Lue keskustelun säännöt.
Tänään kuunneltuani 70 plus äitini valitusta ja aivoituksia en yhtään ihmettele vanhusten yksinäisyyttä
N 48
15.01.2023 |
Mikään asia ei ole hyvin.
"Radiosta tulee vain rokkia. Televisiokanavat pitäisi yhdenmukaistaa. Kolmelta kanavalta ei saisi tulla samaan aikaan suomenkielistä ohjelmaa kun yhtäkään niistä ei pysty seuraamaan! Missä on Putous-ohjelma? Sinä olet lihonut yli viisi kiloa! Söisit nyt edes hernesoppaa! Missä on joulunamit? Sellon etsivät ovat törkeitä! Miksi Putin ei mene itse sinne pommittamaansa taloon? Miltä asemalta tulee Kansanradion uusinta? Ulkomaalainen lääkäri määräsi Opamoksia ja nyt se lukee netissä ja en voi mennä toiselle lääkärille kun en tiedä mitä se ajattelee!"
Tätä jaksoin parituntisen ja keskustelun kääntyessä henkilökohtaisuuksiin nousin ylös ja lähdin menemään. Sinne se jäi tippa linssissä vilkuttamaan ja toivottamaan, että soitellaan. Meinaa ottaa nuo vierailut lujille...
Kommentit (711)
Vierailija kirjoitti:
Ja maaseutua oli erilaista. Oli syrjäisiä kuntia ja kyliä, oli vauraampaa maanviljelysseutuja.
Oli perheitä jossa lapsia jopa 15, siellä insinöörin lapsuuskodissa 2-3 ja sukuviirit aitan katolla.
Insinööri oli pienviljelijäperheestä, lapsia oli 7. Sama tilanne sairaanhoitajan perheessä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Näistä huomaa miten oppikoulunuotmrso esim 1966 ( kuten eräs kirjoittaja mainitsi vuosiluvun) eritynyt sinne omaan porukkaansa havannoimatta yhteiskuntaa
Eikä sitä tietysti lapsilta voi edellyttää.
1966 oli vielä paljon teinejä kotiapulaisena koska päivähoitosysteemit eivät olleet kehittyneet. Oli vielä ammattikunta "tsupparit" olemassa. Siitäkin olisi juttu kun esimies käski tytön naaman pesulle ja määräsi seuraavaksi päiväksi pitemmän hameen. Tyttö oli sisukas 15- vuotias, jäi taloon juoksutytöksi, kohosi myyjäksi ja tais olla osastonhoitaja kun itse vaihdoin työpaikkaa.
Vuosi oli 1966 koska silloin aloitin siellä ja tuo tyttö tuli samoihin aikoihin .
Niin erilainen on muistikuva maalta nuorena lähteneen , työelämässä varhain olleella kuin huolettomia koulutytön päiviä viettäneellä.
Vierailija kirjoitti:
Miksi teillä valittajilla melkein kaikilla on muka niin paska äiti tai anoppi? Oletteko huomanneet, että olette itse samalla tiellä, mistä moititte vanhempianne.
Perheestä välittäminen ja huolenpito on inhimillisen elämän normaalia toimintaa. Eihän se äitikään teitä hylännyt, vaikka moni teistä oli sietämätön kiukuttelija lapsena ja nuorena (harvoja poikkeuksia toki löytyy).
Voi kuule, ei ainakaan meillä saanut kiukutella. Ei minulla ollut mitään uhmaikää tai murrosikää, en olisi uskaltanut. Ja siitä hylkäämisestä. Kirjoitin jo aiemmin, että minut heitettiin kotoa pihalle.
70-luvulla syntyneenä miehenä minua jopa ajoittain hävettää nämä ketjut joissa mollataan suunnilleen meidän ikäisten toimesta vanhempiemme ikäluokkaa. En ole tällaiseen törmännyt millään muulla foorumilla.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
kaksi+kolme+seitsemän kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tämän päivän seitsemänkymppiset ovat syntyneet 50-luvun alussa ja Suomi oli lähes kehitysmaa. Naisten ja lasten oikeudet ja asema heikko. Mistä he olisivat saaneet eväitä vanhemmuuteen tai sosiaalisiin taitoihin, kun lähdettiin 14v töihin tehtaisiin tai maalta kotiapulaiseksi ja jokainen elättämään itsensä, kun ei ollut yhteiskunnan tukia ja etuuksia.
