Vanhemmuuden tabu: jotkut lapset on persoonaltaan vaikeita, miksi tästä ei puhuta enemmän?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En jaksanut lukea koko ketjua, mutta temperamentti on synnynnäinen juttu ja persoonallisuus taas nimenomaan ei, vaan kehittyy koko lapsuuden ja nuoruuden ajan. Tämän vuoksi alaikäisillä ei diagnosoida persoonallisuushäiriöitä ja lasta on turha syytellä "vaikeasta persoonallisuudesta", koska sen muodostuminen on ihan kesken ja riippuu monenomaan lapsen vuorovaikutuskokemuksista.

Temperamentti tosiaan on synnynnäinen, ja vaikuttaa mm. lapsen mukavuusalueen laajuuteen ja reagointiherkkyyteen. Temperamentiltaan joustavat ja sopeutuvat vauvat on ns. helppoja. Toiset sitten vaativat ympäristöltään enemmän sitä joustavuutta ja ymmärrystä, ja kyllä, se on työläämpää niille muille, mutta ei näistäkään ihmisistä väistämättä kasva "vaikeita" vaan hyvin hoivattuina ja kohdattuina oppivat kyllä ajan myötä sitä heille vähemmän luontevaa joustavuutta ja reaktionhillintää. Haastavaksi tämän tekee se, että kun temperamentti on jossain määrin periytyvä, niin usein siellä vastassa on vähän joustamattomampi ja ärtymisherkempi vanhempi, jolle on vaikea tukea lapsen kehitystä suotuisaan suuntaan. Nämä perheet tarvitsisi tietoa ja tukea.

Kun yrität sanoa että temperamentti ei ole oikea tai väärä/parempi tai huonompi, aika moka sit todeta että tietyn temperamentin omaavat tarvitsee tukea.

Sanoin kyllä ihan suoraan että toiset temperamentit vaativat ympäristöltään enemmän. Mutta myös että se ei ole pysyvä vaikean ihmisen leima, jos tulee hyvin kohdatuksi. Ne vanhemmat, jotka eivät aikanaan ole tulleet hyvin kohdatuiksi, tarvitsevat tukea ollakseen toistamatta samoja virheitä, ja se ei tarkoita, että syntynyt vauva olisi huonompi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En jaksanut lukea koko ketjua, mutta temperamentti on synnynnäinen juttu ja persoonallisuus taas nimenomaan ei, vaan kehittyy koko lapsuuden ja nuoruuden ajan. Tämän vuoksi alaikäisillä ei diagnosoida persoonallisuushäiriöitä ja lasta on turha syytellä "vaikeasta persoonallisuudesta", koska sen muodostuminen on ihan kesken ja riippuu monenomaan lapsen vuorovaikutuskokemuksista.

Temperamentti tosiaan on synnynnäinen, ja vaikuttaa mm. lapsen mukavuusalueen laajuuteen ja reagointiherkkyyteen. Temperamentiltaan joustavat ja sopeutuvat vauvat on ns. helppoja. Toiset sitten vaativat ympäristöltään enemmän sitä joustavuutta ja ymmärrystä, ja kyllä, se on työläämpää niille muille, mutta ei näistäkään ihmisistä väistämättä kasva "vaikeita" vaan hyvin hoivattuina ja kohdattuina oppivat kyllä ajan myötä sitä heille vähemmän luontevaa joustavuutta ja reaktionhillintää. Haastavaksi tämän tekee se, että kun temperamentti on jossain määrin periytyvä, niin usein siellä vastassa on vähän joustamattomampi ja ärtymisherkempi vanhempi, jolle on vaikea tukea lapsen kehitystä suotuisaan suuntaan. Nämä perheet tarvitsisi tietoa ja tukea.

Kun yrität sanoa että temperamentti ei ole oikea tai väärä/parempi tai huonompi, aika moka sit todeta että tietyn temperamentin omaavat tarvitsee tukea.

