Mikä kaverilleni tuli? Oletko itse käyttäytynyt näin, jos olet, auta!

Vierailija kirjoitti:

Itse olen ehkä vähän täällä kuvaillun kaltainen kaveri ja poden kyllä huonoa omaatuntoa siitä. Olen vaan hajamielinen ja jos elämässä on menossa paljon muuta niin jotkut whatsappviestit unohtuu helposti. Mitä pidemmäksi aikaa jätän vastaamisen, sitä enemmän vastaaminen ahdistaa. Ja jos elämässä on kiireitä, ylikuormitun helposti ja takerrun omaan vapaa-aikaani tiukasti enkä halua sopia mitään ylimääräistä, edes hauskaa. Olen työstänyt tätä ja kommunikoin yleensä paremmin, mutta joskus pakka hajoaa viikoiksi. Tiedän että se tuntuu ystävistä pahalta ja olen siitä pahoillani, koska rakastan heitä. Onneksi he myös ymmärtävät minua.

Kiitos tästä kommentista. Sama juttu itselläni, ja oon myös surullinen asiasta. Tälläkin hetkellä minulla on lista 18 ihmisestä (kaverista/ystävästä/tutusta), joihin pitäisi jollakin tavalla pitää yhteyttä, soittaa, kirjoittaa sähköposti, kirjoittaa tekstari, kirjoittaa whatsapp-viesti, kirjoittaa meseviesti. Kaikkiin haluaisin pitää yhteyttä, ilahduin kun heiltä tuli viestit. Yksi näistä on lapsuudenystäväni, jonka kanssa puhuttiin viimeksi kesällä. Mutta aina kun mietin, että soitanpa nyt Minnalle, tulee mieleen paitsi se, onkohan nyt Minnalle sopiva aika puhua, myös se, että se puhelu kestää parisen tuntia, oliko mulla muuta tehtävänä vai voinko keskittyä puhumiseen, tai se, että 17 muuta ihmistä odottaa tai "odottaa" yhteydenottoa (siis että heille pitäisi ja haluaisin vastata). Lisäksi osa kavereista on sellaisia, jotka yhteyttä ottaessani odottavat ja ehdottavat tapaamista. Sitten pitäisi päättää, missä ja milloin tapaa sitä kaveria ja onko siihen työkuvioiden puolesta aikaa ja mitä on sovittu puolison kanssa vai onko mitään. Siinä tilanteessa, jossa sitten joku kaveri viestaakin, että mennäänkö kahville tänään töiden jälkeen parin tunnin päästä, on siihen tosi helppoa sanoa että joo, mennään. Vähän helpottunutkin olo. Ja samaan aikaan syyllisyys, kun en soita lapsuudenystävälle, en kirjoita hyvälle kollegalle, en vastaa entisen hyvän työkaverin "milloin mennään kahville"-kyselyyn.

Tällaisena ollut enemmän tai vähemmän vuosikausia. Sitten on käynyt niin, että ne aktiiviset soittelijat, kirjoittelijat ja kyselijät näkevät minua useammin ihan riippumatta siitä, ovatko he minulle niitä tärkeimpiä ihmisiä, kun taas tosi moni minulle tärkeä ja läheinen ystävä (joilla esim. itselläänkin on kiireitä) ei saa minulta mitään huomiota.

Ja sitten kun ahdistaa nuo vastaamattomat viestit, päädyn tänne palstalle kirjoittamaan ja kommentoimaan sellaisia asioita, joista ennen juttelin niiden ystävien ja kavereiden kanssa.

Onko kenelläkään muulla tällaista? Mistä tämmöinen johtuu, ja ennen kaikkea, mitä tälle voisi tehdä?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Burnout out. Jaksaa olla tekemisissä vain energiaa lisäävien kanssa. Jotkut ihmiset valittaa kaikesta. Yhteydenpito on jatkuvaa valitusta. Vastavuoroisuus saattaa puuttua myös. En ole epäempaattinen, vaan itsekin paljon kokeneena, yritin pitää keskustelun virettä huumorin ja positiivisuuden puolella. Kohtuus siihen omien ongelmien kippaamiseen toisten niskaan.

