Miten nämä 90- luvun puolivälissä syntyneet on kasvatettu, kun joka toisella on mielenterveysongelmia?

Digidigi, maailma muuttuu. Tämä on se vero pelimaailman koukuttavuudesta, hurrataan vaan Supershellin menestykselle ja käyttäjien pahoinvoinnille.

Vierailija kirjoitti:

No, kehityssuunta kasvatuksessa on ollut silloinkin jatkuvasti enemmän ja enemmän läsnä olevaksi, keskustelevammaksi, pehmeämmäksi ja inhimillisemmäksi. 

Eipä ole meillä päin mitään pehmeää ja keskustelevaa kasvatusta näkynyt. Äiti oli pitkää päivää töissä ja kotona joko huusi tai nukkui, isä oli lama-ajan työttömänä masentuneena omassa luolassaan. Välillä kävi nakkelemassa lapsia seinille, kun ei parempaa tekemistä keksinyt. :) Lapset teimme pitkälti kotityöt ja kasvatimme itsemme.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tänään oli Hesarissa juttu tilaajille laajasta tutkimuksesta, jossa yhdistettiin sosiaalisen median käyttö (no nämä vauva-palstan kaltaiset keskustelupalstat?) pahaan oloon. En ehkä omille lapsilleni aio hankkia älypuhelinta vaan ihan tavallisen... Eikä meillä ole tietokoneita, tabletteja ym. Netissä on paljon negatiivia ja vihaisia ihmisiä

Öö ratkaisisi on siis laittaa lapset kellariin kun et viitsi itse sisäistää ja opettaa heille nykymaailman asioita. Ovat varmaan melko hukassa jos joskus pääsevät aikuisina sieltä kellarista päivänvaloon.

Kellari on nimenomaan se netti. Minä laitan lapset ulos leikkimään kavereidensa kanssa. Oikeita ihmiskontakteja netissä roikkuminen sijaan. Toki voivat soittaa ja viestitellä kavereilleen. Niitä nykymaailman asioita oppii oikeassa elämässä. Some ei opeta mitään ihmisen kannalta olennaista

Ei mielenterveysongelmat tule kasvatuksesta, joihinkin on ihan perinnöllinen alttius.

Niinhän näillä on vaikka mitä mielenterveysongelmia, on ilmastoahdistusta, pitää istuskella kadulla että joku näkee ja saa huomioita. Pelotellaan että lumet sulaa vaikka lunta tulee kokoajan, pelotellaan koronalla ja ilmastohysterialla niin ei ole mikään ihme mielenterveyden kanssa.

Nykyään ei osata ottaa rennosti ja olla huolehtimatta asioista, alkaisit vaikka heittään tikkaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

No, kehityssuunta kasvatuksessa on ollut silloinkin jatkuvasti enemmän ja enemmän läsnä olevaksi, keskustelevammaksi, pehmeämmäksi ja inhimillisemmäksi. 

Eipä ole meillä päin mitään pehmeää ja keskustelevaa kasvatusta näkynyt. Äiti oli pitkää päivää töissä ja kotona joko huusi tai nukkui, isä oli lama-ajan työttömänä masentuneena omassa luolassaan. Välillä kävi nakkelemassa lapsia seinille, kun ei parempaa tekemistä keksinyt. :) Lapset teimme pitkälti kotityöt ja kasvatimme itsemme.

Niin, varmasti aina on ollut ja tulee aina olemaan paskojakin vanhempia ja koteja, mutta ei se silti muuta sitä tosiasiaa että yleisesti ottaen kasvatus on ollut varmasti ankarampaa ennen 90-lukua kuin silloin. Vai väitätkö vastaan? 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tänään oli Hesarissa juttu tilaajille laajasta tutkimuksesta, jossa yhdistettiin sosiaalisen median käyttö (no nämä vauva-palstan kaltaiset keskustelupalstat?) pahaan oloon. En ehkä omille lapsilleni aio hankkia älypuhelinta vaan ihan tavallisen... Eikä meillä ole tietokoneita, tabletteja ym. Netissä on paljon negatiivia ja vihaisia ihmisiä

Öö ratkaisisi on siis laittaa lapset kellariin kun et viitsi itse sisäistää ja opettaa heille nykymaailman asioita. Ovat varmaan melko hukassa jos joskus pääsevät aikuisina sieltä kellarista päivänvaloon.

