Tänään kuunneltuani 70 plus äitini valitusta ja aivoituksia en yhtään ihmettele vanhusten yksinäisyyttä

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tunnen valittavia vanhuksia, mutta suhtaudun heihin armollisesti. Ei kaikilla ole voimavaroja positiivisuuteen. Kannattaa miettiä omalla kohdallaan, jos vaikka sairastuisi vakavasti tai masentuisi pahasti, olisiko silloin muille innostavaa seuraa? 

Ehkä voisi kääntää puheenaiheita vanhuksen kanssa johonkin positiivisempaan? Hänellä on varmasti taitoja ja kykyjä. Vaikka sukan neulomisessa. Voi piristää toista muistuttamalla hänen taidoistaan. Ehkä hän saa siitä jotain potkua elämään ja pystyy paremmin olemaan läsnä muidenkin tarpeille.

Monelle se valittaminen on harrastus ja mielenkiinnon kohde. Se on heidän tapansa olla sosiaalinen ja vuorovaikutuksessa, eivätkä he enää osaa muuta. Mistään ei tällainen ihminen saisi enemmän potkua ja hyvää mieltä kuin siitä, että löytäisi ystävän, jonka kanssa valittaa kieli ruvella ja puhua pahaa muista.

Kehittyvät tekoäly-ohjelmat vois olla hyvä ratkaisu näille valittaville vanhuksille joiden seurassa ei haluta olla. Vois valittaa tekoälyn kanssa päivät pitkät ja omat omaiset saavat olla enemmän rauhassa. Win - win tilanne

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Muistan kun nuorena oli tosi rasittavaa kuunnella toisten sairauksista.

Äitini sairasti verenpainetautia. En tiennyt taudista enkä sen vaikutuksista mitään. Ei olisi vähempää voinut kiinnostaa, että olisin edes kysellyt.

Mutta minähän olen nuori, hoikka, elän terveellisesti.

Sitten nelikymppisenä sairastuin itse korkeaan verenpaineeseen. Kyllähän alkoi kiinnostaa ja selvitin mitä se voi aiheuttaa ja ongelmia oli lääkkeiden sopivuudessa ym. On ollut myös muita perinnöllisiä sairauksia. Harmittelin, että en ollut kiinnostunut aikoinaan kun äiti sairasti ja olisin hänen kanssaan niistä halunnut keskustella, mutta myöhäistä oli, koska äiti oli jo silloin kuollut.

Ehkä sinulla on anoppi, jolla on joitain tuttuja, joilla on verenpainetauti ja siihen lääkitys. Hän kyllä selvittää sinulle, kenellä se on, millainen sairaus se on ja miten sitä hoidetaan.

Voi kun olisikin, olisi ihan mielenkiintoinen aihe. Vertaistukea.

Tuossa vaan kävisi niin, että sinun diagnoosit ja lääkitykset ruoditaan muiden, sinulle tuttjen ja tuntemattomienkin ihmisten, kesken. Se on kiusallista. Itsekin tiedän joistain puolitutuista ihan liikaa, kohdunulkoisista raskauksista alkaen. Tuskin he tietävät, että heidän henkilökohtaiset asiat on yleisenä puheenaiheena.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tunnen valittavia vanhuksia, mutta suhtaudun heihin armollisesti. Ei kaikilla ole voimavaroja positiivisuuteen. Kannattaa miettiä omalla kohdallaan, jos vaikka sairastuisi vakavasti tai masentuisi pahasti, olisiko silloin muille innostavaa seuraa? 

Ehkä voisi kääntää puheenaiheita vanhuksen kanssa johonkin positiivisempaan? Hänellä on varmasti taitoja ja kykyjä. Vaikka sukan neulomisessa. Voi piristää toista muistuttamalla hänen taidoistaan. Ehkä hän saa siitä jotain potkua elämään ja pystyy paremmin olemaan läsnä muidenkin tarpeille.

Monelle se valittaminen on harrastus ja mielenkiinnon kohde. Se on heidän tapansa olla sosiaalinen ja vuorovaikutuksessa, eivätkä he enää osaa muuta. Mistään ei tällainen ihminen saisi enemmän potkua ja hyvää mieltä kuin siitä, että löytäisi ystävän, jonka kanssa valittaa kieli ruvella ja puhua pahaa muista.

