Masennus ja ihmisten "hoitovinkit" : Mene lenkille! Leivo jotain!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Muutaman masentuneen henkilön tunteneena, olen pannut merkille että he pyörivät ajatuksissaan ja teoissaan koko ajan siinä minäminäminä-ajattelussa ja valittamisessa. Sen sijaan, että havahtuisivat toimimaan ja sen oman navan ulkopuoliselle elämälle. Liekkö syy vai seuraus mitä tulee pahaan oloon.. mitä tulee parannuskeinoihin, niin eikös jotain tutkimuksia ole ollut suoliston mikrobien yhteydestä masennukseen (?). Eli jos syö hyvin ja toi mikrobisto on terveellistä/sitä ajetaan terveellisempään suuntaan ruokavaliolla, myös olon voi olettaa kohenevan joiltain osin.

Moni masentunut on myös etukäteen päättänyt, että liikunta esim kävelyllä käynti ei auta. No mitä sitten. En ole kuullut, että se tilannetta pahentaisikaan. Eli just do it! Ei kukaan vaadi kymppiä juoksemaan, mutta rutiininomaisesti ensin korttelin ympäri sitten vähän pidemmälle. Liikunta auttaa positiivisesti aivokemiaan. Ehkä se jopa helpottaa masentuneen tilannetta.

Toki se vaatii sieltä sängystä nousemista ja keskittymistä muuhun kuin pahaan oloon. Keskittymistä askelten ottamiseen. Ja siis muuta kävelyllä käyntiin ei tarvita. Ehkä jonakin päivänä masentunut huomioi ympäröivää maailmaa, luontoa ja voi hetkellisesti jopa paremmin.

Minä en pidä liikunnasta, ja kävelemistä suorastaan vihaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ongelma masentuneiden hoidossa on usein se, että he ovat niin sisäänpäinkääntyneitä etteivät halua ottaa vinkkejä ja tapoja vastaan joilla esimerkiksi muut masentuneet ovat parantuneet tai helpottaneet oloaansa. Mutta se lienee yksi masennuksen oire. 

Vaikeasti masentuneen käyttäytyminen ja hoito ovat erilaisia kuin lievästä masennuksesta kärsivän käyttäytyminen ja hoito. Eli keinot, jotka toimivat lievästi masentuneelle, eivät välttämättä toimi vaikeasti masentuneelle.

Olisi hyvin hyödyllistä, jos masennuksesta keskusteltaessa kerrottaisiin niin suoraan kuin mahdollista, minkä asteisesta sairaudesta on kysymys. Se selventäisi keskustelua paljon, jos puhuttaisiin edes suunnilleen samasta asiasta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ihmiset eivät tahdo olla ilkeitä, vaan ovat neuvottomia. Kokemuksia on yhdestä masentuneesta läheisestä ja voin sanoa, että olen aivan loppuun imetty. Masentunut ei tahdo tehdä mitään, mikä voisi edistää vointia. Masentunut tahtoo vain päivästä toiseen valittaa, olla katkera maailmalle ja olla huonolla tuulella. Vain masentuneen ongelmat ovat kamalia, muilla ei ole koskaan mitään ongelmia. 

Sulla on siis kokemusta yhdestä masentuneesta läheisestä, ja sen pohjalta teet päätelmiä siitä, millaisia masentuneet yleisesti ovat?

Masentunut haluaisi kyllä jaksaa tehdä asioita ja olla kiinnostunut niistä, mutta masennus estää sen. Osaatko kuvitella tilaa, jossa tunne-elämäsi latistuu ja olet ihan turta? Se on yhtä kuin masennus. Masennus ei ole niinkään surua, vaan tunnottomuutta. Motivaatio syntyy tunteista, siitä että joku tuntuu joltain. Kun mikään ei tunnu miltään, on vaikea löytää syitä tehdä mitään.

Voit olla varma, että yksikään masentunut ei halua olla siinä tilassa, jossa on. Masennus aiheuttaa sitä kielteisyyttä ja valittamista. Se ei ole tahtokysymys.

Jokainen voi puhua siitä omasta kokemuksestaan käsin, mutta monet kokemukset sekä masentumisesta että masentuneen lähellä olemisesta voivat olla yleispäteviä. Ei se, että masentunut ei tunne mitään, poista sitä, että masentuneen läheinen voi olla aivan loppuun kaluttu.

Eli älä hyökkää kommentoijan kimppuun.

Sinulta haluaisin kysyä, ovatko kaikki masentuneet (tai edes itse tuntemasi) joilla on se tila, joka aiheuttaa sitä kielteisyyttä ja valittamista, hoidon piirissä? Ja jos, niin minkälaisen hoidon?

Koska se ei ole ok eikä oikein, että ihminen joka tarvitsisi hoitoa, ei ota sitä vastaan (eli hankkiudu hoidon piiriin) vaan kaataa sen oman pahan olonsa siltä osin tietoisesti muiden päälle.

Se on eri asia, jos ihminen on terapian ja/tai lääkehoidon piirissä, mutta prosessi on vielä kesken (tai lääkitys ei auta). Silloin läheisiltä vaaditaan kärsivällisyyttä, ja heiltä saa sitä myös vaatia. Tai jos on jonossa vaikkapa psykoterapiaan. Silloinkaan ei auta kuin odottaa.

Mutta jos aikuinen ihminen on masentunut eikä itse tee sille asialle mitään, silloin ollaan ongelmissa. Silloin menee läheisiltä sekä voimat että hermot, kun se omassa psyyken liassa märehtiminen vie tilan ja kaiken hapen kaikkien muiden ihmisten asioilta. (Anteeksi kun sanon rumasti, mutta asia pitää alleviivata.)

Sanoin rumasti niitä kohtaan, jotka ovat masentuneita mutta eivät hankkiudu avun piiriin. Tarkoitukseni ei ollut hyökätä kommentoijaa kohtaan. Paitsi tietenkin, jos hän on masentunut mutta ei hanki itselleen apua. Silloin rumasti sanominen, ikävä kyllä, osui kohteeseen.

Odottelen vastausta kysymykseeni.

Olen hakenut itse masennukseeni apua jo lapsesta saakka. Se avun saaminen ei ole niin automaatio mitä luullaan.

Olet ansainnut pahaa elämääsi, jos koet että sinulla on oikeus sanoa rumastu yhtään kenellekään masentuneelle.

Voi kun lapsesi saisi kokea miltä tuntuu kuunnella rumaa puhetta kun on sairas ja uupunut.

Toivotaan että hän saa kokea sen mitä sinä teet muille.

