Mikä kaverilleni tuli? Oletko itse käyttäytynyt näin, jos olet, auta!

Kävikö Antti Tuiskun keikalla?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Burnout out. Jaksaa olla tekemisissä vain energiaa lisäävien kanssa. Jotkut ihmiset valittaa kaikesta. Yhteydenpito on jatkuvaa valitusta. Vastavuoroisuus saattaa puuttua myös. En ole epäempaattinen, vaan itsekin paljon kokeneena, yritin pitää keskustelun virettä huumorin ja positiivisuuden puolella. Kohtuus siihen omien ongelmien kippaamiseen toisten niskaan.

Minä kysyn aina, että mitä kuuluu? En väitä vastaan, vaikka oltaisiinkin asioista toista mieltä - ennemminkin ymmärrän sitä, että meillä voi olla eri mielipiteitä. En ole tosikko, enkä ole negatiivinen. Iloitsen ja kannustan. Löydän aina asioista hyviä puolia ja olen saanut kaverini monesti nauramaan vatsa kippuralla. 

En ymmärrä, että mitä teen väärin. Jos on tunnettu vuosia, niin olen edellä mainittujen syiden vuoksi vastenmielinen, niin miksi alunperin olemme olleet edes ystäviä? En ole väkisillä lyöttäytynyt kenenkään seuraan, en tuputa itseäni.

Ai että jonkun pitää olla kaikilta ominaisuuksiltaan täydellinen ennenkuin sen kanssa voi olla kaveri? Ei se kuule niin mene, riittää että positiivisia puolia on riittävästi kompensoimaan ne negatiiviset. Elämä on täynnä kompromisseja. Ja joskus se tilanne voi muuttua vaikka väliaikaisestikin vaikka sen väsymyksen takia, jolloin on järkevää pitää pientä taukoa tapaamisissa ettei mene välit poikki kokonaan kun sietokyky laskee pysyvästi.

Esim. jos on todella väsynyt ei välttämättä jaksa kuunnella jonkun tauotonta puheenpajatusta, vaikka levänneenä se onkin vain jonkun henkilön harmiton piirre. Mutta jos sitä kalkatusta joutuu pitkään kuuntelemaan kun on uupunut siitä voi tulla sellainen asia, joka ärsyttää vaikka ei olisi väsynytkään koska siitä muistuu mieleen se ajanjakso kun oli aivan burnoutin partaalla ja toinen vaan paapatti niin että korvissa soi ja päätä särki.

Ärsyttää jos yksi puhua pöllöttää ja itse vaan juu juu niin niin ilman että olisi kaksipuolinen keskustelu. 

Olen nelikymppinen ja kaikki nykyiset ystäväni olen tavannut yli kaksikymppisenä. Ei minulla ole mitään pahaa sanottavaa lapsuuden- tai nuoruudenkavereista, mutta jotenkin vaan elämä vei eri suuntiin enkä jäänyt ikävöimään ketään. Eikä kai muutkaan minua.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Onko hän alkanut seurustella? Osa nyhvää seurustelukumppaninsa kanssa aluksi niin ettei kaikille ystäville jää aikaa. Osalla sit käy myös se ikävin, eli eurustelukumppani kontrolloi ystävien tapaamisia.

Ei, mutta itse olen. 

Tämä voikin selittää asiaa. Vaikka itse ajattelet olevasi ihan se sama ihminen ja käyttäytyväsi aivan samalla tavoin kuin aina ennenkin, niin sen ystäväsi näkökulmasta asia ei ole niin. Elämääsi on tullut uusi tärkeä ihmissuhde, ja vaikka nämä kaksi ihmistä (seurustelukumppani ja ystävä) eivät koskaan edes tapaisi toisiaan, olet sinä ja sinun sosiaalisuutesi muuttunut. Se heijastuu myös ystävyyssuhteisiin, väistämättä. Ystäväsi saattaa olla sinusta mustasukkainen, mutta hän saattaa myös olla ihan inhimillisesti kateellinen. Sinä olet löytänyt kumppanin, mutta hän ei ole. Hänellä voi olla vaikeuksia ymmärtää ja hyväksyä kateuttaan, etenkin jos hän on ihminen, joka aina ja lähtökohtaisesti toivoo sinulle hyvää. Hän ei ehkä vain kestä sitä, että sinun onnesi valaisee sen, että hänellä ei ole kumppania. Hän myös tietää, että hänen tunteensa on todella alhainen, ja häpeää sitä. Ei puhettakaan, että hän voisi sanoa sen sinulle ääneen. Tällaisissa tilanteissa ihmiset yleensä väistyvät pois. Toinen vaihtoehto on se, että yhteys säilyy mutta ystävä räjähtää lopulta jostakin aivan käsittämättömästä asiasta. Se kateus ja häpeä saattavat kulminoitua yleiseksi ärtymykseksi, ja lopulta se syy raivostumiseen saattaa olla vaikka se, että "oon aina vihannut sun hiustyyliä, en voi olla sun kaveri enää".