Ei noissa toteamuksissa ole mitään ristiriitaa. -eri

No onhan. Usein siellä vastassa on vähän joustamattomampi ja ärtymisherkempi vanhempi, jolle on vaikea tukea lapsen kehitystä suotuisaan suuntaan. Nämä perheet tarvitsisi tietoa ja tukea.

Suotuisaan suuntaan?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En jaksanut lukea koko ketjua, mutta temperamentti on synnynnäinen juttu ja persoonallisuus taas nimenomaan ei, vaan kehittyy koko lapsuuden ja nuoruuden ajan. Tämän vuoksi alaikäisillä ei diagnosoida persoonallisuushäiriöitä ja lasta on turha syytellä "vaikeasta persoonallisuudesta", koska sen muodostuminen on ihan kesken ja riippuu monenomaan lapsen vuorovaikutuskokemuksista.

Temperamentti tosiaan on synnynnäinen, ja vaikuttaa mm. lapsen mukavuusalueen laajuuteen ja reagointiherkkyyteen. Temperamentiltaan joustavat ja sopeutuvat vauvat on ns. helppoja. Toiset sitten vaativat ympäristöltään enemmän sitä joustavuutta ja ymmärrystä, ja kyllä, se on työläämpää niille muille, mutta ei näistäkään ihmisistä väistämättä kasva "vaikeita" vaan hyvin hoivattuina ja kohdattuina oppivat kyllä ajan myötä sitä heille vähemmän luontevaa joustavuutta ja reaktionhillintää. Haastavaksi tämän tekee se, että kun temperamentti on jossain määrin periytyvä, niin usein siellä vastassa on vähän joustamattomampi ja ärtymisherkempi vanhempi, jolle on vaikea tukea lapsen kehitystä suotuisaan suuntaan. Nämä perheet tarvitsisi tietoa ja tukea.

Kun yrität sanoa että temperamentti ei ole oikea tai väärä/parempi tai huonompi, aika moka sit todeta että tietyn temperamentin omaavat tarvitsee tukea.

Sanoin kyllä ihan suoraan että toiset temperamentit vaativat ympäristöltään enemmän. Mutta myös että se ei ole pysyvä vaikean ihmisen leima, jos tulee hyvin kohdatuksi. Ne vanhemmat, jotka eivät aikanaan ole tulleet hyvin kohdatuiksi, tarvitsevat tukea ollakseen toistamatta samoja virheitä, ja se ei tarkoita, että syntynyt vauva olisi huonompi.

Et sä siitä vauvasta tai lapsesta puhunut niin vaan siitä vanhemmasta.

Persoonallisuus on myös periytyvä ominaisuus. Rikollisten lapset ovat todennäköisemmin rikollisia. Kiltti en ihmisten lapset kilttejä. Rauhallisen rauhallisia. Vilkkaiden vilkkaita. Poikkeuksiakin toki on, mutta yllättävän vahvasti ominaisuudet periytyvät.

Vierailija kirjoitti:

Tuon 79'n ja 80'n kuvailemat piirteet ovat sellaisia, että eivät ne liity temperamenttiin. Tuollaisia piirteitä voi olla niin rauhallisemmalla kuin ulospäinsuuntautuneemmalla lapsella.

Voi, mutta kyllä ne perusluonteeseen liittyvät ja tekevät tuollaisen henkilön kanssa kommunikoimisesta ja olemisesta aika raskasta. 

Vierailija kirjoitti:

Monista "vaikeista" lapsista kuoriutuu tavallisia kilttejä kansalaisia, kun aikuiset lopettavat määräilyn ja käskemisen ja juttelevat normaalisti niin kuin työkaverille, jonka kanssa pitää saada asiat hoidettua joka päivä, vaikka ei olisikaan kaikesta samaa mieltä.

Väittäisin, että näitä vaikeita lapsia on eniten perheissä, joissa on joko todella jyrkät vanhemmat tai täydet lapaset.