Kiitos kommentistasi. En tiedä, pitäisikö kiittää myös sangen epäinhimillisistä toiveistasi suuntaani. Että olen ansainnut pahaa elämääni? Voi toki olla, mutta entä jos se paha on jo ollut elämässäni? En tiedä. Olen siis tuo, joka kirjoitti ex-ystävästä, joka valitti vuosia asioista, jotka hänellä olivat loppujen lopuksi paljon paremmin kuin itselläni. Olen tuosta ihmissuhteesta jonkin verran traumatisoitunut. Siksi seuraan näitä keskusteluja. Tunnen monia eri tavoilla masentuneita, ja olen pyrkinyt parhaani mukaan olemaan heille läsnä ja myös auttamaan (paitsi kuuntelemalla myös esim. käymässä kaupassa, tarjoamaani siivousapua ei ole otettu vastaan), mutta tuo yksi ystävyyssuhde teki minulle jotakin pahaa. Ilmeisesti niin pahaa, että minä puhun nyt niin rumasti, että minulle toivotaan pahaa.

Tiedän jotenkuten, miten vaikeaa on saada masennukseen apua. Minä en kohdistanut noita rumia sanojani yhteenkään sellaiseen ihmiseen, joka on yrittänyt saada itselleen ammattiapua tai joka on ammattiavun piirissä. Ilmiselvästi en onnistunut kirjoittamaan riittävän selkeästi, kun sanoin, että jos on avun piirissä tai odottaa apua, silloin ei auta läheistenkään muuta kuin odottaa ja että sitä voidaan heiltä odottaa.

Mutta olen itse tilanteessa, jossa apua hakematon läheinen kuormitti minua vuosien ajan niin paljon, että tämän keskustelun perusteella päättelen, että saattaisin hyötyä ammattiavusta itsekin. Niin pahan trauman tuo läheisen hoitamaton sairaus aiheutti.

Toivon sinulle kaikkea hyvää, vaikka tämänkin viestin jälkeen toivoisit minulle ja jälkipolvilleni pahaa.

Todellakin toivon sitä lapsellesi mitä sinä teet muille. Se on sinulle aidosti oikein.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mikä se toimiva hoitovinkki ap:n mielestä olisi?

Itse toivuin psykoottisesta masennuksesta (alkuun tietenkin lepäsin jo lääkityksen vuoksi 3-4kk)

juurikin pakottamalla itseni hiljalleen tekemään asioita.

Liikuin paljon luonnossa, pidin päivärytmistä kiinni ja palasin työelämään ilman terapioita tai kuntoutuksia.

Tuon jälkeen jo 15 vuotta työelämässä, ainoa sairausloma on ollut vuosi sitten sairastetun Koronan vuoksi.

No olisiko kuitenkin niin, että se pahin vaihe meni ohi nimenomaan lääkkeiden ja levon avulla ja aloit tehdä asioita vasta sen jälkeen? Masennuksessa on eri vaikeusasteita ja nämä "mene lenkille ja leivo" -neuvot toimivat lähinnä lievien masennustilojen hoitoon tai helpottamaan toipumista sitten, kun pahin on jo ohi.

Useampana vuonna minulla on ollut keskivaikea masennus, ilmeisesti. Aiempina kertoina se, että ymmärsin mistä on kyse sai minut pikkuhiljaa lisäämään rutiineja arkeeni, ensin aamusuihku, sitten aamiainen säännölliseksi, ulkoilu ja muut ruokailut säännöllisiksi. Lisäsin muutaman kerran viikossa kirjastossa käynnin ja kirjojen lukemisen, joiden avulla turha palstalla roikkuminen väheni huomattavasti ja se auttoi myös toipumisessa.

Ilmeisesti olen useamman kerran kärsinyt masennuksesta, mutta vasta noin vuosi sitten sain lääkäriltä diagnoosin, koska nyt en ymmärtänyt edes epäillä masennusta vaikka merkit olivat selvät, ateriat jäivät väliin tiskivuori kasvoi ja en edes muistanut milloin olin viimeksi käynyt suihkussa. Tällä kertaa sain lääkityksen ja keskusteluapua. Yritän vieläkin saada rutiineja elämääni ja olo vaihtelee.

Kaikilla niillä hyvillä neuvoilla alkaa tässä vaiheessa olla merkitystä ja ne ulkoilut sun muut auttaa ihan oikeasti. Pakotan välillä itseni tekemään tiettyjä asioita, koska tiedä, että kerran tehtynä kynnys tehdä toisenkin kerran alenee. Mielestäni siis tässä vaiheessa, kun vointi on pikkuisen parempi, myös oma tahto parantua tulee tarpeeseen. Se kuuluisa "ottaa itseään niskasta."

Psykiatrinen terveyden hoitaja on minulle korostanut sosiaalisten suhteiden ylläpitoa. Minulle se auttaa, ja tiedän varmuudella, että seurani kelpaa kavereilleni. En myöskään valita oikeastaan mistään. Yksi kaveri aina keskusteluissa manaa millaikseksi maailma on mennyt ja kuinka kaikki menee huonosti. Minä olen meistä kahdesta se, joka etsii valopilkkuja kaikesta ja yrittää huumorilla keventää keskustelua.

En ole itse kohdannut yhtään masentunutta, joka valittaisi aina tai keskittyisi itseensä, siksi nämä jotkut kommentit masentuneen raskaudesta ihmetyttää. Toisaalta tuntemiani masentuneita on vain viisi kappaletta, mutta onhan sekin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ihmiset eivät tahdo olla ilkeitä, vaan ovat neuvottomia. Kokemuksia on yhdestä masentuneesta läheisestä ja voin sanoa, että olen aivan loppuun imetty. Masentunut ei tahdo tehdä mitään, mikä voisi edistää vointia. Masentunut tahtoo vain päivästä toiseen valittaa, olla katkera maailmalle ja olla huonolla tuulella. Vain masentuneen ongelmat ovat kamalia, muilla ei ole koskaan mitään ongelmia. 

Sulla on siis kokemusta yhdestä masentuneesta läheisestä, ja sen pohjalta teet päätelmiä siitä, millaisia masentuneet yleisesti ovat?

Masentunut haluaisi kyllä jaksaa tehdä asioita ja olla kiinnostunut niistä, mutta masennus estää sen. Osaatko kuvitella tilaa, jossa tunne-elämäsi latistuu ja olet ihan turta? Se on yhtä kuin masennus. Masennus ei ole niinkään surua, vaan tunnottomuutta. Motivaatio syntyy tunteista, siitä että joku tuntuu joltain. Kun mikään ei tunnu miltään, on vaikea löytää syitä tehdä mitään.

Voit olla varma, että yksikään masentunut ei halua olla siinä tilassa, jossa on. Masennus aiheuttaa sitä kielteisyyttä ja valittamista. Se ei ole tahtokysymys.