Minä kysyn aina, että mitä kuuluu? En väitä vastaan, vaikka oltaisiinkin asioista toista mieltä - ennemminkin ymmärrän sitä, että meillä voi olla eri mielipiteitä. En ole tosikko, enkä ole negatiivinen. Iloitsen ja kannustan. Löydän aina asioista hyviä puolia ja olen saanut kaverini monesti nauramaan vatsa kippuralla. 

En ymmärrä, että mitä teen väärin. Jos on tunnettu vuosia, niin olen edellä mainittujen syiden vuoksi vastenmielinen, niin miksi alunperin olemme olleet edes ystäviä? En ole väkisillä lyöttäytynyt kenenkään seuraan, en tuputa itseäni.

Ai että jonkun pitää olla kaikilta ominaisuuksiltaan täydellinen ennenkuin sen kanssa voi olla kaveri? Ei se kuule niin mene, riittää että positiivisia puolia on riittävästi kompensoimaan ne negatiiviset. Elämä on täynnä kompromisseja. Ja joskus se tilanne voi muuttua vaikka väliaikaisestikin vaikka sen väsymyksen takia, jolloin on järkevää pitää pientä taukoa tapaamisissa ettei mene välit poikki kokonaan kun sietokyky laskee pysyvästi.

Esim. jos on todella väsynyt ei välttämättä jaksa kuunnella jonkun tauotonta puheenpajatusta, vaikka levänneenä se onkin vain jonkun henkilön harmiton piirre. Mutta jos sitä kalkatusta joutuu pitkään kuuntelemaan kun on uupunut siitä voi tulla sellainen asia, joka ärsyttää vaikka ei olisi väsynytkään koska siitä muistuu mieleen se ajanjakso kun oli aivan burnoutin partaalla ja toinen vaan paapatti niin että korvissa soi ja päätä särki.

Miten vastauksesi liittyy lainaamaasi viestiin

Samaa mietin, varsinin tuo alku: " Ai että jonkun pitää olla kaikilta ominaisuuksiltaan täydellinen ennenkuin sen kanssa voi olla kaveri? Ei se kuule niin mene, riittää että positiivisia puolia on riittävästi kompensoimaan ne negatiiviset. Elämä on täynnä kompromisseja."

Eihän tuossa kukaan ole mitään tuollaisia odotuksia antanut ymmärtää. Mutta onhan se nyt oleellista tietää, esim. että onko toinen sulle loukkaantunut, vai onko hän uupunut eikä jaksa siksi nähdä tai paljoa pitää yhtyttä tms.

Itse asiassa nyt taisin tajuta, mitä tuon lainausen kirjoittaja taisi tarkoittaa. Että ei pitäisi hylätä sitä ystävää, vaikka hänellä olisi vaikea vaihe, olisi esim. uupunut, eikä siksi jaksaisi itse aina ylläpitää yhteyttä. Kovin hyökkäävästi oli kyllä tämä asia esitetty, jos siis tätä tarkoitti.

Voit myös tarjota apua ja kuuntelevaa korvaa, jos toisella on vaikeaa ja on väsynyt? Ehkä tämä toinen ystävä on empaattisempi tai muuten sillä tavalla eri luonteinen, tai ylipäätään läheisempi, ja nyt hänen seurassaan on vaikeammalla hetkellä helpompi olla? Teillä sen sijaan on erityyppiset yhteiset asiat, ollut enempi hauskanpitoa tms.?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itse olen ehkä vähän täällä kuvaillun kaltainen kaveri ja poden kyllä huonoa omaatuntoa siitä. Olen vaan hajamielinen ja jos elämässä on menossa paljon muuta niin jotkut whatsappviestit unohtuu helposti. Mitä pidemmäksi aikaa jätän vastaamisen, sitä enemmän vastaaminen ahdistaa. Ja jos elämässä on kiireitä, ylikuormitun helposti ja takerrun omaan vapaa-aikaani tiukasti enkä halua sopia mitään ylimääräistä, edes hauskaa. Olen työstänyt tätä ja kommunikoin yleensä paremmin, mutta joskus pakka hajoaa viikoiksi. Tiedän että se tuntuu ystävistä pahalta ja olen siitä pahoillani, koska rakastan heitä. Onneksi he myös ymmärtävät minua.