Kellari on nimenomaan se netti. Minä laitan lapset ulos leikkimään kavereidensa kanssa. Oikeita ihmiskontakteja netissä roikkuminen sijaan. Toki voivat soittaa ja viestitellä kavereilleen. Niitä nykymaailman asioita oppii oikeassa elämässä. Some ei opeta mitään ihmisen kannalta olennaista

Uuh, mammalle tiedoksi, some ei ole sama kuin netti.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En usko että ongelmien määrä on kasvanut, niitä ainoastaan diagnosoidaan ja hoidetaan enemmän. Kenties myös ongelmien luonne on muuttunut. Ja herkkyys jäädä sairaslomalle.

Olen itse ollut 3 kuukautta sairaslomalla "masentuneena" – oikeasti kyseessä oli paha uupumus, joka byrokraattisista syistä merkattiin masennukseksi että saisin olla lomalla. Koen että tämä oli aidosti hyödyllinen. Lääkäri olisi kirjoittanut enemmänkin lomaa, mutta ajattelin että työnteko kuntouttaa parhaiten.

Sairasloman ja muiden toimien ansiosta olen kuntoutunut ja isossa kuvassa myös tuottavampi kansalainen, kuin olisin ollut muuten. Opettelin nimittäin pitämään rajani ja en usko uupuvani uudelleen, ellei elämä heitä eteen suuria katastrofeja.

Omat vanhempani ovat myös selvästi olleet välillä hyvin uupuneita. Sairaslomaa he eivät ottaneet / saaneet, harmi kyllä. Paha olo purkautui lapsiin ja olimme välillä aikalailla heitteillä. Tämä on toki tapahtunut varmasti myös aiemmille sukupolville, en tarkoita että olisi jokin erityinen tragedia kyseessä. Valitettavasti hyvin tavallinen, mutta eikö menneiden sukupolvien virheistä kannata oppia?

Mietin jopa, että voisiko joillain tämän keskustelun henkilöillä olla kenties surua tai jopa kateutta siitä, etteivät ole itse saaneet aikanaan tai nykyään apua mielenterveysongelmiinsa. Asenteenne nimittäin muistuttaa aikalailla omaani, ennen kuin nöyrryin siihen että minäkin saatan väsyä.

Ei tuo selitä millään kaikkia ongelmia nykyään. Nähdäkseni nykyvanhemmat ovat paljon enemmän läsnä kuin koskaan aiemmin, ja tukevat enemmän kuin koskaan aikaisemmin. Ehkä liikaakin. 

Nykyvanhemmat eivät ole kasvattaneet 90-luvulla syntyneitä. Ysärit ovat itse niitä nykyvanhempia.

Ja heidän vanhempansa about 70-luvulla syntyneitä. 70-lukulaiset ovat ensimmäisiä vanhempia, jotka olivat juuri näitä läsnäolevia tunnekasvattajia. Ja nyt heidän lapsensa alkavat olla nuoria aikuisia.

Vierailija kirjoitti:

Alkaa tutua siltä, että masennuksesta ja muista mielenterveysongelmista on tullut  nuorten ihmisten keskuudessa ihan muoti-ilmiö.  En ymmärrä, mikä ihme on nyt saanut ihmiset oikein joukolla masentumaan. Onhan kautta aikojen ollut lamaa, työttömyyttä, asuntopulaa, köyhyyttä ja kun vielä kauemmaksi historiaan mennään, myös Suomi on ollut sodassa. Kuinka ihmiset ovat tätä ennen kuitenkin säilyneet ihan täyspäisinä ja masentumatta? 

Kai ne -90 -luvun lapset on kasvatettu niin pumpulissa eikä heille ole saanut tuottaa minkään sortin pettymystä missään asiassa, että nyt pienikin vastoinkäyminen ajaa kerralla masennukseen eikä sitten millään jaksa lähteä kouluun, töihin tai minnekään.

Toisallta - hiljattain juttelin kuntosalilla nuoren naisen kanssa, joka on aina todella viimeisen päälle laittautunut ja kertoi käyvänsä salilla 4-5 kertaa viikossa treenaamassa, että hän on niin masentunut ja ahdistunut, että oli pakko laitta opiskelut jäihin.  Jäin hiukan ihmettelemään tapausta....