Jokainen voi puhua siitä omasta kokemuksestaan käsin, mutta monet kokemukset sekä masentumisesta että masentuneen lähellä olemisesta voivat olla yleispäteviä. Ei se, että masentunut ei tunne mitään, poista sitä, että masentuneen läheinen voi olla aivan loppuun kaluttu.

Eli älä hyökkää kommentoijan kimppuun.

Sinulta haluaisin kysyä, ovatko kaikki masentuneet (tai edes itse tuntemasi) joilla on se tila, joka aiheuttaa sitä kielteisyyttä ja valittamista, hoidon piirissä? Ja jos, niin minkälaisen hoidon?

Koska se ei ole ok eikä oikein, että ihminen joka tarvitsisi hoitoa, ei ota sitä vastaan (eli hankkiudu hoidon piiriin) vaan kaataa sen oman pahan olonsa siltä osin tietoisesti muiden päälle.

Se on eri asia, jos ihminen on terapian ja/tai lääkehoidon piirissä, mutta prosessi on vielä kesken (tai lääkitys ei auta). Silloin läheisiltä vaaditaan kärsivällisyyttä, ja heiltä saa sitä myös vaatia. Tai jos on jonossa vaikkapa psykoterapiaan. Silloinkaan ei auta kuin odottaa.

Mutta jos aikuinen ihminen on masentunut eikä itse tee sille asialle mitään, silloin ollaan ongelmissa. Silloin menee läheisiltä sekä voimat että hermot, kun se omassa psyyken liassa märehtiminen vie tilan ja kaiken hapen kaikkien muiden ihmisten asioilta. (Anteeksi kun sanon rumasti, mutta asia pitää alleviivata.)

Sanoin rumasti niitä kohtaan, jotka ovat masentuneita mutta eivät hankkiudu avun piiriin. Tarkoitukseni ei ollut hyökätä kommentoijaa kohtaan. Paitsi tietenkin, jos hän on masentunut mutta ei hanki itselleen apua. Silloin rumasti sanominen, ikävä kyllä, osui kohteeseen.

Odottelen vastausta kysymykseeni.

Olen hakenut itse masennukseeni apua jo lapsesta saakka. Se avun saaminen ei ole niin automaatio mitä luullaan.

Olet ansainnut pahaa elämääsi, jos koet että sinulla on oikeus sanoa rumastu yhtään kenellekään masentuneelle.

Voi kun lapsesi saisi kokea miltä tuntuu kuunnella rumaa puhetta kun on sairas ja uupunut.

Toivotaan että hän saa kokea sen mitä sinä teet muille.

Oletpa inhottava. Millainen sairas psyko toivoo jollekin viattomalle pahaa? Juuri tuollaiset itsekeskeiset minäminä-ihmiset.

Voisiko olla, että näitä neuvoja antavilla on itsellään kokemusta? Itse sairastin vaikeaa (/keskivaikeaa) masennusta reilu 5 vuotta ja kaverina vähän muitakin mt-ongelmia. Kyllä se säännöllinen liikunta ja terveellinen ruoka lopulta nosti sieltä suosta. Nuo kun ovat tapoja kohdella itseään lempeästi, arvostavasti, rakastavasti. Usein niitä asioita, mitä ei ehkä ole saanut lapsuudessa/muuten muilta ihmisiltä. Kerran kun alkaa kohdella itseään hyvin, ei niitä tarvitsekaan muilta

Mutta toisaalta olen huomannut, että masentuneitakin on kahdenlaisia: niitä jotka pyrkivät sieltä suosta pois ja niitä jotka kokee etteivät itse voi vaikuttaa omaan elämäänsä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Muutaman masentuneen henkilön tunteneena, olen pannut merkille että he pyörivät ajatuksissaan ja teoissaan koko ajan siinä minäminäminä-ajattelussa ja valittamisessa. Sen sijaan, että havahtuisivat toimimaan ja sen oman navan ulkopuoliselle elämälle. Liekkö syy vai seuraus mitä tulee pahaan oloon.. mitä tulee parannuskeinoihin, niin eikös jotain tutkimuksia ole ollut suoliston mikrobien yhteydestä masennukseen (?). Eli jos syö hyvin ja toi mikrobisto on terveellistä/sitä ajetaan terveellisempään suuntaan ruokavaliolla, myös olon voi olettaa kohenevan joiltain osin.

Moni masentunut on myös etukäteen päättänyt, että liikunta esim kävelyllä käynti ei auta. No mitä sitten. En ole kuullut, että se tilannetta pahentaisikaan. Eli just do it! Ei kukaan vaadi kymppiä juoksemaan, mutta rutiininomaisesti ensin korttelin ympäri sitten vähän pidemmälle. Liikunta auttaa positiivisesti aivokemiaan. Ehkä se jopa helpottaa masentuneen tilannetta.

Toki se vaatii sieltä sängystä nousemista ja keskittymistä muuhun kuin pahaan oloon. Keskittymistä askelten ottamiseen. Ja siis muuta kävelyllä käyntiin ei tarvita. Ehkä jonakin päivänä masentunut huomioi ympäröivää maailmaa, luontoa ja voi hetkellisesti jopa paremmin.

Minä en pidä liikunnasta, ja kävelemistä suorastaan vihaan.

En minäkään saa useimmista liikuntamuodoista kuin pahan olon. Jotkut ketkä saavat hyvän olon, kuvittelee, että se on kaikkien kohdalla samanlaista mitä heillä.

Minulle löytyi yksi liikuntamuoto joka tuo hyvän olon. Ja onneksi löytyi. Olisin todella huonossa kunnossa ilman sitä. Harmi vaan kun sitä ei voi täällä missä asun, harrastaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ihmiset eivät tahdo olla ilkeitä, vaan ovat neuvottomia. Kokemuksia on yhdestä masentuneesta läheisestä ja voin sanoa, että olen aivan loppuun imetty. Masentunut ei tahdo tehdä mitään, mikä voisi edistää vointia. Masentunut tahtoo vain päivästä toiseen valittaa, olla katkera maailmalle ja olla huonolla tuulella. Vain masentuneen ongelmat ovat kamalia, muilla ei ole koskaan mitään ongelmia. 

Sulla on siis kokemusta yhdestä masentuneesta läheisestä, ja sen pohjalta teet päätelmiä siitä, millaisia masentuneet yleisesti ovat?

Masentunut haluaisi kyllä jaksaa tehdä asioita ja olla kiinnostunut niistä, mutta masennus estää sen. Osaatko kuvitella tilaa, jossa tunne-elämäsi latistuu ja olet ihan turta? Se on yhtä kuin masennus. Masennus ei ole niinkään surua, vaan tunnottomuutta. Motivaatio syntyy tunteista, siitä että joku tuntuu joltain. Kun mikään ei tunnu miltään, on vaikea löytää syitä tehdä mitään.

