Miten nämä 90- luvun puolivälissä syntyneet on kasvatettu, kun joka toisella on mielenterveysongelmia?

90-luvulla syntyneet ovat usein lahjakkaita tähtösiä, jotka masentuvat, kun eivät sitten olekaan.

2000- luku toi lisää avuttomuutta, tähteyttä ja erilaisia diagnooseja. Alkoi olla myös normaalia, ettei ulos voinut mennä, kun lapsi ei halunnut pukea. Näillä on joko masennus tai selkäkipeä. Tai sitten eivät jaksa herätä aamulla. Ja kaikki mikä saadaan someen, on totta, vaikka ei olekaan ja sekös ahdistaa.

2010-jälkeen syntyneet ovat kaikkia noita ja päälle vielä uniikkeja ihmeellisyyksiä. 98% pitäisi olla joku kirjainyhdistelmä. Kuri on vieras sana ja enää ei osata uida, ei lukea, saatikka kirjoittaa.

Aiemmat sukupolvet taitavat kaikki olla jokseenkin normaaleita yhteiskuntaan, vaikka jotain traumoja olisikin. Silti pärjättiin, elettiin ja selvittiin. Kukin kykyjensä mukaan. Riitti, että Suosikissa oli joku julisteessa keimailemassa. Ei tarvinnut yrittää sitä itse niin paljon, että masentui eikä halunnut enää koskaan herätä tai tehdä mitään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kaffebulla kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Nykynuorilla on niin raskasta käydä lukio, kun siinä pitää niin paljon suorittaa. Tosi monihan saa psykiatrisia diagnooseja juuri lukiossa, kun ei kestä opiskelupaineita. Hulluinta on, että nämä ihmiset pääsääntöisesti ressaavat siitä, että heidän pitää päästä sisään haluamaansa tavoiteltuun jatko-opiskelupaikkaan. Se vaan, että jos pää leviää ressistä jo lukion paineista, on aika älytöntä olettaa että vielä ressaavammat yliopisto-opinnot sujuisivat jotenkin paremmin kuin lukio - työelämästä puhumattakaan.

Itse siis olen sitä tätisukupolvea, joka saattoi lukiossa jäädä luokalle. Lukio oli pakko suorittaa kolmessa vuodessa ja kirjoittaa kaikki aineet kerralla. Voin vannoa, että meidän lukion vuosiluokasta kukaan ei stressannut lukiosta kuten nykyään on normaalia. Se yksi tokaluokan tuplaava oli ihan erityisen chilli äijä.

Mulla on tällainen muistikuva myös. Voisiko se johtua siitä, että ennen vanhaan lukioon meni vain ne, joilla oli edellytykset päästä sieltä läpi? Nykyäänhän kaikki menee lukioon, myös ne, joilla ei ole mitään kapasiteettia AMK:hon saati yliopistolle. Pelkkä lukiokin tuottaa suuria vaikeuksia ja loppuun palamista vaikka sisältöä on kevennetty (verrattuna 90-lukuun) ja kirjoitukset voi venyttää usealle vuodelle.

Suurimmalle osalle amis olisi järkevin vaihtoehto. Tuo suorittamisen pakko voi olla vähän erilaista nykyään kuin silloin. 90-luvulla oli ihan ok mennä amikseen.

Kyllä ainakin tätisukupolvi kävi opon juttusilla kertomassa, mihin aikoo toiselle asteelle hakea. Ja silloin sanottiin suoraan oppilaalle, että tälle ei suositella lukioon menoa. Lisäksi oma matematiikan opettaja kävi jokaisen kanssa lävitse sitä, kannattaako heidän valita lyhyt vai pitkä matematiikka. Tällaista pidettiin hyvänä opettamisena ja ohjaamisena, nykyään varmaan olisi kyseessä kamala kiusaaminen ja yläkoululaiset traumatisoituisivat moisesta törkeydestä.

