Miten nämä 90- luvun puolivälissä syntyneet on kasvatettu, kun joka toisella on mielenterveysongelmia?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Eiköhän tämä ole onneksi aika marginaalinen ryhmä, saa vain julkisuutta kuten tämä Iltasanomien Suvi (Camoon, hei...)

Ainoa työtävälttelevä, ja kuulemma mielenterveysongelmia en nuori nainen tulee suvusta, jossa harva on hankkinut edes koulutuksen. Totuushan on, että koulutustaso periytyy etenkin äidiltä tyttärelle.

Ei itse asiassa ole marginaalinen ryhmä. Työkyvyttömyyseläkettä nostavien nuorten aikuisten määrä on noussut koko 2000-luvun.

Äitini (s. 1964) on sairastanut syövän, kärsii kroonisista kivuista jotka johtuvat syöpähoidoista, hänellä on nivelrikkoa ja migreeni. Töitä tehnyt 16- vuotiaasta.

Eläkehakemukset hylätty muutamaan kertaan.

Alle kolmekymppiset turhakkeet eivät jaksa/viitsi/halua tehdä töitä kun se on niiiiiii-iiin rasittavaa ja pääsevät yhteiskunnan elätettäviksi. Onko oikein?

Kyllä se on ihan oikein. Äitisi sukupolvi sai itse elää helpossa työelämässä mutta nykynuoret ajetaan loppuun jo nuorena boomereitten ahneuden takia.

Vedä luuseri ittesi vessanpöntöstä alas. Viemäri on oikea paikka tuollaiselle idiootille.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vanhemmat ja isovanhemmat alkoholisoituneet. Täysin tunnekylmä ja julma kasvataus. Lapset jätettiin yksin vaikka hädässä itkemään. Pilkattiin, vähäteltiin ja käskettiin aina pois silmistä. Hoidatettiin milloin missäkin, vanhemmat eivät koskaan viettäneet aikaa meidän lasten kanssa tai vieneet mihinkään. Ehkä kerran kesässä pakollinen hyvän perheen esittäminen ja lapset vietiin puuhamaahan. Rahaa ei koskaan ollut lasten tarpeisiin. 

Tähän kun lisätään vielä nykyajan työelämä. Koulussa opetettiin, että voit valita mitä teet, todellisuus on että töitä ei ole, paikat menee suhteilla ja sitä otetaan mitä saadaan. Jos olet perheessä, jossa ei ole sukua tai tuttavia, niin ei noita suhteita ole. Kuka voi käsi sydämmellä sanoa, että pystyisi motivoitumaan elämästä, jos ihan alusta asti kaikki on vaan kuraa ja mahdollisuudet olemattomat? Asuntolainaa et saa, kun palkat on niin surkeita tai pätkätöitä. Lapsiin ei ole varaa, jos satut töitä saamaan niin elätät juuri ja juuri itsesi.

Vieläki ihmettelette, miksi tämän sukupolven ihmiset voivat pahoin?

Ensimmäisessä kappaleessa kuvatut asiat eivät ole mitenkään leimallisia juuri 90-luvun puolivälissä syntyneiden lapsuudelle. Alkoholismia, tunnekylmää ja ankaraa kasvatusta sekä köyhyyttä on ollut ennenkin, ja isossa mittakaavassa varmasti enemmän vaikka sotien jälkeen kuin 2000-luvun alussa. Näillä on varmasti vaikutuksensa jokaisen ne kokeneen elämään, mutta ei näitä oikein voi nostaa nimenomaan nykyisten kolmekymppisten mielenterveysongelmien syyksi.

Niin ja jos luet loput niin saat vastauksen ap kysymykseen. Noilla entisillä runnelluilla sukupolvilla oli mahdollisuudet taloon ja perheeseen ja uraan jne. Meiltä on kaikki viety. 

Vierailija kirjoitti:

Ihme kun ovat edes elossa. 90-luvulla vaadittiin äidit meneen heti töihin kun lapsi on vuoden vanha, muuten pidettiin laiskana ja vähän outona jos ei mennyt massan ja esikuvien mukaan. Silloin ihailtiin vaan suorittamista ja itsensä loppuun polttamista muulla ei ollut väliä.