Kehittyvät tekoäly-ohjelmat vois olla hyvä ratkaisu näille valittaville vanhuksille joiden seurassa ei haluta olla. Vois valittaa tekoälyn kanssa päivät pitkät ja omat omaiset saavat olla enemmän rauhassa. Win - win tilanne

Eihän siinä mitään tekoälyohjelmaa tarvita. Pitää vinkata vaan tänne vauvapalstalle ja kertoa, että siellähän me nuoremmatkin päivät pitkät valitetaan tosi ei kieli -, mutta sormenpäät ruvella. Puhumme pahaa muista minkä ehdimme ja laitamme kaikki julkisuuden henkilötkin ruotuun ja tiedämme kaikki heidän syvimmät ajatuksensakin. Kovasti kiinnostaa sairauksia myöten, vaikka oikeasti ovat meille täysin vieraita. Ja vielä tässä pitäisi ehtiä jotain sukulaista kuuntelemaan. On tässä nyt tärkeämpiäkin asioita.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Niin se on, että vanhemmat on antaneet lapsille kutakuinkin kaiken mitä ovat voineet. Sitten kun lapset elävät elämiensä kiinnostavimpia vuosia ja ovat kovin kiireisiä, vanhempien oma elämä alkaa kaventua sinne neljän seinän sisälle; osa vanhoista ystävistäkin on hyvin sairaita tai jo kuolleita. Silloin se vanhempi toivoisi ehkä kaikkein eniten elämässään, että hänen - omasta mielestään hyvin kasvattamansa - lapset antaisivat jotakin hyvää omasta elämästään, edes vaikka sitä aikaa, ja mielellään kuulevaa korvaa ja näkemyksiä yhteiskunnasta, kulttuurista, viihteestä, nykyajasta.

Sitten vanhempi pettyy, kun aikuinen lapsi käyttäytyy kuten ap. Vanhempi ei olisi voinut kuvitella, että lapsensa ei ymmärrä tämän tilannetta.

Mietipä itse, etenkin näin koronan jälkeen, millaiset on omat sosiaaliset taidot ja puheenaiheet, jos elämänpiiri on kutistunut kodin ja suomenkielisten tv-ohjelmien ääreen.

Mistäpä itse keskustelet parin-kolmenkymmenen vuoden kuluttua?

Kiittämättömyys on maailman palkka.

Omaa äitiä ei enää ole, mutta vierailut anopin luona aiheuttaa henkistä pahoinvointia. Kokemusten perusteella toivon, että osaan keskustella muistakin asioista vanhana kuin omista ja tuttujen sairauksista. Ei paljon kiinnosta kuunnella, miten joku mulle tuntematon tyyppi on joutunut käymään sairaalassa tai lääkärissä. Sen ainakin tietää, että olipa itsellään vaikka vain haava sormessa, sitä en anopille kerro, ellen halua koko läänin siitä haavasta kuulevan. Tavoista kamalin, toisten sairauksilla mässäily. 

Oksettava tapa tosiaan tuo suomalaisten vanhusten tarinointi omista ja muiden sairauksista.

Ikäänkuin kilpailevat ja leijuvat kuka on sairain ja kärsinein.hyh.

Tunnistan pikkasen itsessäni tuon oksettavuuden, pyydän lapseltani anteeksi oksettavuuttani.

Kun juttelemme kuulumisista päivällispöydän ääressä, minulla ei ole matkakertomuksia, kaupassakäynti on tylsä aihe, uusia kuteita en ostele, enkä kotiakaan pahemmin sisusta. He matkustavat, ovat työelämässä ja harrastuksiakin löytyy, olen onnellinen heidän elämästään.  Täytyy välillä pyytää anteeksi, kun palan halusta kuulla heidän kuulumisiaan.

Olen onneksi aika terve, mutta oksettavasti otin taas esille ensi viikon verikokeisiin menon ja korvien huuhtelun, kaihin leikkauksessa lapsi olikin mukana 😊

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Muistan kun nuorena oli tosi rasittavaa kuunnella toisten sairauksista.

Äitini sairasti verenpainetautia. En tiennyt taudista enkä sen vaikutuksista mitään. Ei olisi vähempää voinut kiinnostaa, että olisin edes kysellyt.