Olen ketjuun aiemmin kirjoittanut opettaja ja voin osaltani vahvistaa käsityksesi. Tässä on tapahtunut aika lyhyen ajan sisällä ilmeinen muutos. Erityisesti oppivelvollisuuden laajenemisen myötä on voimistunut ajatus siitä, että kaikkien halukkaiden pitäisi pystyä suorittamaan lukio. Jos opinnoissa on haasteita, ei puhuta siitä, mitä nuori voisi asialle tehdä vaan mitä koulun tulisi tehdä.

Opiskelumateriaalit ovat sähköistymisen myötä muuttuneet sekä sisällöiltään että ulkoasultaan viihdyttävämmiksi. Videot ovat korvanneet pitkät tekstit, ja oppikirjojen tekstit voi myös lukemisen sijaan kuunnella. Edes näitä mahdollisuuksia ei suuri osa opiskelijoista viitsi käyttää, sillä on mukavampi tunneilla katsella TikTok-videoita ja pelata nettipelejä - ja puhun tosiaan siis lukion, en yläkoulun oppitunneista. Nykyään ei opettaja voi sanoa nuorelle, että miksi oikeastaan tulit lukioon, kun ei opiskelu selvästikään kiinnosta. Siitä saa helposti huoltajat kimppuunsa ja nuori käy valittamassa opolle tai kuraattorille, kuinka opettaja ei kannusta tarpeeksi.

Tokikaan näillä asioilla ei ole ollut vaikutusta nykyisten kolmekymppisten elämässä, mutta havaintojeni mukaan tässä on taustalla jo pidempään jatkunut trendi, jossa lapsuutta venytetään yhä pidemmälle niin, että nuoren ei tarvitse oppia ottamaan vastuuta oppimisestaan tai yleensä elämästään. Moni kolmekymppinenkin mieltää itsensä nykyään "nuoreksi", jolla ei ole aikuisen ihmisen velvollisuuksia.

Ja pahinta on se, että ne, jotka oikeasti ovat valmiita tekemään töitä ihan jo peruskoulusta saakka, jäävät näiden vatuloijien jalkoihin. Pitäisi saada tähän maahan joko taso-opiskelu tai edes jonkinlainen yksityiskoulu, jossa oikeasti voisi käydä opiskelemassa, eikä viettää vain aikaa muiden leikkimistä katsellen.

Juuri tuttavan tytär sanoi ysiltä, että on luokkansa ainoa ns. "kympinoppilas". Muut lähinnä viettävät koulussa päiväkerhoelämää ja tämä tyttö sitten saa oppinsa illalla vanhemmiltaan. Pohti itse, että voikun olisi joku koulu, missä oikeasti olisi sellaisia, jotka ovat hiljaa, haluavat oppia ja saavat oppia.

Ja kotikoulua eivät harkitse, koska kaikki aineet on kuulemma tentittävä ysin keväällä kerralla. Se pudottaa väkisin arvosanoja. Ihan nyt kommenttina sitä vaihtoehtoa tarjoaville.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Eikös Saksassa tueta kotiäitiyttä paljonkin maksamalla mm. jotain korvausta äidille kun hoitaa kotona lapsensa. Hienoa että se on sivistysvaltio ja siellä on huomattu asian tärkeys ja arvostetaan.

Ihan tutkitusti Suomessa kaikilla mittareilla paremmin voivat niiden perheiden lapset, joissa lapset ovat osallistuneet päivähoitoon. Kotona hoidettujen perheiden lapset tilastollisesti menestyvät koulussa huonommin, kouluttautuvat matalammalle tasolle, sijoittuvat huonommin työelämään, ansaitsevat vähemmän ja ovat vähemmän terveitä.

Se taas ei johdu päiväkodista sinänsä, vaan perheiden sosiaaliluokasta. Ennen vain koulutettujen ja työssäkäyvien lapset olivat päiväkodeissa, matalasti koulutetuissa ja työttömien vanhempien perheissä lapset hoidettiin kotona. Vanhempien koulutustaso aika pitkälti määrittää lasten koulumenestystä yms. tulevaisuutta, eikä sitä tulla korjaamaan tällä, että nykyään myös kotona olevat vanhemmat hoidattavat lapsensa päiväkodissa. On ihan sama, mitä päiväkodissa tai koulussa lapsille opetetaan, jos kotoa saadaan se malli, että opiskelulla ei ole väliä ja töissäkään ei ole pakko käydä, jos ei huvita.

