"ADHD:n diagnostisiin kriteereihiin lisätään pakollinen todiste ala-asteen koulupsykologikäynneistä."

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ehkä vaikeudet eivät ole niiiiin isoja, jos ei ole missään vaiheessa ollut tarvetta koulupsykologille? Ehkä silloin ei tosiaankaan ole kyse adhd:sta, jos oireet ovat melko lieviä. Olisiko se niin paha? Ei kriteerit täytykään? 

Mitä lisäarvoa diagnoosi tuo myöhemmällä iällä, jos ne oireet eivät ole vaikeuttaneet elämää? 

Ymmärrän oikein hyvin, että lääkäreistä löytyy sellaisia, jotka haluavat vetää tiukemmat rajat adhd:n diagnosoinnille. 

Samahan se autismin kanssa. Tietty määrä kirjon piirteitä täytyy täyttyä, tai ei tule diagnoosia. Moni jää aspergerin rajoille, ja on silti selvästi joitain oireita. Mutta ei kuitenkaan diagnoosiin asti. Elävät kuitenkin ihan normaalia elämää, hieman erilaisina kuin muut. Myös aspergerin kohdalla kysytään, pyydetään miettimään (aikuista) tuoko diagnoosi hänelle lisäarvoa vai selviääkö kuitenkin kuten ennenkin. 

Ongelmaksi muodostuu se, että ongelmat voivat alkaa vasta myöhäisemmässä vaiheessa, kuten tyttäreni osalta, vasta yläkoulun lopussa. Diagnoosin avulla hän sai kuntoutusrahaa, joka mahdollistaa opiskelun lukiossa. Hän ei jaksaisi opiskelun lisäksi tehdä työtä, koska jo koulu uuvuttaa.

Ideaalimaailmassa mitään diagnooseja ei tietenkään tarvitsisi antaa, mutta maailma ei ole valmis siltä osin ja Kela vaatii avun saamiseksi aina mustaa valkoiselle.

Itse en jättäisi lasta selviytymään yksin ja diagnoositta. Moni aikuisena diagnoosin saanut on ollut helpottunut, kun on löytynyt selitys elämän takkuamiselle.

Adhd on synnynnäinen ja siksipä sen pitäisi näkyä läpi koko elämän. Näitkö sinä äitinä mitään siihen viittaavaa, ennen ongelmia? Kysyn ihan nätisti enkä ketunhäntä kainalossa. Mietin, että miten hyvin vanhemmat yleensä tunnistavat epätavallisen käytöksen, tiedän että koulussa tai päiväkodissa ei tosiaankaan aina tunnisteta. Ammattikasvattajienkin on helppo laittaa kaikki vain kasvatuksen, väsymyksen, tai vaikka kapinoinnin piikkiin. Tai sitten vaan että lapsella nyt vaan on ärsyttävä luonne.

Se voi näkyä aiheuttamatta ongelmia. Varsinkin tytöillä sen piirteet poikkeaa paljon siitä, mitä ihmiset kuvittelevat. Omalla lapsellani oli paljon viittaavia oireita jo ennen eskari-ikää, mutta ongelmia on tullut enemmän vasta ylä-asteella. Ala-asteen olikin erityisluokalla, jossa poikana kehtasi kyllä makoilla pulpetin alla ja heitellä kyniä yms, mitä tytöt eivät taas yleensä tee. Koulu voi olla helppoa adhd:sta huolimatta, siksi energian pystyy käyttämään tarvittaessa siihen, että maskaa päivät pitkät opiskelun sijaan. Ongelmat näkyvät sitten myöhemmin, kun koulu alkaa haastamaan.

