Tänään kuunneltuani 70 plus äitini valitusta ja aivoituksia en yhtään ihmettele vanhusten yksinäisyyttä

Vierailija kirjoitti:

Oma äitini ei kyllä 66v:nä ole yhtään tuollainen. Tuota elämättömän elämän surua on kyllä havaittavissa (nyt hän pystyisi kyllä matkustelemaan jo jos vain haluisi, mutta seuraa puuttuu).

Mutta koskaan ei lapsiinsa pura sitä ainakaan mitenkään toistuvasti ja puhu tuollaisia höpöjä. Liekö koulutustasolla myös vaikutusta miten aikaisin höperöityy?

Miten ihmeessä koulutustaso liittyisi tuohon??

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Oma äitini ei kyllä 66v:nä ole yhtään tuollainen. Tuota elämättömän elämän surua on kyllä havaittavissa (nyt hän pystyisi kyllä matkustelemaan jo jos vain haluisi, mutta seuraa puuttuu).

Mutta koskaan ei lapsiinsa pura sitä ainakaan mitenkään toistuvasti ja puhu tuollaisia höpöjä. Liekö koulutustasolla myös vaikutusta miten aikaisin höperöityy?

Miten ihmeessä koulutustaso liittyisi tuohon??

Kyllä koulutustaso otetaan aina huomioon esim. dementia/Alzheimer-testeissä.

Vierailija kirjoitti:

Mun äiti istuu kylässä ja ihan yllättäen alkaa "muistella" ja suurennella elettyä elämäänsä ja luettelemaan tekemiään asioita kuin ne olisivat jotain ihmetekoja joihin kukaan muu ei ole pystynyt. Eikä noilla muistelmilla ole edes mitään totuuspohjaa. Saattaa sanoa vaikka opettaneensa koko kylän tytöt virkkaamaan vaikka oikeasti kyseessä oli minä ja kaverini. Ja se vielä sanotaan oikein rehentelevästi "Sepä olin minä kun opetin koko kylän tytöt virkkaamaan!" Sitten omahyväisesti hymyillen siinä odottaa kehuja muilta kuulijoilta...

Onko hän hieman tai paljonkin yksinkertainen? Meinaan mun anoppi kertoili just noin paisutellen omia asioitaan, loputtomiin.

Olen eri mieltä tuosta että tuollaiseksi tulee ne jotka asettivat muut itsensä edelle. Se on päinvastoin, tuollaisia on ne jotka oli aina itse ensin!

Mulla on erittäin vaikeasti narsistinen vanhempi, itsekäs, röyhkeä, erittäin väkivaltainen ja aggressiivinen, ja hän sairastutti sen toisenkin vanhemman johinkin outoon katkeraan tulholma-syndroomaan eli hänestä tuli joissain asioissa narsistin kaltainen.

Molemmat elivät vain omia tarpeita toteuttaen, lapsia kaltoinkohdeltiin ja laiminlyötiin, aina ekana oli heidän halut, heidän tarpeet ja millään muulla ei ollut väliä. Lapsuus oli aivan hirveää, pelkoa, väkivaltaa, alistettuna oloa.

Nyt vanhoina ne on just tollasia. Kaikki on väärin ja huonoa kun HEITÄ ei palvella ja HEIDÄN haluja ei täytetä ja HEIDÄN tahdon mukaan ei mene asiat.

Mä en enää jaksa noita, tuhosivat lapsuuteni, nuoruuteni ja suuren osan aikuisuutta. Vasta viisikymppisenä tajusin ekaa kertaa puolustaa itseäni ja laittaa hanttin ja numerot estoon. Nyt sataa uhkailukirjeitä, marttyyrikirjeitä ja syyttelukortteja sitten. Tai laittavat sukulaisen soittamaan ja haukkumaan minut kiittämättömäksi.

En jaksa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mun äiti istuu kylässä ja ihan yllättäen alkaa "muistella" ja suurennella elettyä elämäänsä ja luettelemaan tekemiään asioita kuin ne olisivat jotain ihmetekoja joihin kukaan muu ei ole pystynyt. Eikä noilla muistelmilla ole edes mitään totuuspohjaa. Saattaa sanoa vaikka opettaneensa koko kylän tytöt virkkaamaan vaikka oikeasti kyseessä oli minä ja kaverini. Ja se vielä sanotaan oikein rehentelevästi "Sepä olin minä kun opetin koko kylän tytöt virkkaamaan!" Sitten omahyväisesti hymyillen siinä odottaa kehuja muilta kuulijoilta...

