Minulla on dissosiaatio ja PTSD, haluatko kysyä jotain traumadiagnooseihin liittyvää?

Vierailija kirjoitti:

Oliko oikean diagnoosin saaminen helpotus vai järkytys vai jotain muuta?

Itselle oli nimittäin aikamoinen "heureka"-hetki kun aloin terapeutin vinkistä lukemaan asiasta ja moni asia lapsuudesta saakka sai selityksen. Olin masennus- ja ahdistusoireiden takia terapiassa ja hän hoksasi muutamista mainitsemistani jutuista, että 1) kyseessä on traumatausta (todennäköisimmin cptsd eli kompleksi ptsd), ja 2) ne oudot "tilani" ovat dissosiointia.

Ehdottomasti helpotus!

Vaikka se ei ollutkaan ihan niin nopea prosessi että asiat olisivat heti muuttuneet. Silloin kun sain oikean diagnoosini olin siis osastohoitojaksolla, ja vaikka psykologin kanssa oltiin käyty asioita hyvin tarkasti läpi, ja hän oli kertonut minulle dissosiaation aivan selkästi olevan minun ongelmani, niin sairaalan uloskirjauspapereihin lääkäri oli kirjottanut taas kerran jotain ihan muuta, eikä edes maininnut koko dissosiaatiota.

Petyin niin suunnattomasti siitä, että luotto hoitotahoon meni pitkäksi aikaa. Taisin olla peräti 2 vuotta kokonaan hoidon piirin ulkopuolella, ennenkuin itse pyysin josko voisin saada päiväsairaalahoitojakson. Siellä sitten vasta tuli se varsinainen Ahaa-elämys, kun uskalsin siellä psykologille kertoa että olen saanut jo aikaisemmin mielestäni oikean diagnoosin, mutta se sivuutettiin, ja hän toi luettavakseni printatut paperit jostain lehtijutusta, joissa oli kuvattu niin tarkkaan asioita jotka osui omaan elämääni ja lapsuuteeni miltei yks yhteen, että ihmettelin vaan se paperi kädessäni että miksi kukaan ei ole antanut mulle tätä tietoa jo 10 vuotta sitten! (tosin täytyy tässä vaiheessa julkisen sektorin puolesta puhua sen verran, että dissosiaatiodiagnoosi oli tuolloin suomessa vielä hyvin tuntematon, ja traumahoitokin suomessa aivan lapsen kengissään vielä)

Tuo päiväsairaalan hoitojakso oli omalla kohdallani se käännekohta. Sen jälkeen kun siirryin avohoitoon psykiatrian poliklinikalle vaadin että minua aletaan hoitamaan oikealla diagnoosilla, ja sainkin työntekijäkseni henkilön joka kertoi rehellisesti että ei tunne tätä diagnoosia, mutta on valmis siihen että aletaan yhdessä ottamaan asiasta selvää. Hän hankki vastaanotolleen teoksen, joka oli ensimmäinen suomeksi kirjoitettu ja vasta samana vuonna Traumaterapiakeskuksen julkaisema "Traumaperäisen dissosiaatiohäiriön vakauttaminen - Taito-ohjelma potilaille ja terapeuteille". (2011)

Ja siitä sitten aloitettiin yhdessä työskentely kirjan parissa. Se toi niin paljon selkeitä vastauksia asioihin jotka aikaisemmin ei olleet millään auenneet, että vointini teki aivan suunnattomia harppauksia lyhyessä ajassa, ja jo puolen vuoden oikeanlaisen hoidon saamisen jälkeen pystyin mm. lopettamaan kaikkien (turhien) mielialalääkitysten syömisen.

Ikävä kyllä tämän hyvän tilanteen sitten kumosi se kun jouduin pahoinpitelyrikoksen uhriksi, ja sain PTSD:n. Tämä jotenkin jo entisten asioitten päälle oli jonkinlainen vikatikki, josta en sitten koskaan enää kunnolla toipunutkaan. Ja nykyään tosiaan olen työkvyttömyyseläkkeellä.

-Ap

Kiitos kaikista vastauksista AP:lle! Ja kaikkea hyvää tulevaisuuteen, olosuhteisiin nähden. T: se joka kysyi oliko diagnoosi helpotus.