Kiitos tästä kommentista. Sama juttu itselläni, ja oon myös surullinen asiasta. Tälläkin hetkellä minulla on lista 18 ihmisestä (kaverista/ystävästä/tutusta), joihin pitäisi jollakin tavalla pitää yhteyttä, soittaa, kirjoittaa sähköposti, kirjoittaa tekstari, kirjoittaa whatsapp-viesti, kirjoittaa meseviesti. Kaikkiin haluaisin pitää yhteyttä, ilahduin kun heiltä tuli viestit. Yksi näistä on lapsuudenystäväni, jonka kanssa puhuttiin viimeksi kesällä. Mutta aina kun mietin, että soitanpa nyt Minnalle, tulee mieleen paitsi se, onkohan nyt Minnalle sopiva aika puhua, myös se, että se puhelu kestää parisen tuntia, oliko mulla muuta tehtävänä vai voinko keskittyä puhumiseen, tai se, että 17 muuta ihmistä odottaa tai "odottaa" yhteydenottoa (siis että heille pitäisi ja haluaisin vastata). Lisäksi osa kavereista on sellaisia, jotka yhteyttä ottaessani odottavat ja ehdottavat tapaamista. Sitten pitäisi päättää, missä ja milloin tapaa sitä kaveria ja onko siihen työkuvioiden puolesta aikaa ja mitä on sovittu puolison kanssa vai onko mitään. Siinä tilanteessa, jossa sitten joku kaveri viestaakin, että mennäänkö kahville tänään töiden jälkeen parin tunnin päästä, on siihen tosi helppoa sanoa että joo, mennään. Vähän helpottunutkin olo. Ja samaan aikaan syyllisyys, kun en soita lapsuudenystävälle, en kirjoita hyvälle kollegalle, en vastaa entisen hyvän työkaverin "milloin mennään kahville"-kyselyyn.

Tällaisena ollut enemmän tai vähemmän vuosikausia. Sitten on käynyt niin, että ne aktiiviset soittelijat, kirjoittelijat ja kyselijät näkevät minua useammin ihan riippumatta siitä, ovatko he minulle niitä tärkeimpiä ihmisiä, kun taas tosi moni minulle tärkeä ja läheinen ystävä (joilla esim. itselläänkin on kiireitä) ei saa minulta mitään huomiota.

Ja sitten kun ahdistaa nuo vastaamattomat viestit, päädyn tänne palstalle kirjoittamaan ja kommentoimaan sellaisia asioita, joista ennen juttelin niiden ystävien ja kavereiden kanssa.

Onko kenelläkään muulla tällaista? Mistä tämmöinen johtuu, ja ennen kaikkea, mitä tälle voisi tehdä?

Minulla on ihan samaa. En tiedä mistä johtuu, mutta kaipaan myös apuja, mitä tälle voisi tehdä.

Mä olen valitettavasti ollut tällainen "feidaaja" yhdelle ystävälleni. Toki jos hän olisi kysynyt mikä mättää, olisin mielelläni kertonut ja ehkä asia olisi saatu sovittua ja olisimme lähentyneet. Tai sitten ei.

Minulla oli tosi raskas elämänvaihe silloin menossa. Ystävälleni oli myös sattunut ikäviä asioita: aviokriisi, toisen vanhemman kuolema jne., mutta nämä olivat sitten alkaneet helpottaa hänellä. En siis jättänyt yhteydenpitoa siihen että hänellä oli ongelmia, joista sitten puhuimme, siitä ei ole kyse tosiaan. Olin muuttanut toiselle paikkakunnallekin ja pidimme silti yhteyttä ja näimme aina silloin tällöin. Mutta: jossain vaiheessa huomasin että hän edelleen, vaikka asiat olivat hänellä helpottuneet, puhui lähinnä omista asioistaan puhelimessa ja saattoi kysyä "mitä kuuluu" sitten puoli tuntia avauduttuaan, jonka jälkeen olikin kiire kauppaan tai piti vastata lapselle tms. Hän ei myöskään välttämättä muistanut (minulle tärkeistä) kertomistani asioista seuraavalla kerralla mitään.

