Kertokaa kokemuksianne dissosiaatiosta. Kiitos :)

Joskus heräsin ja kuvittelin että raajojeni nivelet olisivat olleet pidemmällä kuin ne olisivat olivat oikeasti. Kuvittelin siis kroppani asennot aivan väärin. Silti hetken se oli totta.

Vierailija kirjoitti:

Joskus heräsin ja kuvittelin että raajojeni nivelet olisivat olleet pidemmällä kuin ne olisivat olivat oikeasti. Kuvittelin siis kroppani asennot aivan väärin. Silti hetken se oli totta.

Oliko tuo vain yhden kerran? Oliko sille mitään syytä?

Muita?

Haluaisin tietää miten se voi ilmetä. Monella eri tavalla?

Olin alle kouluikäinen, 5-6v, kun istuessani kotimme eteisessä olevalla penkillä olinkin yht'äkkiä eteisen katon rajassa katselemassa alaspäin.

Sitä en muista mitä siinä tapahtui, mitä katselin, mutta olin väkivaltaisen alkoholisti-isän lapsi ja elin aikalailla kroonisessa pelossa.

En tiedä miksi muistan tuon kohdan ja kohtauksen, muistanpa vain.

Ja sitten niitä "oikeita" tilanteita joissa menty piiloon, juostu karkuun jne.

Minulle se tuli hirveällä rytinällä. Isäni kuoli, kun olin lapsi. Näin koko tapahtuman. 30 vuotta myöhemmin näin maassa tajuttoman miehen, jota sairaanhoitaja elvytti. Kun tilanne oli ohi ja pääsin kotiin, unohdin että isäni on kuollut. Päähän pamahti lapsen kirkuminen ja ajatukset. En pystynyt miettimään mitään muuta kuin isääni ja hätä oli kauhea. Kun puoliso kertoi, että isäni on kuollut jo kauan sitten, se tuntui yhtä hirveältä kuin ekalla kerralla.

Näitä asioita on ikävä avata, mutta minun ensikokemukseni dissosiaatiosta oli hyvin pelottava. Lievempänä sitä on nykyään päivittäin, koska en ole saanut mörkökaapin ovea enää kiinni. Olen hoidon piirissä.

Mulla on paljon muistoja lapsuudesta joissa dissosioin. Olen katsonut katon rajasta tilanteita joissa isäni ahdisteli minua. Kun äitini uhkasi viedä minut ja siskoni kasvatuslaitokseen niin näin edessäni punaisen pyörivän, sykkivän pallon. Raajojeni näkeminen liian suurina/pieninä, puheen kuuleminen liian hitaana/nopeana. Noita kaikkia olen kokenut takaumina myös aikuisena. Dissosioin herkästi nykyhetkessä, jos joku ihminen suuttuu voimakkaasti tai yllättäen. Etäännyn tilanteesta, en tunne kehoani. Saatan myös nukahtaa kesken kaiken jos nykyhetkessä tapahtuu äkillisesti jotain pelottavaa. T. 12 vuotta terapiassa käynyt.

Vierailija kirjoitti:

Minulle se tuli hirveällä rytinällä. Isäni kuoli, kun olin lapsi. Näin koko tapahtuman. 30 vuotta myöhemmin näin maassa tajuttoman miehen, jota sairaanhoitaja elvytti. Kun tilanne oli ohi ja pääsin kotiin, unohdin että isäni on kuollut. Päähän pamahti lapsen kirkuminen ja ajatukset. En pystynyt miettimään mitään muuta kuin isääni ja hätä oli kauhea. Kun puoliso kertoi, että isäni on kuollut jo kauan sitten, se tuntui yhtä hirveältä kuin ekalla kerralla.

Näitä asioita on ikävä avata, mutta minun ensikokemukseni dissosiaatiosta oli hyvin pelottava. Lievempänä sitä on nykyään päivittäin, koska en ole saanut mörkökaapin ovea enää kiinni. Olen hoidon piirissä.

Kiitos, kun kerroit kokemuksestasi! Jos vielä haluat niin kertoisitko millaista se on lievempänä?

Vierailija kirjoitti:

Mulla on paljon muistoja lapsuudesta joissa dissosioin. Olen katsonut katon rajasta tilanteita joissa isäni ahdisteli minua. Kun äitini uhkasi viedä minut ja siskoni kasvatuslaitokseen niin näin edessäni punaisen pyörivän, sykkivän pallon. Raajojeni näkeminen liian suurina/pieninä, puheen kuuleminen liian hitaana/nopeana. Noita kaikkia olen kokenut takaumina myös aikuisena. Dissosioin herkästi nykyhetkessä, jos joku ihminen suuttuu voimakkaasti tai yllättäen. Etäännyn tilanteesta, en tunne kehoani. Saatan myös nukahtaa kesken kaiken jos nykyhetkessä tapahtuu äkillisesti jotain pelottavaa. T. 12 vuotta terapiassa käynyt.