Vierailija kirjoitti:

Yritettiinkö sinua kuntouttaa työelämään millä tavoin sairaspäivärahakauden jälkeen? Kävitkö työkykyselvityksessä yms.?

Jossain aikaisemmassa viestissä kerroinkin että hoitohistoriani on todella pitkä ja siihen on sisältynyt paljon eri vaiheita. Työelämään takaisin tähtäävässä hoidossa olen aikoinaan käynyt mm. Kuntoutussäätiön järjestämillä kursseilla, yksi taisi muistaakseni olla nimeltään Elämän hallinan taidot tms. Olen myös ollut yksilöllisessä työhönvalmennuksessa, jonka aikana olin mukana mm. työpajatoiminnassa. Julkiselta puolelta olen sitten ollut mm. ahdistuksenhallinta- kurssilla, unikoulussa, erilaisissa toimintaterapiaryhmissä ja toki ne normaalit psykiatrin ja psykologin tapaamiset polikinikalla.

Nämä tosin ajoittuivat siihen aikaan, mun minua vielä hoidettiin väärillä diagnooseilla, ja ehkäpä juuri sen takia niistä ei koskaan ollut mitään kauaskantoista hyötyä. Tilanteeni voisi nykypäivänä olla ihan eri, jos olisin alusta asti saanut oikean diagnoosin, ja se olisi ollut tiedossa silloin kun suunniteltiin työhön paluuseen tähtäävää kuntoutusta.

Oikean diagnoosin saamisen jälkeen suunnitteilla oli että seuraava askel olisi ollut työkyvyn arviointi, mutta sitten tapahtui tuo pahoinpitelyrikos joka sotki kaiken. Sen jälkeen hoitoni keskittyi lähinnä traumoista selviämiseen, eikä enää tullut vastaan sellaista vaihetta jossa oltaisiin suunniteltu työelämään paluuta. Traumaterapian päättymisen jälkeen oli ilmeistä että en pystyisi edelleenkään sitoutumaan edes osa-aikatöihin säännöllisesti, koska sairauteni ja oireeni vaikuttavat niin paljon elämääni, että lääkärin suosituksesta lähdettiin sitten hakemaan eläkettä.

-Ap

Vierailija kirjoitti:

Toimivatko mielenterveyspalvelut mielestäsi hyvin alueellasi? Oletko saanut avohoidosta aina apua niin usein kuin tarvitset?

Eivät toimi, enkä ole saanut. Vuosien varrella mielenterveyden hoito on mennyt koko ajan vaan surkeampaan suuntaan. Nykyään ei enää saa mitään pitkäjänteistä hoitoa, vaan kaikki tilanteet arvioidaan aina tapauskohtaisesti ja pyritään antamaan lyhytkestoisia täsmähoitoja, ja sitten kirjataan taas ulos poliklinikalta.

En siis tällä hetkellä saa käytännössä minkäänlaista hoitoa mielenterveysongelmiini. Hoidostani on vastuusa terveysasema, omaa lääkäriä ei ole, erikoissairaanhoidosta määrättyjä reseptejä ei välttämättä haluta uusia, ja terveyskeskuksen lääkäri saattaa ihan suoraan sanoa että ei tiedä tästä diagnoosista tarpeeksi voidakseen hoitaa minua, koska se kuuluu erikoissairaanhoidollisiin diagnooseihin. Kuitenkaan poliklinikalla ei saa olla nykyään pysyvää asiakassuhdetta, eli minulla ei siis tällä hetkellä ole lainkaan psykiatrikontaktia.

Systeemi on rikki.

-Ap

Vierailija kirjoitti:

Kiitos kaikista vastauksista AP:lle! Ja kaikkea hyvää tulevaisuuteen, olosuhteisiin nähden. T: se joka kysyi oliko diagnoosi helpotus.

Kiitos samoin! =)

-Ap

Vierailija kirjoitti:

Kuinka usein tapaat lääkäriä tässä vaiheessa kun vointisi on ilmeisesti vakaa? Onko lääkäri tilanteessasi aina psykiatrian erikoislääkäri? Kuinka usein tapaat psykiatrista sairaanhoitajaa nyt? Entä silloin kun vointisi oli huonompi? Oliko avohoitoaikoinasi pääasiassa sama hoitaja vai vaihtuivatko hoitajat usein?