Älä nyt höpöjä puhu. Olen syntynyt 1952, 14 vuotias olin 1966 ja silloin ei todellakaan lähdetty tehdastöihin tai piikomaan. Oppivelvollisuus jatkui vielä, itse kävin lukiota 1971 asti.
Ehkä jokin realismi näihin juttuihin olisi tarpeen.
Mua myös huvittaa varsinkin tuo ilmaisu, että jokainen lähti elättämään itsensä, kun ei ollut yhteiskunnan tukia ja etuuksia.
Ajatella, niin ne tekivät! Onneksi nyt ei siis tarvitse. On tukia ja etuuksia.
Entäs jos me 50-luvulla syntyneet lähdimmekin työelämään ihan vain sen takia, että tarvitsimme toimeentulon ja halusimme elää normaalia elämää? Emme sen vuoksi, että tuet puuttuivat. Eihän me niistä edes tiedetty. Meistä oli itsestäänselvää, että eläminen maksaa.
Mutta ei me kyllä noin nuorina mihinkään vieraan töihin lähdetty, kyllä me käytiin ihan koulua vielä tuossa iässä. Suurin osa meistä kävi lukionkin ihan kotoa käsin.
Ja kyllä minun ikäisistäni lukioon lähti tosi monet, ei ollut enää sitä mentaliteettia, että se olisi ollut vain joku herrojen koulu. Oli mahdollista päästä vapaaoppilaaksi, jos rahasta oli kova nuusa. Kirjat piti kyllä maksaa. Muistan ne valtavat oppilasmäärät yhteiskoulun pihalla, kun kaiuttimista lueteltiin, ketkä on suorittaneet pääsykokeet hyväksyttävästi.
Eivät ne yksityisillä kannatusyhdistyksillä toimivat voineet ottaa oaljon vapaaoppilaita, täytyihän sitä rahaa jostain saada.
Minua raivostuttaa aina tuo että ihmisten taustat ja elämät kielletään sillä että on saanut olla lapsi pitkään.
Tosiasia on että maalta tultiin kaupunkiin elättämään itseään 15- vuotiaana kansakoulun jälkeen.
Oppikoululaiset olivat aika nokkavia nuorille duunareille kaupoissa ja piikomassa. Tanssipaikatkin oli erikseen. Toki lukiolaispojat tuli duunarien tansseihin mielellä että piikalikoilta ja maidon myyjältä "saa " helposti.
Olet muuten ihan oikeassa tuossa nuorten jakautumisessa. Se näkyi ihan selvästi 60-luvulla, kun oltiin nuoria. Se ei vaan hirveästi meitä hetkauttanut, kummallakaan puolella. Koska se vaan ikään kuin oli. Ja sai olla.
Kansalaiskoulun ja ammattikoulun poikia sanottiin rasviksiksi. En oikein tiedä, mistä se sana tuli. Tuliko se siitä, että ne pojat kampasi vielä hiuksiaan jollain hiton brylgreemillä otsalaineiksi tms. Oppikoulun pojat kasvatti beatlestukkaa. Ja heitä sanottiin poppareiksi.
Myös musiikki jakoi nuorisoa. Oppikoululaiset kuunteli englanninkielistä poppia ja rokkia, ammattikoululaiset oli vielä tangolinjalla.
Silti käytiin samoissa tanssipaikoissa ja kyllä niitä hitaita tanssivat myös oppikoululaiset ja ammattikoululaisetkin sheikkasi ja twistasi. Labostellaa tanssittiin ihan samassa tahdissa ja ryhmässä.
Eikä se jako kovin kauaa kestänyt, ehkä juuri sinne 70-luvun alkuun asti, sittenhän oli toiminnassa jo peruskoulu. Se hävitti aika pian tällaiset luokkajaot.
Asuin isohkossa maaseutupitäjässä, joten en kyllä muista tuollaista asennetta, että oppikoulupojat olisi mieltäneet työläistyttöjä miksikään helpoiksi antajiksi. En ikinä kuullut mitään tällaista puhuttavan. Itse asiassa lukiolaispojat oli tuohon aikaan vielä vähän lapsellisia, ammattikoulun pojat oli siinä asiassa paljon rohkeampia. Kun ajattelen oman luokkani poikia lukiossa, niin kyllä ne oli vielä ihan pikkupoikia siinä mielessä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kenenkään ikään puuttumatta, mutta kyllähän jatkuva valitus syö kaiken hapen ilmasta. Kukaan selväpäinen ei jaksa sellaista kuunnella tauotta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miksi teillä valittajilla melkein kaikilla on muka niin paska äiti tai anoppi? Oletteko huomanneet, että olette itse samalla tiellä, mistä moititte vanhempianne.
