Lue keskustelun säännöt.
Miksi 45-60v naisille tulee aina se "alan elää itselleni"-vaihe?
03.01.2023 |
Kun lapset muuttaa kotoa, niin aletaan hehkuttaa tota "nyt on minun aikani!" "nyt alan elää itselleni" jne. :D Lapsettomana en ymmärrä tuota, että onko heillä tavoite alkaa elää itselleen vasta kun ovat vanhempia vai mitä?? Itse olen ainakin elänyt itselleni jo teinistä saakka.
Kommentit (348)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ne on noita naisia jotka uhraavat kaiken toisten eteen, hoitavat jopa miehen pyykit ja ruuat ja sukulaislasten joululahjat. Eivät voi kuvitellakaan menevänsä esim.hotelliin nukkumaan yöksi ja jättävänsä lapsia miehelle. Hukkuvat äitiyteen epäterveellä tavalla. Yleensä naimisissa ns.lapsimiehen kanssa joka joko laiska tai osaamaton. Näille naisille on suuri yllätys että toisenlaisiakin miehiä on olemassa.
Perheen pyykit. Ei se mies mikään perheestä erillinen otus ole. Kaikkien pyykit pestään.
Niin. Tässä puhutaan nyt marttyyriäideistä, jotka pitkälti vastaavat arjen pyörittämisestä ja se mies ei pese niitä perheen pyykkejä.
Pesukone saa olla pyörimässä 24/7 jos aletaan ihmisten pyykkejä eritellä sen mukaan mistä perheenjäsenestä on kysymys. Täysiä koneellisia pestään, ihan sama mitä siellä on.
Nii? Ja sen työn voi myös jakaa niin, että joku muu kuin nainen pesee koko perheen pyykit.
Voi, jos joku muu suostuu. Jos mies ei suostu, ei sitä oikein voi saada niin tekemään kädestä pitämälläkään. Mitä jäävaihtoehdoiksi? Ero? Entä jos ei halua erota sellaisten takia? Mitä voi tehdä? Uhkailla jollain mitä itse ei sitten tee? Kyllä mies osaa kutsua sitä nalkutukseksi ja tekee vielä vähemmän. Entä sitten? Ero? Entä jos ei halua erota edelleenkään? Millä saat aikuisen ihmisen tekemään jos ei halua tehdä?
Nainen voi pestä omat ja lasten vaatteet, mies pesee omansa jos haluaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sitten taas miehille tulee (uudelleen) vauvakuume 40-50-vuotiaana riippumatta siitä, onko heille jo ennestään (isoja ) lapsia vai ei.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Meillä viisi lasta ja kyllä siinä heidän kaikkien vielä asuessa kotona oma aika oli ihan olemnatonta eikä esim. harrastuksiin ollut aikaa. Nyt, kun nuorinkin muutti opiskelemaan ja pois kotoa, on vihdoin omaa aikaa tehdä iltaiisin ja viikonloppuisin mitä haluaa ja tehdä niitä itselleen mieluisia juttuja.
Sama koskee paitsi minua myös aviomiestäni. Nyt voidaan ex tempore lähteä vaikka reissuun ja tehdä muutenkin yhdessä milloin tahansa niitä meille molemmille mieleisiä juttuja. Kiva yhteinen harrastuskin nyt aloitettu.
No näinhän se menee, mutta et varmaankaan julista, että nyt elät itsellesi antaen ymmärtää, että siihen mennessä olet uhrannut elämäsi muille. Vaan toteat eläväsi nyt erilaista aikaa.
Ne lapset kun on tehty ihan omasta itsekkäästä tarpeesta, niin on käsittämätöntä, että tarvitsee korostaa kuinka lasten kasvaessa otetaan omaa aikaa, ihan kuin olisi jossain pakkotyössä ollut vuosikausia.
Mikä siinä on käsittämätöntä, että iloitsee uudesta elämänvaiheesta? Onko sinusta sekin käsittämätöntä kun ihmiset iloitsee eläkkeelle pääsystä vaikka ihan itse ovat valinneet käydä töissä?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ikävää, jos sinulla on tuollaisia kokemuksia, mutta kyllä perhe ja lapset yleensä lisäävät ihmisen hyvinvointia ja onnellisuutta ja tuovat sisältöä elämään. Yksinäisyys taas on musertavaa ja koettelee terveyttäkin.