Tällä hetkellä minulla ei ole lainaan mitään lääkärikontaktia. Nykyisellä asuinalueellani ei saa pysyvää hoitotahoa psykiatrian puolelta, vaan sinne saa hakeutua lähetteellä hoitoon ainoastaan jos on joku akuutti ns. "uusi" tilanne päällä. Myöskään terveyskeskuksilla ei nykyään enää ole olemassa omalääkäreitä, vaan siellä on sama toimintamalli että soita sitten aina erikseen jos on joku tietty asia jota haluat hoitaa. Kokonaisuudesta ei kukaan ota hoitovastuuta.

Tilanne oli aivan eri silloin kuin aikoinani sairastuin, ja asuin myös toisella paikkakunnalla. Silloin psykiatrian poliklinikalla oli hoidosta vastaava lääkäri, johon sai olla yhteydessä aina kun oli tarve, mutta vähintäänkin kerran puolessa vuodessa oli tapaaminen. Samoin silloin oli olemassa terveyskeskuksella oma toimintaterapiayksikkö, jossa oli vuoden ympäri joka viikko erilaisia ryhmiä päivittäin jonne sai kaikki poliklinikan asiakkaat ilmoittautua, että sai mielekästä tekemistä osaksi arkea, ja verstaistukea muilta sairastuneilta. Myöskin psykologia sai tavata säännöllisesti pari kertaa kuukaudessa, tai jos oli hankalampi vaihe menossa niin tarvittaessa jopa kerran viikossa.

Kaikki tuollaiset toiminnat on aikapäiviä sitten ajettu alas, eikä nykyään ole saatavilla enää mitään pitkäjänteistä tai pysyvää hoitoa, tai mitään arkea tukevaa toimintaa joka toisi sisältöä viikkoihin.

Tällä hetkellä saan jännittää aina kun joudun jonkin asian tiimoilta olla terveyskeskukseen yhteydessä, että saanko sieltä ollenkaan palvelua, vai en. Osuuko kohdalle työntekijä joka ymmärtää mitään diagnooseistani vai ei. Suostuuko lääkäri kirjottamaan reseptejä niihin lääkkeisiin joita tarvitsen vai ei. Pitää osata vaatia ja perustella että saa itselleen sitä apua mitä tarvitsee.

En ollenkaan ihmettele että moni sairastunut ei jaksa enää vaivautua edes yrittämään saada apua, vaan syrjäytyy entistä enemmän yhteiskunnasta. Itse sentään olen perusluonteeltani jämäkkä, osaan kommunikoida hyvin, ja olen ulosannissani selkeä, monilla sairastuneilla ei ole tällaisia luonteenpiirteitä ja kykyjä joita tarvistisi nykysysteemissä luovimiseen. Se on aika surullista.

-Ap

Vierailija kirjoitti:

Muistatko sä mitä kirjoittelet tänne?

Itsellä täysin samat diagnoosit ja oireet.

Mun täytyy jonkun kanssa jutellessa oikeasti tarkistella jatkuvasti mitä mä olen sanonut ja mihin toinen nyt on vastaamassa.

Onko sulla fyysisiä tuntemuksia?

Itsellä juuri nyt on pää puutunut vasemmalta (aina se on toi vasen) puolelta, päässä sirisee ja tuntuu, kuin olisi ylimääräisiä varpaita. Usein tuntuu, että raajat on monimetriset ja jalat ei kosketa maata.

Oisko sulla jotain "maadoitus"-harjoituksia, joilla vois palata takaisin maan pinnalle?

En ole tätä alotusta aikasemmin koskaan kirjoittanut tänne palstalle mitään, joten ei ole kokemusta siitä että muistaisinko asioita paljon jälkikäteen enää. Tässä kyseisessä ketjussa on suht helppoa kirjoitella kun etenee vaan järjestyksessä yksi viesti kerrallaan, ja keskittyy vastaamaan siihen mitä juuri siinä on kysytty. (toki mahdollista että toistan itseäni sitten ja siivutan samoja aiheita eri vastauksissa, mutta en koe että se häiritsee itseäni) Pidemmissä vastauksissa tosin huomaan että dissosiaatio oireilu välillä iskee päälle niin että jään tekstissä ns. jumiin, koska unohdan hetkellisesti mikä oli se punainen lanka jota yritin seurata, ja mitä kaikkea halusin saada sanotuksi. Siksi kirjottaminen voi välillä olla todella hidasta, ja vastauksien antaminen kestää.

