Kertokaa kokemuksianne dissosiaatiosta. Kiitos :)

Se on sellaista eräänlaista velttoutta ja masennusta. Pääsin dissosiaatiosta eroon, kun sain yhteyden kehooni ja tunnustelin kroppaani. Myös positiiviset ajatukset auttaa.

Päihdeperheessä olen kasvanut, niinkuin moni muukin ja lapsuutta en halua sen kummemmin muistella.

Olen myös sairastunut lapsena fyysisesti

hyvin vakavasti ja ollut sairaalassa pitkään, kärsin myös aliravitsemuksesta.

En tiedä kuulunko varsinaisesti tähän ketjuun, mutta sain nuorena useasti derealisaatiokohtauksia, niitä saattoi tulla missä vaan, useimmiten kodin ulkopuolella. Maailma muuttui epätodellisen hidastetun tuntuiseksi, äänet tulivat jostain kaukaa ja katsoin kaikkea kuin jostain filmiltä.

Kohtaukset olivat todella pelottavia ja rajoittivat elämää entisestään. Kohtausten sattuessa pyrin heti kotiin ja nukkumaan, herätessä maailma oli taas entisellään. Kun muutin omaan kotiin, näitä kohtauksia ei enää tullut .

Kiinnostaisi pystyykö dissosiaation aikana tajuamaan, että se voi olla sitä, kauanko on kestänyt ja miten siitä esimerkiksi voi palata takaisin?

up

Traumaattisessa käynnistetyssä synnytyksessä muisti meni kun kalvot puhkaistiin ja kipu nousi yhtäkkiä nollasta sataan. Tai pikemminkin tuhanteen. Mieheni sano että olin "normaali" mutta en muista mitään siltä väliltä kun kätilö kysyi haluatko epiduraalin ja epiduraalin laittaja esitteli itsensä. Toinen tyhjä kohta on sillä välillä kun lapsi vietiin pois ja sain sen syliini. Tuossa välissä minun on täytynyt olla heräämössä tms jonkun aikaa? Tuskin ne kärräsivät minut suoraan salista käytävään ja antoivat vauvan syliin? Ei mitään mielikuvaa heräämöstä.

Vierailija kirjoitti:

Traumaattisessa käynnistetyssä synnytyksessä muisti meni kun kalvot puhkaistiin ja kipu nousi yhtäkkiä nollasta sataan. Tai pikemminkin tuhanteen. Mieheni sano että olin "normaali" mutta en muista mitään siltä väliltä kun kätilö kysyi haluatko epiduraalin ja epiduraalin laittaja esitteli itsensä. Toinen tyhjä kohta on sillä välillä kun lapsi vietiin pois ja sain sen syliini. Tuossa välissä minun on täytynyt olla heräämössä tms jonkun aikaa? Tuskin ne kärräsivät minut suoraan salista käytävään ja antoivat vauvan syliin? Ei mitään mielikuvaa heräämöstä.

Siis jouduin sektioon lopuksi, mikä nyt tuosta varmasti tuli selväksi.

Muut näyttävät olevan jättiläisiä, kuin katsoisi vuoria niiden juurelta. Menee yleensä tunnin sisään ohi, muuten ei saata tuntua miltään.

Oireilua ollut lapsesta asti. Muistan ensimmäisen kerran kun olin 5- tai 6-vuotias, tunsin leijailevani jossain katon rajassa kun äiti löi. Senkin jälkeen on ollut depersonalisaatiota sekä derealisaatiota välillä ahdistavissa tilanteissa. Jos on vaikka liikaa ihmisiä ympärillä tms. Kuulo saattaa lähteä välillä täysin, en siis kuule yhtään mitään. Lievemmissä tilanteissa kuulen huonosti ja kaikki tuntuu jotenkin sumuiselta. Joskus näkö meinasi lähteä, näin kaiken liilana ja epäselvänä. Nykyään se on ollut lievempää, en kuitenkaan välttämättä näe kunnolla. Saatan myös sulkea jonkun asian pois mielestäni niin etten näe sitä lainkaan. Esimerkiksi kun yritin katsoa psykoterapeuttia silmiin, en nähnyt hänen päätään. Kun kättelin häntä niin hänen kätensä näytti oudolta, epäselvältä. Välillä kun katson peiliin niin en tunnista itseäni. Tiedän että se olen minä, mutta ei vain näytä tutulta. Joskus kotona ollessani en pysty sisäistämään missä olen, tunnen olevani taas laitoksessa (huostaanotto ei ollut toimiva ratkaisu). Suuren osan elämästäni olen unohtanut. Kärsin takaumista ja välillä en meinaa tietää mikä on totta. Ensimmäisen kerran kun itkin terapeutin vastaanotolla niin olin lähes varma että hän satuttaa. Istuin kauan paikallani pystymättä liikkumaan tai puhumaan. Triggereiden välttely on minulle arkipäivää, ja silti en pysty välttämään kaikkia oireita. Vakava traumatausta. Psykoterapiassa olen käynyt nyt reilut kolme vuotta, todennäköisesti monta vuotta edessä. Jos selviän hengissä niin kauan.

