Älykäs lapsi turhautuu ja käyttäytyy huonosti, kun älylliset virikkeet puuttuu. Help?

Laita se isän kanssa rassaamaan sitä auton moottoria. Ehkä siinä ei turhaudu, kun kaikkea nippeliä, mutteria saa duunata.

Vierailija kirjoitti:

Laita se isän kanssa rassaamaan sitä auton moottoria. Ehkä siinä ei turhaudu, kun kaikkea nippeliä, mutteria saa duunata.

Lapsen isä ei rassaa auton moottoria koskaan, hän ei ole mitenkään käytännönläheinen ihminen. En tosin minäkään. Ap

Vierailija kirjoitti:

Kuulostaa siltä, että lapsi ei jaksaisi tehdä mitään sellaista, joka ei häntä juuri nyt kovasti kiinnosta. Tämä aiheuttaa ongelmia jatkossakin ja on taito, jota pitäisi harjoitella. Kotona sitä voi harjoitella tekemällä yhdessä lapsen kanssa niitäkin juttuja, joista lapsi ei ole kauhean innostunut. Ei tietenkään koko aikaa, mutta aina välillä sopivan pituisina annoksina.

Ymmärtäisin vielä lapsen turhautumisen, jos päiväkodissa harjoiteltaisiin asioita, jotka lapsi jo osaa - esimerkiksi kirjaimia. Mutta ap:n kuvauksen mukaan ei ole näin, vaan lapsi turhautuu esim. piirtämiseen. Mutta eihän piirtäminen voi koskaan olla liian helppoa. Aina voi tehdä niin hienon tai vaativan piirustuksen kuin osaa, vaikka olisi Picasso.

Vai onko kysymys siitä, että lapsi haluaisi tehdä vain niitä asioita, joissa hän on taitava ja hän kokee piirtämisen vaikeaksi? Tällöinkin olisi hyvä oppia tekemään myös vaikeilta tuntuvia asioita.

Kirjoitin juuri äsken, olen se nepsyn ja taviksen äiti. Tuo kuvaus sopii aika hyvin siihen nepsyyni lapsena. Hän on siis Asperger (tuolloin vielä saattoi saada tuon diagnoosin) ja joustava kuin rautakanki. Teki aivan valtavalla sitkeydellä asioita, joista oli kiinnostunut, mutta kaiken epämukavan tekeminen oli täyttä tervanjuontia. Usein näissä älykkyysjutuissa unohtuu se miten monimuotoista älykkyys on. Poikani oli "perinteisesti" älykäs, siis esim. avaruudellisessa hahmottamisessa, mutta ei diagnoosinsa mukaisesti käsittänyt toisten tunnetiloja ym. Olisi ollut tosi tuhoisaa laittaa häntä aiemmin kouluun jonkin luku- ja laskemistaidon perusteella. Ap:n kannattaisi nyt perehtyä tähän asiaan. Ehkä noita erityislapsidiagnooseja jaellaan nykyään turhankin auliisti, mutta ehkä ap:n kannattaisi lueskella asiallisista lähteistä millaisia mitkäkin nepsyt ovat ja sitten toisaalta perehtyä temperamenttitutkimukseen (esim. Liisa Keltikangas-Järvinen). Kuulostaa minusta, ihan maallikosta, siltä, että jatkossa suurimmat haasteet eivät tule liittymään tehtäväkirjojen riittämättömyyteen vaan tuohon sosiaaliseen puoleen.

Lapselle mukaan vaikka sudokuvihko tms päiväkotiin jos siellä ei ole hänelle mieluisia juttuja.

Päiväkotiin ja alakouluun pitäisi saada kuulustelupeili jonka takaa vanhempi voisi käydä ihan käytännössä havainnoimassa miten lapsi toimii ryhmässä. Olisi hyvin opettavaista puolin ja toisin.

Vierailija kirjoitti:

Päiväkotiin ja alakouluun pitäisi saada kuulustelupeili jonka takaa vanhempi voisi käydä ihan käytännössä havainnoimassa miten lapsi toimii ryhmässä. Olisi hyvin opettavaista puolin ja toisin.