Onko hän hieman tai paljonkin yksinkertainen? Meinaan mun anoppi kertoili just noin paisutellen omia asioitaan, loputtomiin.

Kyllä hänellä on korkeakoulututkinto mutta elämänpiiri kaventunut yhden maantien varrelle.

Jos ei ota liian vakavasti noistahan saisi hyviä keskustelunaiheita. Paitsi toisten painoa ei saa arvostella. 2 tuntia kuulostaa pitkältä ajalta puhelimessa, lyhyempi puhelu useammin voisi olla järkevä ja jotain asiaa. Mutta on itselläkin hankaluuksia puheluissa vanhemman kanssa, vaan erilailla.

Vierailija kirjoitti:

Noinhan se on. Mutta tuo ei päde vanhusikåisiin miehiin. Ihan normaalia keskustelua politiikasta, urheilusta, joskus naisistakin. Ja äijät yleensä osaavat keskustella, eli ei mitään puolen tunnin monologeja.

Voi kyllä on yhtä lailla miesvanhuksia valittamassa kun kaikki on huonosti. Appiukkoani on alkanut ärsyttää kaikki ja tapaamiset yhtä märinää kun ei osata tehdä enää kunnolla mitään oli asia mikä tahansa (hän kyllä osaisi, pääministerin hommista lähtien), kaupassa myydään järjettömiä tuotteita (esim makuvissyt), TYTTÖ terveyskeskuksessa ei taas tiennyt mistään mitään ja kaikissa elektroniikkatuotteissa on aina vikaa (koska hän ei osaa käyttää niitä) jne. Loppuaika puhutaan hänen ja anopin sairauksista ja yksityiskohtaisesti terveyskeskuskäynneistä (jossa ne TYTÖT eivät tiedä mitään).

Ja oikeasti pitkät monologit. Kai se vaan kuuluu tuohon ikään.

Ai ei päde miehiin vai? Isäni uhkaili junan alle hyppäämisellä, luuli sillä saavansa enemmän huomiota. Lopetti kun sanoin pokkana että odotas kun katson milloin tulee seuraava pendolino. Häneltä kun kysyi että mitä kuuluu niin vastaus oli että mitäs tässä, kuolemaa odotan. No vikan puhelun jälkeen 2 viikon päästä sitten kuoli. Eipä juuri surettanut, lähinnä olin helpottunut.

Itsensä kehittäminen on se sana, johon kätkeytyy "onni".

Niin yksinkertaista.

Iäkäskin ihminen voi kysyä itseltään asioita.

Miksi huono tv-ohjelma ahdistaa? - Siksi, kun en osaa sulkea laitetta.

Miksi minä olen uhriutunut? - Siksi, kun en ole koskaan pitänyt puoliani, vaan olen antanut muiden viedä. En ole elänyt omaa elämääni, vaan muiden elämää.

Nyt olen vapaa. Takki päälle ja ulos. Kauppakeskukseen kahville. Juttelen lähimmälle ihmiselle. Kysyn vaikka kaupan kassalta, miten menee ja kiitän hyvästä palvelusta. Kaikki on itsestä kiinni.

Vierailija kirjoitti:

Itsensä kehittäminen on se sana, johon kätkeytyy "onni".

Niin yksinkertaista.

Iäkäskin ihminen voi kysyä itseltään asioita.

Miksi huono tv-ohjelma ahdistaa? - Siksi, kun en osaa sulkea laitetta.

Miksi minä olen uhriutunut? - Siksi, kun en ole koskaan pitänyt puoliani, vaan olen antanut muiden viedä. En ole elänyt omaa elämääni, vaan muiden elämää.

Nyt olen vapaa. Takki päälle ja ulos. Kauppakeskukseen kahville. Juttelen lähimmälle ihmiselle. Kysyn vaikka kaupan kassalta, miten menee ja kiitän hyvästä palvelusta. Kaikki on itsestä kiinni.