Minusta tuo uusi seurustelusuhde on niin tärkeä asia, että se olisi pitänyt kirjoittaa jo aloitukseen. Ei olisi tarvinnut täällä miettiä muita selityksiä.

Tai sitten AP:n jutut ovat alkaneet pyöriä sen uuden parisuhteen ympärillä, ja kaveri ei vaan jaksa niitä enää kuunnella ja toivoo että alkuhuuma hiljalleen poistuu ja voidaan taas keskittyä muihin asioihin.

Vähän niinkuin uusien vanhempien jutut ovat yhtäkkiä pelkkää lapsen kakkaamista ja iltanukutusta.

Hohhoijaa, väsyttävää tekstiä. En jaksa enempää vastata. Ota vaarin tästä!

Vierailija kirjoitti:

Masennus

Ei välttämättä. Voi olla mikä vain murrosvaihe.

Tässä kaveri joka vaatii seuraa, selityksiä, tapaamista eikä se toinen jaksa. Mitä enemmän ap vaatii sitä enemmän kaveri ärtyy.

Joskus on vaan kuormitusta niin paljon kaikenlaisista asioista, että ei jaksa hirveästi pitää yhteyttä. Voin kertoa esimerkin omasta elämästäni tällä hetkellä. Käyn kokopäivätöissä ja viimeistelen opintojani samaan aikaan, lisäksi minulla on uupumuksen oireita joten yritän viimeisillä voimilla torjua burn outia. En yksinkertaisesti jaksa hirveästi panostaa muuhun. Introverttina lataudun yksin ollessa ja tarvitsen omaa epäsosiaalista aikaa. Minulla on useampi ystävä, joiden kanssa koitan pitää yhteyttä, ystävät ovat tärkeitä ja nautin heidän seurastaan, mutta voimat ei nyt riitä yhden yksittäisen ystävän kanssa jatkuvaan yhteydenpitoon ja joka viikko tapaamiseen. Useimmat ymmärtänevät tilanteeni, mutta osa ystävistä on sellaisia, että varmaan ajattelevat noin kun en jaksa innostua kun he haluaisivat soitella ja nähdä jopa useamman kerran viikossa. Kunhan oma stressi helpottaa niin varmaan riittää aikaa ja energiaa ystävillekin paremmin, mutta nyt on pakko vetää rajoja.

Vierailija kirjoitti:

Esimerkiksi itse en ole kertaakaan perunut menoa sen takia että näkisin seurustelukumppaniani. Mutta hän on perunut menoja jotta näkisi mielummin tätä toista ystäväänsä. He ovat kai aina olleet läheisempiä tai tämä toinen tärkeämpi hänelle, joten aika epäreilulta tuntuu että se että seurustelen aiheuttaisi mustasukkaisuutta. Mutta kaikki on mahdollista.

On myös mahdollista että tuolla toisella ystävällä on jokin kriisi elämässään (esim. vaikea sairastuminen) mistä hän on kertonut ystävällesi luottamuksellisesti, ja missä ystäväsi häntä tukee ja auttaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Onko hän alkanut seurustella? Osa nyhvää seurustelukumppaninsa kanssa aluksi niin ettei kaikille ystäville jää aikaa. Osalla sit käy myös se ikävin, eli eurustelukumppani kontrolloi ystävien tapaamisia.

Ei, mutta itse olen. 