Missähän laa-laa-landiassa sinä olet elänyt, kun ennen on ollut kaikki niin ihanaa eikä ole masentanut vaikka on ihan sodittu ja kaikkea? Kyllä ne sodasta palanneet ja selvinneet oli niin rikki kuin ihminen voi olla, joivat ahdistukseensa ja purkivat pahaa oloaan kotona ja kärsivät traumoista, joita ei kukaan osannut tai tajunnut hoitaa. Ysärin lapsien vanhemmat on näitä veteraanien lapsia ja lapsenlapsia, jotka on saaneet kasvatuksen näiltä sota-ajan kärsineiltä ihmiseltä. Traumat siirtyvät sukupolvelta toiselle, ei niistä ole päästy vielä pitkälle, ja 90-luvun lama tuskin on tuonut parhaimpia piirteitä ihmisistä esiin silloin kun oma ikäluokkani on ollut pikkulapsia.

Nykyään osataan diagnosoida ne kylähullut ja vähemmänkin hullut. Osataan huomata, että monen alkoholistin juominen johtuu hoitamattomista mt-ongelmista, moni päihteidenkäyttäjä lääkitsee nepsyvaivoja, joita ei lapsena tutkittu. Tunnistetaan, että kaikki huonot opiskelijat ei ole laiskoja tai tyhmiä vaan taustalla on ongelmia keskittymisen kanssa tai esim. lukihäiriö. Yhteiskunta on muuttunut ja nyt töissä vaaditaan asioita, joita yksi ihminen ei pysty hoitamaan ilman että palaa loppuun muutamissa vuosissa (kävi itselle, neljä vuotta valmistumisen jälkeen terveydenhoitoalalla ja olin viittä vaille valmis burn outtiin). Kaikesta pitää kilpailla ja ulkonäkö on monelle se viimeinen muuri, jonka murruttua ei ole enää mitään jäljellä. Moni masentunut yrittää pitää kulissit kunnossa viimeiseen asti, koska niiden murruttua koko maailma näkee millainen ihmisraunio meikin ja vaatteiden alla on piilossa. Tällaista tämä nyt vaan on. Sinä näet ihmisestä vain pinnan ja pienen vilauksen hänen elämäänsä siellä salilla, siitä ei vielä voi sanoa yhtään mitään.

Tuttu teki lapsistaan mt-asiakkaita määräämällä lapsiaan aivan kaikessa. Ja mielellään muidenkin lapsia. Jo pienelle ryömivälle vauvalle huudettiin kymmeniä kertoja peräkkäin EI! EI! Ja niin kovalla ja terävällä äänellä, että korviin sattui. Jatkuva määrääminen ja kaikesta lasten asioista kuulematta päättäminen ajoi lapset siihen ratkaisuun, että äiti saa nyt olla yksin, kun lapset ovat aikuisia. Ja lapset tosiaan tarvitsee apua toipuakseen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulle on ainakin pidetty kovaa kuria ja väkivalta on ollut päivittäistä, niin henkisenä kuin fyysisenäkin. Kasa mt-ongelmia tuli, puunata en itseäni jaksa ja somesta Luen vain muiden juttuja. Kavereilla samat meiningit. Olisipa lastensuojelu toiminut paremmin 90- ja 2000- luvuilla.

Tuohon aikaan oli vielä boomerit kasvattamassa ja kuviteltiin että lapsi tarvitsee kuria. Tunnetaidoista ei ymmärretty vielä mitään.

Tunnetaidot ovat: minä, minä, minä. Auta Armias, jos joku vastustaa.

Nuorison tunnetaidot:

Minä olen, minä haluan, minusta tuntuu, minä koen niin, minä tein niin, sitten minä sanoin, minulla on sellainen tunne, minua ahdistaa, minun sukupuolidysforia, minun fobia, minun masennus, minusta tuntuu, minä vatkaan napanöyhtääni, huomaa minut, miksen saa huomiota, missä minun tykkäykset, missä minun kehut, minua ahdistaa.

Tää oli oikeasti osuva kuvaus monista nykynuorista, varsinkin tuo huomiontarve on saanut käsittämättömät mittasuhteet. Surullista mutta totta. 