Oikeassa elämässä reaaliajankeskusteluissa tapahtuu paljon enemmän sitä että saatan välillä jopa kesken lauseen unohtaa täysin mitä olin sanomassa, ja joudun pyytämään toista toistamaan sen mistä äsken puhuttiin, tai mitä viimeksi sanoin, että ehkä saan taas uudestaan jutun juonesta kiinni. Joskus se onnistuu, mutta ei aina.

Fyysisiä tuntemuksia on vaihtelevasti. Tavallisimpia on kireät ja kipeät hartia ja niskalihakset, kun tiedostamattani jännitän kehoa. Usein kärsin myös vatsan alueen kivuista, jotka usein johtuvat siitä, että en ole tajunnut että pitäisi käydä vessassa, koska kehon signaalit ei tule tietoisuuteeni läpi. Muita tavallisia oireita on käsien ja jalkojen puutuminen ja pistely, tai tunnottomuus. Aika usein saan myös näköoireita, eli että silmien näkökenttä sumenee tai jopa mustuu kokonaan hetkellisesti. Joskus ihan pahimmillaan olen jopa pyörtynyt ihan vaan sen takia että alitajuisesti olen jännittänyt niska-hartija seutua niin pahasti että se on jo vaikuttanut veren kiertämiseen aivoihin. Lievempänä muotona on useammin sellainen jotenkin "huojuva" olo, että tuntuu että tasapaino meinaa hetkellisesti pettää.

Onneksi olen elänyt tämän diagnoosin kanssa jo sen verran pitkään, että nykyisin osaan yleensä suhtautua oireisiin rauhallisesti, enkä enää mene paniikkiin, niinkuin joskus aikasemmin kun en vielä ollenkaan tiennyt miksi niitä oireita tuli. Silloinhan helposti pelkäsi että voi olla joku vakava fyysinen sairaus taustalla, kun oireet saattaa olla niin hurjia, ja se tottakai pelotti ja aiheutti stressiä.

-Ap

Miten työelämä sujuu?

Onko sinulla ollut vaikeuksia saada hoitoa somaattisiin sairauksiin diagnoosiesi vuoksi? Eli jos olet tarvinnut hoitoa johonkin muuhun kuin mielenterveyden ongelmiin, onko sinua uskottu, kun olet kertonut vaivoistasi vai onko oireet pistetty dissosiaation ja ptsd:n piikkiin?

Disso kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Muistatko sä mitä kirjoittelet tänne?

Itsellä täysin samat diagnoosit ja oireet.

Mun täytyy jonkun kanssa jutellessa oikeasti tarkistella jatkuvasti mitä mä olen sanonut ja mihin toinen nyt on vastaamassa.

Onko sulla fyysisiä tuntemuksia?

Itsellä juuri nyt on pää puutunut vasemmalta (aina se on toi vasen) puolelta, päässä sirisee ja tuntuu, kuin olisi ylimääräisiä varpaita. Usein tuntuu, että raajat on monimetriset ja jalat ei kosketa maata.

Oisko sulla jotain "maadoitus"-harjoituksia, joilla vois palata takaisin maan pinnalle?

En ole tätä alotusta aikasemmin koskaan kirjoittanut tänne palstalle mitään, joten ei ole kokemusta siitä että muistaisinko asioita paljon jälkikäteen enää. Tässä kyseisessä ketjussa on suht helppoa kirjoitella kun etenee vaan järjestyksessä yksi viesti kerrallaan, ja keskittyy vastaamaan siihen mitä juuri siinä on kysytty. (toki mahdollista että toistan itseäni sitten ja siivutan samoja aiheita eri vastauksissa, mutta en koe että se häiritsee itseäni) Pidemmissä vastauksissa tosin huomaan että dissosiaatio oireilu välillä iskee päälle niin että jään tekstissä ns. jumiin, koska unohdan hetkellisesti mikä oli se punainen lanka jota yritin seurata, ja mitä kaikkea halusin saada sanotuksi. Siksi kirjottaminen voi välillä olla todella hidasta, ja vastauksien antaminen kestää.