Tämä. Monilla vanhemmilla (=äideillä) on selkeä kuva siitä, miten asiat pitäisi mennä. Itse asiassa  monilla opettajilla myös. Sitten se täysin normaali ihmisenalku rikkoo sen kuvan ja siitä alkaa muottiin pakottaminen. Joskus aikuiset ovat ihan silminnähden ahdistuneita jonkun lapsen käytöksestä, esim. jos lapsi on epätavallisen arka tai hiljainen. Olen huomannut, että aikuisten (=naisten) on hyvin vaikea vain antaa lapsen olla sellainen kuin se on. Kaikkia ajetaan siihen "reippaan" lapsen muottiin, jossa milloinkaan ei olla vihaisia, energisiä, arkoja jne. Ja mistä tuli se käsitys, että suurin osa lapsista jotenkin alunperin olisi noita kilttejä, hiljaisia, kuuliaisia ja reippaita?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En jaksanut lukea koko ketjua, mutta temperamentti on synnynnäinen juttu ja persoonallisuus taas nimenomaan ei, vaan kehittyy koko lapsuuden ja nuoruuden ajan. Tämän vuoksi alaikäisillä ei diagnosoida persoonallisuushäiriöitä ja lasta on turha syytellä "vaikeasta persoonallisuudesta", koska sen muodostuminen on ihan kesken ja riippuu monenomaan lapsen vuorovaikutuskokemuksista.

Temperamentti tosiaan on synnynnäinen, ja vaikuttaa mm. lapsen mukavuusalueen laajuuteen ja reagointiherkkyyteen. Temperamentiltaan joustavat ja sopeutuvat vauvat on ns. helppoja. Toiset sitten vaativat ympäristöltään enemmän sitä joustavuutta ja ymmärrystä, ja kyllä, se on työläämpää niille muille, mutta ei näistäkään ihmisistä väistämättä kasva "vaikeita" vaan hyvin hoivattuina ja kohdattuina oppivat kyllä ajan myötä sitä heille vähemmän luontevaa joustavuutta ja reaktionhillintää. Haastavaksi tämän tekee se, että kun temperamentti on jossain määrin periytyvä, niin usein siellä vastassa on vähän joustamattomampi ja ärtymisherkempi vanhempi, jolle on vaikea tukea lapsen kehitystä suotuisaan suuntaan. Nämä perheet tarvitsisi tietoa ja tukea.

Kun yrität sanoa että temperamentti ei ole oikea tai väärä/parempi tai huonompi, aika moka sit todeta että tietyn temperamentin omaavat tarvitsee tukea.

Ei noissa toteamuksissa ole mitään ristiriitaa. -eri

No onhan. Usein siellä vastassa on vähän joustamattomampi ja ärtymisherkempi vanhempi, jolle on vaikea tukea lapsen kehitystä suotuisaan suuntaan. Nämä perheet tarvitsisi tietoa ja tukea.

Suotuisaan suuntaan?

Ihan kaikkien lasten kehitystä tulee tukea suotuisaan suuntaan. Synnynnäisesti joustavia ja mukautuvia pitää kannustaa olemaan olematta kynnysmattoja, pitämään kiinni rajoistaan ja kertomaan mielipiteensä, koska muuten he ajautuvat helposti mukailijan rooliin. Se on sitä suotuisaan suuntaan tukemista, jonka ansaitsee jokainen lapsi, ja jota helpoiten antaa vanhempi joka on sitä itsekin saanut.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En jaksanut lukea koko ketjua, mutta temperamentti on synnynnäinen juttu ja persoonallisuus taas nimenomaan ei, vaan kehittyy koko lapsuuden ja nuoruuden ajan. Tämän vuoksi alaikäisillä ei diagnosoida persoonallisuushäiriöitä ja lasta on turha syytellä "vaikeasta persoonallisuudesta", koska sen muodostuminen on ihan kesken ja riippuu monenomaan lapsen vuorovaikutuskokemuksista.