Tämmöistä kun tapahtui pari-kolme kertaa lakkasin "tuputtamasta" omia kuulumisiani, joka johti sitten vähän kuin noidankehään: hän puhui yhä enemmän itsestään ja minä vielä vähemmän omista kuulumisistani. Samaan aikaan olin ystävystynyt uusien ihmisten kanssa uudella paikkakunnalla. Aloin kokea tämmöisen "etäystävyyssuhteen" raskaaksi kun oli muutenkin ylimääräistä huolta ja energiasyöppöä elämässä, mm. perheenjäsen sairastui ja lapsuudenperheessäni paljastui pitkään jatkunut vaikea alkoholismitapaus.

Jos olisin jaksanut, olisin ottanut asian puheeksi ystäväni kanssa mutta hävettävää kyllä, olin niin väsynyt etten jaksanut konfliktin pelossa ruveta "antamaan palautetta" kun muutenkin koin että olimme ajautuneet erilleen, ja minulla oli uusi tuttavapiiri uudella paikkakunnallani. Oli helpompaa vaan antaa ymmärtää etten oikein ehdi nähdä tai jutella.

Ap: n tapauksessa ei välttämättä ole kyse mistään mitä sinä olisit tehnyt, mutta kannattaa ystävällisesti kysyä ystävältäsi. Tarjoat ainakin mahdollisuuden kertoa jos hän kokee jonkin asian ongelmalliseksi.

Sille on voinut käydä jotain traumaattista mistä vain tuo toinen kaveri on tietoinen. Tai sitten lähentynyt toisen kaverin kanssa eikä ole enään niin paljon aikaa. Kyllä hän varmasti susta silti pitää, tuo voi olla sellainen vaihe.

Vierailija kirjoitti:

Mä olen valitettavasti ollut tällainen "feidaaja" yhdelle ystävälleni. Toki jos hän olisi kysynyt mikä mättää, olisin mielelläni kertonut ja ehkä asia olisi saatu sovittua ja olisimme lähentyneet. Tai sitten ei.

Minulla oli tosi raskas elämänvaihe silloin menossa. Ystävälleni oli myös sattunut ikäviä asioita: aviokriisi, toisen vanhemman kuolema jne., mutta nämä olivat sitten alkaneet helpottaa hänellä. En siis jättänyt yhteydenpitoa siihen että hänellä oli ongelmia, joista sitten puhuimme, siitä ei ole kyse tosiaan. Olin muuttanut toiselle paikkakunnallekin ja pidimme silti yhteyttä ja näimme aina silloin tällöin. Mutta: jossain vaiheessa huomasin että hän edelleen, vaikka asiat olivat hänellä helpottuneet, puhui lähinnä omista asioistaan puhelimessa ja saattoi kysyä "mitä kuuluu" sitten puoli tuntia avauduttuaan, jonka jälkeen olikin kiire kauppaan tai piti vastata lapselle tms. Hän ei myöskään välttämättä muistanut (minulle tärkeistä) kertomistani asioista seuraavalla kerralla mitään.

Tämmöistä kun tapahtui pari-kolme kertaa lakkasin "tuputtamasta" omia kuulumisiani, joka johti sitten vähän kuin noidankehään: hän puhui yhä enemmän itsestään ja minä vielä vähemmän omista kuulumisistani. Samaan aikaan olin ystävystynyt uusien ihmisten kanssa uudella paikkakunnalla. Aloin kokea tämmöisen "etäystävyyssuhteen" raskaaksi kun oli muutenkin ylimääräistä huolta ja energiasyöppöä elämässä, mm. perheenjäsen sairastui ja lapsuudenperheessäni paljastui pitkään jatkunut vaikea alkoholismitapaus.

