Te naiset jotka ette halua omia lapsia niin mikä siihen on syynä?

Koska olen nainen. Jos olisin mies, voisin haluta lapsia, mutta, kun en ole niin antaa olla. Tunnen niin monta yh-äitiä ja työpaikallani on mies, joka oikein leuhkii, kuinka on 6 lasta 6:den eri naisen kanssa, mies oikein leuhkii miten elämänsä on helppoa ja tämä kuvio oli elämänsä järkevin: On lapsia, mutta on myös vapaa mies tekemään ja menemään.

Olen aseksuaali. Tästä johtuen miespuolisen kumppanin löytäminen on osoittautunut mahdottomaksi, mistä johtuen en ole lasten hankintaa päässyt koskaan harkitsemaan vakavasti. Yksin en hommaan ryhtyisi. Ei minulla kyllä vahvoja äidinvaistoja ole j olen lapsettomuuden kanssa erittäin ok. Puolisottomuus enemmän on surettanut kun koko elämä menee yksin.

Minun kohdallani kaikista tehokkain ehkäisykeino on voimakas inho raskautta ja synnytystä kohtaan jo ihan ajatuksena. Lapsiperhe-elämä myös kuulostaa kamalalta, enkä ole koskaan ollut kovin kiinnostunut lapsista. Se on ihan se ja sama, mitä vanhempani tästä ajattelevat, lähinnä huvittaa, että joku edes kysyy tuollaista.

Olen tiennyt aina etten halua lapsia enkä perhettä, en siis myöskään miestä.

Tämän olen sanonut vanhemmilleni 9-vuotiaana ja heille se on täysin OK.

Elämäni on minun elämäni. En ole täällä toteuttamassa kenenkään toisen toiveita. Elän itselleni.

En ole koskaan pitänyt lapsista mutta en vihaakaan. Täysin yhden tekeviä. 

Keskityn työhöni ja siinä eteenpäin pyrkimiseen.  En ole perhe-ihminen.

Oma koti ja hiljaisuus on minulle erittäin tärkeää. Hakeudun seuraan jos siltä tuntuu, ja vetäydyn kotiin tai metsään tai rannalle kun haluan olla yksin ja rauhassa.

Minulla on kolme veljeä ja kolme siskoa. Yksi veli on kuin minä, elää yksin eikä halua perhettä.

Muilla on yhteensä 11 lasta. Siinä pitäisi olla sitten isovanhemmillekin niin että valittamisen aihetta ei pitäisi olla. Eikä valitettu ole.

Lapsen hankinta aiheuttaa minussa enemmän epävarmuutta kuin halua lapsiperhe-elämään. Haluaisin haluta lapsia. Tiedän että lähes jokainen tuntee epävarmuutta, mutta minulla se on suurempi kuin lapsen kaipuu.

Vierailija kirjoitti:

Miltä tuntuu kuolla yksin vanhana eikä kukaan ole läsnä ja mahdollisesti vanhanapiikana?

Eiköhän kaikki kuole yksin, ellet jotain perhesurmaamista suunnittele. En minäkään ehtinyt kummankaan vanhempani kädestä pitämään kiinni kun kuolivat. Minusta hyvä parisuhde olisi oleellisempaa yksinäisyyden poistamisessa kuin lapset, jotka itsenäistyvät ja muuttavat rinnaltasi pois. Mutta ei sitä hyvää parisuhdettakaan helposti löydy ja naisena jäät todennäköisesti joka tapauksessa yksin kun mies kuolee yleensä ensin. Että kyllä elämässä joutuu sietämään yksinäisyyttä vaikka kuinka olisi perheellinen.

Syy on se, että olen nainen. Naiselle lankeaa aina isompi vastuu (synnytys, imetys ja muutenkin alkuajat) lapsesta kuin miehille.

Jos olisin mies, voisin tehdä holtittomasti lapsia ja lapsen syntymän jälkeen livetä sen ja naisen elämästä maksamatta pennin hyrrääkään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miltä tuntuu kuolla yksin vanhana eikä kukaan ole läsnä ja mahdollisesti vanhanapiikana?

Jokaisen pitää varautua kuolemaan yksin. Ja niin se on että kuoleminen on yksinäistä puuhaa joka tapauksessa. Lapsista ja perheestä ei siinä kohtaa ole mitään turvaa vaikka kuinka pelottaisi.  

Haluan kuitenkin mahdollistaa kuolemisen lapsillekin. Ehkä hekin haluavat pelätä.

Leikkinukella leikkimisestä pitäisi tehdä sosiaalisesti hyväksyttävämpää. Sitä ei tarvitse saattohoitaa eikä haudata, mutta emä pääsee silti tuuppaamaan vankkureita ja terhakkaasti huoltamaan.

