Lue keskustelun säännöt.
Vanhemmuuden tabu: jotkut lapset on persoonaltaan vaikeita, miksi tästä ei puhuta enemmän?
30.12.2022 |
Heti alkuun: nyt en tarkoita vaikealla persoonalla sitä, että kyseessä on esim. nepsy-lapsi tai muuten haastava tilanne. Tarkoitan sitä, että lapsilla on oma persoonansa ja temperamenttinsa. On lapsia, jotka ovat hyväntuulisia, mukavia ja helppoja. Näiden lasten kanssa moni pärjää ja arki sujuu. Sitten on lapsia, jotka ovat perusluonteeltaan esim. tyytymättömiä, usein huonotuulisia tai muuten vaikeita persoonia. Näiden lasten kanssa suurin osa vanhemmista on helisemässä ja hermoja koetellaan usein.
Mielestäni vanhemmuudesta ja siihen liittyvistä asioista keskusteltaessa ei kovinkaan usein huomioida sitä, että persoonaltaan vaikean lapsen vanhempana oleminen on aivan eri tavalla rankkaa kuin "helpon lapsen". Persoonaltaan vaikean lapsen kanssa arki saattaa olla jatkuvaa vääntämistä. Asiat, jotka helpon lapsen kanssa toisivat iloa, menevätkin persoonaltaan vaikean lapsen kanssa vääntämiseksi.
Usein vanhemmuuskeskusteluissa syyllistetään vanhempaa siitä, jos vanhempi kokee lapsiarjen raskaana/lapsen kanssa hermot ovat usein koetuksella. Miksi näissä tilanteissa ei puhuta siitä, että osa lapsista on yksinkertaisesti persoonaltaan kuluttavampia kuin toiset?
Ja jos joku kommentoi: vaikeita persoonia on aikuisissakin ja persoona on aika pysyvä ominaisuus. Eiköhän jokainen tiedä aikuisista vaikeita ihmisiä, jotka ovat huonotuulisia, tyytymättömiä ja joiden kanssa muiden on vaikea olla. Näitä tapauksia on lapsissakin.
Kommentit (143)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei ole vaikeita lapsia, on korkeintaan osaamattomia vanhempia, jotka eivät ymmärrä lasta. Siksi menee niin vaikeaksi.
Mistä niitä vaikeita aikuisia sitten tulee? Vai onko vielä kyse osaamattomista vanhemmista?
Osaamattomien vanhempien ja haastavien kasvuympäristöjen vaikutuksesta kasvaa hankalia aikuisia. Hankalat aikuiset omaavat usein korostuneita ja jäykkiä persoonallisuuden piirteitä, jotka aiheuttavat kärsimystä ympäristölleen ja ihmisille itselleen. Tuolloin puhutaan usein persoonallisuushäiriöistä, jota taas lapsella ei voi olla, koska ajatellaan, että persoonallisuus kehittyy nuoruusikään asti ja kypsyy läpi elämän.
Enemmän tempperamentista tässä ketjussa todellisuudessa puhutaan, joka onkin sitten pysyvämpi ominaisuus ihmisessä.
Tavallisessa, normaalissa perheessä yleensä riittää suojaavana tekijänä, että erilaiset persoonat yrittävät ymmärtää toisiaan ts.aikuinen yrittää ymmärtää lasta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei ole vaikeita lapsia, on korkeintaan osaamattomia vanhempia, jotka eivät ymmärrä lasta. Siksi menee niin vaikeaksi.
Mistä niitä vaikeita aikuisia sitten tulee? Vai onko vielä kyse osaamattomista vanhemmista?
Osaamattomien vanhempien ja haastavien kasvuympäristöjen vaikutuksesta kasvaa hankalia aikuisia. Hankalat aikuiset omaavat usein korostuneita ja jäykkiä persoonallisuuden piirteitä, jotka aiheuttavat kärsimystä ympäristölleen ja ihmisille itselleen. Tuolloin puhutaan usein persoonallisuushäiriöistä, jota taas lapsella ei voi olla, koska ajatellaan, että persoonallisuus kehittyy nuoruusikään asti ja kypsyy läpi elämän.