Jos olisin jaksanut, olisin ottanut asian puheeksi ystäväni kanssa mutta hävettävää kyllä, olin niin väsynyt etten jaksanut konfliktin pelossa ruveta "antamaan palautetta" kun muutenkin koin että olimme ajautuneet erilleen, ja minulla oli uusi tuttavapiiri uudella paikkakunnallani. Oli helpompaa vaan antaa ymmärtää etten oikein ehdi nähdä tai jutella.

Ap: n tapauksessa ei välttämättä ole kyse mistään mitä sinä olisit tehnyt, mutta kannattaa ystävällisesti kysyä ystävältäsi. Tarjoat ainakin mahdollisuuden kertoa jos hän kokee jonkin asian ongelmalliseksi.

Kiitos kun kerroit kokemuksestasi. Olen tuo, joka edellä kirjoitin ystävyyssuhteen dynamiikasta. Vaikuttaa siltä, että ystäväsi hankalan vaiheen aikana teille muodostui sellainen dynamiikka, jossa hänen asiansa (jotka olivat ikäviä, raskaita ja juuri sillä hetkellä ajankohtaisia) olivat ensi sijalla. Hänellä ei ollut voimia muuhun. Dynamiikka oli hänelle hyvä, se sopi hänelle, koska hän sai jakamattoman huomiosi ja pitkän aikaa puhuitte vain hänen asioistaan. Hän ei vain tajunnut, että tuon kuvion oli määrä olla voimassa vain silloin, kun hänellä meni huonosti, ja että jossakin vaiheessa kuvion olisi pitänyt joko palata entiseen eli tasaveroiseen ajankäyttöön ja tasa-arvoisiin puheenaiheisiin tai sitten olisi ollut hänen vuoronsa antaa enemmän aikaansa sinulle ja sinun elämäsi asioille. Sitä tarkoitetaan, kun sanotaan että ystävää ei pidä jättää, jos toisella on vaikea kausi päällä. Ja sinä toimit tuon "ystävyyden perussäännön" mukaan. Ilmiselvästi ystävälläsi oli oikein mukavat oltavat siinä kuviossa, jossa hän sai päättää puheenaiheet ja puhua omista asioistaan silloinkin, kun hänen rankimmat aikansa olivat jo takanapäin. Varmasti hänen näkökulmastaan teidän ystävyyssuhteessanne ei ollut mitään vikaa...

Ymmärrän täysin, miten kurjalta sinusta on tuntunut siinä vaiheessa, kun olit odottanut ystävyyden palautuvan ennalleen ja niin tapahtuessa ystäväsi näkevän, miten hankalassa elämäntilanteessa ja rankkojen asioiden kanssa sinä kamppailit, ja sait todeta, että ehei, mitään tällaista ei tapahdukaan. Uskon jopa voivani kuvitella ne tunteet, mitä sisälläsi on ollut kun olet tajunnut, että "mitä h**vettiä, miten tuo kehtaa. Eikö se muista, miten pitkän aikaa minä vain kuuntelin häntä ja hänen murheitaan, koska minulle oli tärkeää tietää mitä hänelle kuului ja että hän sai purkaa sydäntään. Missä on nyt tuo vastavuoroisuus?"

Annoin mielikuvitukseni laukata vähän liikaa, mutta olin vastaavantyyppisessä tilanteessa useammankin ihmisen kanssa, ja laitoin tähän omia tuntojani. Olen myös konfrontoinut hyvän ystävän tuollaisessa tilanteessa - juurikin siksi, että olisin halunnut pelastaa ystävyyssuhteemme - mutta sain raivoa niskaani. Eli ymmärrän sen, että väsyneenä ja uupuneena halusit välttää konfliktin. Toimit todennäköisesti oikein, koska kertomasi perusteella ystäväsi olisi varmasti saanut kilarit. Rumasti sanottuna hänellä olisi ollutkin syytä saada kilarit, kun hänhän oli menettämässä "saavutetut edut" jotka hänen mielestään kuuluivat hänelle, eli sinun jakamattoman huomiosi ja keskittymisesi häneen. Ei hän olisi halunnut katsoa peiliin, jossa kuva olisi näyttänyt siltä kuten tässä on kuvattu: että hän toimi väärin, ei nähnyt oman toimintansa puutteita ja sitä, että ystävyydestänne oli tullut dynamiikaltaan yksipuolista.