Höps höps. 1990-luvun alkupuolella tehtiin lapsia kun ei laman vuoksi ollut töitä. Silloin todella moni oli kotona monta vuotta, osin olosuhteiden pakosta. 1990-luvulla ei poltettu itseä loppuun eikä kukaan tuntenut esimerkiksi masentuneita ihmisiä. 1990-luvun alussa tuli muotisairaus paniikkihäiriö, josta silloin paljon puhuttiin ja vitsailtiinkin. Burnout ei ollut sillä vuosikymmenellä edes ihmisten sanavarastossa. 😃

Vierailija kirjoitti:

Välinpitämättömät, henkisesti ja/tai fyysisesti väkivaltaiset, itsekkäät vanhemmat aiheuttavat mt-ongelmia. Katsokaa isät ja äidit peiliin, syy on teissä.

Kyllä. Se vaan yllättää, että eniten oireilevat ne jotka ovat sitä vähiten kokeneet. Aiempina vuosikymmeninä henkinen ja fyysinen väkivalta lapsena olivat osa kasvatusta ja sukupolvikokemus. 1990-luvulla syntyneitä pääsääntöisesti ei ole kuritettu eikä pahoinpidelty. Nimenomaan 1990-luvulla oltiin kovin kiinnostuneita lapsen asioista ja mielipiteistä siinä missä 70-luvun lapsia usein opetettiin puhumaan vain jos joku kysyy jotain. Materiaalisestikin 90-luvusta lähtien lasten ja nuorten elämä on ollut niin paljon parempaa. Ja tuloksena on itsekäs, itsekeskeinen ja psyykkisesti oireileva nuorten aikuisten sukupolvi vailla resilienssiä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vanhemmat ja isovanhemmat alkoholisoituneet. Täysin tunnekylmä ja julma kasvataus. Lapset jätettiin yksin vaikka hädässä itkemään. Pilkattiin, vähäteltiin ja käskettiin aina pois silmistä. Hoidatettiin milloin missäkin, vanhemmat eivät koskaan viettäneet aikaa meidän lasten kanssa tai vieneet mihinkään. Ehkä kerran kesässä pakollinen hyvän perheen esittäminen ja lapset vietiin puuhamaahan. Rahaa ei koskaan ollut lasten tarpeisiin. 

Tähän kun lisätään vielä nykyajan työelämä. Koulussa opetettiin, että voit valita mitä teet, todellisuus on että töitä ei ole, paikat menee suhteilla ja sitä otetaan mitä saadaan. Jos olet perheessä, jossa ei ole sukua tai tuttavia, niin ei noita suhteita ole. Kuka voi käsi sydämmellä sanoa, että pystyisi motivoitumaan elämästä, jos ihan alusta asti kaikki on vaan kuraa ja mahdollisuudet olemattomat? Asuntolainaa et saa, kun palkat on niin surkeita tai pätkätöitä. Lapsiin ei ole varaa, jos satut töitä saamaan niin elätät juuri ja juuri itsesi.

Vieläki ihmettelette, miksi tämän sukupolven ihmiset voivat pahoin?

Ensimmäisessä kappaleessa kuvatut asiat eivät ole mitenkään leimallisia juuri 90-luvun puolivälissä syntyneiden lapsuudelle. Alkoholismia, tunnekylmää ja ankaraa kasvatusta sekä köyhyyttä on ollut ennenkin, ja isossa mittakaavassa varmasti enemmän vaikka sotien jälkeen kuin 2000-luvun alussa. Näillä on varmasti vaikutuksensa jokaisen ne kokeneen elämään, mutta ei näitä oikein voi nostaa nimenomaan nykyisten kolmekymppisten mielenterveysongelmien syyksi.

Niin ja jos luet loput niin saat vastauksen ap kysymykseen. Noilla entisillä runnelluilla sukupolvilla oli mahdollisuudet taloon ja perheeseen ja uraan jne. Meiltä on kaikki viety. 

Asuntolainaa ei saa? Useimmilla Suomen paikkakunnilla saa ikioman omakotitalon max. 50 000 eurolla. Ai niin, mutta eihän se kelpaa nuorisolle kun se pitää olla tietyn ison kaupungin tietyssä trendikaupunginosassa. Ja kuka nyt nuoremmista sellaista vanhaa taloa haluaisi, siinähän pitäis tehdä remonttia ja olis kauheasti vaivaa. Sitäpaitsi kyllä köyhilläkin pitää olla oikeus rakennuttaa uusi mieleinen talo eikä jotain toisten vanhaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Välinpitämättömät, henkisesti ja/tai fyysisesti väkivaltaiset, itsekkäät vanhemmat aiheuttavat mt-ongelmia. Katsokaa isät ja äidit peiliin, syy on teissä.