Ei sieltä maalta noin vaan lähdetä mihinkään kauppakeskuksiin kahveille. Kun on vaan yksi pitkä maantie yhteen suuntaan ja toinen toiseen. Niin minne menet. Ei siellä ajankuluksesi ole kuin ristikkolehti. Niin mihin odotat ajan kuluvan. Niin.

Mitäs se vaihdevuosiaan kipuileva ap sielä taas kitisee. Tohon ikään ei ole vielä elämän perusasioita oppinut. Äidilläsi tuntuu sentään lanttu vielä leikkaavan, sen puolesta kattava repertuaari keskustelunaiheita.

Yhdessä asiassa olet tullut äitiisi, arvaatko missä?

Vierailija kirjoitti:

Niin se on, että vanhemmat on antaneet lapsille kutakuinkin kaiken mitä ovat voineet. Sitten kun lapset elävät elämiensä kiinnostavimpia vuosia ja ovat kovin kiireisiä, vanhempien oma elämä alkaa kaventua sinne neljän seinän sisälle; osa vanhoista ystävistäkin on hyvin sairaita tai jo kuolleita. Silloin se vanhempi toivoisi ehkä kaikkein eniten elämässään, että hänen - omasta mielestään hyvin kasvattamansa - lapset antaisivat jotakin hyvää omasta elämästään, edes vaikka sitä aikaa, ja mielellään kuulevaa korvaa ja näkemyksiä yhteiskunnasta, kulttuurista, viihteestä, nykyajasta.

Sitten vanhempi pettyy, kun aikuinen lapsi käyttäytyy kuten ap. Vanhempi ei olisi voinut kuvitella, että lapsensa ei ymmärrä tämän tilannetta.

Mietipä itse, etenkin näin koronan jälkeen, millaiset on omat sosiaaliset taidot ja puheenaiheet, jos elämänpiiri on kutistunut kodin ja suomenkielisten tv-ohjelmien ääreen.

Mistäpä itse keskustelet parin-kolmenkymmenen vuoden kuluttua?

Kiittämättömyys on maailman palkka.

Omaa äitiä ei enää ole, mutta vierailut anopin luona aiheuttaa henkistä pahoinvointia. Kokemusten perusteella toivon, että osaan keskustella muistakin asioista vanhana kuin omista ja tuttujen sairauksista. Ei paljon kiinnosta kuunnella, miten joku mulle tuntematon tyyppi on joutunut käymään sairaalassa tai lääkärissä. Sen ainakin tietää, että olipa itsellään vaikka vain haava sormessa, sitä en anopille kerro, ellen halua koko läänin siitä haavasta kuulevan. Tavoista kamalin, toisten sairauksilla mässäily. 

Vierailija kirjoitti:

Minun äidilläni sama ja koen että hän kipuilee nyt elämättä jäänyttä elämäänsä. On laitettu omat tarpeet aina sivuun eikä vielä tässäkään iässä löydetä sinne omiin mielenkiinnon kohteisiin sitten. Valitetaan mutta ei osata tehdä valintoja jotka johtaa ei-harmittavaan elämään. Uskon että seuraavalla sukupolvella tulee menemään paremmin.

Meillä tämä sama. On mulle koko mun aikuisuuteni jaksanut huomauttaa, ihmetellä ja moittia kun elän elämääni kuten haluan. Minun olisi pitänyt olla samanlainen.

Nyt kun on nähnyt, että minulla on hyvä, vuosikymmeniä kestänyt parisuhde ja läheiset lapset siitä huolimatta etten ole istunut kotona odottamassa miestä kotiin, on alkanut haikailemaan sitä elämätöntä elämää. Hän on varmasti nauttinut isosti kun on ollut se kodin hengetär, mutta se että oma elämä jäi kaiken muun taakse, on ihan oma valinta josta syyttää muita. Aika on toki ollut erilainen, mutta jos oletat asioita keskustelematta, niin sitten on kenenkään mahdoton tietää mitä juuri sinä haluat.