Niin, kyllä se nimenomaan näkyy. Ja tiedät ne varmasti mutta kunhan tässä tajunnanvirtaa kirjoitan. Se on tarkkaavaisuuden ja keskittymisen häiriö, ja näkyy alle kouluikäisenä siinä, saako esim puettua, saako vaatteet päälle ilman apua, oikeassa järjestyksessä, vai keskeytyykö tekeminen koko ajan. Unohtaako koko ajan mitä on tekemässä, kuunteleeko koskaan lausetta loppuun. Pysyykö ruokapöydässä, osaako syödä sotkematta, kaatuuko maitolasit, soheltaako, osaako tehdä yksinkertaisia asioita ohjeen mukaan esim "pue yöpuku" tai "voitele voileipä" tai "kerää lelut" jos ei osaa näitä, monien monien toistojenkaan jälkeen esim eskari-ikäinen ei opi näitä, niin on syytä epäillä jotain. Joko kognitiivisia vaikeuksia, tai sitten tarkkaavuus on tosi huono. 

Ja nehän eivät ole sinällään ongelmia. Päihteet tai koulupinnaus ovat ongelmia. Mutta ne tarkkaavuuden haasteet näkyvät ihan pienestä lapsesta lähtien. Ja ongelmia pitäisi olla muillakin elämän osa-alueilla kuin vain koulussa. Adhd:n yksi kriteeri on, että se näkyy eri ympäristöissä, kuten esim kotona ja koulussa.

Tässä on se huono puoli, että vanhempien oletetaan tunnistavan ne haasteet ja ikätasosta poikkeava käytös. 

Meillä isä antoi selkään, kun oman huoneen siivous ei onnistunut. Ja heitti sotkuiset tavarat pitkin seiniä. Olikohan silläkin adhd?

Vierailija kirjoitti:

Seppo kirjoitti:

Järkevä muutos. Nykynuoriso keksii itselleen kaiken maailman diagnooseja, ettei vaan tarttis mennä töihin.

Ei ole mitään tällaista muutosta tulossa tai suunnitteilla. Sitä paitsi ADHD dg. ei kyllä vapauta työvelvoitteesta, en tiedä mistä olet sellaista saanut päähäsi.

Nykyajan nuoriso, muotidiagnoosi, helposti saikulle ja eläkkeelle, sitä ja tätä.

Vierailija kirjoitti:

Kuuluuko ihan jokaisen kympin oppilaan olla hyvä ihan kaikessa? Mitä jos se poikkeuksellinen älykkyys ei jätä sijaa käytännön asioille. Onko se nyt niin paha asia ettei ihan kaikki suju täydellisesti.

Omalla kohdallani se on aiheuttanut lukuisia onnettomuuksia esim. autokolareita ja parisuhteiden ja ystävyyksien epäonnistumisia. Aika isoja asioita omasta mielestäni.

Vierailija kirjoitti:

Kuuluuko ihan jokaisen kympin oppilaan olla hyvä ihan kaikessa? Mitä jos se poikkeuksellinen älykkyys ei jätä sijaa käytännön asioille. Onko se nyt niin paha asia ettei ihan kaikki suju täydellisesti.

Ei, mutta sehän ei olekaan ADHD:n ongelma, että kaikki ei suju täydellisesti. Adhd on muutakin kuin sitä, että joskus jokin homma kyykkää. ADHD kuvataan keskittymishäiriöksi, mutta se on ongelma aloittaa tehtäviä, se huonontaa työmuistia, itsetuntoa, vaikuttaa vireystasoon. Se on niin moninainen ominaisuus, että sen kanssa suht normaalisti elämiseen tarvitsee usein työkaluja. Muitakin kuin haitalliset selviytymistaidot kuten esimerkiksi alkoholin/rahapelien/ruuan kanssa läträämisen.

Adhd on parhaimmillaan positiivinen piirre, mutta ihmiset suhtautuvat todella negatiivisesti unohteluun, häsläämiseen ja muuhun, mitä adhd-lapset harrastavat ja lyttäävät lasten itsetunnon jo pienestä pitäen niin, että siinä on yksi ylipäästävä ongelma lisää.

EA3 kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Narkomaanit nykyään kalastelevat tätä diagnoosia lääkityksen toivossa. On järjestelmällistä, ilmeisesti noissa piireissä neuvotaan toisia kuinka diagnoosin saa.