Temperamentti tosiaan on synnynnäinen, ja vaikuttaa mm. lapsen mukavuusalueen laajuuteen ja reagointiherkkyyteen. Temperamentiltaan joustavat ja sopeutuvat vauvat on ns. helppoja. Toiset sitten vaativat ympäristöltään enemmän sitä joustavuutta ja ymmärrystä, ja kyllä, se on työläämpää niille muille, mutta ei näistäkään ihmisistä väistämättä kasva "vaikeita" vaan hyvin hoivattuina ja kohdattuina oppivat kyllä ajan myötä sitä heille vähemmän luontevaa joustavuutta ja reaktionhillintää. Haastavaksi tämän tekee se, että kun temperamentti on jossain määrin periytyvä, niin usein siellä vastassa on vähän joustamattomampi ja ärtymisherkempi vanhempi, jolle on vaikea tukea lapsen kehitystä suotuisaan suuntaan. Nämä perheet tarvitsisi tietoa ja tukea.

Kun yrität sanoa että temperamentti ei ole oikea tai väärä/parempi tai huonompi, aika moka sit todeta että tietyn temperamentin omaavat tarvitsee tukea.

Ei noissa toteamuksissa ole mitään ristiriitaa. -eri

No onhan. Usein siellä vastassa on vähän joustamattomampi ja ärtymisherkempi vanhempi, jolle on vaikea tukea lapsen kehitystä suotuisaan suuntaan. Nämä perheet tarvitsisi tietoa ja tukea.

Suotuisaan suuntaan?

Ihan kaikkien lasten kehitystä tulee tukea suotuisaan suuntaan. Synnynnäisesti joustavia ja mukautuvia pitää kannustaa olemaan olematta kynnysmattoja, pitämään kiinni rajoistaan ja kertomaan mielipiteensä, koska muuten he ajautuvat helposti mukailijan rooliin. Se on sitä suotuisaan suuntaan tukemista, jonka ansaitsee jokainen lapsi, ja jota helpoiten antaa vanhempi joka on sitä itsekin saanut.

Aivan, hän nyt vaan totesi että ne joustamattomat tarvitsee apua ja tukea. Kaikki tarvitsevat apua ja tukea jos lapsen temperamentti on omaan temperamenttiin *epäsopiva*.

Vierailija kirjoitti:

Minä olin vaikea lapsi vanhemmilleni. Kiukuttelin jatkuvasti enkä halunnut totella ja kanssani sai jatkuvasti vääntää ja vanhemmilla meni hermot minuun. Koulussa olin kuitenkin aina kiltti ja vieraiden aikuisten kanssa. Teini-iässä asiat muuttui ja minusta tuli paremmin käyttäytyvä kotona.

Näinhän sen pitäisi mennäkin :) Osasit käyttäytyä kodin ulkopuolella hienosti (ilmeisesti olit ns. hyvin kasvatettu). Kotona sitten pystyit vähän päästämään höyryjä (=kotisi oli tarpeeksi turvallinen).

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En jaksanut lukea koko ketjua, mutta temperamentti on synnynnäinen juttu ja persoonallisuus taas nimenomaan ei, vaan kehittyy koko lapsuuden ja nuoruuden ajan. Tämän vuoksi alaikäisillä ei diagnosoida persoonallisuushäiriöitä ja lasta on turha syytellä "vaikeasta persoonallisuudesta", koska sen muodostuminen on ihan kesken ja riippuu monenomaan lapsen vuorovaikutuskokemuksista.

Temperamentti tosiaan on synnynnäinen, ja vaikuttaa mm. lapsen mukavuusalueen laajuuteen ja reagointiherkkyyteen. Temperamentiltaan joustavat ja sopeutuvat vauvat on ns. helppoja. Toiset sitten vaativat ympäristöltään enemmän sitä joustavuutta ja ymmärrystä, ja kyllä, se on työläämpää niille muille, mutta ei näistäkään ihmisistä väistämättä kasva "vaikeita" vaan hyvin hoivattuina ja kohdattuina oppivat kyllä ajan myötä sitä heille vähemmän luontevaa joustavuutta ja reaktionhillintää. Haastavaksi tämän tekee se, että kun temperamentti on jossain määrin periytyvä, niin usein siellä vastassa on vähän joustamattomampi ja ärtymisherkempi vanhempi, jolle on vaikea tukea lapsen kehitystä suotuisaan suuntaan. Nämä perheet tarvitsisi tietoa ja tukea.