Hyvän ystäväni toinen ystävä suuttui tälle ystävälleni, koska ystäväni oli löytänyt itselleen poikaystävän. Välit menivät kokonaan ja lopullisesti.

Osa sinkuisa ei halua olla tekemisissä seurustelevien kanssa.

Olen käyttäytynyt. Halusin olla rauhassa. Mieleni ei ole vuosien jälkeen muuttunut, joten turha yrittää.

Vierailija kirjoitti:

Olen käyttäytynyt. Halusin olla rauhassa. Mieleni ei ole vuosien jälkeen muuttunut, joten turha yrittää.

Miksi halusit olla rauhassa?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Burnout out. Jaksaa olla tekemisissä vain energiaa lisäävien kanssa. Jotkut ihmiset valittaa kaikesta. Yhteydenpito on jatkuvaa valitusta. Vastavuoroisuus saattaa puuttua myös. En ole epäempaattinen, vaan itsekin paljon kokeneena, yritin pitää keskustelun virettä huumorin ja positiivisuuden puolella. Kohtuus siihen omien ongelmien kippaamiseen toisten niskaan.

Minä kysyn aina, että mitä kuuluu? En väitä vastaan, vaikka oltaisiinkin asioista toista mieltä - ennemminkin ymmärrän sitä, että meillä voi olla eri mielipiteitä. En ole tosikko, enkä ole negatiivinen. Iloitsen ja kannustan. Löydän aina asioista hyviä puolia ja olen saanut kaverini monesti nauramaan vatsa kippuralla. 

En ymmärrä, että mitä teen väärin. Jos on tunnettu vuosia, niin olen edellä mainittujen syiden vuoksi vastenmielinen, niin miksi alunperin olemme olleet edes ystäviä? En ole väkisillä lyöttäytynyt kenenkään seuraan, en tuputa itseäni.

Ai että jonkun pitää olla kaikilta ominaisuuksiltaan täydellinen ennenkuin sen kanssa voi olla kaveri? Ei se kuule niin mene, riittää että positiivisia puolia on riittävästi kompensoimaan ne negatiiviset. Elämä on täynnä kompromisseja. Ja joskus se tilanne voi muuttua vaikka väliaikaisestikin vaikka sen väsymyksen takia, jolloin on järkevää pitää pientä taukoa tapaamisissa ettei mene välit poikki kokonaan kun sietokyky laskee pysyvästi.

Esim. jos on todella väsynyt ei välttämättä jaksa kuunnella jonkun tauotonta puheenpajatusta, vaikka levänneenä se onkin vain jonkun henkilön harmiton piirre. Mutta jos sitä kalkatusta joutuu pitkään kuuntelemaan kun on uupunut siitä voi tulla sellainen asia, joka ärsyttää vaikka ei olisi väsynytkään koska siitä muistuu mieleen se ajanjakso kun oli aivan burnoutin partaalla ja toinen vaan paapatti niin että korvissa soi ja päätä särki.

Miten vastauksesi liittyy lainaamaasi viestiin

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olet jollain tavalla raskas ihminen ja kaveri ei nyt väsyneenä jaksa sinun seuraasi. Puhut ehkä liikaa omista asioistasi ja käytät kaveriasi kuunteluautomaattina? Määräilet tai et muuten anna kaverin toimia parhaaksi näkemällään tavalla ts. tuputat ohjeita siihen miten kaverin pitäisi elää?

Missään nimessä en ole määräilevä. Muusta en tiedä. Tämä ottaa vähän itsetunnon päälle. Olen ajatellut että olen ihan mukava, empaattinen kaveri. Koen olevani aidosti kiinnostunut muista. Mutta tietenkin höpöttelen omiakin kuulumisia. 

No, mitä tässä sitten kannattaisi tehdä jos joku kokee ettei jaksa seuraani? Varmaan antaa olla ja kaveruus kuihtuu? 

Ihmiset on usein täysin sokeita omalle käytökselleen, joten voi olla, että teet jotain sellaista minkä kaveri kokee rasittavana. Terveenä ja levänneenä sietää tämän puutteen, mutta väsyneenä ei. Minä voisin hyvin olla tämä kaverisi juuri nyt, ja ottanut etäisyyttä edellä mainituista syistä.