Perheestä välittäminen ja huolenpito on inhimillisen elämän normaalia toimintaa. Eihän se äitikään teitä hylännyt, vaikka moni teistä oli sietämätön kiukuttelija lapsena ja nuorena (harvoja poikkeuksia toki löytyy).
Voi kuule, ei ainakaan meillä saanut kiukutella. Ei minulla ollut mitään uhmaikää tai murrosikää, en olisi uskaltanut. Ja siitä hylkäämisestä. Kirjoitin jo aiemmin, että minut heitettiin kotoa pihalle.
Herran tähden, siis heitettiin ulos pakkaseen?
Kerro, miten siinä niin kävi? Mihin sinä sitten menit? Lähdit kävelemään mutta minne menit ja miten sulle sitten kävi?
Tuohan on oikeastaan ollut rikollista, eihän lasta saa heittää kodistaan ulos. Olitko vielä alle 18 v.?
Ei minullakaan mitkään ihanteelliset kotiolot olleet, mutta ei koskaan ulos heitetty. Joskus lähdin vapaaehtoisesti, kun en kestänyt kuunnella sitä vanhempien riitaa ja tappelemista. Mutta takaisinhan minun aina oli tultava, ei ollut muutakaan paikkaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Niin, kyllä tosiaan mietityttää : Kun vanhemmat mahdollisesti vuosikymmeniä käyttäneet siihen, että lapsillaan oli hyvä olla, käyneet töissä ja kasvattaneet, ja kaikkea muuta.
Sitten kun ne vanhemmat osoittautuvatkin itse ihmisiksi, jotka muodostaa omia mielipiteitä asioista, ja ovat silti edelleen huolissaan jo pitkään pesästä pois lentäneihin lapsiin, niin kuka siinä oikein kiukuttelee ja mistä?! Jää vain ajatus, että edeleen eläkeläisten pitäisi kaikessa myötäillä näitä kultalusikat suussa kasvaneita "lapsosiaan" ja edelleen tehdä kaikki heidän pään mukaan??!
Onko se nyt liikaa pyydety, että vanhemmatkin kasvaa joskus omiksi itseksiin, omine mielipiteineen??! Onko tuon ikäinen lapsi vieläkin sellainen, joka ei osaa ottaa tätä ihan viileällä älyllään??!
Ne mielipiteet on asioista, jotka eivät kuulu vanhemmille ollenkaan. Minä suutuin, kun omat vanhemmat alkoivat ladella määräyksiä, keitä meidän kotiin saa tulla ja mihin vävypoika saa käyttää omia palkkatulojaan. Äiti pahoitti mielensä ja kertoi sen, kun lapsenlapsi ei ottanut yläasteella niitä valinnaisaineita mitä hän oli suunnitellut. Olenko minä tässä väärässä?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
kaksi+kolme+seitsemän kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tämän päivän seitsemänkymppiset ovat syntyneet 50-luvun alussa ja Suomi oli lähes kehitysmaa. Naisten ja lasten oikeudet ja asema heikko. Mistä he olisivat saaneet eväitä vanhemmuuteen tai sosiaalisiin taitoihin, kun lähdettiin 14v töihin tehtaisiin tai maalta kotiapulaiseksi ja jokainen elättämään itsensä, kun ei ollut yhteiskunnan tukia ja etuuksia.
Älä nyt höpöjä puhu. Olen syntynyt 1952, 14 vuotias olin 1966 ja silloin ei todellakaan lähdetty tehdastöihin tai piikomaan. Oppivelvollisuus jatkui vielä, itse kävin lukiota 1971 asti.
Ehkä jokin realismi näihin juttuihin olisi tarpeen.
Mua myös huvittaa varsinkin tuo ilmaisu, että jokainen lähti elättämään itsensä, kun ei ollut yhteiskunnan tukia ja etuuksia.
Ajatella, niin ne tekivät! Onneksi nyt ei siis tarvitse. On tukia ja etuuksia.
Entäs jos me 50-luvulla syntyneet lähdimmekin työelämään ihan vain sen takia, että tarvitsimme toimeentulon ja halusimme elää normaalia elämää? Emme sen vuoksi, että tuet puuttuivat. Eihän me niistä edes tiedetty. Meistä oli itsestäänselvää, että eläminen maksaa.