Kun yrität sanoa että temperamentti ei ole oikea tai väärä/parempi tai huonompi, aika moka sit todeta että tietyn temperamentin omaavat tarvitsee tukea.

Sanoin kyllä ihan suoraan että toiset temperamentit vaativat ympäristöltään enemmän. Mutta myös että se ei ole pysyvä vaikean ihmisen leima, jos tulee hyvin kohdatuksi. Ne vanhemmat, jotka eivät aikanaan ole tulleet hyvin kohdatuiksi, tarvitsevat tukea ollakseen toistamatta samoja virheitä, ja se ei tarkoita, että syntynyt vauva olisi huonompi.

Et sä siitä vauvasta tai lapsesta puhunut niin vaan siitä vanhemmasta.

Ei sitä aina huomaa dissaavansa yhtä kun toista korostaa.

Vierailija kirjoitti:

Suomessa on ylikorostunut kuri ja tottelevaisuus. Ihmisillä on tarve kasvattaa lapsista robotteja, hiljaisia, hajuttomia palvelioita. Kaikki muu nähdään kurittomuutena ja kasvatuksen puutteena.

Minä rakastan lapsia ja työskentelen nuorten aikuisten kanssa. Silti tälläkin hetkellä kahta lasta en koe jaksavani yhtään pidempää kuin pakko. He ovat niitä kädet ristissä istuvia hiljaisia möykkyjä. Tällainen lapsi on paitsi tylsä myös äärettömän ärsyttävä.

Kiitos tästä. Tuo hieman toivoa kuulla tällaista. Yleensä nuoria aina mollataan milloin mistäkin yksityiskohdasta. Harva näkee, miten älykkäitä ja luovia nuoret ovat. Ja huumorintajuisia myös. Tosin itse tykkään niistä hiljaisistakin nuorista :)

t. opettaja

Ap sekoittaa tempperamentin ja persoonallisuuden. Tempperamentti on siäsyntyinen, persoonallisuus taas kehittyy vuorovaikutuksessa ympäristön kanssa lapsuuden ja nuoruuden aikana.

Minulla on nuorimmainen välillä hyvin raskas. Hän puhuu lähes taukoamatta, on perustyytymätön aina. Hän on ollut ihan vauvasta asti kitisijä, mikään ei ole hyvin.

Toki hän on myös hauska, nokkela ja osaa olla joskus todella empaattinen. Rajojaan testaa todella paljon ja kun päättää ettei tottele, on kunnon vääntö. Keskustelu on yleensä paras keino, kun itse hermostuu niin homma saa valtavat mittasuhteet.

Hyvin harvoin on ollut itsellä sellainen kiva fiilis vaikka lomareissussa, koska saa vääntää kaikesta kokoajan ja kuunnella marinaa.

Häntä ei oikein kukaan ole halunnut pienenä ottaa hoitoon, jonka ymmärrän. Yksi vuorokausi mummolassa ja isovanhemmat ihan loppu.

Olemme käyneet tutkimuksissa, diagnoosia ei tullut. Koulu menee hyvin, mutta jatkuvasti tulee palautetta tuosta hankalasta käytöksestä. Kavereita hänellä on paljon, jota vähän ihmettelen, koska hän varmaan uuvuttaa myös heitä.

Kuria on pidetty, käytöstä vaadittu, ja se toimiikin, mutta testaa jatkuvasti.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itselläni on rakas ja raskas lapsi, ja joskus tulee olo että tekee mieli lähteä vaan kävelemään.