Dissosioin kerran kolme päivää ja ne olivat elämäni kamalimmat kolme päivää. Juttu liittyi siihen että eräs trauma aktivoitui. Dissosiaatiota on vaikea kuvata mutta se tuntui siltä kuin olisin ollut aavistuksen sivussa itsestäni. Niinkuin olisin normaalisti kattila jonka kansi on paikallaan ja yhtäkkiä kansi olisikin mennyt vähän sivuun ja pois paikoiltaan. Se tuntui siltä että näin ei voi elää.

Minulla on seksuaalisuutren liittyvä trauma ja se ilmeni esim siten, että jos erehdyin masturboidessa kuvittelemaan että mies nuolee minua, menetin alapäästäni tuntoaistin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Joskus heräsin ja kuvittelin että raajojeni nivelet olisivat olleet pidemmällä kuin ne olisivat olivat oikeasti. Kuvittelin siis kroppani asennot aivan väärin. Silti hetken se oli totta.

Oliko tuo vain yhden kerran? Oliko sille mitään syytä?

Täällä samaa ja edellisen päivän stressi / aistiylikuormitus oli syynä.

Vierailija kirjoitti:

Tajuatteko olevanne dissosiaatiossa sen aikana?

Dissosiaatiotiloja spontaanistikin kokeneena voin sanoa että aina joo. Dissosiaatiotiloja on kahdenlaisia, sellaisia missä kokemus on todella hieno ja olet että jee, seuraat tekemisiäsi kuin elokuvassa kolmannen persoonan seuraajana. Minuutesi on aivan kuin laivan kapteeni joka käskee kroppaasi tekemään asiaa X seuraavaksi.

Sitten taas huono dissosiaatiotila on inhottava tunne missä kehosi ei ole omasi ja raajasi tuntuvat olevan väärissä paikoissa etkä saa otetta siihen, pitää maadoittua ja saada kosketus todellisuteen eikä panikkiikohtaus ole kaukana. Kaikki nämä poistuvat itsestään.

Tosi nuorena olin jossain taudissa ja kuumeessa. Kaikki asiat näyttivät tosi pieniltä, sitten tosi isoilta ja efekti oli todella aito. Ajatellaan vaikka tilannetta että pidät keittötuolista kiinni mutta olo on kuin olisit kolmemetrinen hujoppi mutta keittiötuoli 20cm pienoismalli ja seuraat tilannetta katonrajasta. Kehon rajat venyy ja paukkuu, huippaakin vähän.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mulla on paljon muistoja lapsuudesta joissa dissosioin. Olen katsonut katon rajasta tilanteita joissa isäni ahdisteli minua. Kun äitini uhkasi viedä minut ja siskoni kasvatuslaitokseen niin näin edessäni punaisen pyörivän, sykkivän pallon. Raajojeni näkeminen liian suurina/pieninä, puheen kuuleminen liian hitaana/nopeana. Noita kaikkia olen kokenut takaumina myös aikuisena. Dissosioin herkästi nykyhetkessä, jos joku ihminen suuttuu voimakkaasti tai yllättäen. Etäännyn tilanteesta, en tunne kehoani. Saatan myös nukahtaa kesken kaiken jos nykyhetkessä tapahtuu äkillisesti jotain pelottavaa. T. 12 vuotta terapiassa käynyt.