Mutta minähän olen nuori, hoikka, elän terveellisesti.

Sitten nelikymppisenä sairastuin itse korkeaan verenpaineeseen. Kyllähän alkoi kiinnostaa ja selvitin mitä se voi aiheuttaa ja ongelmia oli lääkkeiden sopivuudessa ym. On ollut myös muita perinnöllisiä sairauksia. Harmittelin, että en ollut kiinnostunut aikoinaan kun äiti sairasti ja olisin hänen kanssaan niistä halunnut keskustella, mutta myöhäistä oli, koska äiti oli jo silloin kuollut.

Ehkä sinulla on anoppi, jolla on joitain tuttuja, joilla on verenpainetauti ja siihen lääkitys. Hän kyllä selvittää sinulle, kenellä se on, millainen sairaus se on ja miten sitä hoidetaan.

Voi kun olisikin, olisi ihan mielenkiintoinen aihe. Vertaistukea.

Tuossa vaan kävisi niin, että sinun diagnoosit ja lääkitykset ruoditaan muiden, sinulle tuttjen ja tuntemattomienkin ihmisten, kesken. Se on kiusallista. Itsekin tiedän joistain puolitutuista ihan liikaa, kohdunulkoisista raskauksista alkaen. Tuskin he tietävät, että heidän henkilökohtaiset asiat on yleisenä puheenaiheena.

Voin kertoa, että on ruodittukin, eikä haittaa. Ei ole tosin ollut kohdun ulkopuolista raskautta, mutta ei tulisi mieleenkään kertoa kenellekään sellaisista sairauksista tai asioista joita ei halua menevän eteenpäin.

Vierailija kirjoitti:

Niille jotka sanoo että puheenaiheen voi kääntää muuksi kuin valitukseksi: joo, kyllähän sen voi, mutta siihen aiheeseen valittava vanhus kuitenkin palaa noin kahden lauseen jälkeen. Tai jopa seuraavalla lauseella tyyliin "Niin, mutta", eli tarkoituksellisesti palaa aina vaan ja uudestaan siihen valitukseen.

Ja niille jotka sanovat että valittajalle voi sanoa ettei halua puhua negatiivisesta asiasta, silloin valittaja loukkaantuu tyyliin "Jaa, ettenkö saa edes omia mielipiteitäni enää sanoa" tai muuta vastaavaa.

Oma äitini täyttää keväällä 70, hänellä alkava dementia (tutkimuksiin häntä ei ole vielä saatu koska eihän hänessä ole mitään vikaa, muutkin unohtelevat asioita, kuuluu vanhuuteen, jne.) on alkanut muuttaa häntä perusiloisesta ihmisestä ilkeäksi valittajaksi, joka ottaa hyvin nopeasti itseensä jos aihetta yrittää kääntää mukavammaksi. Toistaiseksi vielä toimii se, että pyydän häntä kertomaan ajasta jota olin liian pieni muistamaan, esim. omista vauva-ajoistani. Niistä ajoista puhuessaan hän on yhä sama iloinen ihminen. Pelottaa etukäteen se, milloin tämä konsti lakkaa toimimasta.

Puheenaiheita ei voi oikeasti kääntää, kun tekstiä tulee kuin sarjatulella. Kivat puheenaiheetkin voivat kääntyä noin sekunnissa isäsi on pilannut elämäni, vihaan isäsi koko sukua jargonin. Äidillä itsellään on oikeasti persoonallisuushäiriöinen suku, siitä ei yllättäen puhuta.

- ohis

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Niin se on, että vanhemmat on antaneet lapsille kutakuinkin kaiken mitä ovat voineet. Sitten kun lapset elävät elämiensä kiinnostavimpia vuosia ja ovat kovin kiireisiä, vanhempien oma elämä alkaa kaventua sinne neljän seinän sisälle; osa vanhoista ystävistäkin on hyvin sairaita tai jo kuolleita. Silloin se vanhempi toivoisi ehkä kaikkein eniten elämässään, että hänen - omasta mielestään hyvin kasvattamansa - lapset antaisivat jotakin hyvää omasta elämästään, edes vaikka sitä aikaa, ja mielellään kuulevaa korvaa ja näkemyksiä yhteiskunnasta, kulttuurista, viihteestä, nykyajasta.