Itse voin puhua tietenkin vain omasta kokemusestani ja omasta puolestani, mutta joo, onnellisinta on elämä ollut silloin, kun lapset oli pieniä.
Lasten onnellistuttava vaikutus on osoitettu tutkimuksissa.
Varmaan koskee niitä, jotka lapsia ovat halunneetkin.
Nykypäivänä lapsia ei tarvitse tehdä muiden kuin niiden jotka ovat halunneet. Mutta vertailussa lapsettomiin (riippumatta syystä), vanhemmat ovat onnellisempia. Yksilötasolla voi tietysti olla toisin, mutta tilastot sanoo näin.
Se mitä tilastot sanovat, eivät välttämättä ole koko totuus. Kuka tahansa voi vastata kyselyihin mitä haluaa. Lapsia hankkineet ehkä haluavat mieltää itsensä onnellisiksi siksi, koska lapsia ei voi perua.
Ja kun ei voida myöntää, sanotaan että aletaan elää vihdoin itseään varten.
Mä olen 50 ja pienten alakoululaisten äiti. Elin itselleni reilut 40 vuotta, oli ihanaa enkä kadu mitään mutta se ei päihitä tätä vanhemmuuden onnea. Parasta mitä olen ikinä saanut aikaan on nuo lapset ja olen nauttinut äitiydestä enemmän kuin osasin edes villeimmissä unelmissani kuvitella. Kannattaa tosiaan elää molemmat vaiheet itselle sopivassa järjestyksessä.
Niin juuri! Äitiys on parhaimmillaan ihanaa, etenkin jos saa nukkua edes kohtuudella ja lapset on suht terveitä. Tuntuu vaan, että nykyvanhemmat ei kestä sitä, että lasten ja kodin kanssa töitä ja velvoitteita on lähes non-stop, eikä ole niin väljää ja hubaa koko ajan. Vanhemmuus on oikeasti tasapainoisten, kärsivällisten Aikuisten hommaa. Toiset on sitä jo 2-kymppisinä, toiset vasta 40+, kuten minäkin, iäkäs pienten lasten äiti.
Huom. Tässä keskustelussa ei ole kyse "nykyvanhemmista", vaan niistä jotka ovat jo lapsensa kasvattaneet. Eli juurikin teistä 40+ ikäisistä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ikävää, jos sinulla on tuollaisia kokemuksia, mutta kyllä perhe ja lapset yleensä lisäävät ihmisen hyvinvointia ja onnellisuutta ja tuovat sisältöä elämään. Yksinäisyys taas on musertavaa ja koettelee terveyttäkin.
Itse voin puhua tietenkin vain omasta kokemusestani ja omasta puolestani, mutta joo, onnellisinta on elämä ollut silloin, kun lapset oli pieniä.
Lasten onnellistuttava vaikutus on osoitettu tutkimuksissa.
Varmaan koskee niitä, jotka lapsia ovat halunneetkin.
Nykypäivänä lapsia ei tarvitse tehdä muiden kuin niiden jotka ovat halunneet. Mutta vertailussa lapsettomiin (riippumatta syystä), vanhemmat ovat onnellisempia. Yksilötasolla voi tietysti olla toisin, mutta tilastot sanoo näin.
Se mitä tilastot sanovat, eivät välttämättä ole koko totuus. Kuka tahansa voi vastata kyselyihin mitä haluaa. Lapsia hankkineet ehkä haluavat mieltää itsensä onnellisiksi siksi, koska lapsia ei voi perua.
Ja kun ei voida myöntää, sanotaan että aletaan elää vihdoin itseään varten.
Mä olen 50 ja pienten alakoululaisten äiti. Elin itselleni reilut 40 vuotta, oli ihanaa enkä kadu mitään mutta se ei päihitä tätä vanhemmuuden onnea. Parasta mitä olen ikinä saanut aikaan on nuo lapset ja olen nauttinut äitiydestä enemmän kuin osasin edes villeimmissä unelmissani kuvitella. Kannattaa tosiaan elää molemmat vaiheet itselle sopivassa järjestyksessä.