Mutta ei me kyllä noin nuorina mihinkään vieraan töihin lähdetty, kyllä me käytiin ihan koulua vielä tuossa iässä. Suurin osa meistä kävi lukionkin ihan kotoa käsin.
Ja kyllä minun ikäisistäni lukioon lähti tosi monet, ei ollut enää sitä mentaliteettia, että se olisi ollut vain joku herrojen koulu. Oli mahdollista päästä vapaaoppilaaksi, jos rahasta oli kova nuusa. Kirjat piti kyllä maksaa. Muistan ne valtavat oppilasmäärät yhteiskoulun pihalla, kun kaiuttimista lueteltiin, ketkä on suorittaneet pääsykokeet hyväksyttävästi.
Eivät ne yksityisillä kannatusyhdistyksillä toimivat voineet ottaa oaljon vapaaoppilaita, täytyihän sitä rahaa jostain saada.
Minua raivostuttaa aina tuo että ihmisten taustat ja elämät kielletään sillä että on saanut olla lapsi pitkään.
Tosiasia on että maalta tultiin kaupunkiin elättämään itseään 15- vuotiaana kansakoulun jälkeen.
Oppikoululaiset olivat aika nokkavia nuorille duunareille kaupoissa ja piikomassa. Tanssipaikatkin oli erikseen. Toki lukiolaispojat tuli duunarien tansseihin mielellä että piikalikoilta ja maidon myyjältä "saa " helposti.Olet muuten ihan oikeassa tuossa nuorten jakautumisessa. Se näkyi ihan selvästi 60-luvulla, kun oltiin nuoria. Se ei vaan hirveästi meitä hetkauttanut, kummallakaan puolella. Koska se vaan ikään kuin oli. Ja sai olla.
Kansalaiskoulun ja ammattikoulun poikia sanottiin rasviksiksi. En oikein tiedä, mistä se sana tuli. Tuliko se siitä, että ne pojat kampasi vielä hiuksiaan jollain hiton brylgreemillä otsalaineiksi tms. Oppikoulun pojat kasvatti beatlestukkaa. Ja heitä sanottiin poppareiksi.
Myös musiikki jakoi nuorisoa. Oppikoululaiset kuunteli englanninkielistä poppia ja rokkia, ammattikoululaiset oli vielä tangolinjalla.
Silti käytiin samoissa tanssipaikoissa ja kyllä niitä hitaita tanssivat myös oppikoululaiset ja ammattikoululaisetkin sheikkasi ja twistasi. Labostellaa tanssittiin ihan samassa tahdissa ja ryhmässä.
Eikä se jako kovin kauaa kestänyt, ehkä juuri sinne 70-luvun alkuun asti, sittenhän oli toiminnassa jo peruskoulu. Se hävitti aika pian tällaiset luokkajaot.
Asuin isohkossa maaseutupitäjässä, joten en kyllä muista tuollaista asennetta, että oppikoulupojat olisi mieltäneet työläistyttöjä miksikään helpoiksi antajiksi. En ikinä kuullut mitään tällaista puhuttavan. Itse asiassa lukiolaispojat oli tuohon aikaan vielä vähän lapsellisia, ammattikoulun pojat oli siinä asiassa paljon rohkeampia. Kun ajattelen oman luokkani poikia lukiossa, niin kyllä ne oli vielä ihan pikkupoikia siinä mielessä.
Muistikuvani isohkosta etelä_suomen kaupungista jossa oli niitä tanssipaikkojakin enemmän. Ne paremmat ja huonommat ja vielä aikuisillekin vakipaikat.
Teollisuuden huippuvuosia kun työtä oli tarjolla maalta tulleelle nuorisolle. Maaltamuuton ajat.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Olen myös syntynyt v. -52. Silloin oli erilainen koulujärjestelmä. Kansakoulun neljänneltä pyrittiin oppikouluun ja kyllä todella suuri osa sinne myös hakeutui. Kaikki ei edes päässeet, sinnehän oli pääsykokeet. Koska oppivelvollisuus oli kuitenkin 16 ikävuoteen asti, ne jotka ei menneet oppikouluun jatkoivat kansakoulua ja sen jälkeen menivät kansalaiskouluun, jota sanottiin myös jatkokouluksi. Sen jälkeen yleensä mentiin ammattikouluihin, eli koulutusmahdollisuudet olivat kaikilla hyvät.