Sitten vanhempi pettyy, kun aikuinen lapsi käyttäytyy kuten ap. Vanhempi ei olisi voinut kuvitella, että lapsensa ei ymmärrä tämän tilannetta.

Mietipä itse, etenkin näin koronan jälkeen, millaiset on omat sosiaaliset taidot ja puheenaiheet, jos elämänpiiri on kutistunut kodin ja suomenkielisten tv-ohjelmien ääreen.

Mistäpä itse keskustelet parin-kolmenkymmenen vuoden kuluttua?

Kiittämättömyys on maailman palkka.

Omaa äitiä ei enää ole, mutta vierailut anopin luona aiheuttaa henkistä pahoinvointia. Kokemusten perusteella toivon, että osaan keskustella muistakin asioista vanhana kuin omista ja tuttujen sairauksista. Ei paljon kiinnosta kuunnella, miten joku mulle tuntematon tyyppi on joutunut käymään sairaalassa tai lääkärissä. Sen ainakin tietää, että olipa itsellään vaikka vain haava sormessa, sitä en anopille kerro, ellen halua koko läänin siitä haavasta kuulevan. Tavoista kamalin, toisten sairauksilla mässäily. 

Oksettava tapa tosiaan tuo suomalaisten vanhusten tarinointi omista ja muiden sairauksista.

Ikäänkuin kilpailevat ja leijuvat kuka on sairain ja kärsinein.hyh.

Tunnistan pikkasen itsessäni tuon oksettavuuden, pyydän lapseltani anteeksi oksettavuuttani.

Kun juttelemme kuulumisista päivällispöydän ääressä, minulla ei ole matkakertomuksia, kaupassakäynti on tylsä aihe, uusia kuteita en ostele, enkä kotiakaan pahemmin sisusta. He matkustavat, ovat työelämässä ja harrastuksiakin löytyy, olen onnellinen heidän elämästään.  Täytyy välillä pyytää anteeksi, kun palan halusta kuulla heidän kuulumisiaan.

Olen onneksi aika terve, mutta oksettavasti otin taas esille ensi viikon verikokeisiin menon ja korvien huuhtelun, kaihin leikkauksessa lapsi olikin mukana 😊

Oletko jo kertonut vihaavasi miestäsi ja sen ettet ole koskaan häntä edes rakastanut. Tai sen, että vihaat myös jo kuollutta anoppiasi ja miehesi sisaruksia. Tätä sitten yhä uudelleen ja uudelleen. Oletko kertonut elämäsi rakkaudet eli syrjähypyt? Miten elämäsi olisi voinut olla hirveän kurjuuden tilalta iiiiiiihanaa.

Tällaisia juttuja osa aikuisista lapsista kuuntelee tai osaa toki myös haukutaan. Lopulta nämä lapset eivät vastaa puheluihin.

-ohis

Vierailija kirjoitti:

Naiset, jotka valittavat äitiensä valituksista, ovat perineet valittajan geenit.

Mutta kun esimerkiksi minä en ole nainen, ja tunnistan tämän valittavien vanhusten ilmiön samalla tavalla miehissä - ja sellaisissa miehissä, joille en ole yhtään mitään sukua. Esimerkiksi uimahallin miesten saunassa on saanut tottua siihen, että siellä on vähän väliä vanhusten valitusrinki meneillään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Niin se on, että vanhemmat on antaneet lapsille kutakuinkin kaiken mitä ovat voineet. Sitten kun lapset elävät elämiensä kiinnostavimpia vuosia ja ovat kovin kiireisiä, vanhempien oma elämä alkaa kaventua sinne neljän seinän sisälle; osa vanhoista ystävistäkin on hyvin sairaita tai jo kuolleita. Silloin se vanhempi toivoisi ehkä kaikkein eniten elämässään, että hänen - omasta mielestään hyvin kasvattamansa - lapset antaisivat jotakin hyvää omasta elämästään, edes vaikka sitä aikaa, ja mielellään kuulevaa korvaa ja näkemyksiä yhteiskunnasta, kulttuurista, viihteestä, nykyajasta.

Sitten vanhempi pettyy, kun aikuinen lapsi käyttäytyy kuten ap. Vanhempi ei olisi voinut kuvitella, että lapsensa ei ymmärrä tämän tilannetta.