Oikeassa elämässä reaaliajankeskusteluissa tapahtuu paljon enemmän sitä että saatan välillä jopa kesken lauseen unohtaa täysin mitä olin sanomassa, ja joudun pyytämään toista toistamaan sen mistä äsken puhuttiin, tai mitä viimeksi sanoin, että ehkä saan taas uudestaan jutun juonesta kiinni. Joskus se onnistuu, mutta ei aina.

Fyysisiä tuntemuksia on vaihtelevasti. Tavallisimpia on kireät ja kipeät hartia ja niskalihakset, kun tiedostamattani jännitän kehoa. Usein kärsin myös vatsan alueen kivuista, jotka usein johtuvat siitä, että en ole tajunnut että pitäisi käydä vessassa, koska kehon signaalit ei tule tietoisuuteeni läpi. Muita tavallisia oireita on käsien ja jalkojen puutuminen ja pistely, tai tunnottomuus. Aika usein saan myös näköoireita, eli että silmien näkökenttä sumenee tai jopa mustuu kokonaan hetkellisesti. Joskus ihan pahimmillaan olen jopa pyörtynyt ihan vaan sen takia että alitajuisesti olen jännittänyt niska-hartija seutua niin pahasti että se on jo vaikuttanut veren kiertämiseen aivoihin. Lievempänä muotona on useammin sellainen jotenkin "huojuva" olo, että tuntuu että tasapaino meinaa hetkellisesti pettää.

Onneksi olen elänyt tämän diagnoosin kanssa jo sen verran pitkään, että nykyisin osaan yleensä suhtautua oireisiin rauhallisesti, enkä enää mene paniikkiin, niinkuin joskus aikasemmin kun en vielä ollenkaan tiennyt miksi niitä oireita tuli. Silloinhan helposti pelkäsi että voi olla joku vakava fyysinen sairaus taustalla, kun oireet saattaa olla niin hurjia, ja se tottakai pelotti ja aiheutti stressiä.

-Ap

Jatkan vielä, että myös eriasteiset pahoinvointioireet on tavallisia. Ne voi tulla melko yllättäen ja aaltoina nousta. Niihin itsellä liittyy usein sellainen oire että suussa alkaa erittymään todella paljon sylkeä, niin että tuntuu ettei halua enää edes niellä sitä kaikkea, vaan haluaisi vaan saada ne pois suusta.

Maadotusharjoituksia puolestaan löytyy monia erilaisia joita voi kokeilla, kun eri tyyppiset harjotukset sopii eri ihmisille. Niihin lukeutuu esimerkiksi hengitysharjoitukset, joissa hengitetään esimerkiksi jossain tietyssä tahdissa, tyyliin sisään hengitys nenän kautta, hengityksen pidättäminen, ja uloshengitys suun kautta. Näissä pyritään siihen että uloshengitys olisi kestoltaan aina pidempi kuin sisäänhengitys. Tämän tyyppinen hengitys aktivoi kehon keskushermostossa rauhottavia ominaisuuksia, ja laskee mm. sykettä. Siinä ideana on että kun saa kehon rauhoittumaan niin on helpompaa palata takaisin nykyhetkeen läsnäolevana.

Toisen tyyppisiä harjoituksia on sisäisen dialogi, joss hiljaa ajatuksissaan puhuu itselleen tyyliin; "minä olen Matti Meikäläinen, olen 28 vuotias, ja harrastan jalkapallon pelaamista. Perheeseeni kuuluu vanhempieni lisäksi siskoni, ja meillä on myös lemmikkinä koira. Tykkään kuunnella suomalaista rap-musiikkia, ja lempiartistini on Pyhimys". Käydään siis läpi mielessään asioita joiden tietää olevan tosia, jotka on itselle faktoja, ja joissa ei ole mitään epäselvyyksiä. Tämän tyyppiseen sisäisen dialogin maadoitusharjoituksen voi tehdä joko niin että käy läpi asioita itsestään ja elämästään, tai sitten vaihtoehtoisesti sen hetkisestä ympäristöstään, riippuen siitä kokeeko olevansa erillään itsestään, vaiko ulkomaailmasta. Ympäristöön liittyvä maadoituharjoitus voisi mennä vaikka tavalla; "olen tällä hetkellä bussin kyydissä, takapuoleni alla tunnen penkin joka on tukeva alusta allani joka ei anna periksi. Bussissa kuuluu erilaisia ääniä, kuten avautuvat ja sulkeutuvat ovet, ihmisten puhetta, moottorin hurinaa ja stop napin signaali. Ikkunasta näen että ulkona paistaa aurinko, ja tienvarret ovat täynnä lumikinoksia, auringonpaiste kimaltelee valkoista lunta vasten."