Voit olla varma, että yksikään masentunut ei halua olla siinä tilassa, jossa on. Masennus aiheuttaa sitä kielteisyyttä ja valittamista. Se ei ole tahtokysymys.

Jokainen voi puhua siitä omasta kokemuksestaan käsin, mutta monet kokemukset sekä masentumisesta että masentuneen lähellä olemisesta voivat olla yleispäteviä. Ei se, että masentunut ei tunne mitään, poista sitä, että masentuneen läheinen voi olla aivan loppuun kaluttu.

Eli älä hyökkää kommentoijan kimppuun.

Sinulta haluaisin kysyä, ovatko kaikki masentuneet (tai edes itse tuntemasi) joilla on se tila, joka aiheuttaa sitä kielteisyyttä ja valittamista, hoidon piirissä? Ja jos, niin minkälaisen hoidon?

Koska se ei ole ok eikä oikein, että ihminen joka tarvitsisi hoitoa, ei ota sitä vastaan (eli hankkiudu hoidon piiriin) vaan kaataa sen oman pahan olonsa siltä osin tietoisesti muiden päälle.

Se on eri asia, jos ihminen on terapian ja/tai lääkehoidon piirissä, mutta prosessi on vielä kesken (tai lääkitys ei auta). Silloin läheisiltä vaaditaan kärsivällisyyttä, ja heiltä saa sitä myös vaatia. Tai jos on jonossa vaikkapa psykoterapiaan. Silloinkaan ei auta kuin odottaa.

Mutta jos aikuinen ihminen on masentunut eikä itse tee sille asialle mitään, silloin ollaan ongelmissa. Silloin menee läheisiltä sekä voimat että hermot, kun se omassa psyyken liassa märehtiminen vie tilan ja kaiken hapen kaikkien muiden ihmisten asioilta. (Anteeksi kun sanon rumasti, mutta asia pitää alleviivata.)

Sanoin rumasti niitä kohtaan, jotka ovat masentuneita mutta eivät hankkiudu avun piiriin. Tarkoitukseni ei ollut hyökätä kommentoijaa kohtaan. Paitsi tietenkin, jos hän on masentunut mutta ei hanki itselleen apua. Silloin rumasti sanominen, ikävä kyllä, osui kohteeseen.

Odottelen vastausta kysymykseeni.

Olen hakenut itse masennukseeni apua jo lapsesta saakka. Se avun saaminen ei ole niin automaatio mitä luullaan.

Olet ansainnut pahaa elämääsi, jos koet että sinulla on oikeus sanoa rumastu yhtään kenellekään masentuneelle.

Voi kun lapsesi saisi kokea miltä tuntuu kuunnella rumaa puhetta kun on sairas ja uupunut.

Toivotaan että hän saa kokea sen mitä sinä teet muille.

Kiitos kommentistasi. En tiedä, pitäisikö kiittää myös sangen epäinhimillisistä toiveistasi suuntaani. Että olen ansainnut pahaa elämääni? Voi toki olla, mutta entä jos se paha on jo ollut elämässäni? En tiedä. Olen siis tuo, joka kirjoitti ex-ystävästä, joka valitti vuosia asioista, jotka hänellä olivat loppujen lopuksi paljon paremmin kuin itselläni. Olen tuosta ihmissuhteesta jonkin verran traumatisoitunut. Siksi seuraan näitä keskusteluja. Tunnen monia eri tavoilla masentuneita, ja olen pyrkinyt parhaani mukaan olemaan heille läsnä ja myös auttamaan (paitsi kuuntelemalla myös esim. käymässä kaupassa, tarjoamaani siivousapua ei ole otettu vastaan), mutta tuo yksi ystävyyssuhde teki minulle jotakin pahaa. Ilmeisesti niin pahaa, että minä puhun nyt niin rumasti, että minulle toivotaan pahaa.

Tiedän jotenkuten, miten vaikeaa on saada masennukseen apua. Minä en kohdistanut noita rumia sanojani yhteenkään sellaiseen ihmiseen, joka on yrittänyt saada itselleen ammattiapua tai joka on ammattiavun piirissä. Ilmiselvästi en onnistunut kirjoittamaan riittävän selkeästi, kun sanoin, että jos on avun piirissä tai odottaa apua, silloin ei auta läheistenkään muuta kuin odottaa ja että sitä voidaan heiltä odottaa.

Mutta olen itse tilanteessa, jossa apua hakematon läheinen kuormitti minua vuosien ajan niin paljon, että tämän keskustelun perusteella päättelen, että saattaisin hyötyä ammattiavusta itsekin. Niin pahan trauman tuo läheisen hoitamaton sairaus aiheutti.

Toivon sinulle kaikkea hyvää, vaikka tämänkin viestin jälkeen toivoisit minulle ja jälkipolvilleni pahaa.

Todellakin toivon sitä lapsellesi mitä sinä teet muille. Se on sinulle aidosti oikein.

Et edes tajua hävetä

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Muutaman masentuneen henkilön tunteneena, olen pannut merkille että he pyörivät ajatuksissaan ja teoissaan koko ajan siinä minäminäminä-ajattelussa ja valittamisessa. Sen sijaan, että havahtuisivat toimimaan ja sen oman navan ulkopuoliselle elämälle. Liekkö syy vai seuraus mitä tulee pahaan oloon.. mitä tulee parannuskeinoihin, niin eikös jotain tutkimuksia ole ollut suoliston mikrobien yhteydestä masennukseen (?). Eli jos syö hyvin ja toi mikrobisto on terveellistä/sitä ajetaan terveellisempään suuntaan ruokavaliolla, myös olon voi olettaa kohenevan joiltain osin.

Moni masentunut on myös etukäteen päättänyt, että liikunta esim kävelyllä käynti ei auta. No mitä sitten. En ole kuullut, että se tilannetta pahentaisikaan. Eli just do it! Ei kukaan vaadi kymppiä juoksemaan, mutta rutiininomaisesti ensin korttelin ympäri sitten vähän pidemmälle. Liikunta auttaa positiivisesti aivokemiaan. Ehkä se jopa helpottaa masentuneen tilannetta.

Toki se vaatii sieltä sängystä nousemista ja keskittymistä muuhun kuin pahaan oloon. Keskittymistä askelten ottamiseen. Ja siis muuta kävelyllä käyntiin ei tarvita. Ehkä jonakin päivänä masentunut huomioi ympäröivää maailmaa, luontoa ja voi hetkellisesti jopa paremmin.

Minä en pidä liikunnasta, ja kävelemistä suorastaan vihaan.