Varsinkin jos lapsi on koulussa kuin enkeli, mutta kotona turhautuu kaiken aikaa.

En lukenut ketjua ehkä ihan tarkkaan, mutta jäin miettimään miten sosiaalinen toiminta lapsella sujuu päiväkodissa? Luin, että ruokailu ja ulkoilu sujuu, entä yhteisleikki, mielikuvitusleikki? Jos näissä on puutteita niihin kannattaisi nyt panostaa, eikä jäädä pyörimään tuon älykkyyden ympärille. Luulisi, että henkilökunnan kanssa puhumalla voisi saada pykälää vaativampia tehtäviä, mutta ei kai niitä nyt koko päivää tehdä. Siis en sano, etteikö kannattaisi tietysti olla iloinen ja ylpeä siitä missä lapsi on hyvä, mutta esim. koulunkäynnin kannalta tuo älykkyys ei ole likikään ainoa asia, joka ratkaisee. Sosiaaliset taidot ovat usein melkeinpä tärkeämpiä. Kotonakin kannattaisi ohjata lasta tekemään myös muuta kuin mihin ns. perinteinen älykkyys liittyy.

Vierailija kirjoitti:

Tämä yhteiskunta sopii parhaiten keskinkertaisuuksille laumaihmisille. Älykkäät ovat usein turhautuneita. Eivät viitsisi millään kuunnella tavisten puheita esim.säästä ja lapsistaan ym.mistä tavikset puhuu. Älykkäät usein vetäytyy omiin oloihinsa ja ovat usein yksinäisiä. Ei niin hyvin käyttäytyvä lapsi on usein fiksu lapsi.

Kaikki tuntemani hyvin älykkäät ihmiset ovat olleet erittäin hyviä kommunikoimaan ns. tavisten kanssa. Heillä oli aina kiinnostavia juttuja, kun tiesivät niin monesta asiasta ja osasivat soveltaa ja tulkita lukemaansa. Tuo mistä puhut kuulostaa sosiopaattisuudelta, tyyliin Sherlock Holmes tai Dr. House.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kuulostaa siltä, että lapsi ei jaksaisi tehdä mitään sellaista, joka ei häntä juuri nyt kovasti kiinnosta. Tämä aiheuttaa ongelmia jatkossakin ja on taito, jota pitäisi harjoitella. Kotona sitä voi harjoitella tekemällä yhdessä lapsen kanssa niitäkin juttuja, joista lapsi ei ole kauhean innostunut. Ei tietenkään koko aikaa, mutta aina välillä sopivan pituisina annoksina.

Ymmärtäisin vielä lapsen turhautumisen, jos päiväkodissa harjoiteltaisiin asioita, jotka lapsi jo osaa - esimerkiksi kirjaimia. Mutta ap:n kuvauksen mukaan ei ole näin, vaan lapsi turhautuu esim. piirtämiseen. Mutta eihän piirtäminen voi koskaan olla liian helppoa. Aina voi tehdä niin hienon tai vaativan piirustuksen kuin osaa, vaikka olisi Picasso.

Vai onko kysymys siitä, että lapsi haluaisi tehdä vain niitä asioita, joissa hän on taitava ja hän kokee piirtämisen vaikeaksi? Tällöinkin olisi hyvä oppia tekemään myös vaikeilta tuntuvia asioita.