Tämä on oikeastaan laajempi ilmiö kaikkinensa, yhteisöllisyys ei ole suomalaisessa kulttuurissa enää vahvaa vaan individualismia korostetaan. Tämä näkyy ihan kaikilla, mitenköhän monta keskustelua täällä on vaikka viikottain, kuinka vihataan turhaa seurustelua työkavereiden kanssa, kuinka naapurit ovat kauheita jne. Ihmisen perustarve on kuitenkin ryhmään kuuluminen ja kun sitä murennetaan ja kavennetaan esim vain oman perheen piiriin (jos siihenkään), väkisinkin pahoinvointi kasvaa.

Tämä. Pahoinvointi kasvaa jos myrkyllisten ihmisten kanssa ei ole tekemisissä.

Ylivoimainen valtaosa ihmisistä ei ole myrkyllisiä. Vaan ihan taviksia, perusystävällisiä jne. Toki erilaisia, erilaiset kiinnostuksen kohteet, erilaisia ajatusmaailmoja.

Ihminen on kautta aikojen ollut osa laumaa, sukua, erilaisia yhteisöjä. Jos eristäytyy muista, ei vaan ole samalla tavalla onnellinen. Monissa onnellisuustutkimuksissakin näkyy, että hyväntekeminen muille ihmisille, vapaaehtoistyö, laaja tuttavapiiri jne korreloivat suuren onnellisuuden kanssa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulle on ainakin pidetty kovaa kuria ja väkivalta on ollut päivittäistä, niin henkisenä kuin fyysisenäkin. Kasa mt-ongelmia tuli, puunata en itseäni jaksa ja somesta Luen vain muiden juttuja. Kavereilla samat meiningit. Olisipa lastensuojelu toiminut paremmin 90- ja 2000- luvuilla.

Tuohon aikaan oli vielä boomerit kasvattamassa ja kuviteltiin että lapsi tarvitsee kuria. Tunnetaidoista ei ymmärretty vielä mitään.

Tunnetaidot ovat: minä, minä, minä. Auta Armias, jos joku vastustaa.

Nuorison tunnetaidot:

Minä olen, minä haluan, minusta tuntuu, minä koen niin, minä tein niin, sitten minä sanoin, minulla on sellainen tunne, minua ahdistaa, minun sukupuolidysforia, minun fobia, minun masennus, minusta tuntuu, minä vatkaan napanöyhtääni, huomaa minut, miksen saa huomiota, missä minun tykkäykset, missä minun kehut, minua ahdistaa.

Tää oli oikeasti osuva kuvaus monista nykynuorista, varsinkin tuo huomiontarve on saanut käsittämättömät mittasuhteet. Surullista mutta totta. 

Oletko ikinä ajatellut, että ihminen voi kaivata asioita joita ei ole lapsuudessa saanut kun sitä olisi tarvinnut? Tuollainen minäminä-vatvominen on yleistä sellaisille, joiden vanhemmat on olleet etäisiä eivätkä ole olleet läsnä kun lapsi on sitä tarvinnut. Paljon on ollut vanhempia, joilla ei ole ollut aikaa tai jaksamista tai kykyä olla lapsilleen riittävän paljon saatavilla. Vanhemman kuvitelma siitä miten paljon hän on lapsen kanssa tekemisissä voi olla hyvin erilainen kuin se, miten lapsi olisi häntä tarvinnut ja miten lapsi muistaa aikuisena omat vanhempansa. On myös hyvä, että kaikkea pahaa oloa ei tarvitse pullottaa sisälle ja kestää hiljaa, kunnes on pakko ripustaa köysi puun oksaan roikkumaan tai etsiä lähin silta moottoritien yläpuolelta. Kaikki paha olo syntyy jostain ja jos ilmiö on yleinen, sille lienee myös yhtä yleinen syy.

Se että materiaalinen hyvinvointi kasvaa, ei ole pelkästään hyvä asia. Tulee kilpailukulttuuri, vertaileminen, kateus, riittämättömyys jne joita edelleen some sitten ruokkii.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulle on ainakin pidetty kovaa kuria ja väkivalta on ollut päivittäistä, niin henkisenä kuin fyysisenäkin. Kasa mt-ongelmia tuli, puunata en itseäni jaksa ja somesta Luen vain muiden juttuja. Kavereilla samat meiningit. Olisipa lastensuojelu toiminut paremmin 90- ja 2000- luvuilla.