Enemmän tempperamentista tässä ketjussa todellisuudessa puhutaan, joka onkin sitten pysyvämpi ominaisuus ihmisessä.
Tavallisessa, normaalissa perheessä yleensä riittää suojaavana tekijänä, että erilaiset persoonat yrittävät ymmärtää toisiaan ts.aikuinen yrittää ymmärtää lasta.
Pidän itseäni tavallisena vanhempana, mitä tulee voimavaroihin ja lapsen kasvattamiseen. Rehellisesti voin myöntää, että minä en jaksaisi 100% intensiteetillä kasvattaa persoonaltaan hyvin vaikeaa lasta. Ei yksinkertaisesti riittäisi jaksaminen vääntää kaikesta, ymmärtää loputtomiin ja kestää jatkuvaa negatiivisuutta päivästä toiseen. Kyse ei ole osaamattomuudesta, vaan yksinkertaisesti ei riittäisi jaksaminen. En usko olevani ainut vanhempi, jonka voimavarat eivät riittäisi tuohon loputtomaan ymmärtämiseen.
Kaikki ihmiset eivät tule toimeen keskenään. Silloin ei pidä leimata toista osapuolta vaikeaksi kun molemmat ovat vaikeita toisilleen.
Olin itse "vaikea lapsi". Hiljainen ja rauhallinen. Äitini piti hiljaisuuttani ärsyttävänä. Hän on itse hyvin vilkas, puhelias ja impulsiivinen. Meillä tuli paljon yhteentörmäyksiä. Itse koin, että hän hämmentää ja tökkii kunnes saa jonkun reaktion aikaan.
Lapsuudesta kuitenkin selvisin ja onnistuin perustamaan omankin perheen. Mutta voi, esikoiseni oli samalla tavalla "vaikea" kuin minäkin. Äitini avautui siitä minulle ja antoi kasvatusneuvoja tämän vaikean lapsen kasvattamista varten.
Itse en ollut lapseni "vaikeaa persoonaa" huomannut. Koin että hänen kanssaan asiat onnistuvat helposti. Kaikkialla muuallakin palaute lapsen käytöksestä oli myönteistä.
Sanoisin, että lapsen kohdalla haaste on siinä, että lapsen kyky "hillitä" käytöstään on hyvin rajallinen. Lapsi käyttäytyy itselleen ominaisella tavalla. Aikuinen taas yleensä kykenee hillitsemään käytöstään tai ainakin rajaamaan siitä suurimpia särmiä. Toki peruspersoona pysyy, mutta aikuinen voi vaikuttaa käytökseensä eri tavalla kuin lapsi. Lapsi saattaa vaikka tulistua silmittömästi ja purkaa käytöksensä muihin. Aikuinen voi yhä tulistua samoin, mutta saattaa hillitä reaktionsa tilanteessa ja purkaa turhautumisensa myöhemmin.
Vierailija kirjoitti:
Kaikki ihmiset eivät tule toimeen keskenään. Silloin ei pidä leimata toista osapuolta vaikeaksi kun molemmat ovat vaikeita toisilleen.
Olin itse "vaikea lapsi". Hiljainen ja rauhallinen. Äitini piti hiljaisuuttani ärsyttävänä. Hän on itse hyvin vilkas, puhelias ja impulsiivinen. Meillä tuli paljon yhteentörmäyksiä. Itse koin, että hän hämmentää ja tökkii kunnes saa jonkun reaktion aikaan.
Lapsuudesta kuitenkin selvisin ja onnistuin perustamaan omankin perheen. Mutta voi, esikoiseni oli samalla tavalla "vaikea" kuin minäkin. Äitini avautui siitä minulle ja antoi kasvatusneuvoja tämän vaikean lapsen kasvattamista varten.