En minäkään saa useimmista liikuntamuodoista kuin pahan olon. Jotkut ketkä saavat hyvän olon, kuvittelee, että se on kaikkien kohdalla samanlaista mitä heillä.

Minulle löytyi yksi liikuntamuoto joka tuo hyvän olon. Ja onneksi löytyi. Olisin todella huonossa kunnossa ilman sitä. Harmi vaan kun sitä ei voi täällä missä asun, harrastaa.

Ei minulle tule mistään liikunnasta mitään "fiilistä". Uskon että meitä on aika paljon. Silti liikun, koska se ylläpitää hyvinvointia, terve keho. Ei kaikesta tarvitse nauttia.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Korkean toimintakyvyn masennusta ( hoidan työni, kotini, eläimeni mutta oikeasti toivoisin saavani syövän ja kuolevani) potevana uskon ettei juuri kukaan ulkopuolinen tiedä tilaani. Mies ehkä mutta hän taas ei ymmärrä mistään mitään, vaan on sitä mieltä että olen vain hankala kun en halua lähteä kaikenmaailman tyhjänpäiväisiin kissanristiäisiin, en halua kutsua vieraita, en halua lähteä baariin. Hänen mielestään olen vain epäsosiaalinen.

Monesti kuultu neuvo on että tee jotain mistä sinulle tulee hyvä mieli. Juuri mistään ei vaan tule hyvää mieltä. 

Mitä apua olet hakenut korkean toimintakyvyn masennukseesi?

Lääkitykseen en usko, sitä on kokeiltu joskus, vieroitusoireet olivat helvetilliset. Psyk. sh:n kanssa keskustelusta tuli vain tunne että hän pyörittelee silmiään "kylläpä sulla nyt on vaikeaa".

Vältän ihmisiä/tilanteita, jotka ahdistavat. Tilaisuuksia joissa pitäisi olla hauska ja näppärä vaikkei pätkääkään kiinnostaisi. Kävelen pitkiä lenkkejä metsässä yksin koiran kanssa. Pyöräilen, en tosin talvella. Menen mökille yksin. Luen. Yritän nukkua riittävästi.

Kuulostaa siltä, että sinulle voisi olla hyötyä terapiasta. Jos sinulla vain suinkin on varaa, eli pystyt priorisoimaan psyykkisen hyvinvointisi vaikkapa jonkun harrastuksen edelle, kannattaisi etsiä terapeuttia. Kela-korvatun terapian terapeutit ovat nyt kortilla, mutta ymmärtääkseni omalla rahalla maksaen (toki Kela-tuetusta terapiastakin pitää maksaa jonkin verran itse) terapeutteja on paljon enemmän "markkinoilla". Tunnen yhden masentuneen, joka eri syistä ei halunnut hakeutua Kela-tuettuun terapiaan vaan etsi terapeutin ja maksoi terapiansa itse. Pienituloinen, mutta puolisonsa tuki osin taloudellisesti ja ihminen jätti muut maksulliset harrastukset ja eli säästeliäästi. Arvostan suuresti tuota ystävääni, ja olen myös nähnyt, miten myönteisesti muutaman vuoden terapia häneen on vaikuttanut. Ennen kaikkea hän on päässyt eroon tässäkin ketjussa mainitusta uhriajattelusta ja on saanut paljon aiempaa enemmän voimavaroja käyttöönsä.

Toki kaikilla ei vain ole varaa maksaa terapiasta, mutta joissain tapauksissa jostain muusta asiasta pihistäminen voi hyvinkin olla sen väärtti, että elämänlaatu nousee pitkällä tähtäimellä.

Voimia sinulle, toivottavasti voit pian paremmin.

Vierailija kirjoitti:

Voisiko olla, että näitä neuvoja antavilla on itsellään kokemusta? Itse sairastin vaikeaa (/keskivaikeaa) masennusta reilu 5 vuotta ja kaverina vähän muitakin mt-ongelmia. Kyllä se säännöllinen liikunta ja terveellinen ruoka lopulta nosti sieltä suosta. Nuo kun ovat tapoja kohdella itseään lempeästi, arvostavasti, rakastavasti. Usein niitä asioita, mitä ei ehkä ole saanut lapsuudessa/muuten muilta ihmisiltä. Kerran kun alkaa kohdella itseään hyvin, ei niitä tarvitsekaan muilta

Mutta toisaalta olen huomannut, että masentuneitakin on kahdenlaisia: niitä jotka pyrkivät sieltä suosta pois ja niitä jotka kokee etteivät itse voi vaikuttaa omaan elämäänsä.

Mun mielestä on tärkeintä ymmärtää, että jos ei tee mitään pyrkiäkseen pois suosta niin se ei ole mikään oma valinta, vaan sairauden oire. Silloin kyse vakavammasta muodosta. Syyllistämisen voisi siis lopettaa.

Vierailija kirjoitti:

Masennutken syyt on usein traumaattisissa kokemuksissa. Siitä, että ihmistä ei ole kohdattu rakkaudella. Pelkkä kuuntelu ja myötätunnon osoittaminen auttaa masennukseen enemmän, kuin neuvojen latelu. Silloin tulee tunne, että on tullut kuulluksi ja nähdyksi. Jos taas joku alkaa vain heti neuvoja (toisen elämää, tilannetta jne on mahdoton kenenkään toisen tietää täysin) kuuntelematta ensin, tulee tunne ettei taaskaan tullut nähdyksi, kuulluksi, toista ei kiinnosta. Neuvoja kannattaa antaa sitten, kun niitä pyydetään. Monesti pelkkä puhuminen jo auttaa kummasti, olkaa siis pelkkänä kuuntelevana korvana ainakin alkuun!

Puhuminen, empatia ja kuunteleminen auttaa kyllä tiettyyn pisteeseen asti, kun ihminen haluaa purkaa pahaa oloaan ja tarvitsee ystävää, mutta oman kokemukseni perusteella moni masentunut on ajanut itsensä sellaiseen tilaan että ajatusketjut ovat epärealistisen negatiivisia ja ratkaisuja on vaikea nähdä. Silloin kyllä tarvitaan ulkopuolisen neuvoa eikä se ole aina pahitteeksi silloinkaan, kun neuvoa ei ole erikseen pyydetty. Ei kaikki masentuneet ikinä pyydä neuvoja, he päinvastoin voivat olla vahvasti siinä uskossa ettei kukaan heitä ymmärrä tai voi auttaa eikä maailmassa ole neuvoja, jotka heidän elämäänsä voisivat parantaa. Kuka tahansa ei-masentunut tajuaa, että tuollaisessa tilanteessa puhuu se sairaus eikä se ihminen, joka varmaan ottaisi apua vastaan kunhan sitä annettaisiin.