Tuohon aikaan oli vielä boomerit kasvattamassa ja kuviteltiin että lapsi tarvitsee kuria. Tunnetaidoista ei ymmärretty vielä mitään.

Tunnetaidot ovat: minä, minä, minä. Auta Armias, jos joku vastustaa.

Nuorison tunnetaidot:

Minä olen, minä haluan, minusta tuntuu, minä koen niin, minä tein niin, sitten minä sanoin, minulla on sellainen tunne, minua ahdistaa, minun sukupuolidysforia, minun fobia, minun masennus, minusta tuntuu, minä vatkaan napanöyhtääni, huomaa minut, miksen saa huomiota, missä minun tykkäykset, missä minun kehut, minua ahdistaa.

Tää oli oikeasti osuva kuvaus monista nykynuorista, varsinkin tuo huomiontarve on saanut käsittämättömät mittasuhteet. Surullista mutta totta. 

Oletko ikinä ajatellut, että ihminen voi kaivata asioita joita ei ole lapsuudessa saanut kun sitä olisi tarvinnut? Tuollainen minäminä-vatvominen on yleistä sellaisille, joiden vanhemmat on olleet etäisiä eivätkä ole olleet läsnä kun lapsi on sitä tarvinnut. Paljon on ollut vanhempia, joilla ei ole ollut aikaa tai jaksamista tai kykyä olla lapsilleen riittävän paljon saatavilla. Vanhemman kuvitelma siitä miten paljon hän on lapsen kanssa tekemisissä voi olla hyvin erilainen kuin se, miten lapsi olisi häntä tarvinnut ja miten lapsi muistaa aikuisena omat vanhempansa. On myös hyvä, että kaikkea pahaa oloa ei tarvitse pullottaa sisälle ja kestää hiljaa, kunnes on pakko ripustaa köysi puun oksaan roikkumaan tai etsiä lähin silta moottoritien yläpuolelta. Kaikki paha olo syntyy jostain ja jos ilmiö on yleinen, sille lienee myös yhtä yleinen syy.

En lähtisi tuosta hakemaan erityisesti ysärilasten ongelmien syitä. Heidän vanhempansa ovat nimittäin keskimäärin olleet tuhat kertaa enemmän läsnä kuin about 40-50-lukulaiset eli heidän isovanhempansa. Silti noin 70-luvulla syntyneillä ei ole samassa mittakaavassa tätä ripustautumis- ja minäminä- ilmiötä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulle on ainakin pidetty kovaa kuria ja väkivalta on ollut päivittäistä, niin henkisenä kuin fyysisenäkin. Kasa mt-ongelmia tuli, puunata en itseäni jaksa ja somesta Luen vain muiden juttuja. Kavereilla samat meiningit. Olisipa lastensuojelu toiminut paremmin 90- ja 2000- luvuilla.

Tuohon aikaan oli vielä boomerit kasvattamassa ja kuviteltiin että lapsi tarvitsee kuria. Tunnetaidoista ei ymmärretty vielä mitään.

Tunnetaidot ovat: minä, minä, minä. Auta Armias, jos joku vastustaa.

Nuorison tunnetaidot:

Minä olen, minä haluan, minusta tuntuu, minä koen niin, minä tein niin, sitten minä sanoin, minulla on sellainen tunne, minua ahdistaa, minun sukupuolidysforia, minun fobia, minun masennus, minusta tuntuu, minä vatkaan napanöyhtääni, huomaa minut, miksen saa huomiota, missä minun tykkäykset, missä minun kehut, minua ahdistaa.

Tää oli oikeasti osuva kuvaus monista nykynuorista, varsinkin tuo huomiontarve on saanut käsittämättömät mittasuhteet. Surullista mutta totta. 