Itse en ollut lapseni "vaikeaa persoonaa" huomannut. Koin että hänen kanssaan asiat onnistuvat helposti. Kaikkialla muuallakin palaute lapsen käytöksestä oli myönteistä.
Hiljaisuus ja rauhallisuus eivät tee vaikeaksi. Jatkuva pahantuulisuus, vaativuus ja vastaava tekee.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kyllä mulla vaikuttaa niin lasten kuin aikuisten kohdalla se, että en vietä vaikeiden ihmisten kanssa enempää aikaa kuin on pakko. Lasten kohdalla haastavaa on se, että yleensä nämä vaikeat lapset kaipaavat erityisen paljon aikuista. Varmaan osasyynä se, että lapsen lähipiirin aikuisetkaan eivät jaksa vaikeaa lasta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Itselläni on rakas ja raskas lapsi, ja joskus tulee olo että tekee mieli lähteä vaan kävelemään.
Toissapäivänä aloin laittamaan yhtä lapsen lempiruokaa, mutta tarvittava kuiva-aine oli mennyt pilalle. Se haisi jne., ja lapsikin sitä kävi haistamassa sekä yökkimässä. Selitin, että nyt ei voida tehdä lempiruokaasi, mutta tehdään x (yksi maistuva laji sekin). Lapsi harmistui, mutta luulin että hyväksyi asian. Vähän ajan päästä alkoi sellaisella pienellä äänellä marisemaan itsekseen, jolloin kehoitin toistamaan asiansa kuuluvalla äänellä. "..kun äiti lupasi...sitä ruokaa", oli vastaus.
En yleensä hermostu ihan pienistä, mutta tällä kertaa oli pakko todeta kovaan ääneen että voi luoja, et kai rakas lapsi luule että syötän meille homeista lisuketta?? Jotain siinä mutisi vielä, en kuunnellut. Loppupäivä meni ihan ok, mutta sitten tämä koettu vääryys muistui jälleen mieleen...
Kyseessä 10-vuotias.
Tyypillinen alistaja. Lapsesi on jo ihan paniikissa kanssasi.
Ootko ihan sekaisin? Tuo äiti ei toiminut mitenkään väärin.
pakko todeta kovaan ääneen että voi luoja, et kai rakas lapsi luule että syötän meille homeista lisuketta?? Jotain siinä mutisi vielä, en kuunnellut.
Jokainen voi miettiä miltä tuntuisi jos tämä olisi tullut puolison suusta.
Kun kyseessä on lapsi, moni kuvittelee että tylyttäminen on kasvatusta. Surullista
Se "tylytetty" pentu oli 10, ei taapero, sillä on aivot ja sille voi sanoa tosiasioita eikä lässyttää. Jos vinkuminen ja marina vaan jatkuu ja jatkuu vaikka asia on ihan päivänselvä. Ei tuommoinen käytös tule onnistumaan isompana, se tylytys onnaika raakaa mitä tuollainen saa osakseen esim yläasteella ja työelämässä kun kukaan ei jaksa kuunnella.
Miksi kukaan ei jaksaisi kuunnella? Hänhän oli pettynyt, ei hankala missään vaiheessa.
Minä olisin jakanut hänen pettymyksensä ja yhdessä miettinyt että mitenhän me tämä hoidetaan. *Me ei nyt voida hankkia tarvittavaa ainesta. Ensi kerralla mun täytyy aiemmin katsoa että kaikki tarvittava on kaapissa. Onpas harmillista, tehdään tämä nyt sen sijaan ja huomenna käyn kaupassa* Sit kun lasta edelleen harmittaa, asiaan voi ihan hyvin palata.
Jo tuo että lasta ei harmittanut itse asia vaan se että äiti lupasi, kertoo siitä ettei äiti osaa käsitellä lapsen kanssa tunteita ja pettymuksiä lainkaan.