Kirjoitin juuri äsken, olen se nepsyn ja taviksen äiti. Tuo kuvaus sopii aika hyvin siihen nepsyyni lapsena. Hän on siis Asperger (tuolloin vielä saattoi saada tuon diagnoosin) ja joustava kuin rautakanki. Teki aivan valtavalla sitkeydellä asioita, joista oli kiinnostunut, mutta kaiken epämukavan tekeminen oli täyttä tervanjuontia. Usein näissä älykkyysjutuissa unohtuu se miten monimuotoista älykkyys on. Poikani oli "perinteisesti" älykäs, siis esim. avaruudellisessa hahmottamisessa, mutta ei diagnoosinsa mukaisesti käsittänyt toisten tunnetiloja ym. Olisi ollut tosi tuhoisaa laittaa häntä aiemmin kouluun jonkin luku- ja laskemistaidon perusteella. Ap:n kannattaisi nyt perehtyä tähän asiaan. Ehkä noita erityislapsidiagnooseja jaellaan nykyään turhankin auliisti, mutta ehkä ap:n kannattaisi lueskella asiallisista lähteistä millaisia mitkäkin nepsyt ovat ja sitten toisaalta perehtyä temperamenttitutkimukseen (esim. Liisa Keltikangas-Järvinen). Kuulostaa minusta, ihan maallikosta, siltä, että jatkossa suurimmat haasteet eivät tule liittymään tehtäväkirjojen riittämättömyyteen vaan tuohon sosiaaliseen puoleen.

Toisaalta empatiaakin voi opetella myöhemmällä iällä tai jostain syystä lapsi antaa itsestään tunnekylmemmän kuvan kuin mitä oikeasti on.

ei kovin älykkäältä kuulosta, jos ei opi edes käyttäytymään

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Eipä ole kehumista, jos kerran on häirikkö. ADHD.

Höpsis. Ajattele jos itse joutuisit olemaan kaiken hereilläoloajan ryhmässä, jossa vain opetellaan lukemaan vaikka sinä osaat jo lukea. Alkaisit sinäkin ennen pitkää häiriköimään.

Olin poikkeuksellisen lahjakas lapsi, opin lukemaan ja kirjoittamaan 3-vuotiaana. Häiriköin kuitenkin koulussa etenkin ala-asteikäisenä. Se tulkittiin pitkästymiseksi. Osasin/opettelin viittä kieltä alakouluikäisenä. Erityisesti kielet ja matemaattiset aineet eivät tuottaneet minulle mitään haasteita. Muistini oli ja on ilmiömäinen, muistin oppikirjan sisällön ulkoa ikuisesti lukemalla sen kerran ja opin kieliä tuosta vain. Kävelin heittämällä sisään kaikkiin kouluihin, joihin olen hakenut.

Aikuisena sain ADHD- ja autismikirjon diagnoosit. Työelämässä tuli seinä vastaan, jolloin oli pakko joko ottaa loparit tai hakeutua tutkimuksiin, joita ei lapsena edes ehdotettu. Lopulta tein molemmat. Minusta ei ole akateemisiin toimistotöihin eikä pitkää keskittymistä vaativiin asioihin. Ainoa asia, jonka turvin pärjäsin koulussa, oli muisti ja hyvä hahmotuskyky: niiden ansiosta tein koko opiskeluaikani pärjäämisen eteen niin olemattoman määrän töitä, etten saanut tuta, miten vähästä oikeastaan kuormitun. Työelämässä taas muistilla tai älyllä ei yksin pärjää vaan pitäisi saada aikaankin jotakin, joka päivä. Pystyn ehkä kahteen tuntiin keskittymistä vaativaa työtä per päivä, mutta se on aivan maksimi. Jos saan tehdä käsillä, saan enemmän aikaan.

Millaisia elämäsi aikuiset olivat, tukivatko? Tiedän yhden vanhan ihmisen jonka tarina on aikalailla tismalleen tuollainen kuin kirjoitat, mutta hänellä oli kova kuri jonka turvin selvisi siihen saakka, että meni naimisiin ja puoliso jatkoi siitä. On ollut ihan hyvä vanhempi lapsilleen ja suorittanut akateemisen loppututkinnon jolla työllistynyt lähes koko työikänsä ajaksi, välillä oli vuosia henkisten ongelmien vuoksi kotona. Ympäristön vaihdos auttoi kuntoutumiseen, kaikki ylimääräiset ärsykkeet pois ja juurikin käsillä tekemistä vastapainoksi. 