Niin juuri! Äitiys on parhaimmillaan ihanaa, etenkin jos saa nukkua edes kohtuudella ja lapset on suht terveitä. Tuntuu vaan, että nykyvanhemmat ei kestä sitä, että lasten ja kodin kanssa töitä ja velvoitteita on lähes non-stop, eikä ole niin väljää ja hubaa koko ajan. Vanhemmuus on oikeasti tasapainoisten, kärsivällisten Aikuisten hommaa. Toiset on sitä jo 2-kymppisinä, toiset vasta 40+, kuten minäkin, iäkäs pienten lasten äiti.
Katsotaan hei parinkymmenen vuoden päästä mille tuntuu, kun lapset muuttaa kotoa. Voi olla että se onkin ihan kiva. Tai oikeastaan lasten kannalta jopa toivoisi että se on kiva, ja äitikin osaa nauttia elämästään vaikkei lapset enää ole siinä koko aikaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Typerää tehdä lapsia ja väittää etteikö se olisi elämistä itselleen!! Itsekkäistä syistä niitä lapsia tehdään. Kaksoisstandardit tässäkin. Ettekö te nää näitä järjettömyyksiä ollenkaan, vai eikö ego anna myöntää olevansa väärässä?
Totta kai se on valinta, mutta se on 24/7 palvelemista. Vaikka se olisi kuinka kivaa ja "omannäköistä elämää", niin silti sen tarkoituskin on olla vain projekti. Kun se on ohi, voi lopettaa palvelemisen ja muitten miellyttämisen ja alkaa miellyttää vain itseään.
Älä vääristele. Jos lapsia tarvitsee palvella 24/7 ja vielä 18 vuotta, on kasvatuksessa menty aika paljon metsään. Lapsiarki on raskasta muutamia vuosia ja sitten alkaa jäämään aikaa tehdä siinä sivussa melkein mitä vain.
Et tiedä mistä puhut. Tai sitten sulla on lapsia, joista et tiedä mitä ne tekevät.
On minulla ja tiedän varsin hyvin heidän asiansa. Tämä ei kuitenkaan ole mikään TAAKKA joka estää minua elämästä ja nauttimasta siitä. Todella monet uhriutuu omista lapsistaan ja se oksettaa. Ollaan niin avuttomia, että koko elämä menee solmuun niistä lapsista. Kertoisitko esimerkkejä miten ne lapset estää esim normaaleja harrastuksia?
Ei minullekaan lapset ole koskaan olleet taakka tai estäneet elämästä, tuoneet miljoona kertaa enemmän iloa elämään kuin huolta ja murhetta. Mutta kyllä heidän pois muuttonsa on antanut myös paljon lisää omaa aikaa, jos nyt tapaan heitä kerran kahdessa viikossa muutaman tunnin kun ennen aikaa meni ihan ruokapöydän ympärillä keskusteluun vähintäin puoli tuntia päivässä enemmän kuin nyt yksin istuessa. Ja muutenkin halusin olla kotona kun hekin olivat, harrastukset sovitettiin samiinhin aikoihin ja ihan tuo ruuanlaitto, siihen ei nykyisin paljon aikaa mene, vaikka ennenkin siihen osallistui nuorisokin.
Ehkä helpittavinta oli kun ei enää tarvitse valvoa yötä odottaen nuorisoa kotiin, mutta se on oma luonne kysymys, että pesän on oltava täysi ennenkuin voi nukkua.No siis tuliko sinulle yllätyksenä se että joudut valvomaan kun teit lapsia? Jokainen valitsee itse ja riippumatta valinnan vaikutuksista, ne ovat asioita joista uhriutuminen on suoranaista tyhmyyttä. Se on totta että sitä yksinoloa jää enemmän kun lapset muuttaa pois, mutta jos se on sitä mitä olisi halunnut, ei olisi kannattanut TEHDÄ niitä lapsia. En tarkoita tällä sinua vaan yleisesti tätä itselleen elämistä, kun se lasten tekeminen on mitä suuremmissa määrin itselleen elämistä. Joku ostaa talon huonoilla lainaehdoilla ja uhriutuu siitä että joutuu maksamaan lainanhoitokuluja enemmän kuin toinen, eikä saa taloonsa myytyä, niin että saisi maksettua lainansa pois. Kyse on omista valinnoista, ja niistä uhriutumalla on oman itsensä uhri. Se äitikin on ihan tavallinen pulliainen, ei yhtään enempää kuin kukaan muukaan.