P.S Taaperollakin on aivot
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Meillä esikoinen on rauhallinen, harkitseva, sovitteleva ja empaattinen. Toinen lapsi on määrätietoinen (lue kovapäinen), negatiivisuuten taipuvainen Ei-tyyppi.
Vaikeampi ensin mainittu vanhemmalle on. Esikoinen kokee hyvin helposti ja pienestä asiasta pahaa mieltä eikä hän raivoa sitä ulos vaan saattaa itkeä lohduttomasti tai sit vain pyrkiä kestämään. Kasvattamiselle on todellinen haaste saada hänet maailmalle hyvällä itsetunnolla varustettuna, ihmisenä, joka ei pyri miellyttämään muita ja ihmisenä joka ei väsy empaattisuutensa vuoksi muiden asioista.
Nuorempi huutaa pallo punsisena sen 10 minuuttia, kieltäytyy jääräpäisesti kaikesta ja toteaa mun olevan ihan perseestä kun en anna periksi ja sit jatkaa elämää. Eipä tuota suurtakaan kasvatuksellista haastetta.
Wau. Tästä tuli ihan oma lapsuus mieleen.
Olin se rauhallinen, harkitseva, sovitteleva lapsi. Ja voi miten paljon minua kasvatettiin, jotta oppisin pärjäämään elämässä. Koko lapsuuden sain kokea olevani vääränlainen. Koskaan en kuitenkaan oppinut olemaan parempi, äänekkäämpi ja reagoivampi. Tapaani ilmaista iloa tai surua paheksuttiin. Olisi pitänyt olla näkyvämpi, riehakkaampi ja nopeampi.
Kaikki se kasvattaminen rikkoi itsetuntoani. Tunne siitä, että on huono ja vääränlainen ei anna kovin hyviä eväitä elämässä pärjäämiseen.
Niin. Suurin osa lapsista ei synny valmiina vaan ne pitää KASVATTAA. Tämä fakta on täysin unohtunut monilta nykyvanhemmilta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Meillä esikoinen on rauhallinen, harkitseva, sovitteleva ja empaattinen. Toinen lapsi on määrätietoinen (lue kovapäinen), negatiivisuuten taipuvainen Ei-tyyppi.
Vaikeampi ensin mainittu vanhemmalle on. Esikoinen kokee hyvin helposti ja pienestä asiasta pahaa mieltä eikä hän raivoa sitä ulos vaan saattaa itkeä lohduttomasti tai sit vain pyrkiä kestämään. Kasvattamiselle on todellinen haaste saada hänet maailmalle hyvällä itsetunnolla varustettuna, ihmisenä, joka ei pyri miellyttämään muita ja ihmisenä joka ei väsy empaattisuutensa vuoksi muiden asioista.
Nuorempi huutaa pallo punsisena sen 10 minuuttia, kieltäytyy jääräpäisesti kaikesta ja toteaa mun olevan ihan perseestä kun en anna periksi ja sit jatkaa elämää. Eipä tuota suurtakaan kasvatuksellista haastetta.
Wau. Tästä tuli ihan oma lapsuus mieleen.
Olin se rauhallinen, harkitseva, sovitteleva lapsi. Ja voi miten paljon minua kasvatettiin, jotta oppisin pärjäämään elämässä. Koko lapsuuden sain kokea olevani vääränlainen. Koskaan en kuitenkaan oppinut olemaan parempi, äänekkäämpi ja reagoivampi. Tapaani ilmaista iloa tai surua paheksuttiin. Olisi pitänyt olla näkyvämpi, riehakkaampi ja nopeampi.
Kaikki se kasvattaminen rikkoi itsetuntoani. Tunne siitä, että on huono ja vääränlainen ei anna kovin hyviä eväitä elämässä pärjäämiseen.