Kyllä. Se vaan yllättää, että eniten oireilevat ne jotka ovat sitä vähiten kokeneet. Aiempina vuosikymmeninä henkinen ja fyysinen väkivalta lapsena olivat osa kasvatusta ja sukupolvikokemus. 1990-luvulla syntyneitä pääsääntöisesti ei ole kuritettu eikä pahoinpidelty. Nimenomaan 1990-luvulla oltiin kovin kiinnostuneita lapsen asioista ja mielipiteistä siinä missä 70-luvun lapsia usein opetettiin puhumaan vain jos joku kysyy jotain. Materiaalisestikin 90-luvusta lähtien lasten ja nuorten elämä on ollut niin paljon parempaa. Ja tuloksena on itsekäs, itsekeskeinen ja psyykkisesti oireileva nuorten aikuisten sukupolvi vailla resilienssiä.

Juuri näin. Minä olen 80- luvun teini, ja muistan monen koulukaverini eläneen alkoholin ja perheväkivallan varjossa. Silti kukaan ei jäänyt säälitään itseään ja syyttelemään lapsuuttaan loppuiäkseen.

On käsittämätöntä, ettei omasta elämästä haluta ottaa minkäänlaista vastuuta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vanhemmat ja isovanhemmat alkoholisoituneet. Täysin tunnekylmä ja julma kasvataus. Lapset jätettiin yksin vaikka hädässä itkemään. Pilkattiin, vähäteltiin ja käskettiin aina pois silmistä. Hoidatettiin milloin missäkin, vanhemmat eivät koskaan viettäneet aikaa meidän lasten kanssa tai vieneet mihinkään. Ehkä kerran kesässä pakollinen hyvän perheen esittäminen ja lapset vietiin puuhamaahan. Rahaa ei koskaan ollut lasten tarpeisiin. 

Tähän kun lisätään vielä nykyajan työelämä. Koulussa opetettiin, että voit valita mitä teet, todellisuus on että töitä ei ole, paikat menee suhteilla ja sitä otetaan mitä saadaan. Jos olet perheessä, jossa ei ole sukua tai tuttavia, niin ei noita suhteita ole. Kuka voi käsi sydämmellä sanoa, että pystyisi motivoitumaan elämästä, jos ihan alusta asti kaikki on vaan kuraa ja mahdollisuudet olemattomat? Asuntolainaa et saa, kun palkat on niin surkeita tai pätkätöitä. Lapsiin ei ole varaa, jos satut töitä saamaan niin elätät juuri ja juuri itsesi.

Vieläki ihmettelette, miksi tämän sukupolven ihmiset voivat pahoin?

Ensimmäisessä kappaleessa kuvatut asiat eivät ole mitenkään leimallisia juuri 90-luvun puolivälissä syntyneiden lapsuudelle. Alkoholismia, tunnekylmää ja ankaraa kasvatusta sekä köyhyyttä on ollut ennenkin, ja isossa mittakaavassa varmasti enemmän vaikka sotien jälkeen kuin 2000-luvun alussa. Näillä on varmasti vaikutuksensa jokaisen ne kokeneen elämään, mutta ei näitä oikein voi nostaa nimenomaan nykyisten kolmekymppisten mielenterveysongelmien syyksi.

Niin ja jos luet loput niin saat vastauksen ap kysymykseen. Noilla entisillä runnelluilla sukupolvilla oli mahdollisuudet taloon ja perheeseen ja uraan jne. Meiltä on kaikki viety. 

Ei se nyt ihan noinkaan mene. Nykyisillä kolmekymppisillä on odotettavissa perintöäkin ihan eri tavoin kuin heidän vanhemmillaan tai sitä edeltävillä sukupolvilla. Sotien jälkeisessä Suomessa suurin osa kansasta oli verrattain köyhää. Omin käsin rakennettiin rintamamiestalo johonkin korpeen, oli koko omaisuutensa menettäneitä evakkoja jne. Siitä sitten pikku hiljaa parannettiin elintasoa, ja sukupolvi sukupolvelta on vauraus lisääntynyt. Vielä 60-luvulla lähdettiin Ruotsiin paremman elintason perässä, ja 70-luvulla suomalaislapsia annettiin adoptoitavaksi muihin Pohjoismaihin niin kuin jotain kiinalaislapsia adoptoidaan nykyään. Kaikki 90-luvun alussa eläneet ovat kokeneet laman. Voisitko tarkentaa, mihin vuosikymmeniin kuvaamasi elämän edellytykset oikein sijoittuvat, kun en itse 80-luvun alussa syntyneenä tällaista menneisyyttä tunnista sen paremmin omista kuin vanhempienikaan kokemuksista?