Kiitos myös kun kerroit.

Olen itseni vieressä katsomassa tilanteita. Joskus joku raajani on näkynyt silmissäni, mutta en ole tunnistanut sen olevan osa minua. Tilanteissa, joissa tulen kohdelluksi kaltoin, menen vieläkin itseni vierelle. Lapsuudessa tätä oli usein, se oli oikeastaan toinen todellisuuteni.

Vierailija kirjoitti:

Kiitos, kun kerroit kokemuksestasi! Jos vielä haluat niin kertoisitko millaista se on lievempänä?

Lievempänä olen paikalla, mutta en läsnä. Toimin robottimaisesti, en tunne mitään. Läheiset huomaavat eron. Saatan nähdä tilanteen jostain muualta, esim katonrajasta enkä sieltä mistä pitäisi. Ensimmäinen oire on minulla aina näkökentän hämärtyminen. Silloin sen voi yleensä keskeyttää vakautusharjoituksilla.

Vierailija kirjoitti:

Mulla on paljon muistoja lapsuudesta joissa dissosioin. Olen katsonut katon rajasta tilanteita joissa isäni ahdisteli minua. Kun äitini uhkasi viedä minut ja siskoni kasvatuslaitokseen niin näin edessäni punaisen pyörivän, sykkivän pallon. Raajojeni näkeminen liian suurina/pieninä, puheen kuuleminen liian hitaana/nopeana. Noita kaikkia olen kokenut takaumina myös aikuisena. Dissosioin herkästi nykyhetkessä, jos joku ihminen suuttuu voimakkaasti tai yllättäen. Etäännyn tilanteesta, en tunne kehoani. Saatan myös nukahtaa kesken kaiken jos nykyhetkessä tapahtuu äkillisesti jotain pelottavaa. T. 12 vuotta terapiassa käynyt.

Wow, ihan kuin mullakin tuota nukahtamista lukuunottamatta. Varsinkin jalat tuntuu olevan joskus monimetriset enkä saa yhteyttä niihin, ne jotenkin tuntuu halvaantuvan.

Jos dissosiaatio pitäisi piirtää kuvaksi, niin näyttäisi sen Salvador Dalin maalauksen jossa oli pitkäjalkaisia norsuja (tietääköhän kukaan :D.

Mulla mm ihmeellisiä puutumisia ja tuntomuutoksia vasemmalla puolella kasvoja/päätä. Joskus olen katsonut peiliin ja nähnyt kasvojeni vääntyvän ihan muuksi, se oli kuin jostain kauhuleffasta.

Myös jalkani on usein irti maassa, kävelen ilmassa.

Juurikin esim riitatilanteissa dissosioin itseni muualle, muhun ei saa yhteyttä ja saatan menettää puhekykynikin.

Kuinka pääsit terapiaan ja koetko sen auttaneen? Onko sulla diagnoosi ja lääkitys?

Itse en ole ikinä saanut hoitoa tähän vaikka olen vuosia yrittänyt.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kiitos, kun kerroit kokemuksestasi! Jos vielä haluat niin kertoisitko millaista se on lievempänä?

Lievempänä olen paikalla, mutta en läsnä. Toimin robottimaisesti, en tunne mitään. Läheiset huomaavat eron. Saatan nähdä tilanteen jostain muualta, esim katonrajasta enkä sieltä mistä pitäisi. Ensimmäinen oire on minulla aina näkökentän hämärtyminen. Silloin sen voi yleensä keskeyttää vakautusharjoituksilla.

Voitko mitenkään "herättää" itseäsi takaisin?

Miten "heräät" tai "palaat"?

Ja tajuatko tuon aikana mitä tapahtuu, tajuatko esim. että olet itse oudossa olotilassa?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mulla on paljon muistoja lapsuudesta joissa dissosioin. Olen katsonut katon rajasta tilanteita joissa isäni ahdisteli minua. Kun äitini uhkasi viedä minut ja siskoni kasvatuslaitokseen niin näin edessäni punaisen pyörivän, sykkivän pallon. Raajojeni näkeminen liian suurina/pieninä, puheen kuuleminen liian hitaana/nopeana. Noita kaikkia olen kokenut takaumina myös aikuisena. Dissosioin herkästi nykyhetkessä, jos joku ihminen suuttuu voimakkaasti tai yllättäen. Etäännyn tilanteesta, en tunne kehoani. Saatan myös nukahtaa kesken kaiken jos nykyhetkessä tapahtuu äkillisesti jotain pelottavaa. T. 12 vuotta terapiassa käynyt.