Okei. Miten neuvoisit että tilanne etenisi tästä? Koska nyt olen ajatellut että annan hänen olla. Luultavasti ystävyys on menetetty. Se varmaan on sitten tavoite?

Anna hänelle aikaa. Ehkä tuo niskaan hengittäminen ja tivaaminen on se mikä on sinussa rasittavaa? Kaverisi ei nyt jaksa mitään ja sinä vaadit itsellesi huomiota?

Tämä. Ystäväsi on sinulle kertonut mistä on kysymys: hän on väsynyt eikä nyt jaksa olla sosiaalinen. Ja sinun vastauksesi on draamailla ja ottaa asia henkilökohtaisesti, mikä on varmasti väsyneestä ystävästäsi entistäkin rasittavampaa ja vähentää hänen kiinnostustaan viettää aikaa kanssasi entisestään. Ylipäätään tunnut olevan se helposti itseensä ottava kaveri jonka seurassa joutuu aina vähän spennaamaan ettei vahingossa taas tule pahamieli ja jota jaksaa vain silloin, kun omat energiatasot on korkealla. Tämä toinen kaveri jota näkee taitaa olla sellainen, jonka kanssa voi olla rennosti.

Ainoa paikka missä draamailen on tämä vauva.fi. En ole ottanut puheeksi vielä käytöstään hänelle itselleen.

Niin, tässä asiassa. Mutta eiköhän tämä keskustelu ole jo itsessään paljastanut oikein hyvin että tällainen vatvominen ja piilomerkitysten hakeminen jne on ihan selkeä osa sinun luonnettasi. Ei tällaista jaksa kaverisuhteessa jos on muutenkin uupunut.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kysy häneltä suoraan. Sano mitä ajattelet. Kerro toiveesi. Syyllistämättä.

Voi toki olla, ettei hän enää välitä. Silloin on aika mennä eteenpäin ja antaa kaveruussuhteen häivetä. Sellaista se on. Ei kivaa, mutta minkäs teet. Ei kaikki kaveruussuhteet kestä ikuisesti. Uusia kavereita kyllä löytyy, kunhan pysyy omana itsenä ja menee oman mukavuusalueen ulkopuolelle.

Miksei ne kestä ikuisesti? Tiedän että vähän hölmö kysymys, mutta ihmettelen tätä mentaliteettia. Me ollaan tunnettu tämän kaverin kanssa ihan lapsesta saakka. Minusta olisi hienoa, jos oltaisiin tekemisissä vielä vanhoinakin. Seurattaisiin toistemme elämää. Mihin se kaikki yhtäkkiä katoaa. Vaihtavatko jotkut ihmiset seuraa huvikseen muutaman vuoden välein?

Sanoisin, ettei kaikilla vaan ole mitään tarvetta semmoisiin koko iän kestäviin kaveruus- tai ystävyyssuhteisiin. Itse olen tällainen. Mulla on aina ollut jotain kavereita, mutta ne on aina vaihtuneet elämäntilanteen, asuinpaikan yms. mukaan. Opiskellessa oli kavereita sieltä yliopistolta, sitten kun vaihdoin paikkakuntaa ja menin töihin, löysin sieltä taas jotain kavereita ja vanhat jäi. Ajan ja elämäntilanteiden myötä joitain on tullult, joitain on mennyt, ja minusta se on ihan hyvä niin. Ei kaveruuden tarvi olla kuin joku avioliitto, jossa sitoudutaan yrittämään kunnes kuolema erottaa, se voi olla kevyempää ja ohimenevämpää.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minusta alkaa tuntua ettei maksa vaivaa kysyä häneltä tästä. Jos hän haluaisi pitää ystävyydestämme kiinni, hän varmaan toimisi vähän eri tavalla. Eikö? Tai sellaisen neuvon ainakin kuulisi parisuhdeasioissa helposti.

No ei se puhuminen niin kamalaa ole. Kannattaa harjoitella, niin tulee siinäkin paremmaksi, myös vähän hankalammissa asioissa. Ei parisuhteistakaan kannata yleensä lähteä puhumatta ja asioiden tilaa selvittämättä. Eri asia jos tapailee uutta tuttavuutta.

