Lue keskustelun säännöt.
Oletko saanut kuulla olevasi ei toivottu lapsi? Melkein abortoitu.
24.07.2010 |
Itse olen kuullut tämän äidiltäni. En muista milloin, mutta ehkä murroikäisenä tai sitä ennen. Olin vahinkolapsi miehelle, jolla jo perhe olemassa. Vanhemmillani oli nykyajan tapailusuhde, joka valitettavasti johti raskauteen. Äitini kertoi joskus (olin kysynyt, oli pitkään kyselyikä biologisesta isäsäni) että harkitsi aborttia, mutta isäni oli toivonut, että minut pidettäisiin. Heistä ei koskaan kuitenkaan tullut paria, eivätkä kunnolla edes seurustelleet. Äitini meni naimisiin minun ollessa n. 4v ja sain kaksi siskoa. Minusta on aina tuntunut siltä että en kuulu heidän perheeseensä. Murrosikä oli kauhea, suhteet varsinkin vanhemaan siskoon olivat ristiriitaiset ja muistan pitkään vihanneeni häntä todella paljon (syystäkin..) Vasta kun muutin 17v pois kotoa aloin rakentamaan itse suhdetta siskoihin, joista yrityksistäni huolimatta on jäänyt hirveän etäinen suhde ja harmittaa kovasti. Olen tullut itse äidiksi ja varsinkin sen jälkeen pyöritellyt äitiasiaa jopa psykologin kanssa. Suhteemme ei kai ole koskaan ollut normaali, mutta nyt isäpuolni alkoholinkäytön vuoksi katkaisin tässä taannoin välini kokonaan äitiini, koska hän sanoi ettei meidän kannata tulla lasten kanssa heille (kun penäsin että toivottavasti siellä ollaan selvinpäin). Ystäväni toivoisivat että ottaisin yhteyttä äitiini, mutta vuosikaudet olemme taistelleet isäpuoleni alkoholismista johtuiva selkkauksia ja nyt vain kypsyin täysin. Lasteni vuoksi haluaisin, että välit ovat kunnossa, mutta toisaalta taas koko katkeruus äitiäni kohtaan, se tunne että olin kuitenkin vain harmillinen vahinkotapaus, en ole koskaan saanut mielestäni tarpeeksi (ollenkaan) huomioita äidiltäni on nyt kärjistynyt tähän, että mietin miten kauhea äidin on oltava että voi kertoa lapselleen että meinasi tämän abortoida. Vai onko se tavallista? kUinka moni nykyäideistä kertoo asiaa lapselleen? Pitäisi mennä psykoterapiaan käsittelemään tämä äitisuhde, ajattelin vain josko olisi jotain kokemuksia tällä palstalla?
Kommentit (34)
Itse olen kuulemma niin sanotusti toivottu lapsi kuten ovat myös sisarukseni. Tätä ei tosin uskoisi siitä henkisen ja fyysisen väkivallan määrästä joka lapsuuttamme varjosti. Ja useaan kertaan äitini myös muisti kertoa että me lapset olemme pilanneet hänen elämänsä, terveytensä ja vartalonsa.
Onneksi vanhempani ovat nyt kuolleet.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jep, reikä kumissä täälläkin, aikuinen sellainen. Minulle ei ole sitä kerrottu sanallisesti suoraan, mutta rivien välistä kyllä olen asian ymmärtänyt, mutten täysin sisäistänyt. Nyt kun äiti on jo vanha ihminen, olen tietoisesti pitänyt etäisyyttä ja huomannut käyttäytyväni kylmästi vaikken sitä olisi halunnut, ehkä jokin oman mielen suojamekanismi, en aio mitään lämmintä ystävyyttä hänelle edes tarjota - näillä mennään loppuun saakka!
Joo olen kuullut. Eikä äiti edes koskaan halunnut lapsia. Taipui isän suostuteltua äidiksi. Ei ollut kovin hyvä äiti. Mutta en ole katkera, koska ei hän tahallaan "mokannut". Miten olisi voinut tietää nuorena siihen maailman aikaan, että ei kaikki kasva tai sovellukaan äideiksi, ei siihen aikaan puhuttu näistä näin avoimesti. Hän teki päätöksensä parhaansa mukaan ja jos olisi päätynyt aborttiin niin mua ei olisi, eli en keksi mistä olisin vihainen? Siitä ettei valehdella ja teeskennellyt mulle paremmin? Ei kukaan pystyisi teeskentelemään lopun elämäänsä jotain mitä ei ole, ilman että lapsi sen vaistoaa, joten parempi että on ollut asiasta rehellinen.
Vasta päälle parikymppisenä sain kuulla tädiltäni, että olen ollut vahinkolapsi. Äitini oli jo tuolloin kuollut syöpään. Koin ollleeni äidilleni silti tosi rakas ja tärkeä ja minulla oli hyvä lapsuus. Isänikin asui kanssamme mutta jotenkin en häntä koskaan tuntenut läheiseksi, enkä varsinkaan teininä oikein edes hänestä pitänyt. Myöhemmin luin jotain papereita, joista kävi ilmi, että oli aikeissa vaatia isyystestiä mutta ei sitä sitten kuitenkaan tehty.