Minusta harmillista on se, että hän ei edelleenkään tee niitä voimaa antavia asioita vaan suorittaa koko ajan sellaista jotka väsyttää ja vie energiaa ja jaksamista. Olen ehdottanut että tehtäisiin yhdessä sellaista josta nauttii, mutta ei (aina kuitenkin kun vihdoin lähtee esim. teatteriin, on iloinen ja tyytyväinen jälkeen päin).

Pidän paljon yhteyttä puhelimitse kun en usein ehdi käymään, mutta juurikin kuulen rivien välistä syyllistämistä, kun hän ajatteli että kävisin (aina sovitaan etukäteen). Radiokanavat joita kuuntelee on juurikin niitä joissa vanhempi väki purnaa jostakin joten ei ihme, että oma mieli hänellä yhtä negatiivinen.

Hän siis ei kuitenkaan halua tehdä kanssani yhdessä niitä asioita joita minulle haikailee. Olen kyllä ehdottanut, mutta niin paljon ei seurani kiinnosta. Niin tai näin, aina väärin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Niin se on, että vanhemmat on antaneet lapsille kutakuinkin kaiken mitä ovat voineet. Sitten kun lapset elävät elämiensä kiinnostavimpia vuosia ja ovat kovin kiireisiä, vanhempien oma elämä alkaa kaventua sinne neljän seinän sisälle; osa vanhoista ystävistäkin on hyvin sairaita tai jo kuolleita. Silloin se vanhempi toivoisi ehkä kaikkein eniten elämässään, että hänen - omasta mielestään hyvin kasvattamansa - lapset antaisivat jotakin hyvää omasta elämästään, edes vaikka sitä aikaa, ja mielellään kuulevaa korvaa ja näkemyksiä yhteiskunnasta, kulttuurista, viihteestä, nykyajasta.

Sitten vanhempi pettyy, kun aikuinen lapsi käyttäytyy kuten ap. Vanhempi ei olisi voinut kuvitella, että lapsensa ei ymmärrä tämän tilannetta.

Mietipä itse, etenkin näin koronan jälkeen, millaiset on omat sosiaaliset taidot ja puheenaiheet, jos elämänpiiri on kutistunut kodin ja suomenkielisten tv-ohjelmien ääreen.

Mistäpä itse keskustelet parin-kolmenkymmenen vuoden kuluttua?

Kiittämättömyys on maailman palkka.

Omaa äitiä ei enää ole, mutta vierailut anopin luona aiheuttaa henkistä pahoinvointia. Kokemusten perusteella toivon, että osaan keskustella muistakin asioista vanhana kuin omista ja tuttujen sairauksista. Ei paljon kiinnosta kuunnella, miten joku mulle tuntematon tyyppi on joutunut käymään sairaalassa tai lääkärissä. Sen ainakin tietää, että olipa itsellään vaikka vain haava sormessa, sitä en anopille kerro, ellen halua koko läänin siitä haavasta kuulevan. Tavoista kamalin, toisten sairauksilla mässäily. 

Se on helppo nuorempana sanoa, mutta kun ympäriltä alkaa porukkaa harveta sairauksiin ja omakin aika kuluu kipuja ja vaivoja kuunnellen ja kuolemaa peläten, niin ne puheenaiheet aika helposti pyörii niiden ympärillä.

Vähän ymmärrystä voisi yrittää tavoitella, vaikkei sitä olisi paljon synnyinlahjana suotukaan.

Vierailija kirjoitti:

Itsensä kehittäminen on se sana, johon kätkeytyy "onni".

Niin yksinkertaista.

Iäkäskin ihminen voi kysyä itseltään asioita.

Miksi huono tv-ohjelma ahdistaa? - Siksi, kun en osaa sulkea laitetta.

Miksi minä olen uhriutunut? - Siksi, kun en ole koskaan pitänyt puoliani, vaan olen antanut muiden viedä. En ole elänyt omaa elämääni, vaan muiden elämää.

Nyt olen vapaa. Takki päälle ja ulos. Kauppakeskukseen kahville. Juttelen lähimmälle ihmiselle. Kysyn vaikka kaupan kassalta, miten menee ja kiitän hyvästä palvelusta. Kaikki on itsestä kiinni.

