Lue keskustelun säännöt.
Millaista on seurustella skitsofreenikon kanssa? Kokemuksia?
09.01.2023 |
Eli olen mies ja tapaillut 3kk ihanaa naista. Nyt meidän piti nähdä, mutta nainen ilmoitti olevansa suljetulla psykiatrisella osastolla ja kärsivänsä skitsofreniasta. Olen menossa huomenna tapaamaan häntä töiden jälkeen. Olenme kakskymppisiä, minä vähän vanhempi kuin nainen. Kokemuksia seurustelusta?
Kommentit (77)
Jos tärkeä ihminen elää psykoosissa, jossa todellisuus on aivan toisenlainen kuin normaalisti, niin se on kyllä rankkaa. Karua, mutta en veisi suhdetta eteenpäin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Jos tärkeä ihminen elää psykoosissa, jossa todellisuus on aivan toisenlainen kuin normaalisti, niin se on kyllä rankkaa. Karua, mutta en veisi suhdetta eteenpäin.
Ei skitsofreenikko ole jatkuvasti psykoosissa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jos tärkeä ihminen elää psykoosissa, jossa todellisuus on aivan toisenlainen kuin normaalisti, niin se on kyllä rankkaa. Karua, mutta en veisi suhdetta eteenpäin.
Ei skitsofreenikko ole jatkuvasti psykoosissa.
Joo mut elämää joutuu suunnittelemaan päivä kerrallaan. Ei saisi aiheutua minkäänlaista stressiä. Juurikin raskaus ja lasten saanti voivat sysätä vanhemman syöksykierteeseen. Vetovastuu siirtyy tällöin toiselle vanhemmista.
Ex sairastui skitsofreniaan kunnolla kun perustimme perheen. Nuorena ja tyhmänä sitä ei ennakkomerkkejä osannut lukea, oli etäsuhde ja hyviä kausia, jolloin kaikki oli hyvin. Sitten oli jotain erikoista, jota en osannut yhdistää mt oireiluksi parikymppisenä.
Saimme 2 lasta ja puoliso ajautui psykooseihin. Oli uhkaava, yritti itsemurhaa, käyttäytyi harhaisesti. Häntä ei millään meinannut saada hoitoon. Ei, vaikka lasten ollessa kotona veti pillereitä ja viskiä. Soitin ambulanssin eikä silti tullut pakkohoitoa.
Riuhtaisin itseni ja lapset irti sairaasta kuviosta ja yritin pitää elämän mahdollisimman normaalina lapsille.
Mitään roolia vanhempana ex ei kyennyt ottamaan, eikä lapset voineet jäädä hänelle koskaan yksin.
Vuodet kuluivat ja iloinen, monia asioita harrastava ja hyvin koulussa menestyvä esikoinen sairastui, taantui ja menetti toimintakykynsä. Kaikesta normaalista ja tasaisesta arjesta huolimatta, jonka hänelle pystyin tarjoamaan ollessaan 2-18 hän sairastui. Diagnoosina skitsofrenia.
Joten olen ollut skitsofreenikon puoliso. Elämäni paras päätös oli lähteä suhteesta, pelastaa itseni ja lapseni.
Olen myös skitsofreenikon äiti. Joka toivoo lapselleen parasta mahdollista tulevaisuutta sekä sitä, ettei häntä leimattaisi. Ymmärrän nyt, mitä on olla sairas ja menettää kaiken.
Elämä on julmaa. Skitsofreenikon kanssa eläminen on äärimmäisen raskasta, etenkin jos sairaudentunto puuttuu.
En toivo esikoiselle perhe-elämää. Kenenkään ei pitäisi kärsiä siksi että lapseni on sairas. Jos hän joskus seurustelee, pidän huolen että hän ymmärtää olla rehellinen taustastaan ja sairaudestaan. Toivon että hän löytää oman tiensä ja joskus itsenäistyy niin, että pärjää tuettuna omillaan. Tällä hetkellä ei hyvältä näytä.