Missä kohtaa tossa sanottiin hiljaisemman lapsen olevan huonompi tai että hän ei saisi olla sellainen kuin on?
-eri
70-luvun vaikea lapsi olisi 2020-luvulla hyvä lapsi, ja päinvastoin.
Ennen oli tärkeintä että lapsi piti turpansa kiinni ja oli hiljaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En jaksanut lukea koko ketjua, mutta temperamentti on synnynnäinen juttu ja persoonallisuus taas nimenomaan ei, vaan kehittyy koko lapsuuden ja nuoruuden ajan. Tämän vuoksi alaikäisillä ei diagnosoida persoonallisuushäiriöitä ja lasta on turha syytellä "vaikeasta persoonallisuudesta", koska sen muodostuminen on ihan kesken ja riippuu monenomaan lapsen vuorovaikutuskokemuksista.
Temperamentti tosiaan on synnynnäinen, ja vaikuttaa mm. lapsen mukavuusalueen laajuuteen ja reagointiherkkyyteen. Temperamentiltaan joustavat ja sopeutuvat vauvat on ns. helppoja. Toiset sitten vaativat ympäristöltään enemmän sitä joustavuutta ja ymmärrystä, ja kyllä, se on työläämpää niille muille, mutta ei näistäkään ihmisistä väistämättä kasva "vaikeita" vaan hyvin hoivattuina ja kohdattuina oppivat kyllä ajan myötä sitä heille vähemmän luontevaa joustavuutta ja reaktionhillintää. Haastavaksi tämän tekee se, että kun temperamentti on jossain määrin periytyvä, niin usein siellä vastassa on vähän joustamattomampi ja ärtymisherkempi vanhempi, jolle on vaikea tukea lapsen kehitystä suotuisaan suuntaan. Nämä perheet tarvitsisi tietoa ja tukea.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei ole vaikeita persoonia, on erilaisia temperamentteja. Vanhemman tehtävä on kasvattaa myös sellaiset lapset rakkaudella, joilla on erilainen temperamentti kuin hänellä. Ymmärtää, rakastaa, olla läsnä.
On raskasta yrittää ymmärtää, rakastaa ja olla läsnä lapselle, joka on monella tapaa vaativa ja vaikea. Kaikki temperamentit eivät ole yhtä helppoja.
Eikö se kuitenkin ole vanhemman tehtävä?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Meillä esikoinen on rauhallinen, harkitseva, sovitteleva ja empaattinen. Toinen lapsi on määrätietoinen (lue kovapäinen), negatiivisuuten taipuvainen Ei-tyyppi.
Vaikeampi ensin mainittu vanhemmalle on. Esikoinen kokee hyvin helposti ja pienestä asiasta pahaa mieltä eikä hän raivoa sitä ulos vaan saattaa itkeä lohduttomasti tai sit vain pyrkiä kestämään. Kasvattamiselle on todellinen haaste saada hänet maailmalle hyvällä itsetunnolla varustettuna, ihmisenä, joka ei pyri miellyttämään muita ja ihmisenä joka ei väsy empaattisuutensa vuoksi muiden asioista.
Nuorempi huutaa pallo punsisena sen 10 minuuttia, kieltäytyy jääräpäisesti kaikesta ja toteaa mun olevan ihan perseestä kun en anna periksi ja sit jatkaa elämää. Eipä tuota suurtakaan kasvatuksellista haastetta.
Wau. Tästä tuli ihan oma lapsuus mieleen.
Olin se rauhallinen, harkitseva, sovitteleva lapsi. Ja voi miten paljon minua kasvatettiin, jotta oppisin pärjäämään elämässä. Koko lapsuuden sain kokea olevani vääränlainen. Koskaan en kuitenkaan oppinut olemaan parempi, äänekkäämpi ja reagoivampi. Tapaani ilmaista iloa tai surua paheksuttiin. Olisi pitänyt olla näkyvämpi, riehakkaampi ja nopeampi.
