Lue keskustelun säännöt.
Miten jotkut voivat pitää työstään niin paljon, että siitä olisi vaikea luopua?
06.01.2023 |
Olen usein ihmetellyt, kun säännöllisesti kuulee, että moni pitää työstään ja elämään tulisi tyhjyyden tunne jos ei kävisi siinä työssään. Tämä siitä huolimatta vaikka saisi esim lottovoiton, jonka ansiosta tuli työstä taloudellisesti riippumattomaksi.
Minä olen taas aina ajatellut, että työ tuhoaa elämäni. Se vie suuren osan ajastani ja lyhyillä vapailla ei riitä energiaa tehdä mitään elämisen arvoista. Tämä ollut aina työpaikasta riippumatta. Jos minusta tulisi taloudellisesti niin riippumaton, ettei tarvitsisi käydä töissä, niin se tunne olisi jotain aivan uskomatonta. Yhtäkkiä elämästä tulisi elämisen arvoista ja energiatasot nousisivat, ja voisi tehdä monia asioita kun tietäisi, ettei kahden päivän päästä taas tarvi olla siinä raskaassa oravanpyörässä. Nykyään noita asioita ei jaksa toteuttaa juuri tuon nopeasyklisen hektisen oravanpyörän takia joka imee mehut.
Kommentit (218)
Olen opetus- ja tutkimustyössä yliopistolla.
Palkka 4700 e/kk ei ole kummoinen, mutta saan olla fiksujen nuorten kanssa tekemisissä, kehittää uutta jne. Jatkuvat organisaation uudistukset antaisin kyllä pois, muuten viihdyn erinomaisesti ja tämänkin päivän käytän osittain työntekoon, vaikka lomalla olenkin. Koska kiinnostaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Itse huomaan lomilla, että ensimmäisen viikon jälkeen alkaa kyllästyttää ja kaipaa takaisin töihin. Työ antaa merkityksen.
Mihin sitä työn merkitystä tarvii, jos olisi taloudellisesti vakaa ilman sitä työtäkin?
Ap
Työni itsessään on merkityksellistä. Palkka on vain sivutuote.
Joko teet oikeasti elannoksesi jotain itsellesi täysin henkireikätyötä (jota ihmisistä ehkä alle 1% pääsee elämässään tekemään), tai sitten sinulla on mielesi kanssa ongelma. Koet tarvitsevasi työsi kautta hyväksyntää, jota et muutoin kokisi elämässä saavasi.
Ap
Mistä sinä saat hyväksyntää työn ulkopuolella - ja saisitko sitä, jos sinulla ei olisi työpaikkaa eli kuka viettäisi päivät kanssasi?
Onko näinkin monella aikuisella ihmisellä todellakin niin huono itsetunto, että pitää saada koko ajan jostain hyväksyntää? Lapsen ja teinin kohdalla ymmärrän, mutta että ihan aikuisetkin?
Se hyväksyntähän pitäisi tulla ihmisen sisältä eikä ulkoapäin. No ei sitä itsetutkiskeluun ole varmaan koskaan antautunut, kun on tukka putkella pitänyt itsensä kiireisenä työnsä kanssa. Ettei vaan tarvitsisi pysähtyä ajattelemaan.
Tuossahan se tulikin aika selkeästi: jotkut tarvitsevat hyväksyntää ulkopuolisilta ihmisiltä ja pelkäävät yli kaiken olla hetkeäkään yksin.
Kuka viettäisi päivät kanssasi? Hyvänen aika, aikuinen kai pärjää yksin, mutta lapsi ei.
Suomessa on hyvin paljon yksineläviä jotka elävät itsekseen ilman, että joku on heidän kanssaan. Miten ihmeessä he oikein mahtavatkaan pärjätä.
Kyllä itsensä hyväksyntä tulisi olla oman pään sisäistä, samoin aikuisen ihmisen pitää pärjätä myös yksin.
Tunnustus tietenkin tuntuu hyvältä ja seurassakin on mukava olla välillä. Mutta oman itsensä kanssa pärjääminen on se oletus.
Siksi varmaan onkin vaikea käsittää joidenkin, että joku voi ajatella jäädä pois töistä ja sen jälkeen keksii ihan itse itsellensä viihdykettä. Ja jopa viihtyy itsekseen ihan hyvin.