Eräs läheinen juuri tämän diagnoosin sai, narkkaamista 15 vuotta takana. On potaskaa.

Muiden motiiveista ei tietoa, miksi joku haluaa väärän diagnoosin varta vasten. Uskon että tälle muutokselle on todellisia perusteita.

Aika monella niistä narkomaaneista on se ADHD/ADD, siks ne lähtökohtaisestikin on jääneet koukkuun siihen amfetamiiniin, kun se helpottaa niitä oireita.

Joka tapauksessa heille ois parempi saada apteekkilaatuista ainetta, kun jotain katupiriä.

Toki usein aikuisilta vaaditaan huumeseuloja, ennen kuin pääsee edes ADHD-tutkimuksiin.

Mut tää ei oo mikään oikea juttu, koska koulupsykologi ei todellakaan ois se ammattilainen, jonka luona asioiminen tällaisessa otettaisi vaatimukseksi, jos nyt joku otettais. Eihän niitä oo edes ollut ennen, saati sitten joka koululla jne. Ei mun lapsi esim. oo kertaakaan käynyt koulupsykologilla, vaikka kouluterveydenhuollon kautta hänen ADHD-asioita on alettu tutkia (ja nyt on diagnoosi ja lääkitys).

Puolisoni hakeutui tutkimuksiin aikuisena ja hänenkin piti tehdä huumeseula. Tosin diagnosoimaton ADHD voi myös altistaa riippuvuuksille.

Niin, tässä on surullista se, että kaikki noista narkomaaneista eivät olisi varmasti päätyneet narkomaaneiksi, jos olisivat lapsina/nuorina saaneet sen diagnoosin ja hoitoa. Ja sitten aikuisena se jää saamatta tuon huumeidenkäytön takia.

Vierailija kirjoitti:

Minunkin tyttärelläni näin jälkeenpäin ajatellen ongelma näkyi jo lapsena, vaikka diagnoosi tuli vasta 21-vuotiaana. Ne lukemattomat kerrat, kun etsin tytön tavaroita, reppua tai takkia pitkin lähitienoon metsiä, joissa tiesin tytön viihtyvän leikkimässä. Oli myöhästelyä ja unohtamista ja aivan poikkeuksellista fyysistä kestävyyttä ja kykyä liikkua. Ja sitten toisessa ääripäässä se, että piirtäessään tyttö saattoi jähmettyä tunneiksi yhteen asentoon ja nousi vasta kun kuva oli valmis.

Mutta tytär oli esikoinen, olen itsekin ollut vähän rasavilli lapsi, enkä minä osannut tunnistaa ongelmia. Tytöllä on jäätävä muisti, joten koulu sujui hyvin arvosanojen valossa. Ongelmiin törmättiin vasta kun tyttö muutti omilleen ja aloitti opiskelut, joissa tuli hyvin nopeasti seinä vastaan totaalisen uupumuksen muodossa. Arjen hallinta ei sitten enää onnistunutkaan, kun äiti ei ollut muistuttamassa ja nalkuttamassa ja hoitamassa hänen juoksevia asioitaan.

Me etsittiin kerran yötä myöten lapsen hukkaamia kotiavaimia koulumatkalta. Ne löytyi sitten lopulta lumihangesta, paikasta mistä ei kuuluisi edes kulkea.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ehkä vaikeudet eivät ole niiiiin isoja, jos ei ole missään vaiheessa ollut tarvetta koulupsykologille? Ehkä silloin ei tosiaankaan ole kyse adhd:sta, jos oireet ovat melko lieviä. Olisiko se niin paha? Ei kriteerit täytykään? 

Mitä lisäarvoa diagnoosi tuo myöhemmällä iällä, jos ne oireet eivät ole vaikeuttaneet elämää? 

Ymmärrän oikein hyvin, että lääkäreistä löytyy sellaisia, jotka haluavat vetää tiukemmat rajat adhd:n diagnosoinnille. 