Oppikoulu käsitti keskikoulun ja lukion.
Kaikki ei tosiaankaan menneet enää lukioon, mutta keskikoulun kävi jo todella moni minun ikäluokastani. Sillä pääsi jo ns. siisteihin sisätöihin.
Suomi ei ollut mikään kehitysmaa. En käsitä tuollaista ajatusta. Meillä oli kaikki perusasiat kunnossa. Kyllä terveydenhuolto toimi ihan hyvin, ihmiset pääsi lääkäriin ja sairaalaan hoidettaviksi, mikä ei siis ole kehitysmaissa aina mahdollista. Oli neuvolat ja lapset rokotettiin, oli kouluhammaslääkärit.
Kaupoissa oli ruokaa, julkinen liikenne toimi, ihmisillä oli töitä. Kouluissa oli kunnon opetus, kaikki saivat käydä koulua. Koulussa tarjottiin oppilaille kouluruoka. Oli toimiva kirjastolaitos. Postilaitos toimi paremmin kuin nyt, postia jaettiin kolme kertaa päivässä, aamu-, päivä- ja iltaposti.
Mitä ihmettä tarkoitetaan kehitysmaalla, kun puhutaan 50-luvun Suomesta? Kuulkaa minä elin sen ajan ja tiedän.
Maaseuduilla ja kaupunkien laitamilla saattoi asumukset olla vielä alkeellisemmat kuin nykypäivänä, ei ollut sisävessoja eikä suihkuja eikä kaikille tullut vettä sisälle. Mutta nuo on asioita, jotka koko ajan menivät parempaan päin ja ihmisillä oli mahdollisuudet kuitenkin. Vesi saatiin kaivosta, ilman ei tarvinnut olla niin kuin jossain kehitysmaassa kenties. Pesumahdollisuudet ei olleet niin hyvät kuin nyt, mutta ne oli olemassa kuitenkin. Itse asiassa kaikkea tarvittavaa oli, se ei ehkä vaan tullut tuohon nenän eteen ihan niin helposti kuin nyt odotetaan.
Kyllä, moni nuori nainen aloitti työelämänsä kotiapulaisena. Minäkin tein sitä kesälomilla. Se oli aikuistumista ja opetti työelämään siirtymistä.
Minun ikäisilleni oli tosiaan se koulupakko 16-vuotiaaksi asti, mutta tiedän muutamia minua vähän vanhempia, jotka oli jo 14-15 -vuotiaana töissä, jos sitä nyt työnteoksi voi laskea. Esim. yksi sukulaispoika ajoi jo täyttä häkää hiekkakuormia 14-vuotiaana, ilman mitään ajokorttiakaan. Ei sitä silloin kukaan niin laskenut. Isällään oli kuorma-autoja ja paikkakunnalle rakennettiin isoa tehdaslaitosta, nehän ajoivat porukalla yöt ja päivät, isä ja pojat. Rahaa tuli kuulemma joka tuutista, kun koko ajan painettiin töitä. Sääntöjä ei ollut niin kuin nykyään ja niitäkin vähiä katsottiin läpi sormien. Ainakin oppi, mitä oli työnteko.
Kehitysmaasta puhutaan, kun katsotaan ajan oikeasti nurjia puolia ja sodanjälkeistä aikaa. Köyhyyttä, naisten asemaa, pieniä palkkoja, ehkäisyn puutetta, kurjuuden kerääntymistä siistin kulissin taakse. Alkoholismia, sotatraumoja. Suomi ei ollut mikään kiiltokuva, ja ulkohuuseja oli 80-luvulle asti ihan kaupungeissakin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miksi teillä valittajilla melkein kaikilla on muka niin paska äiti tai anoppi? Oletteko huomanneet, että olette itse samalla tiellä, mistä moititte vanhempianne.
Perheestä välittäminen ja huolenpito on inhimillisen elämän normaalia toimintaa. Eihän se äitikään teitä hylännyt, vaikka moni teistä oli sietämätön kiukuttelija lapsena ja nuorena (harvoja poikkeuksia toki löytyy).
Voi kuule, ei ainakaan meillä saanut kiukutella. Ei minulla ollut mitään uhmaikää tai murrosikää, en olisi uskaltanut. Ja siitä hylkäämisestä. Kirjoitin jo aiemmin, että minut heitettiin kotoa pihalle.
Herran tähden, siis heitettiin ulos pakkaseen?