En haluaisi viedä keskustelua puheeksi masentuneista ihmisistä, mutta sanon oman kokemukseni nojalla, ettei ole niinkään vaikeaa olla masentuneen ihmisen ystävä masennuksen pahimmassa vaiheessa vaan vasta sen jälkeen, kun ihminen alkaa voida jo paremmin. Tällöin ystävänä siltä masentuneelta alkaa odottaa jo tasaveroista käytöstä ja kiinnostuksen osoittamista toisen ihmisen asioita kohtaan, mutta ikävä kyllä dynamiikka siinä suhteessa on saattanut sen toisen sairauden vuoksi mennä juuri tuollaiseksi, ja sitä saattaa olla hyvin vaikeaa, jopa mahdotonta muuttaa, kun se toinen on raadollisesti sanottuna saanut niin paljon myönteistä huomiota, aikaa ja tilaa omille asioilleen, että siitä asemasta voi olla hyvin vaikea poistua.

Sinun tapauksessasi ystäväsi ei ollut ehkä masentunut, mutta oli muiden murheiden raskauttama siinä määrin, että tuo sama varmastikin päti häneen. Vaikka olikin ikävää, että ystävyytenne päättyi, niin teit aivan oikein.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen käyttäytynyt. Halusin olla rauhassa. Mieleni ei ole vuosien jälkeen muuttunut, joten turha yrittää.

Miksi halusit olla rauhassa?

Aargh... Pitääkö sitä perustella. Tuntuu vaan siltä. Ei sitä pidä ottaa niin että "ai rauhassa multa" vaan pelkästään, että ihminen kaipaa rauhaa.

-eri-

Kysyin miksi, kun en tiedä. Ei siitä tarvitse hermostua. Jos ei tiedä, ei nimenomaan tiedä miten ottaa se. Ihminen haluaa tietää miksi. Ihan simppeli juttu, älä tee oletuksia toinen oletuksista.

Luitko tuota kirjoittamaani? Entä ymmärsitkö sen näkökulmaeron? Se on se oleellinen juttu.

Minulle tulee sinusta kuva rajattomasta ihmisestä. Vaadit, että sinulle kerrotaan kaikki. Ei kaikki asiat kuulu muille. Jos syy ei ole sinussa, se on epäoleellista. Ja silloinkin, jos syy on sinussa, niin toinen ei välttämättä koe vaivan arvoiseksi puida asiaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen käyttäytynyt. Halusin olla rauhassa. Mieleni ei ole vuosien jälkeen muuttunut, joten turha yrittää.

Miksi halusit olla rauhassa?

Aargh... Pitääkö sitä perustella. Tuntuu vaan siltä. Ei sitä pidä ottaa niin että "ai rauhassa multa" vaan pelkästään, että ihminen kaipaa rauhaa.

-eri-

Kysyin miksi, kun en tiedä. Ei siitä tarvitse hermostua. Jos ei tiedä, ei nimenomaan tiedä miten ottaa se. Ihminen haluaa tietää miksi. Ihan simppeli juttu, älä tee oletuksia toinen oletuksista.

Luitko tuota kirjoittamaani? Entä ymmärsitkö sen näkökulmaeron? Se on se oleellinen juttu.

Minulle tulee sinusta kuva rajattomasta ihmisestä. Vaadit, että sinulle kerrotaan kaikki. Ei kaikki asiat kuulu muille. Jos syy ei ole sinussa, se on epäoleellista. Ja silloinkin, jos syy on sinussa, niin toinen ei välttämättä koe vaivan arvoiseksi puida asiaa.

Koko keskustelun idea lienee kysyä syitä käytökseen jota ei ymmärrä.