Myös omien ajatustensa kanssa. Se on jopa nautittavaa.
Monelle on kauhistus kun joutuu pysähtymään ja ajatukset alkaa liikkua päässä. Parempi on siis olla töissä, se pitää "turhat" ajatukset kurissa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kyllä mielestäni ihminen on todella mielikuvitukseton, jos ei osaa löytää nautintoa kuin yhdestä asiasta maailmassa ja tylsistyisi täysin ilman sitä.
Kyse ei suinkaan ole tästä. Vaan siitä, että työ määrittelee tietyt raamit elämälle. Kyllähän sitä ajatustasolla voisi tehdä vaikka mitä jos olisi varakas ja työtön. Mutta siihen matkusteluun ja makeaan elämäänkin varmasti kyllästyy. Jos taas alkaa tehdä vapaaehtoistyötä tai polkaisee käyntiin vaikka jonkun projektin kuten perustaa oman savipajan, niin työtä sekin lopulta on. Itse ainakin koen että meidän yhteiskuntamme on rakentunut vahvasti työnteon ja töissäkäymisen kulttuurin ympärille. Olin pitkään (tai itselleni pitkään) lapsen kanssa kotona, ja kyllä tuli tylsää! Olin taloudellisesti turvatussa tilanteessa, periaatteessa oli mahdollisuus tehdä lapsen kanssa mitä vaan. Mutta kun se ulkoinen paine tehdä jotain puuttuu, niin pitäisi olla todella järjestelmällinen ihminen jotta saisi luotua itselleen elämän ja arjen raamit niin että todella saisi tehtyä jotain itselle merkityksellistä. Kotona ollessa tuli ikävä sitä tunnetta, kun työpäivän jälkeen pääsi kotiin. Tuli ikävä sitä tunnetta kun viikonloppu tai loma alkaa. Elämä oli vähän sellaista tasapaksua ja harmaata massaa, jolloin toki korostui entisestään kaikki sosiaaliset tapahtumat kuten juhlat. Mutta jotenkin niitä juhliakaan ei koennut ansainneensa, kun ei kerran ollut töissä. Itse saan töistäni sellaista osin pakotettua sosiaalistumista, mitä kotona ollessa ei vaan tule tehtyä. Kotona ollessa ei tule sovittua jokaiselle päivälle tapaamisia ihmisten kanssa, töissä ne tulevat automaattisesti. Itselle ne sosiaaliset kohtaamiset tekevät henkisesti hyvää. Joskus on myös kiva uppoutua jonkun taulukon vääntämiseen, siinäkin tulee sellainen olo että on saanut jotain tehtyä.
En käsitä tätä lainkaan.
Kyllähän ihminen osaa ja kykenee perustamaan raamit omalle elämälleen ilman, että käy joka päivä töissä. Aika onnetonta jos joku työpaikka asettaa ne ihmisen raamit.
Jos en kävisi töissä niin ne raamit olisivat vain erilaiset.
Jos taloudellisesti on mahdollista niin vaihtoehtoja olisi vaikka mitä. Ei vapaus tarkoita tarkoituksetonta ajelehtimista päivästä toiseen.
Elämähän olisi paljon monimuotoisempaa ja vapaus mahdollistaisi kaikki ne asiat joista olet haaveillut.
Onko niin, että joillekin ihmiselle vapaus olisikin se vaikeus.
Kun eivät keksisi mitä vapaudellaan tekisivät.
Mutta se ei ole silloin sen vapaan elämän ongelma vaan kyseisen ihmisen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kyllä mielestäni ihminen on todella mielikuvitukseton, jos ei osaa löytää nautintoa kuin yhdestä asiasta maailmassa ja tylsistyisi täysin ilman sitä.