Kerro, miten siinä niin kävi? Mihin sinä sitten menit? Lähdit kävelemään mutta minne menit ja miten sulle sitten kävi?
Tuohan on oikeastaan ollut rikollista, eihän lasta saa heittää kodistaan ulos. Olitko vielä alle 18 v.?
Ei minullakaan mitkään ihanteelliset kotiolot olleet, mutta ei koskaan ulos heitetty. Joskus lähdin vapaaehtoisesti, kun en kestänyt kuunnella sitä vanhempien riitaa ja tappelemista. Mutta takaisinhan minun aina oli tultava, ei ollut muutakaan paikkaa.
Se tapahtui silleen, että minulle sanottiin "tuossa on ovi, takaisin ei ole tulemista". Olin onneksi täyttänyt 18 vähän aiemmin. Kävelin kaupunkiin, kävin koulukavereiden ovella ja pääsin yhden luo yöksi. Seuraavana päivänä menin opiskelija-asuntojen toimistoon ja sain heti soluhuoneen. Kotona kävin salaa hakemassa vaatteita ja koulukirjat. Kaikesta näköjään selviää, omille lapsille halusin erilaiset muutot.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Kenenkään ikään puuttumatta, mutta kyllähän jatkuva valitus syö kaiken hapen ilmasta. Kukaan selväpäinen ei jaksa sellaista kuunnella tauotta.
Sitähän tämä koko palsta on. Jatkuvaa valitusta. Oletteko kaikki vanhuksia? Vai sitä suurinta ikäluokkaa eli nelikymppisiä?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kuvaatte äitiänne kuvatessanne omaa tulevaisuuttanne.
Meistä kaikista tulee vanhoja ja muiden mielestä hankalia.No, minä olen tähän asti yrittänyt tehdä ihmissuhteissa päinvastoin mitä äitini on tehnyt. Olen kyllä säännöllisesti muistuttanut lapsiani, että kertovat, jos alan muistuttaa äitiäni. Kuulemma vielä ei sitä ole näkyvissä.
Lapsi on solidaarinen vanhemmilleen
Lapset on yli kolmekymppisiä, eiköhän heillä ole pokkaa olla rehellisiä.
Ap on lähes 50 vuotias ja valittaa kuten äitinsä ja yrittää esittää jotain muuta. Onko hän rehellinen?
Rehellistä keskustelua ei saa aikaiseksi, jos toinen kieltäytyy puhumasta ja kuittaa kaiken sillä, että hän ei halua puhua vanhoista asioista. Olisihan se kiva kuulla vanhemmalta, miksi sitä tai tätä tapahtui.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Meissä on niin monenlaisia. Jokaisella työpaikallakin on vähintään yksi valittajatyyppi. Jokaisessa suvussa on joku joka valittaa kaikesta. Jokaisella meistä on kaveripiirissäkin joku, joka on kärkkäämpi valittamaan asioista kuin muut. Jokaisessa kerrostalossa on kerrostalovalittaja, rivarissakin usein joku vastaava.
Sitten kun me tullaan vanhoiksi ja elinpiiri kapeutuu, eikä elämä tarjoa enää kauheasti ilon aiheita, silloin meistä muistakin kehkeytyy valittajia.
Muistaakseni Kari Suomalainen kuvasi jossain kirjassaan vanhoja mummoja kilttimummoiksi, kärttymummoiksi ja sitten joku muu, minkä nimitystä en muista, mutta se oli joku puhumaton kivikasvomummo.
Kilttimummot oli niin kilttejä ja aurinkoisia ja aina tyytyväisiä, että sitä ei ihminen kestänyt ja sellaista oli pakko vaikka tökätä piikillä pyllyyn nähdäkseen, hermostuuko se mistään.
Kärttymummo kiukutteli ja valitti ja rähisi joka paikassa ja siitä piti pysytellä kaukana jos ei jalunnut saada sateenvarjosta päähänsä.
Se kivikasvomummo ei reagoinut mihinkään, ei päästänyt ihmisiä bussissakaan ohitseen, koska ei nähnyt eikä kuullut ketään eikä mitään. Se oli kuin muuri josta ei päässyt yli eikä ympäri.