Wow, ihan kuin mullakin tuota nukahtamista lukuunottamatta. Varsinkin jalat tuntuu olevan joskus monimetriset enkä saa yhteyttä niihin, ne jotenkin tuntuu halvaantuvan.

Jos dissosiaatio pitäisi piirtää kuvaksi, niin näyttäisi sen Salvador Dalin maalauksen jossa oli pitkäjalkaisia norsuja (tietääköhän kukaan :D.

Mulla mm ihmeellisiä puutumisia ja tuntomuutoksia vasemmalla puolella kasvoja/päätä. Joskus olen katsonut peiliin ja nähnyt kasvojeni vääntyvän ihan muuksi, se oli kuin jostain kauhuleffasta.

Myös jalkani on usein irti maassa, kävelen ilmassa.

Juurikin esim riitatilanteissa dissosioin itseni muualle, muhun ei saa yhteyttä ja saatan menettää puhekykynikin.

Kuinka pääsit terapiaan ja koetko sen auttaneen? Onko sulla diagnoosi ja lääkitys?

Itse en ole ikinä saanut hoitoa tähän vaikka olen vuosia yrittänyt.

Oletko ihan varma, että tuo on dissosiaatiota? Useampikin neurologinen sairaus voi aiheuttaa tuon tapaisia oireita.

Oli vaikea tunnistaa omia kasvoja peilistä, oma ääni tuntui vieraan ääneltä. Näin raajani, mutta ne eivät tuntuneet olevan osa minua. Yhteydet kehon ja mielen välillä olivat poikki eivätkä viestit (kuten tuntoaistimukset) kulkeneet kunnolla. Tällaisessa tilassa olin vuosikausia, enkä edes enää muistanut, että muunlaistakin voisi olla.

Dissosiaatiota on kyllä tosi monenlaista. Voi olla dissosiatiivinen identiteettihäiriö, jossa minuus on jakautunut moniin erilaisiin, eri tunnemuistoja kantaviin persooniin/minäkäsityksiin. Sitten on noita tässäkin ketjussa kuvattuja hetkellisiä kehosta irtaantumisia. Lisäksi voi olla päivästä toiseen jatkuvaa epämääräistä sumuisuutta, sellaista irrallisuuden ja turtuuden tunnetta.

Dissosiaatiota on myöskin se, kun jonkun traumatriggerin tullen taantuu emotionaalisesti johonkin menneisyyden tilanteeseen, esim. riitatilanteessa puolison kanssa aktivoituu joku lapsuudenaikainen tai aiemmasta suhteesta peräisin oleva traumareaktio, eikä enää erota nykyhetkeä menneestä, vaan reagoi kuin olisi siinä menneessä tilanteessa.

Dissosiaatio on sitä, että ihmisen mieli suojelee itseään ikään kuin pistämällä jotain yhteyksiä poikki tai sulkemalla osia ihmisestä. Hermosto ja lihakset reagoivat, jotta sietämättömät viestit eivät kulkisi kehosta tajuntaan (tai toisinpäin). Konkreettisimmillaan tämä on esim. sitä, ettei seksuaalisen trauman aikana tai jälkeen tunne niitä kehonosia, joihin trauma on kohdistunut. Keho ikään kuin lukkiutuu. Kehollisuuden kautta dissosiaatiota voi myös purkaa ja tulla jälleen elävämmäksi, mutta se on raskas ja ajoittain pelottava prosessi, joka vaatii paljon voimavaroja.

Vierailija kirjoitti:

Päihdeperheessä olen kasvanut, niinkuin moni muukin ja lapsuutta en halua sen kummemmin muistella.

Olen myös sairastunut lapsena fyysisesti

hyvin vakavasti ja ollut sairaalassa pitkään, kärsin myös aliravitsemuksesta.

En tiedä kuulunko varsinaisesti tähän ketjuun, mutta sain nuorena useasti derealisaatiokohtauksia, niitä saattoi tulla missä vaan, useimmiten kodin ulkopuolella. Maailma muuttui epätodellisen hidastetun tuntuiseksi, äänet tulivat jostain kaukaa ja katsoin kaikkea kuin jostain filmiltä.