Kaikki vanhukset eivät ole enää ns. takki päälle ja menoksi -kunnossa. Eivät pääse itsenäisesti liikkumaan ja/tai matkat kahville ovat pitkät.

Itseään voi tietenkin kehittää ja viihdyttää. Esimerkiksi isälläni on käytössä palvelu, jossa hänelle tuodaan leffoja häntä kiinnostavista asioista.

Mitäs muuta kuin valitusta on tämäkin ketju?

Ripustautuminen ja neuvojen ja avunpyytäminen joka asiassa on raskainta. Olen varhaisteini-iästä asti ollut parisuhde- ja muuna terapeuttina, pukeutumis-, laki-, talous-, ja vaikka minä neuvojana ja yleisenä likasankona. Nyt kun olen vihdoin ottanut vähän etäisyyttä (koska olen tajunnut miten raskasta tämä onitselleni), tulee syyllistämistä. Ilmeisesti on alkanut huolestuttaa yksin jääminen sitten loppuvaiheessa. Mullakaan ei ole omasta lähitulevaisuudesta kovin valoisaa kuvaa, kun arvaan mitä lisääntyvää taakkaa joudun vielä kantamaan.

Ohjeita Ap:lle: Vähennä reilusti yhteydenpitoa äitiisi. Laita puhelimeen soitonesto. Älä vastaa äidin puheluihin ja viesteihin. Jos kyläily äidin luona aiheuttaa pahaa mieltä ja katkeruutta, niin vähennä kyläilyä reilusti. Ensi alkuun pidä kyläilyssä 2-3 kuukauden pituinen tauko. Älä kutsu äitiä kotiisi äläkä päästä häntä kotiisi yllätyskylään.

Jos ja kun äitisi aloittaa taas marttyyritarinoiden kertomisen, niin yksinkertaisesti Sinä poistut paikalta. Kieltäydyt kuuntelemasta marttyyritarinoita ja Ankeuttajan valitusta! Anna valittajan valittaa itsekseen!

Jotkut vanhukset ovat negatiivisia ja he ovat perusluonteeltaan aggressiivisia, epäystävällisiä ja ilkeitä ihmisiä.

Asiakaspalvelutöissä huomaa nopeasti, että pahimmat marisijat, valittajat ja änkyrät ovat yli 65-vuotiaita eläkeläisiä ja pääosin naisia. Vanhat naiset ovat usein katkeria, elämäänsä kyllästyneitä ja töykeitä asiakkaita. Vanhat miehet osaavat myös ilkeilyn, haukkumisen ja kiroilun.

Aikuisen lapsen ei tarvitse olla omien vanhempiensa tai appivanhempiensa likasanko, roska-astia tai terapeutti. Jos vanhuksella on mielenterveysongelmia, niin terveyskeskus ja mielenterveystoimisto on oikea osoite.

Yleisesti neuvoksi luonnehäiriöisen ja narsistisen vanhuksen läheisille: Laita rajat! Sinulla ja perheelläsi on oikeus kotirauhaan ja hyvään arkeen ilman lähisukulaisen taholta tulevaa häirintää. Sinulla ja perheelläsi on oikeus puolustaa kotirauhaa! Pidä huolta itsestäsi ja omasta ja perheesi jaksamisesta ja hyvinvoinnista. Pidä puolesi! Älä anna hankalien vanhempien ja appivanhempien pilata elämäänne!

:(

Vierailija kirjoitti:

Olen eri mieltä tuosta että tuollaiseksi tulee ne jotka asettivat muut itsensä edelle. Se on päinvastoin, tuollaisia on ne jotka oli aina itse ensin!

Mulla on erittäin vaikeasti narsistinen vanhempi, itsekäs, röyhkeä, erittäin väkivaltainen ja aggressiivinen, ja hän sairastutti sen toisenkin vanhemman johinkin outoon katkeraan tulholma-syndroomaan eli hänestä tuli joissain asioissa narsistin kaltainen.

Molemmat elivät vain omia tarpeita toteuttaen, lapsia kaltoinkohdeltiin ja laiminlyötiin, aina ekana oli heidän halut, heidän tarpeet ja millään muulla ei ollut väliä. Lapsuus oli aivan hirveää, pelkoa, väkivaltaa, alistettuna oloa.