Tällainen sisäinen dialogi joka perustuu tosiasioiden havannoimiseen voi auttaa palaamaan nykyhetkeen jos tuntuu siltä että meinaa kontakti itseen tai ympäristöön kadota.

Keskeistä kaikissa maadotusharjotuksissa on se, että niitä kannattaa harjotella ja opetella jo etukäteen, silloin kun on hyvä ja tasainen olotila, ja niiden kannattaa olla mahdollisimman yksinkertaisia, ja helppo muistaa, että sitten tosipaikan tullen pystyy kaivamaan ne keinot käyttöönsä myös vaikka olo olisi sillä hetkellä todella ahdistunut.

Tämmöisiä esimerkkejä tuli näin suorilta käsin mieleen.

-Ap

Vierailija kirjoitti:

Miten työelämä sujuu?

Vastasin jo aikaisemmin että olen nykyään työkyvyttömyyseläkkeellä. Eli ei suju.

Sen verran mitä olen tutustunut eri ihmisiin joilla on samanlaista oiretaustaa, niin olen huomannut että karkeasti jaoteltuna osa ihmisistä pärjää työelämässä, ja kykenevät olemaan osa yhteiskuntaa juuri sen verran mitä vaaditaan, mutta sen sijaan yksityiselämä voi olla todella kaaoksessa, ihmissuhteet ei ota onnistuakseen ja voimavarat ei riitä ylläpitämään harrastuksia tai sosiaalisia suhteita.

Toisessa päässä sitten ovat sellaiset jotka eivät kykene laisinkaan työelämän vaatimuksiin, aikatauluihin ja heihin kohdistuviin vaatimuksiin suorittavassa ympäristössä, mutta sen sijaan harrastuselämä, sosiaaliset suhteet ja ympäristöt joissa saa vapaammin olla oma itsensä ilman vaatimuksia ja tiukkoja aikatauluja sujuvat melko hyvin, ja he saattavat olla ihmissuhteissaan ja perheasioissa hyvinkin onnellisia ja tasapainoisia.

Yhteistä kummallekkin ryhmälle on se, että ulospäin vaikuttaa toisten silmissä hyvinkin toimintakykyiseltä ja terveeltä. Ja ihmisillä voi olla vaikeuksia hahmottaa tai hyväksyä sitä miten invalidisoivaa tämän tyyppinen sairastuminen voi olla. Oireet kun ei useinkaan näy päällepäin.

Haluan tosin korostaa että tämä ryhmittymä/jaottelu on ainoastaan oma kokemukseni aiheesta, eikä sille ole minulla taustalla minkäänlaista laajempaa tietoa että asiat olisivat suuremmassa mittakaavassa näin. Ihan varmasti löytyy myös ihmisiä jotka eivät kykene kumpaankaan osa-alueeseen, vaan jotenkin koko elämä suistuu raiteiltaan, ja toisaalta myös heitä jotka ovat kyenneet diagnoos(e)istaan huolimatta sopeutumaan niin työ-, kuin perhe-elämään.

-Ap

Vierailija kirjoitti:

Onko sinulla ollut vaikeuksia saada hoitoa somaattisiin sairauksiin diagnoosiesi vuoksi? Eli jos olet tarvinnut hoitoa johonkin muuhun kuin mielenterveyden ongelmiin, onko sinua uskottu, kun olet kertonut vaivoistasi vai onko oireet pistetty dissosiaation ja ptsd:n piikkiin?

Tämä vaihtelee todella pajon tilanteesta ja vastaantulevasta hoitohenkilökunnan ihmisestä toiseen. Joskus saa todella asiallista kohtelua, eikä mt-diagnooseja oteta puheeksi laisinkaan. Toiste taas vastaan tulee tilanteita joissa mitään oireita ei oteta tosissaan, kohdellaan jopa avoimen vihamielisesti ja saatetaan jopa syyllistää luulotautiseksi. Sitten on toki myös heitä jotka ihan suoraan sanovat etteivät he edes ymmärrä diagnooseja tai mitä ne tarkoittaa eivätkä osaa ottaa hoitoon kantaa, kun eivät tiedä voiko oireet johtua traumataustasta vai jostain muusta.