Mietipä itse, etenkin näin koronan jälkeen, millaiset on omat sosiaaliset taidot ja puheenaiheet, jos elämänpiiri on kutistunut kodin ja suomenkielisten tv-ohjelmien ääreen.

Mistäpä itse keskustelet parin-kolmenkymmenen vuoden kuluttua?

Kiittämättömyys on maailman palkka.

Omaa äitiä ei enää ole, mutta vierailut anopin luona aiheuttaa henkistä pahoinvointia. Kokemusten perusteella toivon, että osaan keskustella muistakin asioista vanhana kuin omista ja tuttujen sairauksista. Ei paljon kiinnosta kuunnella, miten joku mulle tuntematon tyyppi on joutunut käymään sairaalassa tai lääkärissä. Sen ainakin tietää, että olipa itsellään vaikka vain haava sormessa, sitä en anopille kerro, ellen halua koko läänin siitä haavasta kuulevan. Tavoista kamalin, toisten sairauksilla mässäily. 

Oksettava tapa tosiaan tuo suomalaisten vanhusten tarinointi omista ja muiden sairauksista.

Ikäänkuin kilpailevat ja leijuvat kuka on sairain ja kärsinein.hyh.

Tunnistan pikkasen itsessäni tuon oksettavuuden, pyydän lapseltani anteeksi oksettavuuttani.

Kun juttelemme kuulumisista päivällispöydän ääressä, minulla ei ole matkakertomuksia, kaupassakäynti on tylsä aihe, uusia kuteita en ostele, enkä kotiakaan pahemmin sisusta. He matkustavat, ovat työelämässä ja harrastuksiakin löytyy, olen onnellinen heidän elämästään.  Täytyy välillä pyytää anteeksi, kun palan halusta kuulla heidän kuulumisiaan.

Olen onneksi aika terve, mutta oksettavasti otin taas esille ensi viikon verikokeisiin menon ja korvien huuhtelun, kaihin leikkauksessa lapsi olikin mukana 😊

Oletko jo kertonut vihaavasi miestäsi ja sen ettet ole koskaan häntä edes rakastanut. Tai sen, että vihaat myös jo kuollutta anoppiasi ja miehesi sisaruksia. Tätä sitten yhä uudelleen ja uudelleen. Oletko kertonut elämäsi rakkaudet eli syrjähypyt? Miten elämäsi olisi voinut olla hirveän kurjuuden tilalta iiiiiiihanaa.

Tällaisia juttuja osa aikuisista lapsista kuuntelee tai osaa toki myös haukutaan. Lopulta nämä lapset eivät vastaa puheluihin.

-ohis

Meillä on niin tiivis perhesuhde, lapseni tietää rakastinko hänen isäänsä.

Kuollut anoppi oli taas niin kultainen,  sitä muistoa en voi millään tahrata.

Meidän sisarusten väleissä olisi korjaamista, mutta kaikkeen minä en voi vaikuttaa, sen lapseni tietää sanomattakin.

Edesmennyt äitini kaatoi kaiken niskaani ja päätin toimia toisin. Aina voi oppia, mutta paljon se vaatii tahoa ja voimavaroja,  että edes vähän nytkähtää eteenpäin. 

No missäänhän ei varmaan räävitä toisten asioita niin kuin täällä av:lla. Rääpijät ja haukkujat eivät ole kasikymppisiä mummoja.

Vierailija kirjoitti:

No missäänhän ei varmaan räävitä toisten asioita niin kuin täällä av:lla. Rääpijät ja haukkujat eivät ole kasikymppisiä mummoja.

Kuka asioitasi on täällä rääpinyt.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Niin se on, että vanhemmat on antaneet lapsille kutakuinkin kaiken mitä ovat voineet. Sitten kun lapset elävät elämiensä kiinnostavimpia vuosia ja ovat kovin kiireisiä, vanhempien oma elämä alkaa kaventua sinne neljän seinän sisälle; osa vanhoista ystävistäkin on hyvin sairaita tai jo kuolleita. Silloin se vanhempi toivoisi ehkä kaikkein eniten elämässään, että hänen - omasta mielestään hyvin kasvattamansa - lapset antaisivat jotakin hyvää omasta elämästään, edes vaikka sitä aikaa, ja mielellään kuulevaa korvaa ja näkemyksiä yhteiskunnasta, kulttuurista, viihteestä, nykyajasta.