Kasarilla ja ysärillä lähinnä "oudoilla" tyypeillä ongelmia kun vielä oli kehoituksia ottaa itseään niskasta kiinni ja nuorelta odotettiin nuoruuden sitkeyttä vielä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vanhemmat ja isovanhemmat alkoholisoituneet. Täysin tunnekylmä ja julma kasvataus. Lapset jätettiin yksin vaikka hädässä itkemään. Pilkattiin, vähäteltiin ja käskettiin aina pois silmistä. Hoidatettiin milloin missäkin, vanhemmat eivät koskaan viettäneet aikaa meidän lasten kanssa tai vieneet mihinkään. Ehkä kerran kesässä pakollinen hyvän perheen esittäminen ja lapset vietiin puuhamaahan. Rahaa ei koskaan ollut lasten tarpeisiin. 

Tähän kun lisätään vielä nykyajan työelämä. Koulussa opetettiin, että voit valita mitä teet, todellisuus on että töitä ei ole, paikat menee suhteilla ja sitä otetaan mitä saadaan. Jos olet perheessä, jossa ei ole sukua tai tuttavia, niin ei noita suhteita ole. Kuka voi käsi sydämmellä sanoa, että pystyisi motivoitumaan elämästä, jos ihan alusta asti kaikki on vaan kuraa ja mahdollisuudet olemattomat? Asuntolainaa et saa, kun palkat on niin surkeita tai pätkätöitä. Lapsiin ei ole varaa, jos satut töitä saamaan niin elätät juuri ja juuri itsesi.

Vieläki ihmettelette, miksi tämän sukupolven ihmiset voivat pahoin?

Ensimmäisessä kappaleessa kuvatut asiat eivät ole mitenkään leimallisia juuri 90-luvun puolivälissä syntyneiden lapsuudelle. Alkoholismia, tunnekylmää ja ankaraa kasvatusta sekä köyhyyttä on ollut ennenkin, ja isossa mittakaavassa varmasti enemmän vaikka sotien jälkeen kuin 2000-luvun alussa. Näillä on varmasti vaikutuksensa jokaisen ne kokeneen elämään, mutta ei näitä oikein voi nostaa nimenomaan nykyisten kolmekymppisten mielenterveysongelmien syyksi.

Niin ja jos luet loput niin saat vastauksen ap kysymykseen. Noilla entisillä runnelluilla sukupolvilla oli mahdollisuudet taloon ja perheeseen ja uraan jne. Meiltä on kaikki viety. 

Kuka sulta on kaiken vienyt?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Eiköhän tämä ole onneksi aika marginaalinen ryhmä, saa vain julkisuutta kuten tämä Iltasanomien Suvi (Camoon, hei...)

Ainoa työtävälttelevä, ja kuulemma mielenterveysongelmia en nuori nainen tulee suvusta, jossa harva on hankkinut edes koulutuksen. Totuushan on, että koulutustaso periytyy etenkin äidiltä tyttärelle.

Ei itse asiassa ole marginaalinen ryhmä. Työkyvyttömyyseläkettä nostavien nuorten aikuisten määrä on noussut koko 2000-luvun.

Äitini (s. 1964) on sairastanut syövän, kärsii kroonisista kivuista jotka johtuvat syöpähoidoista, hänellä on nivelrikkoa ja migreeni. Töitä tehnyt 16- vuotiaasta.

Eläkehakemukset hylätty muutamaan kertaan.

Alle kolmekymppiset turhakkeet eivät jaksa/viitsi/halua tehdä töitä kun se on niiiiiii-iiin rasittavaa ja pääsevät yhteiskunnan elätettäviksi. Onko oikein?

Kyllä se on ihan oikein. Äitisi sukupolvi sai itse elää helpossa työelämässä mutta nykynuoret ajetaan loppuun jo nuorena boomereitten ahneuden takia.