Vaikeinta onkin se että koskaan ei voi etukäteen tietää mitä on vastassa, ja monia alkaa stressaamaan asioiden hoitaminen jo etukäteen juuri siksi että ei tiedä joutuuko sitä selittelemään omaa tilannettaan ja vaatimaan sitä että kertomasi otetaan tosissaaan. Ikäväkyllä tiedän että jotkut välttelevät viimeiseen asti lääkäriin menoa juuri siksi että pelkääkät saavansa epäasiallista kohtelua osakseen hoitotahon suunnalta.

Surullisinta tässä tilanteessa on se, että itseasiassa dissosiaatiosta kärsiviä kehotetaan menemään AINA tutkimuksiin, myös pienemmistä oireista johtuen, koska osa dissosiaation toimintamekanismia voi olla se että kehon signaalit ei tule kunnnolla perille, vaan vakavatkin sairaudet saattaa jäädä pitkäksi aikaa havaitsematta, kun mieli peittelee oireita. Monella dissosiaatiosta kärsivällä voi esimerkiksi olla todella paljon korkeampi kipukynnys kuin terveellä, juuri sen takia että keho-mieli yhteys ei toimi kunnolla, ja mieli voi yrittää peittää fyysistä kipua. Tällöin saattaa vakavampien ongelmien kanssa pitkittyä hoitoon hakeutuminen, kun ei osata tunnistaa ja ilmaista omia oireitaan niin hyvin, ja jotkut sairaudet voivat päästä kehittymään jo pitkällekkin ennenkun ne huomataan.

Ikäväkyllä monilla terveyskeskuslääkäreillä ei näytä olevan tätä tietoa, ja on tavallisempaa että nimenomaan oireita vähätellään vielä lisää, eikä meinata millään suostua tutkimaan, sen sijaan että ymmärrettäisiin että nimenomaan dissosiaatiosta kärsiviä pitäisi tutkia entistä herkemmin kuin muita henkilöitä, kun kyseessä on somaattiset oireilut.

-Ap

Tässä on nyt ollut puhetta mm kortisoliarvoista.

Itsellä matala verenpaine ja leposyke ja aloin keskustelun myötä miettimään, onko yhteyttä näihin sairauksiin. Kehon normaalilämpökin vain 35-36.

Siis voiko tuo stressaaminen aiheuttaa sen, että lepotilassa elimistö jotenkin kompensoi ja ns ylijäähdyttää ja hidastaa itseään 🤔

Onko sulla nää arvot millaisia?

Mikä lääkitys sulla on?

Vierailija kirjoitti:

Tässä on nyt ollut puhetta mm kortisoliarvoista.

Itsellä matala verenpaine ja leposyke ja aloin keskustelun myötä miettimään, onko yhteyttä näihin sairauksiin. Kehon normaalilämpökin vain 35-36.

Siis voiko tuo stressaaminen aiheuttaa sen, että lepotilassa elimistö jotenkin kompensoi ja ns ylijäähdyttää ja hidastaa itseään 🤔

Onko sulla nää arvot millaisia?

Itselläni on ollut ns. lisämunuaisen uupumus. 

https://www.luontaisnetti.fi/index.php?valikko=valikko&sivu=aikuiset_ka…

Taustalla lapsuudessa syntynyt cptsd ja lisätraumatisoitumisia aikuisena ja kilpirauhasen hajoaminen. 

Keho ei mielestäni jäähdytä vaan se ei jaksa olla/pysyä käynnissä/ käynnistää itseään. Tilaa hoitamalla kehon lämpöä saa kohotettua. Itselläni pahimmillaan noin 35-35,5 astetta ja parhaimmillaan 36,4. Voi myös olla, ettei keho pysty nostamaan kuumetta lainkaan, vaikka olisi syytä kuumeelle. 

Käytätkö mitään self help -metodeja? Jos käytät, mitä ja onko sinulla suosikkeja Youtube kanavissa?

Vierailija kirjoitti:

Onko vauvapalstalla pyöriminen mielestäsi psyykkistä terveyttäsi tukevaa toimintaa?

Eri. Intentiosi oli nälväisevä päteminen. Jouduit kuitenkin pettymään ja leikkimään pusi-pusia-oho-soria, kun et saanut aloittajaa riitelemään kanssasi. 