Viime aikoina on tullut paljon tutkimustietoa siitä, että liikunta auttaa masennukseen yhtä hyvin tai jopa paremmin kuin jotkut masennuslääkkeet. Samoin suoliston kunnolla ja hyvän ravinnolla on suuri vaikutus mieleen.

Joten, jos olet masentunut, syö säännöllisesti ja terveellisesti ja harrasta vaikka päivittäistä tunnin reipasta kävelyliikuntaa, mielellään luonnon lähellä. Vielä parempi, jos saat mukaan ystävän 🙂

Vierailija kirjoitti:

Masennutken syyt on usein traumaattisissa kokemuksissa. Siitä, että ihmistä ei ole kohdattu rakkaudella. Pelkkä kuuntelu ja myötätunnon osoittaminen auttaa masennukseen enemmän, kuin neuvojen latelu. Silloin tulee tunne, että on tullut kuulluksi ja nähdyksi. Jos taas joku alkaa vain heti neuvoja (toisen elämää, tilannetta jne on mahdoton kenenkään toisen tietää täysin) kuuntelematta ensin, tulee tunne ettei taaskaan tullut nähdyksi, kuulluksi, toista ei kiinnosta. Neuvoja kannattaa antaa sitten, kun niitä pyydetään. Monesti pelkkä puhuminen jo auttaa kummasti, olkaa siis pelkkänä kuuntelevana korvana ainakin alkuun!

Näin juuri. Lisäisin vielä, että itselleenkin saa olla salliva ja empaattinen. Usein masentunut näkee itsensä vaativan suoritusyhteiskunnan tuomitsevin silmin, mikä vahvistaa mitättömyyden ja merkityksettömyyden kokemusta.

Jos tähän vielä lähipiirin hyvää tarkoittavat cheerleaderit tulevat kertomaan, millä kaikella toiminnalla saadaan elämään valot ja tehot päälle, on kierre valmis. Masentuneesta tuntuu yhä paskemmalta.

Lihas kehittyy levossa, jousi jännittyy vedossa. Molempia tarvitaan, mutta masentuneelle ensisijaista on sallia rauha levähtää. Sallimalla tekemättömyyden ilman pitäisi-pitäisi-pakkoa, saattaa löytyä se omaehtoinen aktivoituminen. Ja siinä vaiheessa suihku, ruokailu ja unirytmin ylläpito ovat oikein hyviä toimeliaisuuksia.

Vierailija kirjoitti:

Mikä se toimiva hoitovinkki ap:n mielestä olisi?

Itse toivuin psykoottisesta masennuksesta (alkuun tietenkin lepäsin jo lääkityksen vuoksi 3-4kk)

juurikin pakottamalla itseni hiljalleen tekemään asioita.

Liikuin paljon luonnossa, pidin päivärytmistä kiinni ja palasin työelämään ilman terapioita tai kuntoutuksia.

Tuon jälkeen jo 15 vuotta työelämässä, ainoa sairausloma on ollut vuosi sitten sairastetun Koronan vuoksi.

Ei sinulla kyllä mitään oikeaa tai todellista psykoottista masennusta ole ollut. Ihan turha väittää muuta, tuota sepustustasi ei kukaan usko.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Muutaman masentuneen henkilön tunteneena, olen pannut merkille että he pyörivät ajatuksissaan ja teoissaan koko ajan siinä minäminäminä-ajattelussa ja valittamisessa. Sen sijaan, että havahtuisivat toimimaan ja sen oman navan ulkopuoliselle elämälle. Liekkö syy vai seuraus mitä tulee pahaan oloon.. mitä tulee parannuskeinoihin, niin eikös jotain tutkimuksia ole ollut suoliston mikrobien yhteydestä masennukseen (?). Eli jos syö hyvin ja toi mikrobisto on terveellistä/sitä ajetaan terveellisempään suuntaan ruokavaliolla, myös olon voi olettaa kohenevan joiltain osin.

Moni masentunut on myös etukäteen päättänyt, että liikunta esim kävelyllä käynti ei auta. No mitä sitten. En ole kuullut, että se tilannetta pahentaisikaan. Eli just do it! Ei kukaan vaadi kymppiä juoksemaan, mutta rutiininomaisesti ensin korttelin ympäri sitten vähän pidemmälle. Liikunta auttaa positiivisesti aivokemiaan. Ehkä se jopa helpottaa masentuneen tilannetta.

Toki se vaatii sieltä sängystä nousemista ja keskittymistä muuhun kuin pahaan oloon. Keskittymistä askelten ottamiseen. Ja siis muuta kävelyllä käyntiin ei tarvita. Ehkä jonakin päivänä masentunut huomioi ympäröivää maailmaa, luontoa ja voi hetkellisesti jopa paremmin.

Minä en pidä liikunnasta, ja kävelemistä suorastaan vihaan.

Niin, juuri niin. Just do it! Ei kaikesta tarvitse pitää, kuitenkin fyysinen toiminta edistää hyvinvointia. Ihan tutkitusti.

Liikunnasta voi jopa oppia pitämään, mutta senkin eteen on tehtävä töitä. Aktiivisuus on avain hyvinvointiin.

No niinpä. Mä lenkkeilen/ulkoilen joka päivä mutta ei se määräänsä enempää auta eikä ihmeisiin pysty.

Ja kyllä mä leivoinkin taas jouluksi ja tein uudeksivuodeksi juustokakun mutta sekin vaan masentaa lisää ja enemmän että ne(kin) joutui syömään yksin kuten aina.

Nyt ei tosiaan hetkeen tee mieli mitään leivonnaista.

Vierailija kirjoitti:

Voisiko olla, että näitä neuvoja antavilla on itsellään kokemusta? Itse sairastin vaikeaa (/keskivaikeaa) masennusta reilu 5 vuotta ja kaverina vähän muitakin mt-ongelmia. Kyllä se säännöllinen liikunta ja terveellinen ruoka lopulta nosti sieltä suosta. Nuo kun ovat tapoja kohdella itseään lempeästi, arvostavasti, rakastavasti. Usein niitä asioita, mitä ei ehkä ole saanut lapsuudessa/muuten muilta ihmisiltä. Kerran kun alkaa kohdella itseään hyvin, ei niitä tarvitsekaan muilta

Mutta toisaalta olen huomannut, että masentuneitakin on kahdenlaisia: niitä jotka pyrkivät sieltä suosta pois ja niitä jotka kokee etteivät itse voi vaikuttaa omaan elämäänsä.

Niin sitähän ei kukaan ulkopuolinen voi tietää miten paljon toinen yrittää ja ponnistelee, se kun ei näy muille.

Joku voi laittaa kaiken voimansa siihen, ettei valu enempää alas päin ja syvemmälle. Onko kellään oikeus tuomita ketään, kun ei ole sekuntiakaan toisen kengissä ollut.

