Millaisia ihmisiä lapsuudenperheessäsi haukuttiin?
Kommentit (101)
Ei ole ollut tapana haukkua ketään.
Vierailija kirjoitti:
Hämmentävää. Oletin, että ketju olisi täynnä kommentteja, joissa todetaan se luonnollinen asia, ettei ihmisiä haukuta ryhminä tai yksilöinä. Avautuipa outo maisema kanssaihmisiin.
Niin minäkin oletin. Ap
Naisia, jotka passaavat ja paapovat miehiä.
Ei ketään. Mun lapsuudenperheessä arvostettiin ihmisiä, ei haukuttu.
Nyt kun mietin, niin ei ketään. Tai no venäläisiä isä ryssitteli aina, että sen verran kuitenkin.
Läskejä, hitaita, niitä jotka luulee liikaa itsestään, toisaalta myös laiskoja, epämenestyneitä, alkoholisteja, huonohermoisia, kälättäjiä ja selittäjiä. Äitini vihasi kaikkia, mutta erityisesti läskejä.
67 jatkaa: unohdin hempukat ja isän sulaiset listasta sekä ei - uskovat.
Isä:
- tyhmiä ja tekopyhiä, lähinnä letkautteli
Äiti:
- kotiäitejä
- matalasti koulutettuja
- ahneita
- valmiina kaiken ostavia (kun eivät itse osaa tehdä)
Huvittavaa on, että äiti on itse ahne. Vieläkin kieltää ostamasta mitään valmiina ja pitäisi viedä hänen leipomuksiaan ja esitellä omana.... Mä taas en koe mitään häpeää sanoa, että leipominen mulle on leipomokäynti tai kaupan pakastepullat. Äiti kauheasti hätääntyy, että kyllä hän tekee ja voit antaa ymmärtää, että olet itse tehnyt. Ylipäätään ei käsitä, miksi mä häpeämättömästi olen tumppaheikki keittiötöissä. Oikeasti en ole, osaan kyllä jonkin verran. Kokemuksen puutetta kyllä ja vanhemmiten olen lopettanut sen vähänkin, koska olen laiska ja en pidä ruuanlaitosta tai leipomisesta.
Vierailija kirjoitti:
Hämmentävää. Oletin, että ketju olisi täynnä kommentteja, joissa todetaan se luonnollinen asia, ettei ihmisiä haukuta ryhminä tai yksilöinä. Avautuipa outo maisema kanssaihmisiin.
Niinpä niin. Olen itse yrittänyt toimia omien lasteni kanssa ihan toisin eli en todellakaan naura jonkun repsottavalle paidanhelmalle tai tuhahtele hiusten värjäyksille. Huomioi siis, että emme me vastanneet itse ole vanhemmiltamme pyytäneet rumaa käytöstä, ennemmin olemme saaneet yrittää pyristellä irti siitä mallista.
Äiti haukkui isälle aina työkavereitaan ja välillä venäläisiä.
Lähes kaikkia vanhempien tuttavia (heidän edessään esitettiin aurinkoista, mutta kun selkänsä käänsivät, niin pahan puhuminen alkoi), erityisesti työkavereita, naapureita sekä sukulaisia, varakkaita ja oppineita ihmisiä, uskovaisia uskonnosta riiippumatta, ruotsinkielisiä ja RKP:tä äänestäviä (asuimme ruotsinkielisellä paikkakunnalla), keskustalaisia (heitä syytettiin 90-luvun lamasta) tai muuten maaseudun ihmisiä, oikeistolaisia.
Ja ei, ei kuulosta kovin positiivisilta ihmisiltä. En ole enää väleissä.
Minua. Tyttölasta. Jaksoivat aina pilkata ja naureskella. Jollei ollut mitään uutta pilkattavaa, niin muistelivat ilolla vanhoja. Isoveljeä ei vastaavasti saanut kiusata mitenkään, mutta hän sai vapaasti kiusata minua. Tämä vaikutti minuun niin etten tuntenut olevani minkään arvoinen. Siihen aikaan ei puhuttu mistään masennuksesta, mutta myöhemmin, jo aikuisena käsitin että se väsymys ja se ettei mikään huvittanut tai kiinnostanut johtui syvästä masennuksesta. Ihottuma johtui stressistä. Muutenkin huomasi vanhenpien puheistaettä tytöt ovat alenpiarvoisia.