Kyse ei suinkaan ole tästä. Vaan siitä, että työ määrittelee tietyt raamit elämälle. Kyllähän sitä ajatustasolla voisi tehdä vaikka mitä jos olisi varakas ja työtön. Mutta siihen matkusteluun ja makeaan elämäänkin varmasti kyllästyy. Jos taas alkaa tehdä vapaaehtoistyötä tai polkaisee käyntiin vaikka jonkun projektin kuten perustaa oman savipajan, niin työtä sekin lopulta on. Itse ainakin koen että meidän yhteiskuntamme on rakentunut vahvasti työnteon ja töissäkäymisen kulttuurin ympärille. Olin pitkään (tai itselleni pitkään) lapsen kanssa kotona, ja kyllä tuli tylsää! Olin taloudellisesti turvatussa tilanteessa, periaatteessa oli mahdollisuus tehdä lapsen kanssa mitä vaan. Mutta kun se ulkoinen paine tehdä jotain puuttuu, niin pitäisi olla todella järjestelmällinen ihminen jotta saisi luotua itselleen elämän ja arjen raamit niin että todella saisi tehtyä jotain itselle merkityksellistä. Kotona ollessa tuli ikävä sitä tunnetta, kun työpäivän jälkeen pääsi kotiin. Tuli ikävä sitä tunnetta kun viikonloppu tai loma alkaa. Elämä oli vähän sellaista tasapaksua ja harmaata massaa, jolloin toki korostui entisestään kaikki sosiaaliset tapahtumat kuten juhlat. Mutta jotenkin niitä juhliakaan ei koennut ansainneensa, kun ei kerran ollut töissä. Itse saan töistäni sellaista osin pakotettua sosiaalistumista, mitä kotona ollessa ei vaan tule tehtyä. Kotona ollessa ei tule sovittua jokaiselle päivälle tapaamisia ihmisten kanssa, töissä ne tulevat automaattisesti. Itselle ne sosiaaliset kohtaamiset tekevät henkisesti hyvää. Joskus on myös kiva uppoutua jonkun taulukon vääntämiseen, siinäkin tulee sellainen olo että on saanut jotain tehtyä.
En saa kiinni tällaisesta ajatusmaailmasta ollenkaan. Olen kotirouva ja meidän elämämme on taloudellisesti varsin mukavaa ja turvattua. Mitään makeaa elämää emme silti vietä nonstop.
Perhe on se ykkösasia elämässämme. Minä keskityn lapsen arjen pyörittämiseen ja myös oman äitini auttamiseen. Miehen puolella avuntarvitsijoita ei vielä ole, mutta yhdessä otetaan vastuuta appivanhemmistakin sitten kun sen aika tulee.
Juhlat ja muut sellaiset eivät ole meidän elämää. Matkustamme kyllä silloin tällöin ja tulevaisuudessa mahdollisuuksien mukaan ollaan pidempiäkin aikoja ulkomailla.
Olen hyvin kiitollinen siitä, että arki ei ole harmaata vaan saan täyttää päiväni arvojeni mukaisella tekemisellä. Perheen lisäksi luonto on tärkeä ja siellä vietän aikaa paljon. Aivan ansaitulta tämä kaikki tuntuu, kun tässä on miehen kanssa yhteinen suunnitelma ja arvomaailmojen samankaltaisuus.
Vierailija kirjoitti:
Kysyin aikaisemmin ammatteja teiltä, jotka ette voisi luopua työnteosta ja joiden työ on mahetsua ja merkityksellistä. Yksi fysioterapeutti vastasi peräti. Nyt niitä ammatteja tiskiin. Asiantuntijatyö ei ole ammatti.
Olen opettaja. Tekemällä töitä juuri opetusvelvollisuuden verran jää sopivasti aikaa myös harrastuksille ja pysyy tasapaino.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Itse huomaan lomilla, että ensimmäisen viikon jälkeen alkaa kyllästyttää ja kaipaa takaisin töihin. Työ antaa merkityksen.
Mihin sitä työn merkitystä tarvii, jos olisi taloudellisesti vakaa ilman sitä työtäkin?
Ap
Työni itsessään on merkityksellistä. Palkka on vain sivutuote.
Joko teet oikeasti elannoksesi jotain itsellesi täysin henkireikätyötä (jota ihmisistä ehkä alle 1% pääsee elämässään tekemään), tai sitten sinulla on mielesi kanssa ongelma. Koet tarvitsevasi työsi kautta hyväksyntää, jota et muutoin kokisi elämässä saavasi.
Ap
Mistä sinä saat hyväksyntää työn ulkopuolella - ja saisitko sitä, jos sinulla ei olisi työpaikkaa eli kuka viettäisi päivät kanssasi?
Mihin ihmeeseen minä sitä muiden hyväksyntää tarvin? Kuulostaa itsetunto-ongelmilta jos tuommoista tarvitsee. Viettäisin aikaani perheen, ystävien ja lemmikkien kanssa. Tutustuisin muihin ihmisiin töiden ulkopuolella ja tekisin myös vapaaehtoistyötä eläinten parissa.