Kerro tarkemmin, miten sinut on ajettu loppuun? Aina vain näitä iänikuisia epämääräisiä sepustuksia siitä, miten työelämä on kovaa ja vaativaa ja blaablaa... Mutta ei mitään aikomusta ottaa itsevastuu omasta elämästä. Kun on niin helppo vierittää syy vaikka jonkun tuikituntemattoman syöpäsairaan päälle. Olet yksi turha tapaus!

Nykynuorilla on niin raskasta käydä lukio, kun siinä pitää niin paljon suorittaa. Tosi monihan saa psykiatrisia diagnooseja juuri lukiossa, kun ei kestä opiskelupaineita. Hulluinta on, että nämä ihmiset pääsääntöisesti ressaavat siitä, että heidän pitää päästä sisään haluamaansa tavoiteltuun jatko-opiskelupaikkaan. Se vaan, että jos pää leviää ressistä jo lukion paineista, on aika älytöntä olettaa että vielä ressaavammat yliopisto-opinnot sujuisivat jotenkin paremmin kuin lukio - työelämästä puhumattakaan.

Itse siis olen sitä tätisukupolvea, joka saattoi lukiossa jäädä luokalle. Lukio oli pakko suorittaa kolmessa vuodessa ja kirjoittaa kaikki aineet kerralla. Voin vannoa, että meidän lukion vuosiluokasta kukaan ei stressannut lukiosta kuten nykyään on normaalia. Se yksi tokaluokan tuplaava oli ihan erityisen chilli äijä.

Kuvitelkaapa kun nykynuoret alkavat saamaan lapsia ... sillon vasta kusessa ollaan

Mielenterveysongelmista puhutaan avoimmin nykyään, on niitä aina ollut.

Kai o mänt😢

Vierailija kirjoitti:

Mielenterveysongelmista puhutaan avoimmin nykyään, on niitä aina ollut.

Toki on aina ollut, mutta ei tässä mittakaavassa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Eiköhän niitä ole yhtä paljon kuin ennenkin, nykyään ne vaan tiedostetaan paremmin. Yhtälaillla ne ihmiset ennenkin masentu, syrjäyty, alkoholisoitu, tekivät itsemurhia ja hakkasivat perheitänsä, elleivät jopa enemmän.

Itsemurhien määrä on puolittunut kahdessakymmenessä vuodessa. 70- ja 80-luvun lapsilla olisi enemmän syytä valitella niitä juttuja.

Se mikä on muuttunut, on että nykyään naisetkin juovat. Ennen saattoi olla perheessä juoppo isä, mutta äiti yritti parhaansa mukaan huoltaa perhettään ja pitää arkea kasassa. Nyt siinä samassa perheessä molemmat ottaisivat kuppia yhdessä.

Väkivalta on myös vähentynyt kovasti ja siihenkin on tullut tasa-arvoa. Ennen parisuhde- ja perheväkivalta oli sitä että isä riehui. Nykyajan nuorissa aikuisissa (niissä oireilevissa juuri), lapsia ja puolisoa pahoinpitelee todennäköisemmin äiti.

Uutena juttuna ovat tulleet huumeet. 80-luvulla lapset sanoivat, että huumeet olivat pelottavampia asioita mitä tiesivät - eikä kukaan silloin paljon huumeista mitään tiennyt. Nykyään huumeet ovat monelle nuorelle ihailtavaa ja toivottavaa kulttuuria. Alkoholi ei ole enää aikoihin ollut nuorten ykköspäihde, vaan yksistään pk-seudulla on viikoittain kymmeniä kannabispsykooseja.

Huumausaineiden käyttö on Suomessa ollut muuhun Eurooppaan verrattuna vähäistä. Huumeiden käyttö lisääntyi 80- ja 90-luvulla, mutta vuosituhannen vaihteessa näkyi merkkejä kasvuvauhdin hidastumisesta.

https://www.kaypahoito.fi/hoi50041

Vierailija kirjoitti:

Nykynuorilla on niin raskasta käydä lukio, kun siinä pitää niin paljon suorittaa. Tosi monihan saa psykiatrisia diagnooseja juuri lukiossa, kun ei kestä opiskelupaineita. Hulluinta on, että nämä ihmiset pääsääntöisesti ressaavat siitä, että heidän pitää päästä sisään haluamaansa tavoiteltuun jatko-opiskelupaikkaan. Se vaan, että jos pää leviää ressistä jo lukion paineista, on aika älytöntä olettaa että vielä ressaavammat yliopisto-opinnot sujuisivat jotenkin paremmin kuin lukio - työelämästä puhumattakaan.