Keskity omaan mt.terveyteesi ja katso, ettet aiheuta mielipahaa. Voit lähteä siitä liikkeelle.

Kiitos moi.

Vierailija kirjoitti:

Tässä on nyt ollut puhetta mm kortisoliarvoista.

Itsellä matala verenpaine ja leposyke ja aloin keskustelun myötä miettimään, onko yhteyttä näihin sairauksiin. Kehon normaalilämpökin vain 35-36.

Siis voiko tuo stressaaminen aiheuttaa sen, että lepotilassa elimistö jotenkin kompensoi ja ns ylijäähdyttää ja hidastaa itseään 🤔

Onko sulla nää arvot millaisia?

Ikävä kyllä en näistä aiheista tiedä tarkemmin. Siitä on niin pitkä aika kun on viimeksi otettu mitään labrojakaan, etten muista ollenkaan millasia arvoja on ollut. Tosin tuon tunnistan että itsellä on myös todella alhainen ns. normaali ruumiinlämpötila. Jos se nousee 37 olen jo aivan poikki, ja kuumelukemissa 37,4 olen jo sänkypotilas. En tiedä onko tällä mitään yhteyttä sairauksiini.

Mutta pulssi mulla on taas aina ollut todella korkea. Leposykekkin on jo lähemmäs 80, ja pienessäkin rasituksessa, esim reipas kävely, saattaa se huitoa jo 160. Myös verenpaineen alapaineissa on ennemmin ollut vaikeuksia liian korkean paineen kanssa.

Mielenkiintoisia on kyllä nämä kehon ja mielen yhteydet, miten ne voivat vaikuttaa toisiinsa.

-Ap

Vierailija kirjoitti:

Mikä lääkitys sulla on?

Itse dissosiaatiota ei voi hoitaa millään lääkkeillä, mutta joitakin siitä aiheutuvia oireita voidaan jossain tapauksissa helpottaa lääkitysten avulla. Itse olen elänyt dissosiaation kanssa pääasiallisesti lääkkeettömänä, mutta tällä hetkellä kärsin mt-ongelmien lisäksi uutena vaivana eräästä neurologisesta häiriöstä, ja tästä johtuen syön iltaisin hyvin pientä annosta masennuslääkettä, sekä keskushermostoa rauhoittavaa lääkettä. Näiden lääkkeiden ns. sivuoireena on väsymys, ja niitä käytetään siksi joillain potilailla helpottamaan unettomuuden kanssa. Mitään päivälääkitystä minulla ei ole käytössä.

-Ap

Disso kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tässä on nyt ollut puhetta mm kortisoliarvoista.

Itsellä matala verenpaine ja leposyke ja aloin keskustelun myötä miettimään, onko yhteyttä näihin sairauksiin. Kehon normaalilämpökin vain 35-36.

Siis voiko tuo stressaaminen aiheuttaa sen, että lepotilassa elimistö jotenkin kompensoi ja ns ylijäähdyttää ja hidastaa itseään 🤔

Onko sulla nää arvot millaisia?

Ikävä kyllä en näistä aiheista tiedä tarkemmin. Siitä on niin pitkä aika kun on viimeksi otettu mitään labrojakaan, etten muista ollenkaan millasia arvoja on ollut. Tosin tuon tunnistan että itsellä on myös todella alhainen ns. normaali ruumiinlämpötila. Jos se nousee 37 olen jo aivan poikki, ja kuumelukemissa 37,4 olen jo sänkypotilas. En tiedä onko tällä mitään yhteyttä sairauksiini.

Mutta pulssi mulla on taas aina ollut todella korkea. Leposykekkin on jo lähemmäs 80, ja pienessäkin rasituksessa, esim reipas kävely, saattaa se huitoa jo 160. Myös verenpaineen alapaineissa on ennemmin ollut vaikeuksia liian korkean paineen kanssa.

Mielenkiintoisia on kyllä nämä kehon ja mielen yhteydet, miten ne voivat vaikuttaa toisiinsa.

-Ap

Kuulostaa omalta keholta tuo mitä kirjoitat. Oma dissosiaationi on vaan sellaista, että ainoastaan katoan jonnekin eli päivästä katoaa minuutteja, tunteja jne, en saa silloin juuri mitään aikaiseksi. Minulla on myös allergioita ja autoimmuunisairauksia.