Samahan se autismin kanssa. Tietty määrä kirjon piirteitä täytyy täyttyä, tai ei tule diagnoosia. Moni jää aspergerin rajoille, ja on silti selvästi joitain oireita. Mutta ei kuitenkaan diagnoosiin asti. Elävät kuitenkin ihan normaalia elämää, hieman erilaisina kuin muut. Myös aspergerin kohdalla kysytään, pyydetään miettimään (aikuista) tuoko diagnoosi hänelle lisäarvoa vai selviääkö kuitenkin kuten ennenkin. 

Ongelmaksi muodostuu se, että ongelmat voivat alkaa vasta myöhäisemmässä vaiheessa, kuten tyttäreni osalta, vasta yläkoulun lopussa. Diagnoosin avulla hän sai kuntoutusrahaa, joka mahdollistaa opiskelun lukiossa. Hän ei jaksaisi opiskelun lisäksi tehdä työtä, koska jo koulu uuvuttaa.

Ideaalimaailmassa mitään diagnooseja ei tietenkään tarvitsisi antaa, mutta maailma ei ole valmis siltä osin ja Kela vaatii avun saamiseksi aina mustaa valkoiselle.

Itse en jättäisi lasta selviytymään yksin ja diagnoositta. Moni aikuisena diagnoosin saanut on ollut helpottunut, kun on löytynyt selitys elämän takkuamiselle.

Adhd on synnynnäinen ja siksipä sen pitäisi näkyä läpi koko elämän. Näitkö sinä äitinä mitään siihen viittaavaa, ennen ongelmia? Kysyn ihan nätisti enkä ketunhäntä kainalossa. Mietin, että miten hyvin vanhemmat yleensä tunnistavat epätavallisen käytöksen, tiedän että koulussa tai päiväkodissa ei tosiaankaan aina tunnisteta. Ammattikasvattajienkin on helppo laittaa kaikki vain kasvatuksen, väsymyksen, tai vaikka kapinoinnin piikkiin. Tai sitten vaan että lapsella nyt vaan on ärsyttävä luonne.

Se voi näkyä aiheuttamatta ongelmia. Varsinkin tytöillä sen piirteet poikkeaa paljon siitä, mitä ihmiset kuvittelevat. Omalla lapsellani oli paljon viittaavia oireita jo ennen eskari-ikää, mutta ongelmia on tullut enemmän vasta ylä-asteella. Ala-asteen olikin erityisluokalla, jossa poikana kehtasi kyllä makoilla pulpetin alla ja heitellä kyniä yms, mitä tytöt eivät taas yleensä tee. Koulu voi olla helppoa adhd:sta huolimatta, siksi energian pystyy käyttämään tarvittaessa siihen, että maskaa päivät pitkät opiskelun sijaan. Ongelmat näkyvät sitten myöhemmin, kun koulu alkaa haastamaan.

Niin, kyllä se nimenomaan näkyy. Ja tiedät ne varmasti mutta kunhan tässä tajunnanvirtaa kirjoitan. Se on tarkkaavaisuuden ja keskittymisen häiriö, ja näkyy alle kouluikäisenä siinä, saako esim puettua, saako vaatteet päälle ilman apua, oikeassa järjestyksessä, vai keskeytyykö tekeminen koko ajan. Unohtaako koko ajan mitä on tekemässä, kuunteleeko koskaan lausetta loppuun. Pysyykö ruokapöydässä, osaako syödä sotkematta, kaatuuko maitolasit, soheltaako, osaako tehdä yksinkertaisia asioita ohjeen mukaan esim "pue yöpuku" tai "voitele voileipä" tai "kerää lelut" jos ei osaa näitä, monien monien toistojenkaan jälkeen esim eskari-ikäinen ei opi näitä, niin on syytä epäillä jotain. Joko kognitiivisia vaikeuksia, tai sitten tarkkaavuus on tosi huono. 