Kyllähän työstään voi pitää.
Eräs manuaalikoneistaja-ystäväni aikoo olla töissä niin pitkään kuin saa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei se ole multa ollenkaan pois, jos jotkut ei halua tehdä työtä silloin, kun heidän ei ole pakko. Jos ovat riittävän rahakkaita ja haluavat sitten elää ilman mitään työtä niin siitä vaan. Minä toivoisin että mahdollisimman moni olisi onnellinen. On upeaa, jos löytää sellaisen tavan elää, joka tuntuu hyvältä. He ovat erityisen onnekkaita, jotka aidosti nauttivat työstään ja saavat siitä riittävän toimeentulon. Ylefemmat teille ja hyvää jatkoa itse kullekin!
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kysyin aikaisemmin ammatteja teiltä, jotka ette voisi luopua työnteosta ja joiden työ on mahetsua ja merkityksellistä. Yksi fysioterapeutti vastasi peräti. Nyt niitä ammatteja tiskiin. Asiantuntijatyö ei ole ammatti.
En tiedä hyödyttääkö se tieto sinua nyt niin hirveästi, kun eri ihmiset nauttii tietysti eri ammateista. Itse teen käännöksiä ja kuvituksia. Olen tähän hakeutunut ja nautin työstäni. Varsinkin kuvituksia tekisin varmaan koko elämäni, vaikka olisi se lottovoitto, tekisin sit vaan vähemmän sitä työtä. Ja toisaalta jos vastaan tulisi joku tosi mielenkiintoinen käännöstyö niin miksi sen sitten väliin jättäisi. Varmaan laittaisin oman firman pystyyn ja vaikka palkkaisin muutaman hyvän tyypin. Sitten voisin vaikka rahoittaa tiettyjä käännöksiä, joille ei Suomessa löydy budjettia. Työtähän sekin on, mutta samalla jonkin oman rakentamista, omiin mielenkiinnonkohteisiin uppoutumista.
Sulla on varmaan ihan eri haaveet ja saatat lytätä minun työni kokonaan. Itse olen tästä tykännyt kovasti, siirryin kymmenisen vuotta sitten projektitöihin toimistohommista ja äkkiä virtaa alkoi löytyä ihan eri tavalla. Sen tietää, kun jokin asia loksahtaa ja sopii itselle.
Tuo kuulostaa mukavalta, mutta olen kuullut, ettei kuvittamalla elä. Tunnen henkilön, joka siis on graafisella alalla ja tykkäisi tehdä kuvituksia, mutta sillä ei kuulemma eläisi.
Käännöstöissä sama juttu.
Lisäksi käännöstyö on vaativampaa kuin ihmiset yleensä luulevat. Pääaineeni yliopistossa oli vieras kieli ja siihen kuului myös käännöskursseja. Siinä tuli selväksi, ettei kaikilla ole lahjoja kääntäjäksi. Etenkin kaunokirjallisuuden kääntäminen on hyvin haasteellista eikä käännös voi koskaan vastata alkuperäistä teosta sataprosenttisesti.
Kirjallisuutta kääntäessä muuttuu aina jotain. Se on jokin tunnelma, jokin sana, jokin vivahde.
Siksi kaikki eivät voi tehdä kaikkea, mitä haluaisivat, vaikka heillä olisi koulutustakin.
Jos voit tienata noilla töillä, olet hyvin onnekas.
Mulla on menotkin sellaiset, että vähemmällä työmäärällä tulee toimeen ja siksi työ on aika vapaasti säädeltävissä.
Käännös on muuten aina oma teoksensa, tarkoituskaan ei ole 100% vastaavuus, koska se on täysi mahdottomuus tehdä tekstin jokaisella tasolla. Työ itsessään on ihanaa, siis jos siitä pitää. No okei toi on itsestään selvyys vähän turha sanoa, että jokin on ihanaa, jos siitä pitää. Minä satun pitämään tästä.
Jos olisin vaikka bussikuski niin en varmaan enää eläkkeellä tai lottovoiton jälkeen edes harkitsisi töihin paluuta, koska se ei ole mun juttu. Käännökset ja kuvitukset sitten taas haluaisin pitää aina elämässäni.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Kyllä mielestäni ihminen on todella mielikuvitukseton, jos ei osaa löytää nautintoa kuin yhdestä asiasta maailmassa ja tylsistyisi täysin ilman sitä.