Mutta, teet niinkuin parhaaksi näet.

"Olet ollut vähän etäinen viimeaikoina, onko sulla kaikki hyvin, tai olenko ehkä loukannut jotenkin?" Vastauksesta sitten päätteet, mistä on kyse. Ei välttämättä vastaa ihan suoraan, jos kyse on vain siitä, ettei seurasi vaan oikein enään niin nappaa, mutta eiköhän sen kuule vastauksesta kuitenkin myös. Toisaalta voi tulla selkeäkin vastaus.

Niin ja tosiaan, ehkä hän tosiaan on sanonutkin jo oikean syyn, mikä uki aloituksessa. Että on ollut väsymystä. Jaksaminen on ollut vähäistä. Ehkäpä siihen moodiin sen toisen ystävän seura on istunut myöskin paremmin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen käyttäytynyt. Halusin olla rauhassa. Mieleni ei ole vuosien jälkeen muuttunut, joten turha yrittää.

Miksi halusit olla rauhassa?

Aargh... Pitääkö sitä perustella. Tuntuu vaan siltä. Ei sitä pidä ottaa niin että "ai rauhassa multa" vaan pelkästään, että ihminen kaipaa rauhaa.

-eri-

Vierailija kirjoitti:

Itse otan välimatkaa kavereihin jotka ovat koko ajan negatiivisia, jotka eivät raski mennä esim kahville tai lounaalle.Itse pidän pitkistä kävelyistä. Nyt vanhemmalla iällä en enään suostu olemaan vaan se pakollinen tavataanko kaveri.Vaadin yhteisymmärrystä ja samoja harrastuksia.

Tässä kommentissa näkyy hyvä jämäkkyys. Arvostan. Mutta kyse onkin ehkä juuri iästä. Ap ei ole sanonut ikäänsä, tässä kommentoija sanoo ettei "vanhemmalla iällä" enää suostu kaikkeen. Itse oon tukevan keski-ikäinen, ja näen jotenkin molemmat puolet. Siksi arvelen ap:n olevan jossain 20-30 vuoden välillä.

Nuorena on se samaan aikaan äärimmäisen hyvä ja myös paikoin huono tilanne, että on avoin melkeinpä kaikelle. Itsestäni muistan, että olin kiinnostunut ihmisistä ja asioista ja ihmissuhteista, jaksoin jälkikäteen ajateltuna hämmästyttävän paljon erilaisista ongelmista kärsiviä ystäviäni, ihmissuhteita mietittiin tämän tästä, etenkin siinä parinkympin molemmin puolin. Itsestäni voin myös sanoa, että en aina välttämättä todellakaan tiennyt, mitä halusin; vaikka olisin ollut väsynyt ja suunnitellut leffailtaa yksin kämpillä, jos kaveri soitti ja ehdotti jotain, suostuin aina. Ilmiselvästi priorisoin kaverit ja ihmisten näkemisen kaiken muun edelle. (Myös tenttiinluvun edelle, mikä ei aina ollut hyvä asia.)

