä paitsi ADHD dg. ei kyllä vapauta työvelvoitteesta, en tiedä mistä olet sellaista saanut päähäsi.
Kuuluuko ihan jokaisen kympin oppilaan olla hyvä ihan kaikessa? Mitä jos se poikkeuksellinen älykkyys ei jätä sijaa käytännön asioille. Onko se nyt niin paha asia ettei ihan kaikki suju täydellisesti.
Vierailija kirjoitti:
Pitäisi käydä julkista keskustelua siitä, mikä tässä ajassa on sellaista, joka ajaa ihmiset hakemaan diagnoosia? Jos ADHD-diagnooseja on paljon, niin sehän kertoo lähinnä siitä, että sellaiset piirteet on yleisiä ja jostain syystä sen tyyppiset ihmiset tarvitsevat nykyaikana lääkkeitä pärjätäkseen?
Älypuhelinten jne. jatkuva käyttö aiheuttaa ADHD/ADD -tyyppisiä oireita (ei siis pysyviä kuitenkaan, kai). Samoin voi aiheuttaa ahdistuneisuushäiriö, traumat ym.
Kaikilla ei siis ole ADHD, mutta ne siihen mätsäävät oireet ovat aivan todellisia, ei kuviteltuja tai feikattuja.
Se voi näkyä aiheuttamatta ongelmia. Varsinkin tytöillä sen piirteet poikkeaa paljon siitä, mitä ihmiset kuvittelevat. Omalla lapsellani oli paljon viittaavia oireita jo ennen eskari-ikää, mutta ongelmia on tullut enemmän vasta ylä-asteella. Ala-asteen olikin erityisluokalla, jossa poikana kehtasi kyllä makoilla pulpetin alla ja heitellä kyniä yms, mitä tytöt eivät taas yleensä tee. Koulu voi olla helppoa adhd:sta huolimatta, siksi energian pystyy käyttämään tarvittaessa siihen, että maskaa päivät pitkät opiskelun sijaan. Ongelmat näkyvät sitten myöhemmin, kun koulu alkaa haastamaan.