Älä jaksa. Lapsiin, kuten elämään muutenkin, liittyy aina yllätyksiä. Vaikka monia asioita voi ennakoida, ihan kaikkea ei voi. Tai tietysti voi aina odottaa pahinta. Silloin saattaa jäädä aika paljon elämää elämättä ja moni hieno elämys kokematta. Elämä ei ole nynnyjen juttu.
Älä itse jaksa vetää yllätyskorttia, kun siitä ei nyt ole kyse. Niin ne hienot kokemukset vesittyy todella tehokkaasti kun elää eläämäänsä uhripositiosta. Nynny uhriutuu eikä ota vastuuta omasta hyvinvoinnistaan, vaan on marttyyri ja tässä syyllistää omia lapsiaan elämättömästä elämästä!
Juuri siitä on kyse. Toisin kuin väität, ihan kaikki asiat eivät ole täysin ihmisen valittavissa. Tämä on turvallisuushakuisen ihmisen harha. Minusta on erittäin hyvä ajatus miettiä elämänsä todennäköisyyksiä, mutta todennäköisyydet ovat silti vain todennäköisyyksiä. Kaikkien katkerimpia ovat kokemukseni mukaan ns. kiltit tytöt, jotka ovat aina tehneet ns. "oikeita valintoja", mutta elämä ei olekaan toiminut "sääntöjen" mukaan.
Kun lähtee pitkään projektiin, kuten avioliitto tai lasten hankinta, alussa voi olla joku käsitys projektiin liittyvistä todennäköisyyksistä. Muuttujia on kuitenkin niin paljon, että usein niitä käsityksiä täytyy muuttaa matkan varrella. Vaatii rohkeutta ja hyvää itseluottamusta ryhtyä sellaiseen.
Jotkut eivät koskaan ryhdy, vaan haukkuvat sivusta. Se on heidän valintansa.
Tämä on se mitä en ymmärrä. Minulla ei ole mitään sitä vastaan että joku haluaa olla lapseton, mutta miksi pitää sitten haukkua äitejä, nälviä ja lällätellä kuin pikkukakara jos joku kehtaa olla joskus väsynyt tai turhautunut lapsiperhe-elämään? Tulee mieleen että ei ehkä ollakaan ihan sinut sen oman valinnan kanssa, ja hakemalla haetaan niitä negatiivisia puolia vanhemmuudesta, vaikka sitten roikkumalla perhe-elämän haasteita käsittelevissä keskusteluissa haukkumassa muita.
Aika harva ketää äitejä haukkuu. Jengi ei vain jaksa kuunnella lisääntyneiden loputonta valitusta itse valituista ongelmista elämässään.
Jos tahallasi haluat pilata vuosikausiksi elämääsi lisääntymällä, niin se on oma valinta. Turha valittaa asiasta
Jos et jaksa kuunnella perhe-elämän haasteista niin miksi roikut täällä niistä keskustelemassa ? Anna olla semmoisten asioitten joista et mitään ymmärrä, ja keskity vaikka ihan omaan elämääsi. Mikä siinä on niin vaikeaa?
Vierailija kirjoitti:
Yleensä mies myös heivataan tuossa kohtaa kun huomataan että se on yksi pelkkä riippakivi
Just luin tota ketjua missä miehen PITÄÄ elättää perhe ja jakaa rahat tasaisesti, kun itse tienaa enemmän.
Sit kun se perhe on elätetty ja linnut lentänyt pesästä, niin siinä vaiheessa mies on pelkkä riippakivi.