Mutta kai meitä mummoja muitakin variantteja on. Valivalimummo, ärsymummo, huuhaamummo, hihittelijämummo, saiturimummo, pistäväkatseinen mummo, hepsankeikkamummo, pulimummo, hirviömummo, heiverömummo joka kaatuu puhalluksesta, ja hullumummo. Ja sitten se pahin, kultamummo, jota täällä vihataan erityisesti, tosin en tiedä miksi, kun en ole onnistunut löytämään sitä alkujuurta, mistä se on saanut lähtönsä. Silloin tällöin siihen vain vihjataan, yleensä aina silloin kun anoppeja tai ylipäänsä isovanhempia haukutaan, ja sitten ilmaantuu joku sellainen, jossa ei ole haukkumisen aihetta, niin se on sitten se kaikkein veemäisin kultamummo.
Kaikken paras lienee kuitenkin vainaamummo. Siihen tähtäämme.
On meitä 7-kymppisiä sitten moneksi. Itse käyn joogassa, tanssitunneilla ja maalausryhmässä. Autan tuttavan vaatekaupassa muutaman tunnin viikossa. Tapaan entisiä työkavereita lounailla ja kahvilla kaupungilla, mennään aina eri ravintoloihin. Juuri lähdössä mieskaverin kanssa kuukaudeksi etelään, meinataan pyöräillä ja kävellä päivisin. Ei ole aikaa ollut valittaa, enkä tunne itseäni edes kovin vanhaksi, mitä nyt peiliin katsominen aamuisin vähän säikäyttää, mutta siitäkin selviää kun laittaa uloslähtiessä vähän meikkiä. Ikää ei tarvitse piilottaa mutta ei vaipua epätoivoonkaan kun 70 tulee täyteen. Ja se rokkikin käy oikein hyvin, toki uudempikin musiikki.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen myös syntynyt v. -52. Silloin oli erilainen koulujärjestelmä. Kansakoulun neljänneltä pyrittiin oppikouluun ja kyllä todella suuri osa sinne myös hakeutui. Kaikki ei edes päässeet, sinnehän oli pääsykokeet. Koska oppivelvollisuus oli kuitenkin 16 ikävuoteen asti, ne jotka ei menneet oppikouluun jatkoivat kansakoulua ja sen jälkeen menivät kansalaiskouluun, jota sanottiin myös jatkokouluksi. Sen jälkeen yleensä mentiin ammattikouluihin, eli koulutusmahdollisuudet olivat kaikilla hyvät.
Oppikoulu käsitti keskikoulun ja lukion.
Kaikki ei tosiaankaan menneet enää lukioon, mutta keskikoulun kävi jo todella moni minun ikäluokastani. Sillä pääsi jo ns. siisteihin sisätöihin.
Suomi ei ollut mikään kehitysmaa. En käsitä tuollaista ajatusta. Meillä oli kaikki perusasiat kunnossa. Kyllä terveydenhuolto toimi ihan hyvin, ihmiset pääsi lääkäriin ja sairaalaan hoidettaviksi, mikä ei siis ole kehitysmaissa aina mahdollista. Oli neuvolat ja lapset rokotettiin, oli kouluhammaslääkärit.
Kaupoissa oli ruokaa, julkinen liikenne toimi, ihmisillä oli töitä. Kouluissa oli kunnon opetus, kaikki saivat käydä koulua. Koulussa tarjottiin oppilaille kouluruoka. Oli toimiva kirjastolaitos. Postilaitos toimi paremmin kuin nyt, postia jaettiin kolme kertaa päivässä, aamu-, päivä- ja iltaposti.
Mitä ihmettä tarkoitetaan kehitysmaalla, kun puhutaan 50-luvun Suomesta? Kuulkaa minä elin sen ajan ja tiedän.
Maaseuduilla ja kaupunkien laitamilla saattoi asumukset olla vielä alkeellisemmat kuin nykypäivänä, ei ollut sisävessoja eikä suihkuja eikä kaikille tullut vettä sisälle. Mutta nuo on asioita, jotka koko ajan menivät parempaan päin ja ihmisillä oli mahdollisuudet kuitenkin. Vesi saatiin kaivosta, ilman ei tarvinnut olla niin kuin jossain kehitysmaassa kenties. Pesumahdollisuudet ei olleet niin hyvät kuin nyt, mutta ne oli olemassa kuitenkin. Itse asiassa kaikkea tarvittavaa oli, se ei ehkä vaan tullut tuohon nenän eteen ihan niin helposti kuin nyt odotetaan.
Kyllä, moni nuori nainen aloitti työelämänsä kotiapulaisena. Minäkin tein sitä kesälomilla. Se oli aikuistumista ja opetti työelämään siirtymistä.