Vanhemmat osaltaan jarruttivat sitä, että olisin saanut tarvitsemaani tukea. He eivät halunneet esimerkiksi päästää minua luokanopettajan ehdottamaan erityisryhmään, jossa häiriköintiin oltaisiin voitu puuttua ja keskittymistä harjoitella. Vanhemmat luulivat, että tuen puuttumisesta ei koidu minulle ongelmia, koska pärjäsin. Vanhemmat patistivat opiskeluun ja hyviin arvosanoihin, ja esimerkiksi vieraiden kielten opiskelu oli enemmän heidän tahtonsa kuin omani. Olisin jossain vaiheessa halunnut lopettaakin pari kieltä, mutta vanhemmat suostuttelivat jatkamaan. En silti syytä yksin vanhempiani, en muista että myöskään koulun puolelta olisi koskaan ehdotettu sen selvittämistä, mistä oireiluni johtui. Tosin tämä lienee ollut ainakin ennen yleistä tyttölapsien kohdalla, ja tunnen itsekin monia aikuisena diagnosoituja naisia. Yhdestä asiasta olen vähän katkera vanhemmilleni: ammattikoulu oli heille  mörkö, josta ei puhuttu ja jonne meneminen olisi sallittua vasta sitten, jos ei pääse lukioon. Aloin ajatella näitä asioita kunnolla vasta, kun nuorena aikuisena istuin psykologin tuolissa ja hän kysyi minulta, olenko koskaan oikeasti halunnut työskennellä silloisessa ammatissani.

Minullekin puoliso on arjessa pelastus, koska kodinhoito ja elämänhallinta ovat minulle haastavia asioita varsinkin, jos käyn vielä töissäkin siihen päälle. En esimerkiksi "näe" sotkua enkä huomaa, että minulla on nälkä ennen kuin nälkäkiukku puskee päälle. Lapsia emme ole hankkimassa, vaikka en epäile, ettenkö osaisi olla ihan hyvä vanhempi yhdessä mieheni kanssa. Ainakin koen, että omat lapseni saisivat kokemustaustani ansiosta apua ja tukea aiemmin, jos heillä olisi vastaavia vaikeuksia kuin minulla.

Tylsistyminen on uteliaisuuden alkulähde, ja utelaisuus on älykkyyden ja viisauden lähtökohta. 

Minulla oli lapsuudessa tylsää, ja niinpä ryhdyin lukemaan luontokirjoja, maantiedon kirjoja ja tietosanakirjoja. Ainoa ongelma koulussa oli, että koulun oppikirjat ja tietosanakirjat saattoivat olla tiedon suhteen ristiriidassa, mikä toki oli harvinaista, mutta se esiintyi.

Luonnossa liikkuminen tappaa tylsän olon, ja luonto on äärimmäisen hyvä inspiraation lähde, ja toki liikunta myös parantaa kognitiivista terävyyttä todella paljon. 

Kannattaa opettaa lasta harrastamaan jotain liikuntaa, koska se hyödyllistä myös mielenterveydelle. 

Miksi monilla on sellainen käsitys, että älykkäät ihmiset eivät ole liikunnallisia? Tämä on todellisuudessa myytti, sillä monet todellisuudessa ovat liikunnallisia. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Eipä ole kehumista, jos kerran on häirikkö. ADHD.

Höpsis. Ajattele jos itse joutuisit olemaan kaiken hereilläoloajan ryhmässä, jossa vain opetellaan lukemaan vaikka sinä osaat jo lukea. Alkaisit sinäkin ennen pitkää häiriköimään.

Missä ihmeen ryhmässä? Opettele lukemaan. Kyse oli leikki-ikäisestä kotona.

Oikeasti älykkäät ihmiset keksivät kyllä puuhaa ja kiinnostuksen kohteita. Lahjakas lapsi uppoutuu piirtämään, lukemaan, rakentamaan tms. Useimmat älykkäät viihtyvät hyvin omissa oloissaan. He keksivät ihan itse itselleen haasteita eivätkä odota niitä muilta.