Sitten vanhempi pettyy, kun aikuinen lapsi käyttäytyy kuten ap. Vanhempi ei olisi voinut kuvitella, että lapsensa ei ymmärrä tämän tilannetta.

Mietipä itse, etenkin näin koronan jälkeen, millaiset on omat sosiaaliset taidot ja puheenaiheet, jos elämänpiiri on kutistunut kodin ja suomenkielisten tv-ohjelmien ääreen.

Mistäpä itse keskustelet parin-kolmenkymmenen vuoden kuluttua?

Kiittämättömyys on maailman palkka.

Omaa äitiä ei enää ole, mutta vierailut anopin luona aiheuttaa henkistä pahoinvointia. Kokemusten perusteella toivon, että osaan keskustella muistakin asioista vanhana kuin omista ja tuttujen sairauksista. Ei paljon kiinnosta kuunnella, miten joku mulle tuntematon tyyppi on joutunut käymään sairaalassa tai lääkärissä. Sen ainakin tietää, että olipa itsellään vaikka vain haava sormessa, sitä en anopille kerro, ellen halua koko läänin siitä haavasta kuulevan. Tavoista kamalin, toisten sairauksilla mässäily. 

Oksettava tapa tosiaan tuo suomalaisten vanhusten tarinointi omista ja muiden sairauksista.

Ikäänkuin kilpailevat ja leijuvat kuka on sairain ja kärsinein.hyh.

Tunnistan pikkasen itsessäni tuon oksettavuuden, pyydän lapseltani anteeksi oksettavuuttani.

Kun juttelemme kuulumisista päivällispöydän ääressä, minulla ei ole matkakertomuksia, kaupassakäynti on tylsä aihe, uusia kuteita en ostele, enkä kotiakaan pahemmin sisusta. He matkustavat, ovat työelämässä ja harrastuksiakin löytyy, olen onnellinen heidän elämästään.  Täytyy välillä pyytää anteeksi, kun palan halusta kuulla heidän kuulumisiaan.

Olen onneksi aika terve, mutta oksettavasti otin taas esille ensi viikon verikokeisiin menon ja korvien huuhtelun, kaihin leikkauksessa lapsi olikin mukana 😊

Oma anoppi on ihan kiva, mutta puheenaiheet pyörii vähän liikaa sairauksien ympärillä. Hän kertoo kaikki omat ja muidenkin. Yhtenä hänellä on todella paha laktoosi-intoleranssi. Lähes poikkeuksetta kun me ollaan kahvipöydässä, puheeksi tulee miten siitä tai tästä meni maha ihan ruikuliksi. Ripuli puheenaiheena kun ollaan syömässä tai juomassa on vähän liikaa.

Verikoe tai korvien huuhtelu on ihan ok, mutta en halua kuulla, millaisia klönttejä sieltä korvahuuhtelusta tuli saaliiksi.

Muistisairauksien yksi oire on luonteen muuttuminen. Jotkut tulevat jopa agressiivisiksi.

Yksikin nainen sai käsittämättömiä paniikkikohtauksia WC:ssä. Lopulta syyksi paljastui se, ettei tunnistanut itseään peilistä, koska hoitolaitoksessa ei hiuksiin tehty permamenttia vaan ainoastaan leikattiin lyhyeksi.

Kun vanhus pääsi kampaajalle ja sai omannäköisensä hiukset takaisin, hän myös rauhoittui.

Oma äitini itki kun hoitolaitoksessa ei saanut käyttää kauniita vaatteita, vaan kaikki puettiin samantapaisiin kulahtaneisiin gollegeasuihin. Ei kuulemma ollut aikaa pukea. Minä sitten puin äidin nätimmin käydessäni häntä katsomassa.

N. ½ jää leskeksi. -

Turhan moni nainen  ottaa turhan vanhan miehen.  Ottamalla  selkeästi nuoremman miehen välttyisi varmemmin joutumasta  raihnaisen ja jääräytyneen ukkonsa omaishoitajaksi.  -Nuorempi mies myös jaksaisi vaimoaan nostaa ja siirtää.