Toissapäivänä aloin laittamaan yhtä lapsen lempiruokaa, mutta tarvittava kuiva-aine oli mennyt pilalle. Se haisi jne., ja lapsikin sitä kävi haistamassa sekä yökkimässä. Selitin, että nyt ei voida tehdä lempiruokaasi, mutta tehdään x (yksi maistuva laji sekin). Lapsi harmistui, mutta luulin että hyväksyi asian. Vähän ajan päästä alkoi sellaisella pienellä äänellä marisemaan itsekseen, jolloin kehoitin toistamaan asiansa kuuluvalla äänellä. "..kun äiti lupasi...sitä ruokaa", oli vastaus.

En yleensä hermostu ihan pienistä, mutta tällä kertaa oli pakko todeta kovaan ääneen että voi luoja, et kai rakas lapsi luule että syötän meille homeista lisuketta?? Jotain siinä mutisi vielä, en kuunnellut. Loppupäivä meni ihan ok, mutta sitten tämä koettu vääryys muistui jälleen mieleen...

Kyseessä 10-vuotias.

Tyypillinen alistaja. Lapsesi on jo ihan paniikissa kanssasi.

Ootko ihan sekaisin? Tuo äiti ei toiminut mitenkään väärin.

pakko todeta kovaan ääneen että voi luoja, et kai rakas lapsi luule että syötän meille homeista lisuketta?? Jotain siinä mutisi vielä, en kuunnellut.

Jokainen voi miettiä miltä tuntuisi jos tämä olisi tullut puolison suusta.

Kun kyseessä on lapsi, moni kuvittelee että tylyttäminen on kasvatusta. Surullista

Se "tylytetty" pentu oli 10, ei taapero, sillä on aivot ja sille voi sanoa tosiasioita eikä lässyttää. Jos vinkuminen ja marina vaan jatkuu ja jatkuu vaikka asia on ihan päivänselvä. Ei tuommoinen käytös tule onnistumaan isompana, se tylytys onnaika raakaa mitä tuollainen saa osakseen esim yläasteella ja työelämässä kun kukaan ei jaksa kuunnella.

Miksi kukaan ei jaksaisi kuunnella? Hänhän oli pettynyt, ei hankala missään vaiheessa.

Minä olisin jakanut hänen pettymyksensä ja yhdessä miettinyt että mitenhän me tämä hoidetaan. *Me ei nyt voida hankkia tarvittavaa ainesta. Ensi kerralla mun täytyy aiemmin katsoa että kaikki tarvittava on kaapissa. Onpas harmillista, tehdään tämä nyt sen sijaan ja huomenna käyn kaupassa* Sit kun lasta edelleen harmittaa, asiaan voi ihan hyvin palata.

Jo tuo että lasta ei harmittanut itse asia vaan se että äiti lupasi, kertoo siitä ettei äiti osaa käsitellä lapsen kanssa tunteita ja pettymuksiä lainkaan.

P.S Taaperollakin on aivot

Jos 10-vuotias jää jumiin tuohon, ettei luvattu asia toteutunut, onko vika äidin joka pistää stopin marinalle? Mitä muuta siinä olisi pitänyt tehdä, sen jälkeen siis kun on todennut pahoitellen, ettei suunniteltu ruoka nyt onnistukaan? Lähteä kauppaan? Pitää kriisipalaveri? Oikeasti haluaisin kuulla, koska minusta tuo, ettei kaikki aina onnistukaan kuten ajateltiin, kuuluu paitsi elämään mutta on myös parasta pettymyksensietokasvatusta.

On, se on nimenomaan äidin kyvyttömyyttä käsitellä pertymys lapsen kanssa. Se leimataan nyt marinaksi, joka lopetetaan. Hän ei missään vaiheessa itse pettymyksestä puhunut tai kuunnellut lasta. Ei lapsi tarvitse ratkaisua vaan kuulluksi tulemista.

Vierailija kirjoitti:

Olen LTO enkä ole vielä koskaan tavannut lasta, jolla on vaikea persoona. Johtuu varmaan siitä, että olen saanut ns. vanhanmallisen koulutuksen enkä ole nykymuotoinen varhaiskasvattaja, lapsiakin olen hoitanut 1980-luvulta lähtien.