En todellakaan usko, että kyse on liiasta älystä vaan ihan on käytösongelmia lapsella.

Ongelmia ei ole kotona, koska meillä on riittävästi älyllisesti haastavaa tekemistä tarjolla. Ongelmia on nimenomaan hoidossa ryhmässä, kun lapsi osaa jo ne asiat mitä muu ryhmä opettelee. Ulkoilussa ei ole ongelmia sielläkään. Ap

Höpö höpö. Tuon ikäiselle ohjattu toiminta on Max 30min päivässä. Muu aika itse valitsemia pöytäpuuhia, leikkejä, ruokailua, ulkoilua ja nukkarihetki.

Sun pitää kasvattaa sitä lastasi eikä selitellä käytösongelmia älykkyydellä.

T. Päiväkodin täti

Ei tämä ole mikään höpöhöpö. Kotona ei ole ongelmia ja lapsi viihtyy hyvin älyllisesti vaativien asioiden parissa. Hoidosta on kerrottu, että siellä on ongelmia pöytäpuuhissa kun lapsi turhautuu. Ulkoilussa ei ole ongelmia eikä ruokailussa. Miten minun pitää kasvattaa erilailla kun kotona ei ole ongelmia? Siis ihan vilpittömästi kysyn neuvoa. Ap

Tuon ikäisten pöytäpuuhat ovat lähinnä piirtämistä, väritystä ja askartelua. Voit antaa itse positiivista mallia kehumalla lapsen töitä tai vaikka itse tekemällä kotona pieniä töitä lapsen kanssa niin että hänen pitkäjänteisyytensä kehittyy.

Hän on nuorempana piirtänyt ja värittänyt paljon, mutta nyt ne ei niin kiinnosta vaan tykkää tehdä vaikeita tehtäväkirjoja, 1000 palan palapelejä ja sellaista. Niiden parissa on hyvin pitkäjänteinen ja rauhassa. Ap

Kuulostaa siltä, että lapsi pärjää hyvin silloin, kun tekeminen on hyvin rajattua ja ulkoapäin annettua. Hän pystyy esimerkiksi kasaamaan 1000 palaisen palapelin, ratkaisemaan tehtäväkirjaan valmiiksi tehdyn ongelman tai värittämään värityskirjan valmiita kuvia. Hän kuitenkin romahtaa heti, kun pitäisi vaikka piirtää jotain omasta mielikuvituksestaan eikä yksinkertaisesti kykene siihen ja alkaa sitten kiukuttelemaan, kun huomaa, että muut lapset pystyvät johonkin, mihin hän ei. 

En ole mikään asiantuntija ja voi olla, että tulkitsen liikaa yksittäisistä vauvapalstan kommenteista, mutta näillä tiedoilla en pitäisi jotain autismin kirjolle osuvaa mitenkään poissuljettuna. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Eipä ole kehumista, jos kerran on häirikkö. ADHD.

Höpsis. Ajattele jos itse joutuisit olemaan kaiken hereilläoloajan ryhmässä, jossa vain opetellaan lukemaan vaikka sinä osaat jo lukea. Alkaisit sinäkin ennen pitkää häiriköimään.

Tilannetta voi verrata tilanteeseen, että nk normaalilapsi käy koulua, jossa on vain kehitysvammaisia lapsia. Koulun kaikki opetus on suunniteltu heikosti oppivia ja hitaasti oppivia varten. Oppimäärä on hyvin suppea.  Opettaja opettaa samoja asioita päivästä toiseen, viikkoja ja kuukausia...

se oma kauhukara on aina muiden lapsia älykkäämpi vaikka olisi niin tyhmä, ettei osaa edes käyttäytyä kunnolla

Vierailija kirjoitti:

Aika ilkeitä kommentteja. AP:n lapsi kuulostaa mielestäni uteliaalta, ulospäinsuuntautuneelta, määrätietoiselta ja älykkäältä lapselta. Jos on ollut lapsena vetäytyvä ja ujo introvertti, on mielestäni selvää ettei silloin olla oltu suuna päänä vaatimassa vaikeampia tehtäviä, koska se ei sovi henkilön persoonaan. Toiset lapset ovat rohkeampia ja äänekkäämpiä eivätkä lapset aina ymmärrä mitä (ja miten) kaikkea kannattaa sanoa ääneen. Jotenkin ärsyttää, että automaattisesti oletetaan, että ujo lapsi olisi sosiaalisesti älykkäänpi, koska ei kohella samalla tavalla kuin ulospäinsuuntautuneempi lajitoverinsa. On tietysti mahdollista, että ujo kyllä koheltaisi porukassa, mutta on vaan niin hyväkäytöksinen ja muut huomioon ottava, että malttaa olla riehumatta. Todennäköisesti kyse ei kuitenkaan ole niinkään hyväkäytöksisyydestä, vaan arkuudesta ja huonosta itsetunnosta mikä usein sekoitetaan hyviin sosiaalisiin taitoihin.

On myös rohkeita ja äänekkäitä lapsia, jotka on hyvin kasvatettu ts. tietävät milloin olla hiljaa, millon ei ja osaavat olla ryhmässä häiritsemättä muita.

Vierailija kirjoitti:

Opettelin itsenäisesti aritmetiikan 6-vuotiaana ja peruskoulussa silloin aikoinaan, pääsin välitunnille ensimmäisenä, kun olin tehnyt 10 minuutissa kaikki matematiikan tehtävät. 

Koulu oli hieman tylsä paikka minulle myös, mutta vaivuin usein tunneille omiin ajatuksiin, eikä häiriköinyt millään tavalla ketään. 

Suomesssa elämä on mukavampaa kaiken kaikkiaan, kun ei ole turhan välkky. Tästä opettajatkin peruskoulussa varoittivat minua, ja sanoivat suoraan, että olen liian fiksu. Mikä oli totta.

Suomessa menestyy parhaiten, kun on keskinkertainen. 

"Too smart for your own good" ei ole lainkaan hyvä juttu. Ainakaan Suomessa. 

Älykkyys kannattaa salata työpaikalla. Muuten joutuu vaikeuksiin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen opettanut noin 2000 yläkoululaista, ja kyllä tuo, että hyvin älykkäät ovat häiriköitä, on ihan täysi myytti. Yleensä korkeaan älykkyyteen yhdistyy kyky itsehillintään, tekemisensä ja olemisensa suunnitteluun, empatiaan ja vastuun ottamiseen. Nepsyt ovat sitten asia erikseen. Mutta terveet älykkäät oppilaat ovat niitä, jotka ovat rauhallisia, etsivät itse haasteita opettajan tuella, pystyvät odottamaan hitaampiaan jne.

Tämä oli hyvä kommentti. Minulla on kaksi älykästä teinipoikaa, eivät neroja, mutta älykkäitä. Isomman kognitiivisia taitoja on tutkittukin, koska on juuri nepsy. Omalla tuntumallani allekirjoitan näkemyksesi täysin: nepsyn kanssa on aina vaikeaa ja se tietynlainen älykkyyskään ei auta. Älykäs kuopus taas on ollut aina se "luottolapsi", johon opettaja on voinut luottaa (siis näin on sanottu), on sovitteleva ja keksii kompromisseja. Nepsy rullaa koulussa kirjat ja alkaa mölistä, jos ylikuormittuu tai tylsistyy, tavis huokailee hiljaa mielessään. Minulle ovat yhtä rakkaita molemmat, mutta ymmärrän kyllä hemmetin hyvin, jos nepsy on aiheuttanut harmaita hiuksia.