Vierailija kirjoitti:

Lapsiperheiden parissa jo 90-luvulla työtä tehneenä voin kertoa, että silloin Suomen taloudellinen lama oli paha. Säästöjen nimissä kaikki ennaltaehkäisevät palvelut joko lopetettiin tai ajettiin minimiin. Sitä satoa korjataan nyt mielenterveysongelmien muodossa. Siihen kun lisätään nykyisen sosiaalisen median vaikutus suorituspaineisiin sekä osaamisen että ulkonäön ja varakkuuden suhteen niin en nykymenosta ole kovinkaan yllättynyt. Nyt sotessa huudetaan ennaltaehkäisevän työn perään, mutta taidetaan olla jo myöhässä.

Näin on. Nyt niitetään sitä mitä leikkausten muodossa kylvettiin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Eikös Saksassa tueta kotiäitiyttä paljonkin maksamalla mm. jotain korvausta äidille kun hoitaa kotona lapsensa. Hienoa että se on sivistysvaltio ja siellä on huomattu asian tärkeys ja arvostetaan.

Ihan tutkitusti Suomessa kaikilla mittareilla paremmin voivat niiden perheiden lapset, joissa lapset ovat osallistuneet päivähoitoon. Kotona hoidettujen perheiden lapset tilastollisesti menestyvät koulussa huonommin, kouluttautuvat matalammalle tasolle, sijoittuvat huonommin työelämään, ansaitsevat vähemmän ja ovat vähemmän terveitä.

Se taas ei johdu päiväkodista sinänsä, vaan perheiden sosiaaliluokasta. Ennen vain koulutettujen ja työssäkäyvien lapset olivat päiväkodeissa, matalasti koulutetuissa ja työttömien vanhempien perheissä lapset hoidettiin kotona. Vanhempien koulutustaso aika pitkälti määrittää lasten koulumenestystä yms. tulevaisuutta, eikä sitä tulla korjaamaan tällä, että nykyään myös kotona olevat vanhemmat hoidattavat lapsensa päiväkodissa. On ihan sama, mitä päiväkodissa tai koulussa lapsille opetetaan, jos kotoa saadaan se malli, että opiskelulla ei ole väliä ja töissäkään ei ole pakko käydä, jos ei huvita.

Tutkimuksen pohjalta laadituissa tilastoissa oli kyllä vakioitu sosio-ekonomiset muuttujat niin kuin tällaisissa tutkimuksissa aina tehdään.

Yksi tekijä on, että enenevässä määrin vanhemmat eivät pysy enää yhdessä. Ei ydinperheessä kasvaminenkaan estä depressiivisyyttä, olen siitä itse elävä esimerkki. Siinä saa kuitenkin varttua ilman yhtä vaikeaa kokemusta.

En kiellä mielenterveyongelmien olemassaoloa, niitä on aina ollut ja tulee olemaan.

Mutta tuntuu, että moni pakenee niiden taakse omaa saamattomuuttaan.

Jotenkin käsittämättömän itsekkäitä, kärsimättömiä ja laiskoja monet ovat, mistään ei haluta ottaa vastuuta tai nähdä vaivaa. Mutta itsestään selvänä pidetään sitä, että yhteiskunta huolehtii kun itse ei viitsitä vaivautua edes heräämään ajoissa aamulla töihin.

Vierailija kirjoitti:

En kiellä mielenterveyongelmien olemassaoloa, niitä on aina ollut ja tulee olemaan.

Mutta tuntuu, että moni pakenee niiden taakse omaa saamattomuuttaan.

Jotenkin käsittämättömän itsekkäitä, kärsimättömiä ja laiskoja monet ovat, mistään ei haluta ottaa vastuuta tai nähdä vaivaa. Mutta itsestään selvänä pidetään sitä, että yhteiskunta huolehtii kun itse ei viitsitä vaivautua edes heräämään ajoissa aamulla töihin.