Kohtaukset olivat todella pelottavia ja rajoittivat elämää entisestään. Kohtausten sattuessa pyrin heti kotiin ja nukkumaan, herätessä maailma oli taas entisellään. Kun muutin omaan kotiin, näitä kohtauksia ei enää tullut .

Minulla aivan sama lapsuus ja kohtaukset! Eristäydyin joksikin aikaa kavereistani, kun kohtaukset pelottavat ja pelkäsin, että muut huomaavat. Oli inhottavaa, kun kukaan ei ymmärtänyt, mitä koin ja äitini mielestä kuvittelin ja höpsäsin vain. Olen jo viisikymppinen ja vasta nyt perehtynyt tähän diagnoosiin, kun erään kaverini lapsi kärsii dissosiaatiohäiriöstä. Helpottavaa löytää lapsuudenkokemuksille joku selitys, pitkään pelkäsin, että aivoissani on joku kasvain tms.

Joskus ennen nukahtamista juuri peiton alle mentyä olen tuntenut kuinka raajani ovat turvonneet sellaisiksi jättiläisvaahtokarkeista koostuviksi pahkuroiksi. Tunne on vahva, vaikka tiedän ettei niin ole tapahtunut. Eikä ravistelu tai jalkojen katsominen peiton alla poista tunnetta. Tilanne kyllä menee ohitse tunnissa.

Minulle tällainen ei ole ollut pelottavaa.

Minulla ei ole leijumisen tunteita tai kehollisia tuntemuksia. Eri osat tunnistan oikeastaan ihan siitä mitä teen. Hyvin aktiivinen ja aikaansaava osa suunnittelee ja pistää tuulemaan. Saan siivottua koko talon. Mieheni tunnistaa minussa sen kun persoonallisuus muuttuu ja vaihtuu

Dissosiaatio on minulla kuin olisin eri rooleissa. Välillä on hauskaa kun esimerkiksi jokin kirjoittamani viesti tuntuu vieraalta. Tai että olen sopinut jotain, sitten vaan joudun perumaan.

Minua vaaditaan tilille aika ajoin joistain sanomisista, tuntuu että en se minä ollut. Minun on vaan hyväksyttävä että minussa on erilailla ajattelevia ja tuntevia puolia. Saatan kieltäytyä miehelleni intiimistä kanssakäymisestä välillä puolikin vuotta, jos määrätyt osat minussa on pääsääntöisesti esillä ja vallalla. Onneksi minulla on ymmärtäväinen mies.

"Välillä kun katson peiliin niin en tunnista itseäni. Tiedän että se olen minä, mutta ei vain näytä tutulta."

Minulle tämä myös tuttua. Myös raajani tuntuvat "vierailta". Lisäksi hutera olo esim kävellessä. Eli enemmänkin itselläni depersonalisaatiota. Joku kuvaili dissosiaatiota hyvin, että olo on kuin olisi sivussa itsestään. Tämä on hyvä kuvaus sillä siltä se tuntuu. Kuin joku "asetus" päässä olisi väärin. Olo sumuinen ja etäinen. Inhottava olo minusta. Tuttua itselleni, vaikka melko normaali lapsuus. Kiusaamista kyllä muuten koulussa. Näin mietin että miksi tällä taustalla näitä oloja, kun en omaa mitään perheväkivalta taustaa.

En tiedä onko tää dissosiointia mutta usein riitatilanteissa menen lukkoon ja jotenkin "minä" katoan ja alan toimimaan robottimaisesti. Pystyn siis olemaan tunteettoman oloinen ja vaan hoitamaan ne asiat mitä pitää hoitaa.

Ja jos ahdistava tilanne pahenee niin se menee siihen etten enää pysty kuulla mitä puhutaan. Vaikka kuinka yrittäisin keskittyä mitä ympärillä puhutaan niin jotenkin näen sen kyllä ja jotain ääniä kuulen mutta en ymmärrä mitä sanotaan, ihan kuin jotain vierasta kieltä puhuttaisiin jostain kaukaa.

Ja ahdistavia tilanteita en pysty kovin hyvin palauttamaan mieleen vaikka alkaisin heti tapahtuneen jälkeen käymään niitä läpi. On muistiaukkoja missä olen ollut tai mitä on tapahtunut tai missä järjestyksessä.