Itse siis olen sitä tätisukupolvea, joka saattoi lukiossa jäädä luokalle. Lukio oli pakko suorittaa kolmessa vuodessa ja kirjoittaa kaikki aineet kerralla. Voin vannoa, että meidän lukion vuosiluokasta kukaan ei stressannut lukiosta kuten nykyään on normaalia. Se yksi tokaluokan tuplaava oli ihan erityisen chilli äijä.

Mulla on tällainen muistikuva myös. Voisiko se johtua siitä, että ennen vanhaan lukioon meni vain ne, joilla oli edellytykset päästä sieltä läpi? Nykyäänhän kaikki menee lukioon, myös ne, joilla ei ole mitään kapasiteettia AMK:hon saati yliopistolle. Pelkkä lukiokin tuottaa suuria vaikeuksia ja loppuun palamista vaikka sisältöä on kevennetty (verrattuna 90-lukuun) ja kirjoitukset voi venyttää usealle vuodelle.

Suurimmalle osalle amis olisi järkevin vaihtoehto. Tuo suorittamisen pakko voi olla vähän erilaista nykyään kuin silloin. 90-luvulla oli ihan ok mennä amikseen.

Kaffebulla kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Nykynuorilla on niin raskasta käydä lukio, kun siinä pitää niin paljon suorittaa. Tosi monihan saa psykiatrisia diagnooseja juuri lukiossa, kun ei kestä opiskelupaineita. Hulluinta on, että nämä ihmiset pääsääntöisesti ressaavat siitä, että heidän pitää päästä sisään haluamaansa tavoiteltuun jatko-opiskelupaikkaan. Se vaan, että jos pää leviää ressistä jo lukion paineista, on aika älytöntä olettaa että vielä ressaavammat yliopisto-opinnot sujuisivat jotenkin paremmin kuin lukio - työelämästä puhumattakaan.

Itse siis olen sitä tätisukupolvea, joka saattoi lukiossa jäädä luokalle. Lukio oli pakko suorittaa kolmessa vuodessa ja kirjoittaa kaikki aineet kerralla. Voin vannoa, että meidän lukion vuosiluokasta kukaan ei stressannut lukiosta kuten nykyään on normaalia. Se yksi tokaluokan tuplaava oli ihan erityisen chilli äijä.

Mulla on tällainen muistikuva myös. Voisiko se johtua siitä, että ennen vanhaan lukioon meni vain ne, joilla oli edellytykset päästä sieltä läpi? Nykyäänhän kaikki menee lukioon, myös ne, joilla ei ole mitään kapasiteettia AMK:hon saati yliopistolle. Pelkkä lukiokin tuottaa suuria vaikeuksia ja loppuun palamista vaikka sisältöä on kevennetty (verrattuna 90-lukuun) ja kirjoitukset voi venyttää usealle vuodelle.

Suurimmalle osalle amis olisi järkevin vaihtoehto. Tuo suorittamisen pakko voi olla vähän erilaista nykyään kuin silloin. 90-luvulla oli ihan ok mennä amikseen.

Voin vastata tähän pitkän työuran lukiossa tehneenä opettajana. Nykyopiskelijoita tuetaan ja opinnoissa joustetaan valtavasti enemmän kuin vaikka 15 vuotta sitten, mutta silti nuoret ovat koko ajan ahdistuneempia ja uupuneempia. Oma näkemykseni on, että loputon joustaminen synnyttää kierteen, jossa asioita lykätään. Ei tehdä koulutehtäviä ajallaan, koska pyytämällä saa lisäaikaa, jätetään osallistumatta kokeeseen, sillä aina voi pyytää opettajaa järjestämään uusintakokeen. Monilla nuorilla ei vain ole sellaisia aikatauluttamisen taitoja, että opiskelun rytmittämistä osattaisiin itsenäisesti suunnitella. Jos tehtävää on aikaa tehdä kolme viikkoa, suurin osa palauttaa sen viimeisenä päivänä ja osa pyytää viimeisenä päivänä lisäaikaa. Tehtävät kasautuvat ja aiheuttavat siten stressiä. Vaikka kaikilla on läppärit ja puhelimet, joissa on sähköiset kalenterit, aniharva käyttää kalenteria. Nuoret tarvitsisivat joustamista enemmän selkeitä rajoja. Vika ei ole nuorten vaan nykyisen idealistisen oppimiskäsityksen, jonka mukaan keskenkasvuisten nuorten tulee itse suunnitella yksilölliset opinpolkunsa.