Joo, mutta joillekin oikein tyrkytetään diagnoosia kun ongelmat on muualla.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Eiköhän tämä ole onneksi aika marginaalinen ryhmä, saa vain julkisuutta kuten tämä Iltasanomien Suvi (Camoon, hei...)

Ainoa työtävälttelevä, ja kuulemma mielenterveysongelmia en nuori nainen tulee suvusta, jossa harva on hankkinut edes koulutuksen. Totuushan on, että koulutustaso periytyy etenkin äidiltä tyttärelle.

Ei itse asiassa ole marginaalinen ryhmä. Työkyvyttömyyseläkettä nostavien nuorten aikuisten määrä on noussut koko 2000-luvun.

Äitini (s. 1964) on sairastanut syövän, kärsii kroonisista kivuista jotka johtuvat syöpähoidoista, hänellä on nivelrikkoa ja migreeni. Töitä tehnyt 16- vuotiaasta.

Eläkehakemukset hylätty muutamaan kertaan.

Alle kolmekymppiset turhakkeet eivät jaksa/viitsi/halua tehdä töitä kun se on niiiiiii-iiin rasittavaa ja pääsevät yhteiskunnan elätettäviksi. Onko oikein?

Kyllä se on ihan oikein. Äitisi sukupolvi sai itse elää helpossa työelämässä mutta nykynuoret ajetaan loppuun jo nuorena boomereitten ahneuden takia.

Helpossa työelämässä? Äitisi valmistui 1990-luvun lamaan. Sen jälkeen maailmanlaajuinen finanssikriisi 2007-2008. Nyt koronapandemia, sota, energiakriisi. Ei ole äitisi päässyt helpolla.

Varmaa on, että kun tuet joskus loppuu, ts.nettomaksajat vähenee, ne paskatyötkin alkaa kiinnostaa kun tulee nälkä ja vilu.

Missä on ihmisen oma vastuu omasta elämästään?

Ei teineille ole nyky-yhteiskunnassa mitään käyttöä. Ei heitä lähetetä Alexanteri Suuren tavoin valloittamaan maailmaa. Tekemään sitä mitä teinit osaa parhaiten, hajoittaa ja raivota. Nykyään kun urheilukaan kiinnosta, niin jäljelle ei jää kun mökkiytyminen somen parissa

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lapsiperheiden parissa jo 90-luvulla työtä tehneenä voin kertoa, että silloin Suomen taloudellinen lama oli paha. Säästöjen nimissä kaikki ennaltaehkäisevät palvelut joko lopetettiin tai ajettiin minimiin. Sitä satoa korjataan nyt mielenterveysongelmien muodossa. Siihen kun lisätään nykyisen sosiaalisen median vaikutus suorituspaineisiin sekä osaamisen että ulkonäön ja varakkuuden suhteen niin en nykymenosta ole kovinkaan yllättynyt. Nyt sotessa huudetaan ennaltaehkäisevän työn perään, mutta taidetaan olla jo myöhässä.

Näin on. Nyt niitetään sitä mitä leikkausten muodossa kylvettiin.

Voihan sitä syyttää mitä vaan. Silti mikään köyhyys, ankeus tai muukaan ei tee ihmisestä vetelää, vastuuta karttelevaa lusmua, jota ei nappaa mikään ja haluaa olla vain yritysjohtajan paikalla ilman töitä tai popstarana kirjoittamassa nimmareita. Kyllä siihen vaikuttaa ihan muu, kuin köyhyys.

Ihan yhtä köyhistä oloista ne ovat lähteneet kunnollisetkin. Ehkä he olivat vain tavallisia. Ei mitään ihmeellisen hienoja ja mahtavia tulevia palvonnan kohteita. Ja jos oli alkoholismia, mielenterveysongelmaa tai muuta perheessä, niin piti vaan yrittää enemmän. Sillä pääsi eteenpäin.

Olisko se syynä, että nykyään ihmiset tajuaa hankkia diagnoosin ja puhuvat asioista?