Kaksi skitsofreenista lähipiirissä.
Ratkaisevaa on se, myöntääkö sairautensa ja ottaako siitä itse vastuun. Jos tyttö on itse soittanut sairaalaan huomattuaan oireilun, hänellä on tilanne hallussa. Parisuhde voi toimia ja hän voi käydä normaalisti töissä. Lapsien saaminen voi laukaista oireet ja tosiaan periytyä että siltä osin en perhettä perustaisi, jos itse tai kumppani sairastaisi.
Elämä sf:n kanssa on helvettiä, jos hän ei itse usko olevansa sairas eikä ota lääkkeitään. Toimiva lääkitys on kaiken edellytys.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minä olen skitsofreenikko ja elän ihan normaalia elämää. Välillä on harhoja mutta ne menevät ohi. Tuntuu pahalta että joku määrittelisi minut ihmisenä sairauden takia.
Vierailija kirjoitti:
Minä olen skitsofreenikko ja elän ihan normaalia elämää. Välillä on harhoja mutta ne menevät ohi. Tuntuu pahalta että joku määrittelisi minut ihmisenä sairauden takia.
Eihän kukaan määrittele. Ikävä kyllä skitsofreniaa ei voida pistää silkkityynyn alle. Läheisten täytyy ymmärtää minkä asian kanssa ovat tekemisissä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ex sairastui skitsofreniaan kunnolla kun perustimme perheen. Nuorena ja tyhmänä sitä ei ennakkomerkkejä osannut lukea, oli etäsuhde ja hyviä kausia, jolloin kaikki oli hyvin. Sitten oli jotain erikoista, jota en osannut yhdistää mt oireiluksi parikymppisenä.
Saimme 2 lasta ja puoliso ajautui psykooseihin. Oli uhkaava, yritti itsemurhaa, käyttäytyi harhaisesti. Häntä ei millään meinannut saada hoitoon. Ei, vaikka lasten ollessa kotona veti pillereitä ja viskiä. Soitin ambulanssin eikä silti tullut pakkohoitoa.
Riuhtaisin itseni ja lapset irti sairaasta kuviosta ja yritin pitää elämän mahdollisimman normaalina lapsille.
Mitään roolia vanhempana ex ei kyennyt ottamaan, eikä lapset voineet jäädä hänelle koskaan yksin.Vuodet kuluivat ja iloinen, monia asioita harrastava ja hyvin koulussa menestyvä esikoinen sairastui, taantui ja menetti toimintakykynsä. Kaikesta normaalista ja tasaisesta arjesta huolimatta, jonka hänelle pystyin tarjoamaan ollessaan 2-18 hän sairastui. Diagnoosina skitsofrenia.
Joten olen ollut skitsofreenikon puoliso. Elämäni paras päätös oli lähteä suhteesta, pelastaa itseni ja lapseni.
Olen myös skitsofreenikon äiti. Joka toivoo lapselleen parasta mahdollista tulevaisuutta sekä sitä, ettei häntä leimattaisi. Ymmärrän nyt, mitä on olla sairas ja menettää kaiken.Elämä on julmaa. Skitsofreenikon kanssa eläminen on äärimmäisen raskasta, etenkin jos sairaudentunto puuttuu.
En toivo esikoiselle perhe-elämää. Kenenkään ei pitäisi kärsiä siksi että lapseni on sairas. Jos hän joskus seurustelee, pidän huolen että hän ymmärtää olla rehellinen taustastaan ja sairaudestaan. Toivon että hän löytää oman tiensä ja joskus itsenäistyy niin, että pärjää tuettuna omillaan. Tällä hetkellä ei hyvältä näytä.
Itku tuli.
Vierailija kirjoitti:
Oma kokemukseni:
Mikäli henkilö ottaa lääkkeensä ohjeiden mukaisesti, kaikki sujuu melko normaalisti.