Mielenkiintoista.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Suurinosa tytöistä kasvatetaan elämään muille, palvelemaan ja uhrautumaan. Moni ajattelee että en minä ainakaan, kyllä minä elän vain itselleni, mutta 99% ovat vain sokeita sille ja vain tarkempi tarkastelu paljastaa tämän. Jos ei ole lapsia ja puolisoa niin sitten mielistellään kavereita, vanhempia, työkavereita, pomoa, naapureita, ketä vaan.
psssttt, se on peitenimi ilmiölle jossa on tapahtunut rupsahtaminen ja käyttöpäivä muutenkin mennyt jo vuosia sitten ja mies heittänyt kulahtaneen akkansa pihalle, sitten niiden akkojen pitää epätoivon vimmalla selittää voimaantumistaan vaikka todellisuudessa niitä ketuttaa koko ajan niin, että on näkö lähteä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
jepjepjoo kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Yleensä mies myös heivataan tuossa kohtaa kun huomataan että se on yksi pelkkä riippakivi
Just luin tota ketjua missä miehen PITÄÄ elättää perhe ja jakaa rahat tasaisesti, kun itse tienaa enemmän.
Sit kun se perhe on elätetty ja linnut lentänyt pesästä, niin siinä vaiheessa mies on pelkkä riippakivi.
Mielenkiintoista.
Heivattasko se just nimenomaan sen takia pois ettei ole elättänyt ja osallistunut tasapuolisesti. Oletko tätä vaihtoehtoa miettinyt?
Vierailija kirjoitti:
No johtuisko siitä, että niitä lapsia on hoidettava ja huollettava, eikä aikaa itselle, omille toiveille ja haluille välttämättä jää lainkaan?
No mutta eikö ne lapset ole olleet niitä omia toiveita ja haluja?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Varsin kattavastihan jo tähän vastattiin ketjussa.
Voin vain vahvistaa, että todellakin se p:n sietokyky vain loppuu jossain 40+ iässä ja kun on lähes koko elämänsä hoitanut muita ja laittanut muut etusijalle, voi tulla tarve huolehtia välillä itsestäänkin.
Tämä on luonnollista ja tervettä, ei kukaan jaksa, eikä pysty elämään koko ajan vain muita varten.
Lapseni ovat nyt teinejä ja huomaan olevani väsynyt, todella väsynyt.
Ihmettelen välillä, kuka oikein olenkaan ja mitä oikeasti haluan elämässäni.
Mieheni on se tyypillinen tapaus, joka taantui lapseksi itsekin lasten synnyttyä ja olen tehnyt kovasti töitä pitääkseni perheen kasassa ja pystyssä.
Ehkä olisi pitänyt erota jo vuosia sitten, mutta lapsesta saakka minuun iskostettu syyllisyys ja suorittaminen pitivät minut tiukasti perheen kasassa pitävänä huolehtijana ja huoltajana.
Kun teinit lähtevät opiskelemaan, lähden minäkin omaan elämääni, johon ei enää kuuluu raataminen, ikuinen huoltaminen ja huolehtiminen.
Tyhjäksi jäät.
Nykyään moni eroaa siinä vaiheessa, kun lapset muuttavat pois. Sitä vaan huomaa, ettei ole mitään yhteistä, vuodet on vieneet eri suuntiin.
Toinen ehkä haluaa elää uutta nuoruutta tai ehkä molemmatkin.
Ajatus, että joutuisi iäkkäänä huolehtimaan lähes vieraaksi muuttuneesta puolisosta, kun tämä vaikka dementoituu, ei houkuta.
Rakkaus ei kaikilla kestä. Silloin on viisasta etsiä sitä muualta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Eihän se muiden tarpeiden täyttämisestä täyttynyt elämä ole mennyt mitenkään hukkaan. Itselleni se oli ihanaa aikaa, vaikka olin tietty välillä väsynyt siihen. En uhrautunut äitiydelleni, vaan opiskelin toisen tutkinnon, tein töitä jne. Siitä huolimatta koen, että nyt alkaa todella aika itselle. Voi olla elämänsä vapaamatkustaja tavallaan, kun enää tekee vain yhtä työtä. Mietin, että jos ei lapsia olisi, olisi tää ollut sitä samaa työelämän putkea. Ei ne hotelliviikonloput tai golflomat oikein riittäis tuomaan merkitystä mulle. Jos olisin niitä tehnyt lastenhoidon sijasta, pitäisi mun luoda itseni uudelleen varmaan silloinkin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Niin, sinä olet elänyt koko elämäsi vain itsellesi, ja et ymmärrä, miksi joku, joka ei ole elänyt koko elämäänsä vain itselleen, haluaa jossain vaiheessa elää vain itselleen? Ovat hekin varmaan nuorina, ennen lasten syntymää, eläneet vain itselleen. Mutta sitten tuli se elämänvaihe, jolloin keskityttiin lapsiin, ja omat tarpeet jäivät ikään kuin sivuun.