Tietty näköalattomuus ja voimattomuus on tuttua itsellenikin. Vaatii tiettyjä olosuhteita ja ympärisöolosuhteita, että voi alkaa puskeutumaan ps8kakuopasta ylös päin.

Sitten kun on työkaluja, voimia, tarpeeksi apua ja näköala, niin voi itse alkaa tehdä jotain.

Sekin estää ihmistä yrittämästä, jos on monta kertaa viimeisillä voimillaa yrittänyt, mutta joku on tullut ja lyönyt lapiolla päähän, että pysy maassa.

Muutaman kerran kun olet yrittänyt ja ponnistellut, ja aina joku on hakannut sinun maahan ja virtsannut päälle, niin usko pois. Voin luvata, että sinä aidosti PELKÄÄT enää yrittää.

Sinä makaat mieluumin kakkakuopassa, kun otat siitä lapiosta päähäsi ja annat toisen virtsata suuhusi.

Jos olet niin onnellinen, ettei kukaan lyö sinua lapiolla päähän eikä virtsaa päällesi, niin sinä tietysti nouset kuopasta ja alat haparoivin askelin kävellä eteen päin.

Itse olen siinä vaiheessa, että ryömin eteen päin, ja suojaan päätänäni. Ja jos jossain kuulen sepaluksen avautumis äänen ja näen, että virtsaaja kaivaa vehkeensä esiin, olen valmis hyökkäämään ja raatelemaan hänet.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ihmiset eivät tahdo olla ilkeitä, vaan ovat neuvottomia. Kokemuksia on yhdestä masentuneesta läheisestä ja voin sanoa, että olen aivan loppuun imetty. Masentunut ei tahdo tehdä mitään, mikä voisi edistää vointia. Masentunut tahtoo vain päivästä toiseen valittaa, olla katkera maailmalle ja olla huonolla tuulella. Vain masentuneen ongelmat ovat kamalia, muilla ei ole koskaan mitään ongelmia. 

Sulla on siis kokemusta yhdestä masentuneesta läheisestä, ja sen pohjalta teet päätelmiä siitä, millaisia masentuneet yleisesti ovat?

Masentunut haluaisi kyllä jaksaa tehdä asioita ja olla kiinnostunut niistä, mutta masennus estää sen. Osaatko kuvitella tilaa, jossa tunne-elämäsi latistuu ja olet ihan turta? Se on yhtä kuin masennus. Masennus ei ole niinkään surua, vaan tunnottomuutta. Motivaatio syntyy tunteista, siitä että joku tuntuu joltain. Kun mikään ei tunnu miltään, on vaikea löytää syitä tehdä mitään.

Voit olla varma, että yksikään masentunut ei halua olla siinä tilassa, jossa on. Masennus aiheuttaa sitä kielteisyyttä ja valittamista. Se ei ole tahtokysymys.

Jokainen voi puhua siitä omasta kokemuksestaan käsin, mutta monet kokemukset sekä masentumisesta että masentuneen lähellä olemisesta voivat olla yleispäteviä. Ei se, että masentunut ei tunne mitään, poista sitä, että masentuneen läheinen voi olla aivan loppuun kaluttu.

Eli älä hyökkää kommentoijan kimppuun.

Sinulta haluaisin kysyä, ovatko kaikki masentuneet (tai edes itse tuntemasi) joilla on se tila, joka aiheuttaa sitä kielteisyyttä ja valittamista, hoidon piirissä? Ja jos, niin minkälaisen hoidon?

Koska se ei ole ok eikä oikein, että ihminen joka tarvitsisi hoitoa, ei ota sitä vastaan (eli hankkiudu hoidon piiriin) vaan kaataa sen oman pahan olonsa siltä osin tietoisesti muiden päälle.

Se on eri asia, jos ihminen on terapian ja/tai lääkehoidon piirissä, mutta prosessi on vielä kesken (tai lääkitys ei auta). Silloin läheisiltä vaaditaan kärsivällisyyttä, ja heiltä saa sitä myös vaatia. Tai jos on jonossa vaikkapa psykoterapiaan. Silloinkaan ei auta kuin odottaa.

Mutta jos aikuinen ihminen on masentunut eikä itse tee sille asialle mitään, silloin ollaan ongelmissa. Silloin menee läheisiltä sekä voimat että hermot, kun se omassa psyyken liassa märehtiminen vie tilan ja kaiken hapen kaikkien muiden ihmisten asioilta. (Anteeksi kun sanon rumasti, mutta asia pitää alleviivata.)

Sanoin rumasti niitä kohtaan, jotka ovat masentuneita mutta eivät hankkiudu avun piiriin. Tarkoitukseni ei ollut hyökätä kommentoijaa kohtaan. Paitsi tietenkin, jos hän on masentunut mutta ei hanki itselleen apua. Silloin rumasti sanominen, ikävä kyllä, osui kohteeseen.

Odottelen vastausta kysymykseeni.

Tiedätkö, miten vaikeaa sitä apua on saada,? Joskus voi vaikuttaa siltä, että ihminen ei tee "mitään", vaikka hän olisi hakenut apua kuudesta eri paikasta.

Minulla on ymmärrys siitä, miten vaikeaa se on. Oma kokemukseni on ihmisestä, joka on saanut työterveydestä alustavan diagnoosin keskivaikeasta masennuksesta mutta joka sanoi, että ei aio hakeutua terapiaan. Rahastakaan ei olisi ollut kiinni, ja olisi varmaankin saanut Kela-tukeakin.

Ehkä tämä kokemukseni ei ole yleinen, mutta se on todellinen. Enkä usko, että tämä ystäväni olisi minulle valehdellut asiasta. Lisäksi olisin varmasti huomannut parin-kolmen vuoden aikana, jos hän olisi oikeasti käynyt terapiassa; oletan, että puheenaiheet olisivat monipuolistuneet ja näkemys maailmaan ja omaan itseen olisi laajentunut. (Vertaan tapausta toiseen ystävääni, joka kävi terapiassa, itse maksaen ilman Kela-tukea.)

Eli ketään sellaista en halua kritisoida sekuntiakaan, joka on yrittänyt hakea apua. Vaikka ei olisi sitä saanutkaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ihmiset eivät tahdo olla ilkeitä, vaan ovat neuvottomia. Kokemuksia on yhdestä masentuneesta läheisestä ja voin sanoa, että olen aivan loppuun imetty. Masentunut ei tahdo tehdä mitään, mikä voisi edistää vointia. Masentunut tahtoo vain päivästä toiseen valittaa, olla katkera maailmalle ja olla huonolla tuulella. Vain masentuneen ongelmat ovat kamalia, muilla ei ole koskaan mitään ongelmia. 