Ja nehän eivät ole sinällään ongelmia. Päihteet tai koulupinnaus ovat ongelmia. Mutta ne tarkkaavuuden haasteet näkyvät ihan pienestä lapsesta lähtien. Ja ongelmia pitäisi olla muillakin elämän osa-alueilla kuin vain koulussa. Adhd:n yksi kriteeri on, että se näkyy eri ympäristöissä, kuten esim kotona ja koulussa.

Tässä on se huono puoli, että vanhempien oletetaan tunnistavan ne haasteet ja ikätasosta poikkeava käytös. 

Meillä isä antoi selkään, kun oman huoneen siivous ei onnistunut. Ja heitti sotkuiset tavarat pitkin seiniä. Olikohan silläkin adhd?

Mun isä oli myös tosi äkkipikainen ja ajoittain väkivaltainen. Teki todella typeriä asioita mm. auton ratissa. Myöhemmin alkoholisoitui ja masentui. Jälkiviisaana voin todeta, että niin oppikirjamallin mukainen adhd kuin olla ja voi.

Jotkin ihmiset yrittää saada diagnoosin, jotta saisi stimulanttilääkkeitä reseptillä.

Kyllähän sitä jaksaisi tehdä kaikkea, kun piristeitä saisi laillisesti lääkäriltä. Lääkärit toki ovat tarkkoja, ja tutkimuksiin sisältyy monasti huumetestaukset, GT-arvo (pitkäaikainen alkon käyttö). Koska päihteiden käyttö ei ole hyväksi kenellekään, mutta ei todellakaan ihmiselle jolla on keskittymisen ja elämänhallinnan kanssa vaikeuksia.

Tämä on väärin niitä kohtaan, jotka oikeasti hyötyvät niistä ja joilla on oikeasti erilainen aivojen toiminta. Etenkin jos tällainen hoitosuositusmuutos estää jo tutkimuksiin pääsyn. Aika moni menneinä vuosikymmeninä oli "adhd" , mutta ei käynyt koulupsykologilla. Hankalan lapsen maine oli vaan...

EA3 kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tämä poissulkee diagnoosit aikuisilta.

Aikuisilta on suljettu monia muitakin diagnooseja. Esim kehitysvamma tulee diagnosoida ennen 18 ikää. Myöhemmin ei onnistu. 

Johonkin niitä rajoja täytyy laittaa, määritellä. Ymmärrän kyllä mitä tuossa aloituksen ideassa tavoitellaan. ... jos jonkun koulussa ei ole ollut koulupsykaa, niin varmasti käy joku muukin terveydenhuollon ammattilainen, jos terkkarikäynnin aiheena on ollut kouluvaikeudet. Niin ne omassa lapsuudessa hoidettiin, 80-luvulla. Terkkarin juttusille mentiin tai vietiin, jos oli ns vaikeaa. 

Miksi sitten taannoin luin jutun, että joillakin on diagnosoitu lievä kehitysvamma vasta aikuisena, vaikka heillä on ollut isompia oppimisvaikeuksia koulussa?

Ehkä on ollut näin - " Aikuisille tehdyt kehitysvammadiagnoosit ovat harvinaisia, mutta niitä voidaan tehdä, jos vammaan viittaavat haasteet on dokumentoitu jo kasvuiässä." 

Jos Suomessa diagnosoidaan jostain syystä vasta aikuisena kehitysvamma, jää ilman vammaispalvelun palveluita ja tukia. Eli melkeinpä sama, vaikka ei diagnosoitaisi ollenkaan. 

Jäi lähdeviite nro 70:stä

https://www.tukiliitto.fi/tarina/diagnoosien-rajamailla/

EA3 kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Seppo kirjoitti:

Järkevä muutos. Nykynuoriso keksii itselleen kaiken maailman diagnooseja, ettei vaan tarttis mennä töihin.

Ei ole mitään tällaista muutosta tulossa tai suunnitteilla. Sitä paitsi ADHD dg. ei kyllä vapauta työvelvoitteesta, en tiedä mistä olet sellaista saanut päähäsi.