Mutta kun jättää lääkkeet ottamatta, kaikki menee päin honkia - yleensä päätyen psykoosiin ja osastolle.
Ei voi yleistää. Minä en ole syönyt lääkkeitä 15 vuoteen ja olen ollut oikeissa TES palkatuissa kokopäivä töissä omalla alalla saman 15 vuotta. Olin n. 5 kertaa suljetulla ja diagnoosi on paranoidinen skitsofrenia.
Ei minulla ole lääkkeettömänä mitään oireita. M37
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Oma kokemukseni:
Mikäli henkilö ottaa lääkkeensä ohjeiden mukaisesti, kaikki sujuu melko normaalisti.
Mutta kun jättää lääkkeet ottamatta, kaikki menee päin honkia - yleensä päätyen psykoosiin ja osastolle.
Ei voi yleistää. Minä en ole syönyt lääkkeitä 15 vuoteen ja olen ollut oikeissa TES palkatuissa kokopäivä töissä omalla alalla saman 15 vuotta. Olin n. 5 kertaa suljetulla ja diagnoosi on paranoidinen skitsofrenia.
Ei minulla ole lääkkeettömänä mitään oireita. M37
5x?!
Vierailija kirjoitti:
Ex sairastui skitsofreniaan kunnolla kun perustimme perheen. Nuorena ja tyhmänä sitä ei ennakkomerkkejä osannut lukea, oli etäsuhde ja hyviä kausia, jolloin kaikki oli hyvin. Sitten oli jotain erikoista, jota en osannut yhdistää mt oireiluksi parikymppisenä.
Saimme 2 lasta ja puoliso ajautui psykooseihin. Oli uhkaava, yritti itsemurhaa, käyttäytyi harhaisesti. Häntä ei millään meinannut saada hoitoon. Ei, vaikka lasten ollessa kotona veti pillereitä ja viskiä. Soitin ambulanssin eikä silti tullut pakkohoitoa.
Riuhtaisin itseni ja lapset irti sairaasta kuviosta ja yritin pitää elämän mahdollisimman normaalina lapsille.
Mitään roolia vanhempana ex ei kyennyt ottamaan, eikä lapset voineet jäädä hänelle koskaan yksin.Vuodet kuluivat ja iloinen, monia asioita harrastava ja hyvin koulussa menestyvä esikoinen sairastui, taantui ja menetti toimintakykynsä. Kaikesta normaalista ja tasaisesta arjesta huolimatta, jonka hänelle pystyin tarjoamaan ollessaan 2-18 hän sairastui. Diagnoosina skitsofrenia.
Joten olen ollut skitsofreenikon puoliso. Elämäni paras päätös oli lähteä suhteesta, pelastaa itseni ja lapseni.
Olen myös skitsofreenikon äiti. Joka toivoo lapselleen parasta mahdollista tulevaisuutta sekä sitä, ettei häntä leimattaisi. Ymmärrän nyt, mitä on olla sairas ja menettää kaiken.Elämä on julmaa. Skitsofreenikon kanssa eläminen on äärimmäisen raskasta, etenkin jos sairaudentunto puuttuu.
En toivo esikoiselle perhe-elämää. Kenenkään ei pitäisi kärsiä siksi että lapseni on sairas. Jos hän joskus seurustelee, pidän huolen että hän ymmärtää olla rehellinen taustastaan ja sairaudestaan. Toivon että hän löytää oman tiensä ja joskus itsenäistyy niin, että pärjää tuettuna omillaan. Tällä hetkellä ei hyvältä näytä.