-Kapanteri.- kirjoitti:

N. ½ jää leskeksi. -

Turhan moni nainen  ottaa turhan vanhan miehen.  Ottamalla  selkeästi nuoremman miehen välttyisi varmemmin joutumasta  raihnaisen ja jääräytyneen ukkonsa omaishoitajaksi.  -Nuorempi mies myös jaksaisi vaimoaan nostaa ja siirtää.

Eikö se nuorempi mies samaan malliin kyllästy,  vaihtaa nuorempaan.

Nuorten kannattaisi yleensäkin miettiä vanhoja solvatessaan, etenkin isää ja äitiä ja isovanhempia,  koska monilla asioilla on tapana periytyä. Pikkasen armeliaisuutta ja rinnalla kulkemista, ehkä itsellä on sitten aikanaan helpompaa, rinnalla kulkija.

E Valtaoja kannattaa eutanasiaa, "kuolema ilman kärsimystä." Arvostan häntä suuresti, mutta koen että elämään kuuluu myös kärsimys,  kuka sen määrän mittaa. Jollekin voi olla kärsimys, jos rakennekynsi katkeaa pahassa paikassa. Anteeksi eksyin aiheesta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tunnen valittavia vanhuksia, mutta suhtaudun heihin armollisesti. Ei kaikilla ole voimavaroja positiivisuuteen. Kannattaa miettiä omalla kohdallaan, jos vaikka sairastuisi vakavasti tai masentuisi pahasti, olisiko silloin muille innostavaa seuraa? 

Ehkä voisi kääntää puheenaiheita vanhuksen kanssa johonkin positiivisempaan? Hänellä on varmasti taitoja ja kykyjä. Vaikka sukan neulomisessa. Voi piristää toista muistuttamalla hänen taidoistaan. Ehkä hän saa siitä jotain potkua elämään ja pystyy paremmin olemaan läsnä muidenkin tarpeille.

Monelle se valittaminen on harrastus ja mielenkiinnon kohde. Se on heidän tapansa olla sosiaalinen ja vuorovaikutuksessa, eivätkä he enää osaa muuta. Mistään ei tällainen ihminen saisi enemmän potkua ja hyvää mieltä kuin siitä, että löytäisi ystävän, jonka kanssa valittaa kieli ruvella ja puhua pahaa muista.

Kehittyvät tekoäly-ohjelmat vois olla hyvä ratkaisu näille valittaville vanhuksille joiden seurassa ei haluta olla. Vois valittaa tekoälyn kanssa päivät pitkät ja omat omaiset saavat olla enemmän rauhassa. Win - win tilanne

Niin kuin dementikkojen robottihylje. Aira Mollberg johti tästä ajatuksen, että juopoille voisi kehitellä mekaanisen kuuntelijan, joka jaksaa loputonta jankutusta ja juomisen katselua.

Vierailija kirjoitti:

-Kapanteri.- kirjoitti:

N. ½ jää leskeksi. -

Turhan moni nainen  ottaa turhan vanhan miehen.  Ottamalla  selkeästi nuoremman miehen välttyisi varmemmin joutumasta  raihnaisen ja jääräytyneen ukkonsa omaishoitajaksi.  -Nuorempi mies myös jaksaisi vaimoaan nostaa ja siirtää.

Eikö se nuorempi mies samaan malliin kyllästy,  vaihtaa nuorempaan.

Nuorten kannattaisi yleensäkin miettiä vanhoja solvatessaan, etenkin isää ja äitiä ja isovanhempia,  koska monilla asioilla on tapana periytyä. Pikkasen armeliaisuutta ja rinnalla kulkemista, ehkä itsellä on sitten aikanaan helpompaa, rinnalla kulkija.

E Valtaoja kannattaa eutanasiaa, "kuolema ilman kärsimystä." Arvostan häntä suuresti, mutta koen että elämään kuuluu myös kärsimys,  kuka sen määrän mittaa. Jollekin voi olla kärsimys, jos rakennekynsi katkeaa pahassa paikassa. Anteeksi eksyin aiheesta.

Kunhan ei tarvitse itse kärsiä?

Mistä sen tietää, mikä on kenellekin tarpeeksi ja kauanko sitä on joutunut sietämään?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Muistan kun nuorena oli tosi rasittavaa kuunnella toisten sairauksista.