Nykyajan nuoriso, muotidiagnoosi, helposti saikulle ja eläkkeelle, sitä ja tätä.

Tämä oli siis parodiakommentti :)

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ehkä vaikeudet eivät ole niiiiin isoja, jos ei ole missään vaiheessa ollut tarvetta koulupsykologille? Ehkä silloin ei tosiaankaan ole kyse adhd:sta, jos oireet ovat melko lieviä. Olisiko se niin paha? Ei kriteerit täytykään? 

Mitä lisäarvoa diagnoosi tuo myöhemmällä iällä, jos ne oireet eivät ole vaikeuttaneet elämää? 

Ymmärrän oikein hyvin, että lääkäreistä löytyy sellaisia, jotka haluavat vetää tiukemmat rajat adhd:n diagnosoinnille. 

Samahan se autismin kanssa. Tietty määrä kirjon piirteitä täytyy täyttyä, tai ei tule diagnoosia. Moni jää aspergerin rajoille, ja on silti selvästi joitain oireita. Mutta ei kuitenkaan diagnoosiin asti. Elävät kuitenkin ihan normaalia elämää, hieman erilaisina kuin muut. Myös aspergerin kohdalla kysytään, pyydetään miettimään (aikuista) tuoko diagnoosi hänelle lisäarvoa vai selviääkö kuitenkin kuten ennenkin. 

Ongelmaksi muodostuu se, että ongelmat voivat alkaa vasta myöhäisemmässä vaiheessa, kuten tyttäreni osalta, vasta yläkoulun lopussa. Diagnoosin avulla hän sai kuntoutusrahaa, joka mahdollistaa opiskelun lukiossa. Hän ei jaksaisi opiskelun lisäksi tehdä työtä, koska jo koulu uuvuttaa.

Ideaalimaailmassa mitään diagnooseja ei tietenkään tarvitsisi antaa, mutta maailma ei ole valmis siltä osin ja Kela vaatii avun saamiseksi aina mustaa valkoiselle.

Itse en jättäisi lasta selviytymään yksin ja diagnoositta. Moni aikuisena diagnoosin saanut on ollut helpottunut, kun on löytynyt selitys elämän takkuamiselle.

Adhd on synnynnäinen ja siksipä sen pitäisi näkyä läpi koko elämän. Näitkö sinä äitinä mitään siihen viittaavaa, ennen ongelmia? Kysyn ihan nätisti enkä ketunhäntä kainalossa. Mietin, että miten hyvin vanhemmat yleensä tunnistavat epätavallisen käytöksen, tiedän että koulussa tai päiväkodissa ei tosiaankaan aina tunnisteta. Ammattikasvattajienkin on helppo laittaa kaikki vain kasvatuksen, väsymyksen, tai vaikka kapinoinnin piikkiin. Tai sitten vaan että lapsella nyt vaan on ärsyttävä luonne.

Kyllä näin, mutta koska tytär käyttäytyi päiväkodissa ja koulussa kuin enkeli, niin ajattelin, että pärjätään, vaikka kotona oli sitten helvetti irti. Meille tapahtui paljon ikäviä asioita (kuolemaa, sairautta) perheessä ja myöhäisemmässä vaiheessa, kun ongelmia (raivarit, itsetuhoisuus) ilmeni, niin niitä pidettiin näistä johtuvina. Näin ollen diagnoosin saaminen viivästyi ja vasta osastojaksolla aloitettiin kunnon neuropsykiatriset tutkimukset. Olisi aika paljon sanottavaa perheneuvolan psykologille, mutta jätän kertomatta ne ajatukset, koska se ei ole painokelpoista tekstiä.