No, moni työstään pitävä harrastaa myös.
Vierailija kirjoitti:
Niin. Ei sillä oikeasti olekaan väliä mikä kenenkin ammatti on. Kysymys oli lähinnä et onko edes mahdollista jonkun pitää aidosti työstään ja aidosti saada siitä jotain irti (olematta jotenkin vaillinainen ihminen ja ehkä mielisairas). Vastaus on selvästi kyllä. Osa nauttii työstään. Kenties kyse on osittain siitä työstä, osittain sit muista tekijöistä (geenit, yleinen elämäntilanne, sattuma, taipumus tyytyväisyyteen tms).
Ei silläkään ole juuri väliä mitä tekevät ja millä nimikkeellä ja missä firmassa he työskentelee, jotka eivät työstään pidä, tai jotka jopa vihaavat työtään. Sekin on varmasti useamman tekijän summa, eikä sinänsä muuta mitään listata ylös jotain ammattinimikkeitä.
Mikä sinä olet tässä ketjussa kertomaan onko väliä sillä tietääkö jonkun ammatin tai työnkuvan vai ei? Jos kysyy niin silloin sillä on väliä kysyjälle tämän keskustelun kannalta eikä sinua tarvita siihen väliin paremminkertomaan sormi pystyssä ettei ole juuri väliä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Rakastan mun työtä, vaikka ei sekään täydellistä ole ja joskus se ärsyttää. Palkka on ihan jees, olen hyödyksi muille, olen asiantuntija, saan oikeasti tehdä haastavia asioita ja onnistua ja minua kiitetään. Psykologisesti työni on siis hyvin palkitsevaa. Ja olen jotenkin sitonut suuren osan itseäni työhöni, siis tuntuu että olen osittain työni, eikä se ole vain jotain mitä teen. Olisin surullinen ja varmaan shokissakin, jos en jostain syystä enää pystyisi työhöni, kyllä se tuntuisi tyhjältä.
Surullista on mielestäni se, että se on ainoa elämäsi sisältö, kun maailma on niin täynnä kaikkea muuta upeaa.
Surullista on arvioida muiden elämänsisällön mielekkyyttä. Sen arvion voi tehdä ainoastaan kyseinen ihminen itse.
- ohis
Miksi se olisi surullista? Tämä on anonyymi keskustelupalsta.
En jaksanut lukea tätä ketjua kuin pari ekaa sivua, mutta siis: onpa AP:lla (ja monella muullakin) ihan kummallinen ajatus työnteosta. Että jos tykkää työstään niin tarvitsee vain hyväskyntää tms. :D
Itse olen lukion opettaja ja rakastan työtäni. Olen älyttömän kiinnostunut omasta oppiaineestani ihan ilmiönä. Se inspiroi ja innostaa minua ja tutkin sitä mielelläni (vapaa-ajallakin) ja on mahtavaa saada opettaa aiheesta, joka innostaa itseäni. 20 v ura takana. Nuoret ovat inspiroivia ja piristäviä ja koen olevani etuoikeutettu, että saan olla heidän kanssaan tekemisissä. Työkaverit ovat mukavia ja viihdyn heidän seurassaan.
Jaksamiseni kannalta on olennaista se, että lukiossa on jaksot. Lukujärjestys vaihtelee jaksoittain, siksi työ ei ala puuduttaa. Työvuosia on niin paljon jo takana, että homma on hallussa, mutta koko ajan voi halutessaan kehittyä. Välillä päivät alkaa myöhään, välillä loppuu aikaisin -jää siis paljon aikaa olla itsekseen, harrastaa jne. Lomat ovat pitkiä, ehdin hyvin palautua. Streessaavaa puolestaan on yo-kirjoitusten aika syksyllä ja keväällä: 2-3 viikkoa juostaan valvomassa kaikki mahdolliset välit, korjataan yhtä aikaa yo-kokeita ja loppuajasta myös kurssikokeita. Silloin menee aina kolme viikonloppua putkeen arvosteluissa eli lähes kuukauteen ei ole työstä vapaita viikonloppuja. Mutta missäpä työssä ei olisi rasittavia ja stressaavia puolia. Olen yksiselitteisesti löytänyt työn, joka sopii persoonalleni ja josta olen aidosti kiinnostunut.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kyllä mielestäni ihminen on todella mielikuvitukseton, jos ei osaa löytää nautintoa kuin yhdestä asiasta maailmassa ja tylsistyisi täysin ilman sitä.