Kaikki se kasvattaminen rikkoi itsetuntoani. Tunne siitä, että on huono ja vääränlainen ei anna kovin hyviä eväitä elämässä pärjäämiseen.
Missä kohtaa tossa sanottiin hiljaisemman lapsen olevan huonompi tai että hän ei saisi olla sellainen kuin on?
-eri
Se on se kokemus, mikä lapselle tulee siitä, että häntä yritetään innolla opettaa toisenlaiseksi.
Vierailija kirjoitti:
En jaksanut lukea koko ketjua, mutta temperamentti on synnynnäinen juttu ja persoonallisuus taas nimenomaan ei, vaan kehittyy koko lapsuuden ja nuoruuden ajan. Tämän vuoksi alaikäisillä ei diagnosoida persoonallisuushäiriöitä ja lasta on turha syytellä "vaikeasta persoonallisuudesta", koska sen muodostuminen on ihan kesken ja riippuu monenomaan lapsen vuorovaikutuskokemuksista.
Temperamentti tosiaan on synnynnäinen, ja vaikuttaa mm. lapsen mukavuusalueen laajuuteen ja reagointiherkkyyteen. Temperamentiltaan joustavat ja sopeutuvat vauvat on ns. helppoja. Toiset sitten vaativat ympäristöltään enemmän sitä joustavuutta ja ymmärrystä, ja kyllä, se on työläämpää niille muille, mutta ei näistäkään ihmisistä väistämättä kasva "vaikeita" vaan hyvin hoivattuina ja kohdattuina oppivat kyllä ajan myötä sitä heille vähemmän luontevaa joustavuutta ja reaktionhillintää. Haastavaksi tämän tekee se, että kun temperamentti on jossain määrin periytyvä, niin usein siellä vastassa on vähän joustamattomampi ja ärtymisherkempi vanhempi, jolle on vaikea tukea lapsen kehitystä suotuisaan suuntaan. Nämä perheet tarvitsisi tietoa ja tukea.
Kun yrität sanoa että temperamentti ei ole oikea tai väärä/parempi tai huonompi, aika moka sit todeta että tietyn temperamentin omaavat tarvitsee tukea.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kaikki ihmiset eivät tule toimeen keskenään. Silloin ei pidä leimata toista osapuolta vaikeaksi kun molemmat ovat vaikeita toisilleen.
Olin itse "vaikea lapsi". Hiljainen ja rauhallinen. Äitini piti hiljaisuuttani ärsyttävänä. Hän on itse hyvin vilkas, puhelias ja impulsiivinen. Meillä tuli paljon yhteentörmäyksiä. Itse koin, että hän hämmentää ja tökkii kunnes saa jonkun reaktion aikaan.
Lapsuudesta kuitenkin selvisin ja onnistuin perustamaan omankin perheen. Mutta voi, esikoiseni oli samalla tavalla "vaikea" kuin minäkin. Äitini avautui siitä minulle ja antoi kasvatusneuvoja tämän vaikean lapsen kasvattamista varten.
Itse en ollut lapseni "vaikeaa persoonaa" huomannut. Koin että hänen kanssaan asiat onnistuvat helposti. Kaikkialla muuallakin palaute lapsen käytöksestä oli myönteistä.
Hiljaisuus ja rauhallisuus eivät tee vaikeaksi. Jatkuva pahantuulisuus, vaativuus ja vastaava tekee.
Mutta pahantuulisuus ja vaativuus ehkä lähtee siitä, että lasta ei ole kohdattu oikein ja hän tuntee jääneensä vaille hoivaa ja ymmärrystä. Ei hänen temperamenttinsa ole hänen valintansa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En jaksanut lukea koko ketjua, mutta temperamentti on synnynnäinen juttu ja persoonallisuus taas nimenomaan ei, vaan kehittyy koko lapsuuden ja nuoruuden ajan. Tämän vuoksi alaikäisillä ei diagnosoida persoonallisuushäiriöitä ja lasta on turha syytellä "vaikeasta persoonallisuudesta", koska sen muodostuminen on ihan kesken ja riippuu monenomaan lapsen vuorovaikutuskokemuksista.