Karu karma.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ystäväni veli oli skitsofreenikko sieltä pahimmista päästä,sai asua silti omillaan vaikkei siitä asumisesta mitään tullut,näki harhoja, kuuli harhoja, mm häntä vakoiltiin kameroiden ja televisioiden kautta, kuvitteli että syömällä raakaa valkosipulia paranee syövästä (ei ollut syöpää oli harhakuvitelmaa) joutui lopulta osastolle kun uhkaili veitsen kanssa perheenjäseniä että ovat mukana juonessa hänet tappaakseen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ex sairastui skitsofreniaan kunnolla kun perustimme perheen. Nuorena ja tyhmänä sitä ei ennakkomerkkejä osannut lukea, oli etäsuhde ja hyviä kausia, jolloin kaikki oli hyvin. Sitten oli jotain erikoista, jota en osannut yhdistää mt oireiluksi parikymppisenä.
Saimme 2 lasta ja puoliso ajautui psykooseihin. Oli uhkaava, yritti itsemurhaa, käyttäytyi harhaisesti. Häntä ei millään meinannut saada hoitoon. Ei, vaikka lasten ollessa kotona veti pillereitä ja viskiä. Soitin ambulanssin eikä silti tullut pakkohoitoa.
Riuhtaisin itseni ja lapset irti sairaasta kuviosta ja yritin pitää elämän mahdollisimman normaalina lapsille.
Mitään roolia vanhempana ex ei kyennyt ottamaan, eikä lapset voineet jäädä hänelle koskaan yksin.Vuodet kuluivat ja iloinen, monia asioita harrastava ja hyvin koulussa menestyvä esikoinen sairastui, taantui ja menetti toimintakykynsä. Kaikesta normaalista ja tasaisesta arjesta huolimatta, jonka hänelle pystyin tarjoamaan ollessaan 2-18 hän sairastui. Diagnoosina skitsofrenia.
Joten olen ollut skitsofreenikon puoliso. Elämäni paras päätös oli lähteä suhteesta, pelastaa itseni ja lapseni.
Olen myös skitsofreenikon äiti. Joka toivoo lapselleen parasta mahdollista tulevaisuutta sekä sitä, ettei häntä leimattaisi. Ymmärrän nyt, mitä on olla sairas ja menettää kaiken.Elämä on julmaa. Skitsofreenikon kanssa eläminen on äärimmäisen raskasta, etenkin jos sairaudentunto puuttuu.
En toivo esikoiselle perhe-elämää. Kenenkään ei pitäisi kärsiä siksi että lapseni on sairas. Jos hän joskus seurustelee, pidän huolen että hän ymmärtää olla rehellinen taustastaan ja sairaudestaan. Toivon että hän löytää oman tiensä ja joskus itsenäistyy niin, että pärjää tuettuna omillaan. Tällä hetkellä ei hyvältä näytä.Karu karma.
Millainen vaj ukki uskoo johonkin karmaan tai horoskooppeihin? :D
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mulla on tuttu joka sairastaa skitsofreniaa mutta ei syö lääkkeitä koska "ei ole sairas". Jatkuvia vainoharhoja, luulee että muut puhuu siitä pahaa vaikka juttelisivat ihan normaaleja asioita, on jotenkin tunteeton ja tasainen aina, tuijottelee vaan jotain seinää eikä ikinä hymyile. Yksi kaveri joutui hyppäämään parvekkeelta kun tämä uhkaili puukolla. Ei tietenkään edusta kaikkia skitsofreenikkoja, mutta aika korkea kynnys mulla olisi skitsofreenikon kanssa olla, pitäisi olla lääkitys kunnossa vuosien ajalta ja elämä oikeasti kunnossa.
Älkää syyttä suotta epäilkö skitsoja, sillä itsellä sama diagnoosi, mutta hyvässä hoitotasapainossa ollessa sanoisin ettei minua tavallisesta kansalaisesta eroita. Muuten elämän tavat kunnossa: en käytä päihteitä tai harjoita syntistä elämää. Eli paketti on hyvässä kunnossa.
Vierailija kirjoitti:
Mikäs hoitotasapainon vei?
Ap:n leuka oli liian pieni.
.