Wow, ihan kuin mullakin tuota nukahtamista lukuunottamatta. Varsinkin jalat tuntuu olevan joskus monimetriset enkä saa yhteyttä niihin, ne jotenkin tuntuu halvaantuvan.

Jos dissosiaatio pitäisi piirtää kuvaksi, niin näyttäisi sen Salvador Dalin maalauksen jossa oli pitkäjalkaisia norsuja (tietääköhän kukaan :D.

Mulla mm ihmeellisiä puutumisia ja tuntomuutoksia vasemmalla puolella kasvoja/päätä. Joskus olen katsonut peiliin ja nähnyt kasvojeni vääntyvän ihan muuksi, se oli kuin jostain kauhuleffasta.

Myös jalkani on usein irti maassa, kävelen ilmassa.

Juurikin esim riitatilanteissa dissosioin itseni muualle, muhun ei saa yhteyttä ja saatan menettää puhekykynikin.

Kuinka pääsit terapiaan ja koetko sen auttaneen? Onko sulla diagnoosi ja lääkitys?

Itse en ole ikinä saanut hoitoa tähän vaikka olen vuosia yrittänyt.

Tajuatko sen, että sinuun yritetään saada yhteyttä, vaikka et voisi vastata?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mulla on paljon muistoja lapsuudesta joissa dissosioin. Olen katsonut katon rajasta tilanteita joissa isäni ahdisteli minua. Kun äitini uhkasi viedä minut ja siskoni kasvatuslaitokseen niin näin edessäni punaisen pyörivän, sykkivän pallon. Raajojeni näkeminen liian suurina/pieninä, puheen kuuleminen liian hitaana/nopeana. Noita kaikkia olen kokenut takaumina myös aikuisena. Dissosioin herkästi nykyhetkessä, jos joku ihminen suuttuu voimakkaasti tai yllättäen. Etäännyn tilanteesta, en tunne kehoani. Saatan myös nukahtaa kesken kaiken jos nykyhetkessä tapahtuu äkillisesti jotain pelottavaa. T. 12 vuotta terapiassa käynyt.

Wow, ihan kuin mullakin tuota nukahtamista lukuunottamatta. Varsinkin jalat tuntuu olevan joskus monimetriset enkä saa yhteyttä niihin, ne jotenkin tuntuu halvaantuvan.

Jos dissosiaatio pitäisi piirtää kuvaksi, niin näyttäisi sen Salvador Dalin maalauksen jossa oli pitkäjalkaisia norsuja (tietääköhän kukaan :D.

Mulla mm ihmeellisiä puutumisia ja tuntomuutoksia vasemmalla puolella kasvoja/päätä. Joskus olen katsonut peiliin ja nähnyt kasvojeni vääntyvän ihan muuksi, se oli kuin jostain kauhuleffasta.

Myös jalkani on usein irti maassa, kävelen ilmassa.

Juurikin esim riitatilanteissa dissosioin itseni muualle, muhun ei saa yhteyttä ja saatan menettää puhekykynikin.

Kuinka pääsit terapiaan ja koetko sen auttaneen? Onko sulla diagnoosi ja lääkitys?

Itse en ole ikinä saanut hoitoa tähän vaikka olen vuosia yrittänyt.

Pääsin terapiaan melko nopeasti v. 2010. Mieheni oli kuollut äkillisesti vuotta ennen ja se nosti lapsuuden kompleksisen trauman pintaan. Hain aktiivisesti traumaterapeuttia ja löysin terapeutin melko nopeasti. Olen käynyt Kela-terapiassa 2x3vuotta ja muuten olen maksanut terapian omasta kukkarostani. Terapia on monella tapaa pelastanut elämäni. Mutta helppoa traumaterapia ei ole ollut. Diagnoosini ovat sekamuotoinen dissosiaatiohäiriö, ahdistuneisuushäiriö ja kompleksinen ptsd.

Lähdin lapsena aina pakkovaeltamaan kävellen. Aikuisena olen joskus lähtenyt ajamaan pakonomaisesti riidan jälkeen. Muisti pätkii pahasti. En muista useita edes minulle tärkeitä asioita tai tapahtumia. Suorituskyky vaihtelee rajusti. Joskus kasvoni vääristyvät tai hahmotan itseni ja raajani n. 15 cm pienempinä. Stressissä saatan nukahtaa pakonomaisesti. Joskus olen leijunut katossa. Saan todentuntuisia flasbackejä, joista herätessä saatan itkeä räkäposkella. Joskus ympäristö (valo, haju ja lämpötila) voi kuin taikaiskusta, muuttua samaksi kuin yhdessä huoneessa, jossa mua pikkulapsena usein hyväksikäytettiin.

Raajat siis 15 cm pidempiä.

Tajuatteko olevanne dissosiaatiossa sen aikana?

Ja miten palaatte takaisin dissosiaatiosta?

up