Sulla on siis kokemusta yhdestä masentuneesta läheisestä, ja sen pohjalta teet päätelmiä siitä, millaisia masentuneet yleisesti ovat?

Masentunut haluaisi kyllä jaksaa tehdä asioita ja olla kiinnostunut niistä, mutta masennus estää sen. Osaatko kuvitella tilaa, jossa tunne-elämäsi latistuu ja olet ihan turta? Se on yhtä kuin masennus. Masennus ei ole niinkään surua, vaan tunnottomuutta. Motivaatio syntyy tunteista, siitä että joku tuntuu joltain. Kun mikään ei tunnu miltään, on vaikea löytää syitä tehdä mitään.

Voit olla varma, että yksikään masentunut ei halua olla siinä tilassa, jossa on. Masennus aiheuttaa sitä kielteisyyttä ja valittamista. Se ei ole tahtokysymys.

Jokainen voi puhua siitä omasta kokemuksestaan käsin, mutta monet kokemukset sekä masentumisesta että masentuneen lähellä olemisesta voivat olla yleispäteviä. Ei se, että masentunut ei tunne mitään, poista sitä, että masentuneen läheinen voi olla aivan loppuun kaluttu.

Eli älä hyökkää kommentoijan kimppuun.

Sinulta haluaisin kysyä, ovatko kaikki masentuneet (tai edes itse tuntemasi) joilla on se tila, joka aiheuttaa sitä kielteisyyttä ja valittamista, hoidon piirissä? Ja jos, niin minkälaisen hoidon?

Koska se ei ole ok eikä oikein, että ihminen joka tarvitsisi hoitoa, ei ota sitä vastaan (eli hankkiudu hoidon piiriin) vaan kaataa sen oman pahan olonsa siltä osin tietoisesti muiden päälle.

Se on eri asia, jos ihminen on terapian ja/tai lääkehoidon piirissä, mutta prosessi on vielä kesken (tai lääkitys ei auta). Silloin läheisiltä vaaditaan kärsivällisyyttä, ja heiltä saa sitä myös vaatia. Tai jos on jonossa vaikkapa psykoterapiaan. Silloinkaan ei auta kuin odottaa.

Mutta jos aikuinen ihminen on masentunut eikä itse tee sille asialle mitään, silloin ollaan ongelmissa. Silloin menee läheisiltä sekä voimat että hermot, kun se omassa psyyken liassa märehtiminen vie tilan ja kaiken hapen kaikkien muiden ihmisten asioilta. (Anteeksi kun sanon rumasti, mutta asia pitää alleviivata.)

Missä kohtaa tarkalleen hyökkäsin kommentoijan kimppuun? Sanoin, ettei yksittäistapauksen perusteella voi tehdä yleistyksiä, kun kommentoija kertoi tuntevansa yhden masentuneen ja siltä pohjalta puhui masentuneista yleensä

Satun itse olemaan masennusta sairastava. Suvussa on paljon psyykkisistä ongelmista kärsiviä, ja sikäli aihe on tuttu. Näin äkkiseltään en keksi yhtäkään ihmistä, joka ei ole ollut hoidon piirissä, mutta osaan kyllä nimetä yhden, joka on jäänyt kiinni uhri-identiteettiin, eikä mielestäni ole työskennellyt tarpeeksi itsensä kanssa, vaan vuosi toisensa jälkeen valittaa, mitä kaikki muut ovat hänelle tehneet.

Tiedän kyllä, että on raskasta, jos ihminen ei hoida itseään, enkä tietääkseni missään vaiheessa sanonut, ettei masentuneen tulisi itse ottaa vastuuta toipumisestaan, enhän? Kuvasin vaan masentuneen mielenmaisemaa ja syitä siihen, miksi se aktivoituminen ja positiivisena pysyminen on masentuneelle niin vaikeaa. Asetat nyt sanoja suuhuni.

Pyydän anteeksi, luin tekstisi väärin. Olen pahoillani. Samastuin itse sen viestin kirjoittajaan, jota kommentoit ja joka sanoi olevansa loppuun imetty. Se, millä tyylillä viesti kirjoitettiin, kuvasti  minulle sitä uupumusta, jota masentuneen lähellä oleminen on aiheuttanut. Joskus on sanottu, että masennus ei tartu, mutta asia ei ehkä ole niin yksioikoinen. Sinun kommenttisi osui minua kipeään kohtaan, koska olen itse sellaisen masentuneen uuvuttama, joka ei suostunut hankkimaan itselleen apua. Minua kiinnostaisi tietää, miten yleistä se on. Lisäksi näissä keskusteluissa (ihan ap:tä myöten) on yleensä aina yleistämistä, joskus vain sen yhden kokemuksen myötä, ja samalla tavalla kuin masentuneen katse on kapea, voi myös sen läheisen kokemus olla ollut niin kaikenkattava, että siinä ei juuri nyansseja näe. Vaikka se nyanssi ehkä juuri on se "tahtotila", eli osa lievästi masentuneista saattaa pystyä hoitamaan itsensä kuntoon niillä wanhan kansan neuvoilla, joista ap:kin puhui, kun taas syvimmässä masennuksessa olevat eivät pääse sieltä vuoteesta ylös.

Tosiaankin, ymmärsin viestisi väärin ja ilmiselvästi asetin sanoja suuhusi. Pyydän sitä anteeksi.

Saat anteeksi. Ja ymmärrän, että tilanne on sinulle raskas. En tiedä, miksi läheisesi ei ole hakenut itselleen apua, mutta olen sitä mieltä, että vaikka läheiset voivat olla tukena, heillekin täytyy antaa tilaa, eikä kaataa kaikkea heidän niskaansa. Nykyään avun saaminen ei ylipäätään ole kovin helppoa tai apu ei ole riittävää, mutta mielestäni jokaisen masentuneen tulisi edes yrittää saada hoitokontakti, jos masennuksesta ei omin voimin pääse ylös.

Masentuneelle voi myös sanoa, että pystyn olemaan tukenasi pisteeseen X, mutta enempää en jaksa, vaan loput on ammatti-ihmisen työtä. Siinä ei voita kukaan, että läheinenkin uupuu ja masentuu, sillä masentuneen läheiset ovat ihan tutkitusti vaarassa masentua itse.

Minulla on pitkä historia mielenterveysongelmien kanssa ja itselläni vei kauan, kunnes olin valmis ihan todella selvittämään, mistä ongelmissani on kyse. Taustalla on traumoja, ja terapia on niin raskas prosessi, että se on ollut jossain vaiheessa raskaampaa kuin sairastaminen koskaan. Joskus siis avun vastaanottaminen voi siksikin olla haasteellista, että terapia on kipeä prosessi, jos ongelmat ovat syvällä. Siihen täytyy olla valmis.