Jokaisessa lapsessa (ja ihmisessä muutenkin) on kaikenlaisia hyviä ja huonoja puolia. Jos näkee lapsensa ensisijaisesti hankalana, niin sellaisena se lapsi minulle pysyykin, vaikka kaikki muut ympärillä näkisivät paljon hyviä asioita.

Valinta on aikuisen.

Tämä. Jostain syystä lapselle ei sallita esim. tyytymättömyyttä tai pettymystä. Lapsen pitäisi jokaisesta vastoinkäymisestäkin päästä minuutissa ohi (omilla vielä kehittymättömillä taidoillaan) ja sitten taas olla se reipas pikku askartelija, joka puhuu iloisesti, mutta ei toki liian paljon.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Suomessa on ylikorostunut kuri ja tottelevaisuus. Ihmisillä on tarve kasvattaa lapsista robotteja, hiljaisia, hajuttomia palvelioita. Kaikki muu nähdään kurittomuutena ja kasvatuksen puutteena.

Minä rakastan lapsia ja työskentelen nuorten aikuisten kanssa. Silti tälläkin hetkellä kahta lasta en koe jaksavani yhtään pidempää kuin pakko. He ovat niitä kädet ristissä istuvia hiljaisia möykkyjä. Tällainen lapsi on paitsi tylsä myös äärettömän ärsyttävä.

Kyllä. Iloinen, pulpahteleva, kovaääninen riehaantuessaan, paljon puhuva ja elämää syleilevä lapsi on Suomessa rajaton ADHD ja vanhemmat ovat epäonnistuneet. Muualla tämä lapsi on iloinen lapsi.

Kiitos. Voit vain miettiä, että oli olla 1990-luvulla tälläinen lapsi. ADHD -diagnoosia ei saaneet edes räikeimmät poikalapset niin tytöt sitten. Olin jatkuvasti ja aina se ulkopuolinen, kaikkialla. Se lapsi, jota ei jaksettu edes kavereiden puolelta. Aikuisena olen muuttanut ja muuttanut ja noin 30-vuotiaana sain adhd diagnoosin, koska elämää syleilevä ominaisuus tai riehakkuus ei ole kadonnut mihinkään. Muutin etelän maihin ja voin olla täällä oma itseni ja sitä ei katsota pahalla. Kovaääninen, nopea tempoinen ja rakastaa kaikkea. Olla ääripäitä.

Vierailija kirjoitti:

Kun lapsi valittaa kaikesta, vaatii muilta omiin haluisinsa taipumista ja on usein huonotuulinen, silloin on mun mielestä kyse vaikeasta lapsesta. Tällaisia nyt vaan sattuu olemaan, vaikka vanhemmat tekisi kaikkensa, niin nämä lapset eivät ikinä tyydy siihen tai osoita kiitollisuutta.

Olen itse miettinyt, että ovatko nämä niitä lapsia joista kasvaa narsistiaikuisia. Kamala ajatus, mutta kun ne piirteet ovat lapsena jo hyvin samankaltaisia. Ja jos persoonallisuutta ei voi suuresti muuttaa, niin edes hyvällä kasvatuksella ei voi pelastaa näitä lapsia. Korkeintaan näyttää joitain vaihtoehtoja onnellisempaan elämään.

No, eivät ole, huoh. Usein huonotuulisella lapsella saattaa olla esim. herkistynyt kuuloaisti, jolloin äänet ja hälinä häiritsevät, tai muuta sellaista. Voi olla vaikka toteamaton keliakia tai muu vaiva. Lapsi voi olla pettynyt johonkin ja kokea, ettei kukaan ota sitä todesta yms. Lapset eivät osaa selittää asioita kovinkaan analyyttisesti. Sitten seuraa kitinää ja valitusta.

Jotenkin ankeaa miten monille helppo lapsi tuntuu olevan yhtä kuin hyvä lapsi.