Erittäin painavaa asiaa. Tuo on varmasti iso syy monen ongelmille. Ei osata enää noudattaa mitään aikatauluja.

Vierailija kirjoitti:

Kaffebulla kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Nykynuorilla on niin raskasta käydä lukio, kun siinä pitää niin paljon suorittaa. Tosi monihan saa psykiatrisia diagnooseja juuri lukiossa, kun ei kestä opiskelupaineita. Hulluinta on, että nämä ihmiset pääsääntöisesti ressaavat siitä, että heidän pitää päästä sisään haluamaansa tavoiteltuun jatko-opiskelupaikkaan. Se vaan, että jos pää leviää ressistä jo lukion paineista, on aika älytöntä olettaa että vielä ressaavammat yliopisto-opinnot sujuisivat jotenkin paremmin kuin lukio - työelämästä puhumattakaan.

Itse siis olen sitä tätisukupolvea, joka saattoi lukiossa jäädä luokalle. Lukio oli pakko suorittaa kolmessa vuodessa ja kirjoittaa kaikki aineet kerralla. Voin vannoa, että meidän lukion vuosiluokasta kukaan ei stressannut lukiosta kuten nykyään on normaalia. Se yksi tokaluokan tuplaava oli ihan erityisen chilli äijä.

Mulla on tällainen muistikuva myös. Voisiko se johtua siitä, että ennen vanhaan lukioon meni vain ne, joilla oli edellytykset päästä sieltä läpi? Nykyäänhän kaikki menee lukioon, myös ne, joilla ei ole mitään kapasiteettia AMK:hon saati yliopistolle. Pelkkä lukiokin tuottaa suuria vaikeuksia ja loppuun palamista vaikka sisältöä on kevennetty (verrattuna 90-lukuun) ja kirjoitukset voi venyttää usealle vuodelle.

Suurimmalle osalle amis olisi järkevin vaihtoehto. Tuo suorittamisen pakko voi olla vähän erilaista nykyään kuin silloin. 90-luvulla oli ihan ok mennä amikseen.

Voin vastata tähän pitkän työuran lukiossa tehneenä opettajana. Nykyopiskelijoita tuetaan ja opinnoissa joustetaan valtavasti enemmän kuin vaikka 15 vuotta sitten, mutta silti nuoret ovat koko ajan ahdistuneempia ja uupuneempia. Oma näkemykseni on, että loputon joustaminen synnyttää kierteen, jossa asioita lykätään. Ei tehdä koulutehtäviä ajallaan, koska pyytämällä saa lisäaikaa, jätetään osallistumatta kokeeseen, sillä aina voi pyytää opettajaa järjestämään uusintakokeen. Monilla nuorilla ei vain ole sellaisia aikatauluttamisen taitoja, että opiskelun rytmittämistä osattaisiin itsenäisesti suunnitella. Jos tehtävää on aikaa tehdä kolme viikkoa, suurin osa palauttaa sen viimeisenä päivänä ja osa pyytää viimeisenä päivänä lisäaikaa. Tehtävät kasautuvat ja aiheuttavat siten stressiä. Vaikka kaikilla on läppärit ja puhelimet, joissa on sähköiset kalenterit, aniharva käyttää kalenteria. Nuoret tarvitsisivat joustamista enemmän selkeitä rajoja. Vika ei ole nuorten vaan nykyisen idealistisen oppimiskäsityksen, jonka mukaan keskenkasvuisten nuorten tulee itse suunnitella yksilölliset opinpolkunsa.

Kuria kauhistellaan ja kurin tilalle on tuotu tämä ns. tuki, mutta ei kasvatus toimi pelkän porkkanan varassa vaikka positiivisuus kuinka on muodissa.

Se entisaikojen "julma ja autoritäärinen" kasvatus pitäisi saada takaisin.

Olet todella surullinen tapaus.

Ehkä sinäkin joskus sairastut, niin tajuat jotakin elämästä. Trollihan sinä tietenkin olet, se on vieläkin surullisempaa, säälin sinua.