Nyt vanhoina ne on just tollasia. Kaikki on väärin ja huonoa kun HEITÄ ei palvella ja HEIDÄN haluja ei täytetä ja HEIDÄN tahdon mukaan ei mene asiat.

Mä en enää jaksa noita, tuhosivat lapsuuteni, nuoruuteni ja suuren osan aikuisuutta. Vasta viisikymppisenä tajusin ekaa kertaa puolustaa itseäni ja laittaa hanttin ja numerot estoon. Nyt sataa uhkailukirjeitä, marttyyrikirjeitä ja syyttelukortteja sitten. Tai laittavat sukulaisen soittamaan ja haukkumaan minut kiittämättömäksi.

En jaksa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mun äiti alkaa kanssa muuttua tollaseksi. Loukkauksia ja naljailua satelee, samalla marttyroi, kun lapset ei jatkuvasti käy kylässä. Varmaan pitää sanoa seuraavalla kerralla suoraan, mistä kiikastaa, vaikka sitten varmaan olen hävytön ja kiittämätön.

Aika kipata äiti hoivakotiin ja tyhjentää sen pankkitili.

Miksi ja miten omatoiminen vanhus kipataan hoitokotiin?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minun äidilläni sama ja koen että hän kipuilee nyt elämättä jäänyttä elämäänsä. On laitettu omat tarpeet aina sivuun eikä vielä tässäkään iässä löydetä sinne omiin mielenkiinnon kohteisiin sitten. Valitetaan mutta ei osata tehdä valintoja jotka johtaa ei-harmittavaan elämään. Uskon että seuraavalla sukupolvella tulee menemään paremmin.

Meillä tämä sama. On mulle koko mun aikuisuuteni jaksanut huomauttaa, ihmetellä ja moittia kun elän elämääni kuten haluan. Minun olisi pitänyt olla samanlainen.

Nyt kun on nähnyt, että minulla on hyvä, vuosikymmeniä kestänyt parisuhde ja läheiset lapset siitä huolimatta etten ole istunut kotona odottamassa miestä kotiin, on alkanut haikailemaan sitä elämätöntä elämää. Hän on varmasti nauttinut isosti kun on ollut se kodin hengetär, mutta se että oma elämä jäi kaiken muun taakse, on ihan oma valinta josta syyttää muita. Aika on toki ollut erilainen, mutta jos oletat asioita keskustelematta, niin sitten on kenenkään mahdoton tietää mitä juuri sinä haluat.

Minusta harmillista on se, että hän ei edelleenkään tee niitä voimaa antavia asioita vaan suorittaa koko ajan sellaista jotka väsyttää ja vie energiaa ja jaksamista. Olen ehdottanut että tehtäisiin yhdessä sellaista josta nauttii, mutta ei (aina kuitenkin kun vihdoin lähtee esim. teatteriin, on iloinen ja tyytyväinen jälkeen päin).

Pidän paljon yhteyttä puhelimitse kun en usein ehdi käymään, mutta juurikin kuulen rivien välistä syyllistämistä, kun hän ajatteli että kävisin (aina sovitaan etukäteen). Radiokanavat joita kuuntelee on juurikin niitä joissa vanhempi väki purnaa jostakin joten ei ihme, että oma mieli hänellä yhtä negatiivinen.

Hän siis ei kuitenkaan halua tehdä kanssani yhdessä niitä asioita joita minulle haikailee. Olen kyllä ehdottanut, mutta niin paljon ei seurani kiinnosta. Niin tai näin, aina väärin.

Vanhuksilta pitäisi oikeasti kieltää Kansanradion kuuntelu. Oletteko koskaan kuunnelleet, se on negatiivisin ohjelma ikinä. Kitkerät vanhukset soittelevat sinne ties mistä epäkohdista tässä maailmassa ja sitä purnaamistakin riittää. Kerran eräs nainen soitti ja valitti kun teeveessä esiintyvillä naisilla on nykyään liikaa huulipunaa ja ohjelmat menevät siitä pilalle. Ja muut mummut ja paapat kuuntelevat, että juu kyllä näin on. Kyllä vähemmästikin ihminen masentuu kun tuollaisia miettii.