Joskus kolmenkympin korvilla tai jälkeen tämä muuttui, elämään tuli monia asioita, joihin halusi tai piti käyttää voimavaroja. Osalle ystävistä ja kavereista kävi samoin, mutta osa jäi edelleen sellaiseen parikymppisten hengailumoodiin ja valitti, miten ei enää mitään voi tehdä ex tempore vaan tapaamisetkin pitää sopia viikkoja etukäteen. Lisäksi ajatus oli, että kun nähdään, nähdään ns. pitkän kaavan kautta, kuten joskus nuorempina. Baariin, syömään, toiseen baariin. Näihin yleensä kuului samaan pakettiin negatiivisuutta ja valittamista. Siinä kohtaa kun ne perimmäiset jutunaiheet puolenyön aikaan olivat aivan niitä samoja kuin viimeiset kymmenen vuotta (lapsuudenperheen traumat, negatiivinen käsitys kaikesta ympärillään, haluttomuus nähdä oma rooli ja vastuu pieleenmenneissä ihmissuhteissa), tajusin itse että ei, en jaksa. Kesti kauan, ennen kuin pystyin irtaantumaan tällaisista suhteista, ja jokainen suhde tietenkin oli omanlaisensa. Näiden ystävyyssuhteiden päättyminen ei ollut helppo asia, ja vielä niiden olemassa ollessa ajattelin "vian" olleen pitkähköjen ystävyyssuhteiden dynamiikassa. Siinä jäi ne parikymppisten elämän roolit ja toimintatavat päälle, ja jonkinlainen inertian voima sai vaan pitäytymään vanhoissa tavoissa. Yritin aikani tehdä muutoksia, esim. suunnittelin ja järjestin luontoretkeä sen alkoholin sävyttämän baarittelun sijaan, ja nämä yritykset otettiin ilolla vastaan. Mutta vastavuoroista se ei ollut, vaan toisen ehdotus näkemiselle oli aina tuo baarikuvio. Vähän kuin kaiken kanssakäymisen tarkoitus olisi ollut saada juoda jonkun kanssa ja valittaa jollekulle oman elämän asioista, menneistä ja senhetkisistä. (Tämä on nyt kyllä jälkikäteistä pohdintaa, näin pitkälle en asiaa tajunnut tilanteiden ollessa päällä.) Vaikka joskus on vähän haikea olo näitä ystäviä ja niitä aikoja muistellessa, oon toisaalta tosi iloinen, että jossain kohtaa iän myötä aloin jo tietää mitä haluan tai ainakin sen, mitä en halua. Leffailta kotona tai vaikka vaatekaapin sukkien lajittelu voittaa 6-0, 6-0 pitkän illan baarissa seurassa, josta tulee huono olo.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen käyttäytynyt. Halusin olla rauhassa. Mieleni ei ole vuosien jälkeen muuttunut, joten turha yrittää.

Miksi halusit olla rauhassa?

Aargh... Pitääkö sitä perustella. Tuntuu vaan siltä. Ei sitä pidä ottaa niin että "ai rauhassa multa" vaan pelkästään, että ihminen kaipaa rauhaa.

-eri-

Kysyin miksi, kun en tiedä. Ei siitä tarvitse hermostua. Jos ei tiedä, ei nimenomaan tiedä miten ottaa se. Ihminen haluaa tietää miksi. Ihan simppeli juttu, älä tee oletuksia toinen oletuksista.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kysy häneltä suoraan. Sano mitä ajattelet. Kerro toiveesi. Syyllistämättä.

Voi toki olla, ettei hän enää välitä. Silloin on aika mennä eteenpäin ja antaa kaveruussuhteen häivetä. Sellaista se on. Ei kivaa, mutta minkäs teet. Ei kaikki kaveruussuhteet kestä ikuisesti. Uusia kavereita kyllä löytyy, kunhan pysyy omana itsenä ja menee oman mukavuusalueen ulkopuolelle.

Miksei ne kestä ikuisesti? Tiedän että vähän hölmö kysymys, mutta ihmettelen tätä mentaliteettia. Me ollaan tunnettu tämän kaverin kanssa ihan lapsesta saakka. Minusta olisi hienoa, jos oltaisiin tekemisissä vielä vanhoinakin. Seurattaisiin toistemme elämää. Mihin se kaikki yhtäkkiä katoaa. Vaihtavatko jotkut ihmiset seuraa huvikseen muutaman vuoden välein?

Sanoisin, ettei kaikilla vaan ole mitään tarvetta semmoisiin koko iän kestäviin kaveruus- tai ystävyyssuhteisiin. Itse olen tällainen. Mulla on aina ollut jotain kavereita, mutta ne on aina vaihtuneet elämäntilanteen, asuinpaikan yms. mukaan. Opiskellessa oli kavereita sieltä yliopistolta, sitten kun vaihdoin paikkakuntaa ja menin töihin, löysin sieltä taas jotain kavereita ja vanhat jäi. Ajan ja elämäntilanteiden myötä joitain on tullult, joitain on mennyt, ja minusta se on ihan hyvä niin. Ei kaveruuden tarvi olla kuin joku avioliitto, jossa sitoudutaan yrittämään kunnes kuolema erottaa, se voi olla kevyempää ja ohimenevämpää.

Sanoisitko että olet muutenkin kevyt, pinnallinen tyyppi? Ei siinä vikaa, yritän vaan ymmärtää.