Kyse ei suinkaan ole tästä. Vaan siitä, että työ määrittelee tietyt raamit elämälle. Kyllähän sitä ajatustasolla voisi tehdä vaikka mitä jos olisi varakas ja työtön. Mutta siihen matkusteluun ja makeaan elämäänkin varmasti kyllästyy. Jos taas alkaa tehdä vapaaehtoistyötä tai polkaisee käyntiin vaikka jonkun projektin kuten perustaa oman savipajan, niin työtä sekin lopulta on. Itse ainakin koen että meidän yhteiskuntamme on rakentunut vahvasti työnteon ja töissäkäymisen kulttuurin ympärille. Olin pitkään (tai itselleni pitkään) lapsen kanssa kotona, ja kyllä tuli tylsää! Olin taloudellisesti turvatussa tilanteessa, periaatteessa oli mahdollisuus tehdä lapsen kanssa mitä vaan. Mutta kun se ulkoinen paine tehdä jotain puuttuu, niin pitäisi olla todella järjestelmällinen ihminen jotta saisi luotua itselleen elämän ja arjen raamit niin että todella saisi tehtyä jotain itselle merkityksellistä. Kotona ollessa tuli ikävä sitä tunnetta, kun työpäivän jälkeen pääsi kotiin. Tuli ikävä sitä tunnetta kun viikonloppu tai loma alkaa. Elämä oli vähän sellaista tasapaksua ja harmaata massaa, jolloin toki korostui entisestään kaikki sosiaaliset tapahtumat kuten juhlat. Mutta jotenkin niitä juhliakaan ei koennut ansainneensa, kun ei kerran ollut töissä. Itse saan töistäni sellaista osin pakotettua sosiaalistumista, mitä kotona ollessa ei vaan tule tehtyä. Kotona ollessa ei tule sovittua jokaiselle päivälle tapaamisia ihmisten kanssa, töissä ne tulevat automaattisesti. Itselle ne sosiaaliset kohtaamiset tekevät henkisesti hyvää. Joskus on myös kiva uppoutua jonkun taulukon vääntämiseen, siinäkin tulee sellainen olo että on saanut jotain tehtyä.
Rytmitys ja sosiaalisuus toki totta, mutta varakkaana ilman töitä voi hyvin opiskella kursseja tai ottaa kielitunteja joissa on kotitehtäviä, mennä yhdistystoimintaan, palkata kunto-ohjaajan joka kyttää ja tsemppaa:). Voi ostaa kämpän ja rempata ja uppoutua siihen jne.Työtuttavuudet eivät laadultaan vastaa läheisten tapaamista, vaikka onkin mukava tutustua uusiin ihmisiin.
Ja tämä nyt ei ole mitään "lyttäämistä", toin vain lisää näkökulmia. Moni on kyllä sanonut että kotiäitiys on tylsää ja kaipaa aikuisten seuraa mitä töissä usein on.
Vierailija kirjoitti:
Olen opetus- ja tutkimustyössä yliopistolla.
Palkka 4700 e/kk ei ole kummoinen, mutta saan olla fiksujen nuorten kanssa tekemisissä, kehittää uutta jne. Jatkuvat organisaation uudistukset antaisin kyllä pois, muuten viihdyn erinomaisesti ja tämänkin päivän käytän osittain työntekoon, vaikka lomalla olenkin. Koska kiinnostaa.
Ei ole kummoinen palkka? Haloo.
Me eletään työtä varten, niin se vaan on. Koulutkin käydään, jotta siellä valmennutaan yhteiskunnan rattaiksi jokainen ja työ on jokaisen velvollisuus. Ei elämästä ole tarkoituskaan nauttia, vaan tärkeintä on olla tehokas ja tuottava. Työ vapauttaa.
Jos ei ole töissä niin ihminen makaa vaan sohvassa kalsareissa ja ryyppää. Kyllä kunnon ihminen tykkää käydä töissä.
Tämä kuulostaa ihanalta ja melko lähellä omiakin haaveitani.