Ajattelin viime vuosien aikana pitkään, että minulla on ADHD, mutta kun mietin lapsuuttani ja vanhempieni kertomuksia minusta, ei minulla ollut juuri mitään vaikeuksia missään asioissa. Hoidin omat aamupalat, välipalat ja iltapalat jo ekalla luokalla tai ehkä jo eskarissa. Puin itse päälleni. Ehdin aina ajoissa, vaikkakin viime tingassa, joka paikkaan. Joskus unohtui joku kirja, mutta niin unohtui muillakin. Osasin istua ruokapöydässä rauhassa, joskaan en jalat pöydän alla. Luin kokeisiin aina vikana iltana, mutta niin taisi suurin osa muukin lukea. Höpötin usein tunneilla kaverin kanssa, mutta niin höpötti kaverinikin. Saatoin jumittua haaveilemaan kesken oppitunnin, mutta aivan varmasti muutkin haaveilivat. Tein pakkotoimintoja keskittyessä, mutta aika moni muukin tekee.

Aikuisena käytännön asiat tuntuivat haastavilta. Rahaa en osannut säästää. Menin tunteiden perässä. Jätin kouluja kesken. En jaksanut samassa työssä kuin hetken. Olin teini-iästä lähtien koko ajan ahdistunut, masentunut ja pelkäsin tulevaa ja joskus jopa mietin kuolemaa itseinhoni syvimmissä pohjukoissa. Tuntui siltä kuin en tietäisi kuka olen ja mitä haluan. En tiedä vielä 20 vuotta myöhemminkään. Tunne-elämältäni olin epävakaa ja pelkäsin jatkuvasti jääväni yksin ja hylätyksi. En kokenut osaavani elää aikuisen elämää itsenäisesti.

Olen edelleen se, joka ei jaksa lukea kirjoja loppuun, höpöttää liikaa ja unohtelee välillä avaimet kotiin. Mutta en minä silti ole mielestäni tarpeeksi ADHD, vaikka meemit ja tiktokit ovat täynnä myös itseeni sopivia oireita ja piirteitä.

Luulen, että omat vaikeuteni johtuvat lapsuuden kasvuympäristöstä yhdistettynä ikäviin elämäntapahtumiin ja tiettyyn neurologiseen herkkyyteen, jota ihan kaikilla ei ole, mutta monilla on. En väitä etteikö concerta selkeyttäisi ajatuksia ja tekisi minusta tehokkaampaa, mutta ehkä lopulta itsetutkiskelu ja terapia riittävät ihan hyvin.

Tuollainen rajaus on aika rankka, mutta ymmärrän, että jotain todistelua tarvitsisi lapsuusajoiltakin. Olkoon se sitten vanhempien kanssa keskustelua, huonoa koulumenestystä tms.

Nykyäänhän oikeasti älypuhelimien jatkuvan käytön seurauksena on monella aikuisella ADT eli ADHD:n kaltaisia oireita johtuen pelkästään multitaskauksesta ja älypuhelinriippuvuudesta. Ne oireet poistuvat nopeasti, kun vähentää laitteet ja multitaskauksen minimiin. Jokaisella ihmisillä myös on jonkin verran ADHD-piirteitä, mutta ei jokaisella silti ADHD:ta ole. Kun diagnostiikka nojautuu hyvin paljon siihen, mitä potilas kertoo, on vääriä diagnooseja myös paljon.

Aika naurettavaa ettei diagnoosia voisi asettaa jos ei ole ollut yhtään käyntiä koulupsykologilla. Joissakin kunnissa koulupsykologin tutkimuksiin on 2v jonot. Ja joissain kunnissa näitä ei ole yhtään vaikka on yritetty jopa yksityiseltä puolelta saada. Eikä ne kaikki opettajat yritä lähettääkään psykologille vaikka tarvetta olisi. Ja joskus kaatuu siihen että vanhempi ei koko peruskoulun aikana halua että lapsi tapaa psykologia ja eivät esim suostu menemään perheneuvolaan/lastenpsykiatriallekkaan vaikka tarvetta olisi.

EA3 kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Seppo kirjoitti:

Järkevä muutos. Nykynuoriso keksii itselleen kaiken maailman diagnooseja, ettei vaan tarttis mennä töihin.