Isä kuoli vuosi sitten, sitä ennen yritti jollain tapaa lähentyä, soitteli ja pyysi kylään, ei tullut käytyä. Olimme siis äitini kuoleman jälkeen olleet vain puheluväleissä, sitäkin muutama kerta vuoteen. Isän sisko sitten ilmoitti kuolemasta ja samaan syssyyn kertoi, että niin se "Pekkahan" puhui, että isyyttä ei ole vahvistettu, että voihan sen vieläkin tehdä jnejne. Sanoin että antaapa olla, en tarvitse "isältä" mitään, jakakaa vaan tavarat ja muut sisarusten kesken. Olisi ollut yks hemmetin ikuisuus aikaa se isyysasia selvittää mutta eipä hän ilmeisesti halunnut. Tämä vain vahvisti takaraivossa aina ollutta tunnetta, että "isä" ei minua kyllä halunnut. Ei varmaan lapsia olisi halunnut ollenkaan, sisaruksia minulla ei ole.
Läheisempi isää minulle lapsena oli miespuolisista aikuisista enoni, maailman kiltein ja ihanin ihminen.
Olin koska en ollut poika ja siitä mulle vihoiteltiin koko lapsuuden ajan, perheessä oli jo 2 tyttöä ja kolmas "piti olla poika" olivat miettineet jo pojalle nimiä valmiiksi, kuulemma äiti parahti itkuun kun kuuli että oli synnyttänyt taas tytön ja ne eivät olleet ilon kyyneleitä. Isäni suuttui kanssa minulle...ja väkivaltaa sain kokea koko lapsuuden sen takia ja jätettiin useimmiten huomiotta...2 muuta siskoa ei kokenut väkivaltaa. Elämä oli selviytymistä ja piileskelyä niin kauan kunnes täytin 16 ja muutin opiskelujen perässä toiselle paikkakunnalle, sossu,kela auttoivat hakemuksissa ja rahallisesti, älysin hakea noilta tahoilta apuja kun tutustuin naapuriin jolle kerroin elämästäni...oli mukava mummo hän.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Hei AP! Etkö sä ole koskaan ollut tekemisissä biologisen isäsi kanssa?
Mä olen perheen toinen lapsi ja mulla on 9v vanhempi sisarus. Mutsini kertoi, että hänelle raskaus oli valtavan iso yllätys, mutta toisaalta hän on myös kertonut, ettei heillä ollut mitään ehkäisyä käytössä. Oletan, että jos ehkäisyä ei ole ollut käytössä, on silloin ajatus, että vauva saa tulla jos on tullakseen. Ja jos ei halua vauvaa, niin sitten käyttää ehkäisyä, ihan yksinkertaisesti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Melkein kaikki lapset ovat vahinkoja. Ei siitä kannata stressaantua. Esikoisen kohdalla ehkäisy unohdetaan tai se pettää. Seuraavien kohdalla luotetaan imetykseen ehkäisykeinona. Harva onnistuu tekemään perhe-elämälleen täydellisen suunnitelman ja suorittamaan sen prikulleen. Sellaista se vain on.
Joo, mutsi kertoi että olin vahinko.
Menivät naimisiin raskaana ollessaan. 1970- luvulla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kyllä olen.
Minulle on se kerrottu selkein sanoin. Sekin kerrottiin että puoskari oli katsottu valmiiksi, mutta synnyttäjäni ei uskaltanut sitten kuitenkaan sitä toteuttaa.
Tämä oli aikaa kun abortteja ei saanut, ja naisia kuoil puoskarien käsiin. Olen 69 vuotias.
Koko lapsuuteni ja nuoruuteni yritin sitten ostaa olemassaoloni oikeutta, en onnistunut.
Tiedän olevani vahinko. Abortti ei kuulu oman äitini arvomaailmaan. Myös nuorin sisarukseni on vahinko.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen myös vahinko, tai siis ainakin ei-suunniteltu, oletettavasti joku baari-illan jälkeisen illan tapahtumaketjun tulos. Ei kai siinä mitään, varmaan aika iso lapsista on vahinkoja tai ei-toivuttuja, ei kai se niin erikoista ole.
En tiedä miksi aikuiset roikkuvat vielä omissa lapsuudenperheissään, vaikka se ei tuo mitään positiivista elämään. Ei vanhemmistaan oel palko pitää tai olla tekemisissä.
Ei, mutta tehtiin hyvin selväksi, että olen pettymys jokaisella tavalla. Että olisi pitänyt tehdä abortti, vaikka olinkin toivottu...
Tuolla ketjun alussa, 14v sitten, on parikin kommenttia joissa mainitaan että isän äiti / mummo / aviomies ei antanut lupaa aborttiin. Jäi ihmetyttämään tuo luvan saaminen mummolta tai mieheltä. Eihän tämmöinen ole mahdollista. Toisin kommenteista ei käy ilmi milloin tämä oli tapahtunut. Onkohan joskus muinoin ollut kovinkin erilainen lainsäädäntö abortin saamisessa? Mutta siltikin että mummo?!