Ei ketään, ei ainakaan meidän lasten kuullen. Päinvastoin vanhemmat opettivat, että ketään ei saa haukkua koska se on kiusaamista ja väärin. Kerran jäin kiinni siitä kun haukuin kaverien kanssa yhtä naapurissa asunutta kehitysvammaista tyttöä, menetin rangaistukseksi muutaman viikon viikkorahat ja karkkipäivän karkit, minulle pidettiin puhuttelu siitä, että ketään ei saa haukkua ja minut käskettiin mennä soittamaan kyseisen tytön kodin ovikelloa, pyytämään tyttöä ovelle ja pyytämään häneltä anteeksi kun olin kiusannut häntä. Jälkeenpäin sain tietää, että hänen vanhempansa olivat kertoneet vanhemmilleni, että kuinka olin ainoa lapsi, joka oli pistetty kysymään tuolta tytöltä anteeksi kiusaamista, vaikka muutkin naapuruston lapset kiusasivat häntä ja näiden vanhemmat tiesivät siitä. Eli ilmeisesti niiden perheiden vanhempien mielestä oli hyväksyttävää haukkua toista kehitysvamman takia.
En muista että olisi haukuttu ketään. Olimme sillä lailla erikoisia että meille opetettiin tietyt käytöstavat.
Vierailija kirjoitti:
En muista että olisi haukuttu ketään. Olimme sillä lailla erikoisia että meille opetettiin tietyt käytöstavat.
Minä vuonna tuo oli erikoista ?
Ei ketään. Kiinnitin tähän huomiota vasta, kun miniä kertoi arvostavansa sitä, ettei meillä puhuta koskaan pahaa muista. Tajusin, etteivät vanhempanikaan haukkuneet koskaan ketään. Miehen isä oli kuollut, kun tapasimme, mutta hänen äitinsä suhtautui aika suvaitsevaisesti muihin.
Vierailija kirjoitti:
Tämä on kyllä mielenkiintoinen kysymys! Lapsuudenperheestähän sitä saa kuitenkin mallin sille miten muista puhutaan ja toisaalta olettamuksen siitä, miten muut suhtautuvat myös minuun. Jos vanhemmat arvostelevat kaikkia, niin millainen vaikutus sillä on lapsen minäkäsitykseen ja ihmissuhteisiin? Ja miten herkästi lapset myös aistivat vanhempien suhtautumisen muihin ihmisiin!
Tämä! Opin, että ihmiset ajattelevat toisista ihan todella ilkeästi, ruotivat kaikki piirteet ja juoruavat selän takana, vaikka kuinka olisivat kasvotusten mukavia. Oma äitini tykkäsi lisäksi kertoa minulle, mitä kaikkea ilkeää muut juuri minusta varmasti ajattelevat.
Ihmisten tapaaminen ja julkisilla paikoilla liikkuminen oli minulle todella ahdistavaa pitkälle aikuisuuteen, häpesin itseäni koko ajan. Sitten jossakin vaiheessa aloin hahmottaa, että eivät esim. tuttavani ja työkaverini puhu yhtään kenestäkään ikikuunapäivänä sillä tavalla kuin lapsuudenkodissani oli tavallista.
Isä haukkui rokkareita tai pikemminkin sitä musiikkia, kun ei voinut ymmärtää sellaista mölyä.
Molemmat tuhahtelivat vähän hienostelijoille ja turhantärkeille
Olem 60- luvun lapsi. Siihen aikaan ei ollut yleistä muitten haukkuminen. En lapsena kuullut ikinä vanhempieni haukkuvan ketään. En myöskään 70- luvulla.
Isän puolen sukulaisia, monia tuttavia, lihavia (äiti oli reilusti ylipainoinen), meikkaavia/"hienostelevia" naisia; naisia, joilla on yhdistelmäsukunimi, muodikkaasti pukeutuvia, minua.