Esim. mun mummolla on mt-ongelmia (isänsä oli sodassa traumatisoitunut, alkoholisoitui ja oli siten väkivaltainen mun mummoa ja muuta perhettä kohtaan). Mummo sitten siirsi näitä traumoja mun mutsille ja mutsi mulle. Semmosta tavallista, että lasta voinut ikinä kehua, osoittaa hellyyttä jne, aina piti hävetä ja ajatella, että muut on parempia ihmisiä. Aina jos osoitti jotain tyytyväisyyttä itseään kohtaan, niin sai kuulla että on huono, ylpeä ja kuvittelee itestään turhia (esim. mun 9,5 keskiarvolla ei ollut soveliasta sanoa, että olen hyvä koulussa).

Sekä mun mummo että äiti olisivat suuresti hyötyneet siitä, että heille olisi ollut tarjolla terapiaa, lääkkeitä ja ymmärrystä. Minusta olisi saattanut myös tulla huomattavasti tasapainoisempi ihminen, jos mun lapsuuden kaksi läheisintä naista olisivat olleet terveitä. Mä en edes tiedä tajuaako mummo ja äiti, että ne ei ole ihan kunnossa. Minä ite kyllä tajuan, että en ole.

Ja missähän sinä typerä taukki olet oppinut noh, yhtään mitään. Puolilla kun ei todellakaan ole mitään mielenterveysongelmia. 

Niiden ongelmista aina syytetään 1990-luvun lamaa. Ei ollut riittävästi leluja?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Eikös Saksassa tueta kotiäitiyttä paljonkin maksamalla mm. jotain korvausta äidille kun hoitaa kotona lapsensa. Hienoa että se on sivistysvaltio ja siellä on huomattu asian tärkeys ja arvostetaan.

Ihan tutkitusti Suomessa kaikilla mittareilla paremmin voivat niiden perheiden lapset, joissa lapset ovat osallistuneet päivähoitoon. Kotona hoidettujen perheiden lapset tilastollisesti menestyvät koulussa huonommin, kouluttautuvat matalammalle tasolle, sijoittuvat huonommin työelämään, ansaitsevat vähemmän ja ovat vähemmän terveitä.

Nykyisin tosin on varhaiskasvatus eikä päivähoitoa, eli tutkimuksen lähtöasetelma on vanhentunut.

- Muuttuneet elämän arvot; pinnallisuus, materialismi, itsekkyys

- Vanhemmat eivät opeta lapsiaan kestämään pettymyksiä, kun lapsuudessa kaikki silotellaan valmiina eteen. Täten normaalit elämään kuuluvat vastoinkäymiset ovat ylivoimaisia ja: poikaystävä jättää, koira kuolee, joku sanoo työpaikalla pahasti, niin ei muuta kuin ahdistaa ja saikulle.

- Ylisukupolviset ongelmat; heikko mielenterveys, päihdeongelmat, väkivaltaisuus, surkeat geenit

- Saadakseen katon pään päälle ja säilyäkseen hengissä ei tarvitse tehdä itse mitään. Joku muu hoitaa ja hyysää.

Pitääkö niitä diagnooseja vääntää joka asiasta? Nythän on muotia olla autismin kirjolla tai adhd, ennen taisi olla erityisherkkyys in.

Miksi kukaan alisuoriutuja itsediagnosoi kehitysvammaa, vaikka elämänhallinnan puute ja älyllinen taso siihen viittaisivat?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Muistaakseni -87 syntyneet ovat tutkitusti se ikäluokka millä on eniten mielenterveysongelmia.

Heh, täälläkin yksi -87, jolla ahdistusta ja toistuvaa masennusta. Mikä itselläni meni pieleen? Vanhemmat olivat välinpitämättömiä ja väkivaltaisia. Naapurinkin lapsia hakattiin ja retuutettiin. Oli yleistä silloin.

Myös hoitopaikassa oli väkivaltaa. Lapsia pideltiin väkisin sylissä yms.

Holding oli trendinä 2000 luvun alussa. Olimme erään yliopistollisen sairaalan lastenpsykiatrisella terapiajaksolla vuonna 2001 vuoden ikäisen kanssa ja siellä opetettiin pitämään lastamme tässä pakko-otteessa. Kehuivat että heillä kääritään teinejä lastensuojelussa mattoon jos kiukuttelevat ja laittavat vastaan.