Temperamentti tosiaan on synnynnäinen, ja vaikuttaa mm. lapsen mukavuusalueen laajuuteen ja reagointiherkkyyteen. Temperamentiltaan joustavat ja sopeutuvat vauvat on ns. helppoja. Toiset sitten vaativat ympäristöltään enemmän sitä joustavuutta ja ymmärrystä, ja kyllä, se on työläämpää niille muille, mutta ei näistäkään ihmisistä väistämättä kasva "vaikeita" vaan hyvin hoivattuina ja kohdattuina oppivat kyllä ajan myötä sitä heille vähemmän luontevaa joustavuutta ja reaktionhillintää. Haastavaksi tämän tekee se, että kun temperamentti on jossain määrin periytyvä, niin usein siellä vastassa on vähän joustamattomampi ja ärtymisherkempi vanhempi, jolle on vaikea tukea lapsen kehitystä suotuisaan suuntaan. Nämä perheet tarvitsisi tietoa ja tukea.
Kun yrität sanoa että temperamentti ei ole oikea tai väärä/parempi tai huonompi, aika moka sit todeta että tietyn temperamentin omaavat tarvitsee tukea.
Ei noissa toteamuksissa ole mitään ristiriitaa. -eri
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Meillä esikoinen on rauhallinen, harkitseva, sovitteleva ja empaattinen. Toinen lapsi on määrätietoinen (lue kovapäinen), negatiivisuuten taipuvainen Ei-tyyppi.
Vaikeampi ensin mainittu vanhemmalle on. Esikoinen kokee hyvin helposti ja pienestä asiasta pahaa mieltä eikä hän raivoa sitä ulos vaan saattaa itkeä lohduttomasti tai sit vain pyrkiä kestämään. Kasvattamiselle on todellinen haaste saada hänet maailmalle hyvällä itsetunnolla varustettuna, ihmisenä, joka ei pyri miellyttämään muita ja ihmisenä joka ei väsy empaattisuutensa vuoksi muiden asioista.
Nuorempi huutaa pallo punsisena sen 10 minuuttia, kieltäytyy jääräpäisesti kaikesta ja toteaa mun olevan ihan perseestä kun en anna periksi ja sit jatkaa elämää. Eipä tuota suurtakaan kasvatuksellista haastetta.
Wau. Tästä tuli ihan oma lapsuus mieleen.
Olin se rauhallinen, harkitseva, sovitteleva lapsi. Ja voi miten paljon minua kasvatettiin, jotta oppisin pärjäämään elämässä. Koko lapsuuden sain kokea olevani vääränlainen. Koskaan en kuitenkaan oppinut olemaan parempi, äänekkäämpi ja reagoivampi. Tapaani ilmaista iloa tai surua paheksuttiin. Olisi pitänyt olla näkyvämpi, riehakkaampi ja nopeampi.
Kaikki se kasvattaminen rikkoi itsetuntoani. Tunne siitä, että on huono ja vääränlainen ei anna kovin hyviä eväitä elämässä pärjäämiseen.
Missä kohtaa tossa sanottiin hiljaisemman lapsen olevan huonompi tai että hän ei saisi olla sellainen kuin on?
-eri
Se on se kokemus, mikä lapselle tulee siitä, että häntä yritetään innolla opettaa toisenlaiseksi.
Missä kohtaa tuossa sanottiin kasvatettavan tai opetettavan toisenlaiseksi? Olet toki oikeassa, mutta projisoit nyt kyllä kokemuksesi turhan suoraviivaisesti toisen kommenttiin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Itselläni on rakas ja raskas lapsi, ja joskus tulee olo että tekee mieli lähteä vaan kävelemään.