Tosin minä suurperheen äitinä ihmettelen, miksi se "itselleen eläminen" pitää aloittaa vasta lasten muutettua omilleen. Minulla kuopus on 10v, ja olen jo lisännyt sitä itselleni elämistä jonkin verran. Eli pystyn jo ottamaan aika paljon omaa aikaa. Onneksi mieheni ymmärtää elämänmuutostarpeeni, joten häntä minun ei tarvitse jättää.
Tuohan on tyhmää järjestää itsensä tilanteeseen, jossa omat tarpeet jää sivuun. Miksi ei voi elää normaalisti niin, että muiden ja omat tarpeet pysyy tasapainossa?
Ja mitenhän tämäkin onnistuu?
Siten, että jättää ne kakarat hankkimatta, jos se tuntuu itselle epämieluisalta ja raskaalta taakalta. Olemme jo vuosikymmeniä eläneet maassa ja yhteiskunnassa, jossa lisääntyminen on täysin vapaaehtoista ja ehkäsyä on saatavilla ihan jokaiselle.
Vanhemmuus on aina lähtökohtaisesti raskasta. Sulla on vuosikausia olentoja, jotka takertuvat sinuun ja vaativat jatkuvasti kaikenlaista fyysistä ja psyykkistä palvelua. Etkä sä voi hylätä niitä, koska se on vastoin kaikkea sitä mitä ympäristö ja sinä itsekin odotatte sinulta. On pakko vaan kestää, vaikka 40 asteen kuumeessa kaitsea sitä lapsilaumaa. Ja se miespuolinen aikuinen voi perheessä helposti vetäytyä sivuun ja jättää kaikki vaimolle, koska kulttuurisesti häntä ei samalla tavalla syyllistetä itsekkyydestä. Siitä huolimatta minä kuten moni muukin halusi välttämättä käydä sen läpi. En yhtään kadu viiden lapsen hankkimista ja hyvin raskaita vuosia. Mutta nyt kun he eivät enää tarvitse minua, niin mies ilmestyy vinkumaan, että nyt täytyy hänelle tarjota täydelliset siivous- ja seksipalvelut. Viimeksi mainituista ei saa itse mitään irti, äijä haluaa vaan maata selällään ja hoidattaa kaikki hommat minulla. Juu ei, nyt elän todellakin vain itselleni ja toi äijä saa jäädä. Näin siitä huolimatta, että olen uskovainen ja pidän avioeroa syntinä. Mutta mielenterveys ei kestä alistua paskaan suhteeseen. Mies ei ole vauva, jota minun pitäisi alistua hoitamaan.
Oletko ajatellut, miten paljon lapsianne on vahingoittanut se, että ovat joutuneet näkemään tuollaista parisuhde- ja perhe-elämää?
Vissin kai viimeinenkin lapsi lentänyt pesästä ja oppinut pärjäämään ilman lapsuuskoti/ lähikasvattajaa?
Vierailija kirjoitti:
Kun kotona asuu lapsia niin lapset ovat etusijalla.
Aivan.
T. 3 aikuisen lapsen äiti
Eikö kaikista tule vanhemmiten itsekkäämpiä, ainakin suuremmasta osasta?
Miksi kaikkeen pitää aina saada jokin selitys?
Voi, jos joku muu suostuu. Jos mies ei suostu, ei sitä oikein voi saada niin tekemään kädestä pitämälläkään. Mitä jäävaihtoehdoiksi? Ero? Entä jos ei halua erota sellaisten takia? Mitä voi tehdä? Uhkailla jollain mitä itse ei sitten tee? Kyllä mies osaa kutsua sitä nalkutukseksi ja tekee vielä vähemmän. Entä sitten? Ero? Entä jos ei halua erota edelleenkään? Millä saat aikuisen ihmisen tekemään jos ei halua tehdä?