Ei ole mitään tällaista muutosta tulossa tai suunnitteilla. Sitä paitsi ADHD dg. ei kyllä vapauta työvelvoitteesta, en tiedä mistä olet sellaista saanut päähäsi.

Nykyajan nuoriso, muotidiagnoosi, helposti saikulle ja eläkkeelle, sitä ja tätä.

Harva haluaa joutua parikymppisenä eläkkeelle. Ei niillä tuilla kovin leveästi elele. Miksi kukaan haluaisi maleksia kotinurkissa toimettomana ja pinnistellä tukien varassa?

Aika monella nuorella kyse voi olla ihan siitäkin ettei hyväksytä itseään sellaisena kuin on, virheineen päivineen. Jokaisen ihmisen keskittymiskyky vaatii harjoitusta. Harva edes tykkää kotitöistä, läksyistä tai yhtään mistään pakollisesta, mikä ei ole ruudun tuijottamista sohvalla maaten, mutta jostain se itsekuri pitää repiä. Harjoittelulla sitä voi oppia mitä vain. Todisteena esim. Aivovammapotilaiden kuntoutus.

Vierailija kirjoitti:

ALA-KOULULAISILLE psykologi testit??!???1

HALOOO!!!-

ÄLKÄÄ  VIEKÖ  ENÄÄ  LAPSIANNE  KOULUIHIN  NÄIDEN KALLONKUTISTAJIEN UHREIKSI  JOTKA  TUUPPAA  AINA  JONKUN  PROSENTIN  ASIKKAISTAAN  LÄÄKETEHTAIDEN  mömmöille,  hotka  on  tuhoisia.

mm  kannibaali-surmaajat  oli  lapsena  olleet  koulupsykologilla  ja  kaikkien  surmaajien  taustalta  löytynt  uýhteys  psykiatiraan...?

Psykologia on VALE-TIEDE-

Se ei  perustu  yhtään mihinkään-  paitsi  puppu-kirjoihin jotka  nämä  ihmiskiduttaja-psykologit  uskovat  todeksi.

Vierailija kirjoitti:

Tämä poissulkee diagnoosit aikuisilta.

Millä perusteella? Aika monet aikuiset ovat joutuneet/päässeet koulupsykologin juttusille lapsena eli ei sulje.

Vierailija kirjoitti:

Ihan ok. Jos lapsella / nuorella on oikeasti adhd, niin kyllä se on passitetty koulupsykalle aivan taatusti, jossain vaiheessa peruskoulua. Vaikeudet koulussa ja/tai käytöksessä on oikeasti isoja, jos on hoitamaton adhd. Ihan jokaisella tuntemallani adhd-lapsella ja -nuorella on näin. 

Poikkeuksena ne, jotka on diagnosoitu jo ennen kouluikää, silloin "ongelma" tiedossa ja hoitokontakti jo muualle.

T. adhd-pojan äiti

Tunnetko jokaisen Suomen ADHD lapsen, myös diagnosoimattomat?

Aina ei ole erityisiä vaikeuksia ala-asteella. Lähipiirin teini meni alakoulun heittämällä pienessä kyläkoulussa ilman mitään ongelmia. Ei käynyt psykologeilla tai muuallakaan. Ongelmat ilmaantuivat yläkoulussa, isossa satojen oppilaiden laitoksessa, jonka häly, vaihtuvat opet ja luokat ja tilanteet ja aineet pitkän omatoimisen matkan takana ja kasvanut läksyjen määrä ja vaatimus kantaa enemmän vastuita itse alkoi kai olla liikaa ja oireilu käynnistyi ja johti kyvyttömyyteen käydä mitään koulua missään muodossa kaikki mahdolliset avut, helpotukset ja tuet kokeiltunakin. Ja se ADHD diagnoosi tosiaan siis tuli tuolloin ja kyllä tasan oikea diagnoosi onkin.

Ympäristö siis voi laukaista oireilun vanhempanakin.