Oma alkoholistiäitini jaksoi aina kertoa, miten kiltit ja helpot lapset hänellä oli. No varmaan oli joo, kun kaikista omien tarpeiden ja ns. negatiivisten tunteiden (suru, pelko, viha, tarvitsevuus) esiin tuomisesta palkittiin lähinnä kiukuttelulla ja mykkäkoululla. Kasvatustyö palkittiin jälkikasvun vuosien kuntoutusterapialla. Kenelläkään meistä ei ole omia lapsia. Varmaan pitkälti siksi, kun emme itse saaneet olla lapsia. Tärkeintä oli, että äidillä oli helppoa.

Tiedättekös, lapset eivät pyydä syntyä. He eivät valitse temperamenttiaan. Kyllä, he voivat olla aivan jotain muuta kuin vanhemmat toivoivat. Ei ole lapsen syy, ettei hän vastaa vanhempiensa toivetta. Vanhemman tehtävä on pyrkiä antamaan lapselle mahdollisimman hyvät eväät elämään, eikä kukaan ole koskaan luvannut, että se olisi helppoa ja hauskaa.

Niin että kaikki, jotka surkuttelevat lapsensa negatiivisuutta ja vaativuutta, tai huonoa pettymyksensietokykyä... Kuinka hyvin itse olette sopeutuneet pettymykseen siitä, että lapsi ei olekaan helppo ja mukava?

Joskus elämä on, eikä siitä tarvitse pitää. Erityinen hatunnosto vanhemmille, jotka pystyvät havaitsemaan oman ja lapsensa temperamenttierot, ja silti näkemään ja tukemaan hyvää lapsessa. Vaikka se olisikin itselle kuormittavaa.

Vierailija kirjoitti:

Niin. Suurin osa lapsista ei synny valmiina vaan ne pitää KASVATTAA. Tämä fakta on täysin unohtunut monilta nykyvanhemmilta.

Väärin. Lapsi nimenomaan syntyy valmiina imemään vaikutteita ja sosiaalisia normeja ja puhetta aivan ällistyttävällä tehokkuudella. Osa lapsista selviää tästä suomalaisesta "kasvatuksesta" huolimatta. Mitä vähemmän lapsen kanssa vääntää, sitä parempi. Lapsi, jota kiitetään ja joka kohdataan omanlaisenaan ja jonka annetaan olla niin vapaa, kuin mahdollista, kasvaa toiset huomioonottavaksi itsenäiseksi kunnon kansalaiseksi.

Ketjussa on kuvailtu yhtä lailla sekä rauhallisten että vilkkaiden lasten voivan olla vaikeita. Opettajia on moitittu kummankinlaisten lasten suosimisesta ja vastaavasti syrjimisestä. Opettajien kohdalla on varmasti eroja siinä, millaisten ihmisten kanssa kenelläkin synkkaa paremmin, ihan niin kuin muissakin ihmissuhteissa. Voin omalla kohdallani täysin käsi sydämellä sanoa, että kenenkään hiljaisuus tai puheliaisuus ei vaikuta siihen, kuinka hyvin tulen jonkun kanssa toimeen. Itsekkyys ja negatiivisuus ovat luonteenpiirteitä, joita minun on oppilaissa hankalin sietää, eivätkä nämä ole juurikaan sidoksissa rauhallisuuden tai vilkkauden kaltaisiin luonteenpiirteisiin. Valittavat ja itsekeskeiset energiasyöpöt ovat raskaita ihmisiä, ikäluokasta riippumatta. Tämä ei tarkoita sitä, ettenkö pyrkisi parhaani mukaan kohtelemaan kaikkia samalla tavalla ja toimimaan aikuismaisesti ja ammattimaisesti työssäni. Ymmärrän myös vastuuni kasvattajana siinä mielessä, että lasten ja nuorten käytöstä on mahdollista aikuisen ohjata toivottuun suuntaan, ja tämä on myös kasvattajien velvollisuus. Luulen, että oman lapsen, jota rakastaa ehdoitta, kohdalla tämä on helpompaa kuin vieraan lapsen, johon suhde on ammatillinen. Myönnän joskus tunteneeni helpotusta, kun jotain tiettyä lasta tai nuorta ei ole enää tarvinnut kohdata.