Äitini sairasti verenpainetautia. En tiennyt taudista enkä sen vaikutuksista mitään. Ei olisi vähempää voinut kiinnostaa, että olisin edes kysellyt.

Mutta minähän olen nuori, hoikka, elän terveellisesti.

Sitten nelikymppisenä sairastuin itse korkeaan verenpaineeseen. Kyllähän alkoi kiinnostaa ja selvitin mitä se voi aiheuttaa ja ongelmia oli lääkkeiden sopivuudessa ym. On ollut myös muita perinnöllisiä sairauksia. Harmittelin, että en ollut kiinnostunut aikoinaan kun äiti sairasti ja olisin hänen kanssaan niistä halunnut keskustella, mutta myöhäistä oli, koska äiti oli jo silloin kuollut.

Ehkä sinulla on anoppi, jolla on joitain tuttuja, joilla on verenpainetauti ja siihen lääkitys. Hän kyllä selvittää sinulle, kenellä se on, millainen sairaus se on ja miten sitä hoidetaan.

Voi kun olisikin, olisi ihan mielenkiintoinen aihe. Vertaistukea.

Tuossa vaan kävisi niin, että sinun diagnoosit ja lääkitykset ruoditaan muiden, sinulle tuttjen ja tuntemattomienkin ihmisten, kesken. Se on kiusallista. Itsekin tiedän joistain puolitutuista ihan liikaa, kohdunulkoisista raskauksista alkaen. Tuskin he tietävät, että heidän henkilökohtaiset asiat on yleisenä puheenaiheena.

Voin kertoa, että on ruodittukin, eikä haittaa. Ei ole tosin ollut kohdun ulkopuolista raskautta, mutta ei tulisi mieleenkään kertoa kenellekään sellaisista sairauksista tai asioista joita ei halua menevän eteenpäin.

Voitko olla varma, että miehesikään ei vahingossa lipsauta tietoa vaikka äidilleen?

Vierailija kirjoitti:

Tämän päivän seitsemänkymppiset ovat syntyneet 50-luvun alussa ja Suomi oli lähes kehitysmaa. Naisten ja lasten oikeudet ja asema heikko. Mistä he olisivat saaneet eväitä vanhemmuuteen tai sosiaalisiin taitoihin, kun lähdettiin 14v töihin tehtaisiin tai maalta kotiapulaiseksi ja jokainen elättämään itsensä, kun ei ollut yhteiskunnan tukia ja etuuksia.

 

Älä nyt höpöjä puhu. Olen syntynyt 1952, 14 vuotias olin 1966 ja silloin ei todellakaan lähdetty tehdastöihin tai piikomaan. Oppivelvollisuus jatkui vielä, itse kävin lukiota 1971 asti.

Ehkä jokin realismi näihin juttuihin olisi tarpeen.

kaksi+kolme+seitsemän kirjoitti:

 

Vierailija kirjoitti:

Tämän päivän seitsemänkymppiset ovat syntyneet 50-luvun alussa ja Suomi oli lähes kehitysmaa. Naisten ja lasten oikeudet ja asema heikko. Mistä he olisivat saaneet eväitä vanhemmuuteen tai sosiaalisiin taitoihin, kun lähdettiin 14v töihin tehtaisiin tai maalta kotiapulaiseksi ja jokainen elättämään itsensä, kun ei ollut yhteiskunnan tukia ja etuuksia.

 

Älä nyt höpöjä puhu. Olen syntynyt 1952, 14 vuotias olin 1966 ja silloin ei todellakaan lähdetty tehdastöihin tai piikomaan. Oppivelvollisuus jatkui vielä, itse kävin lukiota 1971 asti.

Ehkä jokin realismi näihin juttuihin olisi tarpeen.

Suurilla ikäluokilla oli maalla erilaiset lähtökohdat kuin kaupunkiserkuilla. Kyllä sitä lähdettiin rippukoulun jälkeen piikomaan, sitten kaupunkiin jossa jatkettiin iltakoulussa opiskelua työn ohella ja asuttiin alivuorkralaisasunnossa. Pohjoi-Suomi tyhjeni, iso osa lähti Ruotsiin ja Etelä-suomeen.