Minäkin olin kouluja käydessäni se opettajien luottolapsi, jota käytettiin esimerkkinä muille. Olin sovitteleva, keksin kompromisseja, olin yhtälailla sekä asianajaja että tuomari (molempia veikattiin tulevaksi ammatikseni), minun sanaan luotti sekä muut lapset että aikuiset. Olen autisti. Kyllä, myös se kuopuksesi saattaa olla. Toivon kyllä täydestä sydämestäni, ettei ole, sillä on iso riski pahaan romahdukseen peruskoulun tai lukion jälkeen jos on. Pyydän sinulta, teinipoikien vanhempi, lue ns. "tyttöjen autismista" (poikia tämän tyypin autismissa ei oikein edes tajuta olevan olemassa), varaudu pahimpaan, toivo parasta. Vaikutat kirjoituksesi perusteella ihanalta ja ymmärtäväiseltä vanhemmalta ja ihmiseltä, pidän peukkuja ettei teille tule uusia ongelmia, jotka toisi lisää harmaita hiuksia. Sivusta, eräs autisti

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kuulostaa siltä, että lapsi ei jaksaisi tehdä mitään sellaista, joka ei häntä juuri nyt kovasti kiinnosta. Tämä aiheuttaa ongelmia jatkossakin ja on taito, jota pitäisi harjoitella. Kotona sitä voi harjoitella tekemällä yhdessä lapsen kanssa niitäkin juttuja, joista lapsi ei ole kauhean innostunut. Ei tietenkään koko aikaa, mutta aina välillä sopivan pituisina annoksina.

Ymmärtäisin vielä lapsen turhautumisen, jos päiväkodissa harjoiteltaisiin asioita, jotka lapsi jo osaa - esimerkiksi kirjaimia. Mutta ap:n kuvauksen mukaan ei ole näin, vaan lapsi turhautuu esim. piirtämiseen. Mutta eihän piirtäminen voi koskaan olla liian helppoa. Aina voi tehdä niin hienon tai vaativan piirustuksen kuin osaa, vaikka olisi Picasso.

Vai onko kysymys siitä, että lapsi haluaisi tehdä vain niitä asioita, joissa hän on taitava ja hän kokee piirtämisen vaikeaksi? Tällöinkin olisi hyvä oppia tekemään myös vaikeilta tuntuvia asioita.

Kirjoitin juuri äsken, olen se nepsyn ja taviksen äiti. Tuo kuvaus sopii aika hyvin siihen nepsyyni lapsena. Hän on siis Asperger (tuolloin vielä saattoi saada tuon diagnoosin) ja joustava kuin rautakanki. Teki aivan valtavalla sitkeydellä asioita, joista oli kiinnostunut, mutta kaiken epämukavan tekeminen oli täyttä tervanjuontia. Usein näissä älykkyysjutuissa unohtuu se miten monimuotoista älykkyys on. Poikani oli "perinteisesti" älykäs, siis esim. avaruudellisessa hahmottamisessa, mutta ei diagnoosinsa mukaisesti käsittänyt toisten tunnetiloja ym. Olisi ollut tosi tuhoisaa laittaa häntä aiemmin kouluun jonkin luku- ja laskemistaidon perusteella. Ap:n kannattaisi nyt perehtyä tähän asiaan. Ehkä noita erityislapsidiagnooseja jaellaan nykyään turhankin auliisti, mutta ehkä ap:n kannattaisi lueskella asiallisista lähteistä millaisia mitkäkin nepsyt ovat ja sitten toisaalta perehtyä temperamenttitutkimukseen (esim. Liisa Keltikangas-Järvinen). Kuulostaa minusta, ihan maallikosta, siltä, että jatkossa suurimmat haasteet eivät tule liittymään tehtäväkirjojen riittämättömyyteen vaan tuohon sosiaaliseen puoleen.

Toisaalta empatiaakin voi opetella myöhemmällä iällä tai jostain syystä lapsi antaa itsestään tunnekylmemmän kuvan kuin mitä oikeasti on.

Empatia on käsittääkseni juuri se mikä lapselle pitää opettaa, ei tule luonnostaan.

Se että lapsi lukee ei tee mitenkään älykästä. Minua huolettaa se että sinä vaadit lapselta enemmän kuin lapsi osaa ja turhautuu. Vie lapsi puistoon leikkimään ja metsään.