Toissapäivänä aloin laittamaan yhtä lapsen lempiruokaa, mutta tarvittava kuiva-aine oli mennyt pilalle. Se haisi jne., ja lapsikin sitä kävi haistamassa sekä yökkimässä. Selitin, että nyt ei voida tehdä lempiruokaasi, mutta tehdään x (yksi maistuva laji sekin). Lapsi harmistui, mutta luulin että hyväksyi asian. Vähän ajan päästä alkoi sellaisella pienellä äänellä marisemaan itsekseen, jolloin kehoitin toistamaan asiansa kuuluvalla äänellä. "..kun äiti lupasi...sitä ruokaa", oli vastaus.
En yleensä hermostu ihan pienistä, mutta tällä kertaa oli pakko todeta kovaan ääneen että voi luoja, et kai rakas lapsi luule että syötän meille homeista lisuketta?? Jotain siinä mutisi vielä, en kuunnellut. Loppupäivä meni ihan ok, mutta sitten tämä koettu vääryys muistui jälleen mieleen...
Kyseessä 10-vuotias.
Tyypillinen alistaja. Lapsesi on jo ihan paniikissa kanssasi.
Ootko ihan sekaisin? Tuo äiti ei toiminut mitenkään väärin.
pakko todeta kovaan ääneen että voi luoja, et kai rakas lapsi luule että syötän meille homeista lisuketta?? Jotain siinä mutisi vielä, en kuunnellut.
Jokainen voi miettiä miltä tuntuisi jos tämä olisi tullut puolison suusta.
Kun kyseessä on lapsi, moni kuvittelee että tylyttäminen on kasvatusta. Surullista
Se "tylytetty" pentu oli 10, ei taapero, sillä on aivot ja sille voi sanoa tosiasioita eikä lässyttää. Jos vinkuminen ja marina vaan jatkuu ja jatkuu vaikka asia on ihan päivänselvä. Ei tuommoinen käytös tule onnistumaan isompana, se tylytys onnaika raakaa mitä tuollainen saa osakseen esim yläasteella ja työelämässä kun kukaan ei jaksa kuunnella.
Miksi kukaan ei jaksaisi kuunnella? Hänhän oli pettynyt, ei hankala missään vaiheessa.
Minä olisin jakanut hänen pettymyksensä ja yhdessä miettinyt että mitenhän me tämä hoidetaan. *Me ei nyt voida hankkia tarvittavaa ainesta. Ensi kerralla mun täytyy aiemmin katsoa että kaikki tarvittava on kaapissa. Onpas harmillista, tehdään tämä nyt sen sijaan ja huomenna käyn kaupassa* Sit kun lasta edelleen harmittaa, asiaan voi ihan hyvin palata.
Jo tuo että lasta ei harmittanut itse asia vaan se että äiti lupasi, kertoo siitä ettei äiti osaa käsitellä lapsen kanssa tunteita ja pettymuksiä lainkaan.
P.S Taaperollakin on aivot
Jos 10-vuotias jää jumiin tuohon, ettei luvattu asia toteutunut, onko vika äidin joka pistää stopin marinalle? Mitä muuta siinä olisi pitänyt tehdä, sen jälkeen siis kun on todennut pahoitellen, ettei suunniteltu ruoka nyt onnistukaan? Lähteä kauppaan? Pitää kriisipalaveri? Oikeasti haluaisin kuulla, koska minusta tuo, ettei kaikki aina onnistukaan kuten ajateltiin, kuuluu paitsi elämään mutta on myös parasta pettymyksensietokasvatusta.
Tuon 79'n ja 80'n kuvailemat piirteet ovat sellaisia, että eivät ne liity temperamenttiin. Tuollaisia piirteitä voi olla niin rauhallisemmalla kuin ulospäinsuuntautuneemmalla lapsella.