Oletko ikinä ajatellut, että ihminen voi kaivata asioita joita ei ole lapsuudessa saanut kun sitä olisi tarvinnut? Tuollainen minäminä-vatvominen on yleistä sellaisille, joiden vanhemmat on olleet etäisiä eivätkä ole olleet läsnä kun lapsi on sitä tarvinnut. Paljon on ollut vanhempia, joilla ei ole ollut aikaa tai jaksamista tai kykyä olla lapsilleen riittävän paljon saatavilla. Vanhemman kuvitelma siitä miten paljon hän on lapsen kanssa tekemisissä voi olla hyvin erilainen kuin se, miten lapsi olisi häntä tarvinnut ja miten lapsi muistaa aikuisena omat vanhempansa. On myös hyvä, että kaikkea pahaa oloa ei tarvitse pullottaa sisälle ja kestää hiljaa, kunnes on pakko ripustaa köysi puun oksaan roikkumaan tai etsiä lähin silta moottoritien yläpuolelta. Kaikki paha olo syntyy jostain ja jos ilmiö on yleinen, sille lienee myös yhtä yleinen syy.

En lähtisi tuosta hakemaan erityisesti ysärilasten ongelmien syitä. Heidän vanhempansa ovat nimittäin keskimäärin olleet tuhat kertaa enemmän läsnä kuin about 40-50-lukulaiset eli heidän isovanhempansa. Silti noin 70-luvulla syntyneillä ei ole samassa mittakaavassa tätä ripustautumis- ja minäminä- ilmiötä.

Joo, samaa mieltä. Niitä tunnekylmiä välttelijöitä ovat nimenomaan boomerit, ei suinkaan boomerien lapset.

Vierailija kirjoitti:

Ylivoimainen valtaosa ihmisistä ei ole myrkyllisiä. Vaan ihan taviksia, perusystävällisiä jne. Toki erilaisia, erilaiset kiinnostuksen kohteet, erilaisia ajatusmaailmoja.

Ihminen on kautta aikojen ollut osa laumaa, sukua, erilaisia yhteisöjä. Jos eristäytyy muista, ei vaan ole samalla tavalla onnellinen. Monissa onnellisuustutkimuksissakin näkyy, että hyväntekeminen muille ihmisille, vapaaehtoistyö, laaja tuttavapiiri jne korreloivat suuren onnellisuuden kanssa.

Tämä olisi hyvä muistaa tässä nykyajan somekuplautumisessa. Ei erilaisia mielipiteitä omistavia tarvitse demonisoida ja "canceloida". Eikä jokaista mielipidettä tarvitsee ottaa niin h*lvetin henkilökohtaisesti. 

Omat tyttäreni ovat syntyneet 95, 96 ja 98. Mielestäni he ovat aika tavallisia, enkä tunnista tästä ketjusta ilmiöitä heidän kohdallaan. Ehkä sellainen tietynlainen kilpavarusteluhenki hieman, aina on uutta ja omaan makuun vähän liikaa ovat hankkimassa kaikenlaista - itse olen paljon minimalistisempi elämäntyyliltäni, mutta ihmiset nyt ovat vaan erilaisia, mikäpä sitä on kukaan arvostelemaan. Luulen, että aktiivinen somekulttuuri saattaa sitä osittain tehdä ja ehkä myös selittää isommassa kuvassa nuorten aikuisten riittämättömyyden tunteita. Vaikka samalla somessa on myös paljon hyvää.

Koska 90-luvun laman ja sitä seurannaiden leikkausten takia karsittiin paljon lapsilta ja nuorilta, ja mielenterveyspuolelta, et ns. sitä niittää mitä kylvää.

Henkistä väkivaltaa päivittäin käyttämällä minusta saatiin pelokas ihminen huonoilla sosiaalisilla taidoilla. 

Minulla ei ole sometilejä ja ainoa itseni puunaaminen mitä teen on hampaiden ja hiusten harjaus kahdesti päivässä sekä säännöllinen suihkussa käynti.

Teen työkseni yksin tehtävää työtä.

Mä olen syntynyt -91, mutta näkisin että tässä ikäpolvessa on vielä paljon jäämiä sieltä 50-70 -lukujen kasvatustyylistä. Itsekin sain lapsena selkään vähän väliä enkä ole kummankaan vanhempani kanssa erityisen läheinen, varsinkaan äidin. Älypuhelimista en tiedä kun en ole koskaan sellaista omistanut. Jotenkin ottaa päähän tuo pakonomainen sosiaalisessa mediassa roikkumis-kulttuuri, enkä siksi halua siihen osallistua.