Minun ikäisilleni oli tosiaan se koulupakko 16-vuotiaaksi asti, mutta tiedän muutamia minua vähän vanhempia, jotka oli jo 14-15 -vuotiaana töissä, jos sitä nyt työnteoksi voi laskea. Esim. yksi sukulaispoika ajoi jo täyttä häkää hiekkakuormia 14-vuotiaana, ilman mitään ajokorttiakaan. Ei sitä silloin kukaan niin laskenut. Isällään oli kuorma-autoja ja paikkakunnalle rakennettiin isoa tehdaslaitosta, nehän ajoivat porukalla yöt ja päivät, isä ja pojat. Rahaa tuli kuulemma joka tuutista, kun koko ajan painettiin töitä. Sääntöjä ei ollut niin kuin nykyään ja niitäkin vähiä katsottiin läpi sormien. Ainakin oppi, mitä oli työnteko.
Kehitysmaasta puhutaan, kun katsotaan ajan oikeasti nurjia puolia ja sodanjälkeistä aikaa. Köyhyyttä, naisten asemaa, pieniä palkkoja, ehkäisyn puutetta, kurjuuden kerääntymistä siistin kulissin taakse. Alkoholismia, sotatraumoja. Suomi ei ollut mikään kiiltokuva, ja ulkohuuseja oli 80-luvulle asti ihan kaupungeissakin.
Itse asiassa köyhyyttä on tälläkin hetkellä, jopa enemmän kuin muutamina viime vuosikymmeninä. Köyhyys näyttäytyy erilaisena kuin vaikkapa 50-luvulla.
Naisten asema pienine palkkoineen ei ole vieläkään kunnossa, mutta toki ollaan menty paljon eteenpäin.
Traumoja on paljon, alkoholismia ja huumeittenkäyttöä, ne on tämän päivän suuria ongelmia. Rikollisuus on muuttunut häikäilemättömämmäksi ja raaemmaksi. Ihmisillä ei ole enää kunniakäsityksiä. Työttömyyttä on entistä enemmän. Ei ole Suomi kiiltokuva nytkään. Joskus jopa kaipaan takaisin 50- ja 60-luvuille.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mitäs muuta kuin valitusta on tämäkin ketju?
Alkoi oikein huvittaa kuvitellessa näitä marisijoita ikääntyneinä. Ihan kamalaa marmatusta, oman navan tuijottelua, pitkäpiimäistä kitinää jo nyt. On se kumma ettei öh... aikuinen ihminen osaa yhtään asettua vanhenevan omaisensa saappaisiin, että voisi kuunnella edes hetken.
Nimenomaan tämä. Tulee sellainen olo että näiden narsismia on loukattu kun äitikulta ei odota henkeään pidätellen mitä prinsessan mielessä liikkuu.
Tietysti voi myös olla todella poikkeuksellisen raskaita ja itsekeskeisiä ja negatiivisia vanhempia mutta kaipa sitä voisi itse tuoda jotakin kiinnostavaa contenttia siihen vuorovaikutuksen pöytään. Jos olisi jotain annettavaa.. Ehkä äitiä ei vaan kiinnosta näiden omasta mielestään kiinnostavat mutta oikeasti ikuisesti tylsät marinat ja jutut.
Puhutaanko jostain muusta? Olet kertonut jo nämä aikaisemmin.
Analysoidaanko puolueiden mahdollisuuksia seuraavissa vaaleissa?
Mitä kesäkukkia haluaisit ruukkuun keväällä, katsotaanko netistä yhdessä?
Haetaan Areenasta Strömsö ja askarrellaan.
Mitenköhän nuo sujuisivat
Kunnille jää paljon anoppeja hoidettavaksi. Kotihoitaja maksu on noin 400-1000 eurua kuukaudessa eläkkeen suuruudesta riippuen.
Kotihoitaja ei pese pyykkiä, ei kanna takkapuita sisälle eikä siivoa.
Hei te vaivoistanne kertojat. Miksi ette jaksa kuunnella, kun minä kerron teille tuntemattomien työkaverieni puolisoiden ja lasten sairauksista? Eikö homman pitäisi toimia niin, että kun te kerrotte naapurienne vaivoista, pitää teidän kuunnella kun minäkin kerron? Mutta tulee vain tuhahduksia ja kyllästyneitä huokailuja, kun juttelen työkaverini lapsen Nessu-Leenan kihomadoista sekä keuhkoputkentulehduksesta kun piti vaihtaa antibiootti Amorioniin.