Jos olisin mies, saattaisin halutakin. Mikäs siinä kun tekovaiheessa oma osallistuminen ei sisällä muuta kuin ejakuloinnin, ei tarvitse turvota, kärsiä peräpukamista ja närästyksestä, revetä perseestään synnytyksessä ja näyttää sen jälkeen lähinnä tyhjentyneeltä ilmapallolta. Hoitovapaita voi ottaa omalta osaltaan sen max. 1 kk niin ei urakehityskään kärsi. Ja jos perhe-elämä ei napeksikaan niin aina voi lähteä, lapsi jää tietenkin kätevästi äidilleen.

Sain 19v keskenmenon 4 kuulla. Oltiin ukkelin kanssa suunniteltu häitä ja tulevaisuutta, oman talon rakentamista ja kaikki oli ihanaa ja tadapainoista.

Oltiin raskaudesta niin onnellisia.

Keskenmeno romutti kaiken, masennuin vaikeasti, eristäydyin täysin, erosimme.

Kaksikymppisenä ilmeni että minulla on kaksisuuntainen-mielialahäiriö joka kriisiytyi raskauden ja rankan stressaavaan kokemuksen vuoksi.

Olen nyt 31 enkä vieläkään ole saanut mieltäni ja elämääni takaisin tasapainoon.

En saanut nuorena, yksin jääneenä ja masentuneena minkäänlaista tukea keskenmenon jälkeen.

Pelkään mitä jos sama toistuu.

Lisäksi koen alitajuisesti huonoa omaatuntoa keskenmenosta edelleen.

Nykyään välttelen lapsia ja lapsiperheitä.

En vain ole koskaan halunnut omia lapsia.

Ei siihen mitään kummempia syitä tai tragedioita tarvita.

Yhtä hyvin vois kysyä, että mikä on syynä, ettei joku halua omaa ponia/ koiraa/ kissaa/ akvaariota/ kasvimaata/ puutarhaa/ kesämökkiä/ jne.

Ei vaan halua jotakin, niin ei halua.

Ei siinä sen kummempaa.

Kaikki muut apinalajit ovat uhanalaisia paitsi ihminen. Ehkä ap tarkoittaa niiden tekemistä lisää.

Nuorempana luulin haluavani, kunnes aikuistuttuani tajusin miten ihanaa on käyttää aikansa ja rahansa miten haluaa. Mulla oli itselläni karu lapsuus ja turvaton kiintymyssuhde enkä myöskään halua siirtää sitä eteenpäin. 

Ei minulla ole siihen mitään sen suurempaa syytä tai perustetta kuin se, etten yksinkertaisesti vain halua omia lapsia. Vaikka pidänkin kovasti lapsista, omat lapset ja äitiys ovat tuntuneet aina vierailta ja epäsopivilta asioilta.

Omat vanhempani ovat kasvattaneet minut itsenäiseksi yksilöksi, eivät omien toiveidensa ja halujensa täyttäjäksi, joten heille minun valintani ei ole ollut mikään ongelma.

Vierailija kirjoitti:

Lapsen kasvatus ei vaan kiinnosta, ei ole koskaan kiinnostanut. En myös halua pilata kehoani raskaudella ja synnytyksellä.

Edelleen ajatellaan, että äiti on se lapsen ensisijainen vanhempi ja äiti jää kotiin lasta hoitamaan tämän ensimmäisinä elinvuosina, äiti joustaa jne. mutta minä en halua luopua urastani.

Erotilanteissa se on nainen, joka lapsen lähivanhemmaksi jää enkä halua enkä voi (reissutyö, olen paljon jopa viikkoja poissa kotoa) olla yh. Olen itse yh:n lapsi ja nähnyt mitä se on, joten siitäkään syystä en halua sitä. Ja eroaminen on niin yleistä, että pakko jokaisen naisen miettiä lapsiasiaa pohtiessaan, pystyykö olemaan yh.

Naiselle lapsi on niin iso riski, ettei se kannata. Jos olisin mies, voisin suostua isäksi, mutta naisen roolissa en ikinä.

Oma äitini on jo kuollut, mutta hän hyväksyi vapaaehtoisen lapsettomuuteni. Isä ei ole hyväksynyt ja tuskin hyväksyy, hänelle geenien siirtäminen eteenpäin ja suvun jatkuminen on kaikkein tärkeintä.

Sama syy. Suunnittelin kumppanuusvanhemmuutta n. 10 vuotta sitten. Isäehdokas ei halunnut sitoutua asumaan lapsen kanssa samassa maassa edes lapsen ensimmäisiä elinvuosia. Olemme kummatkin syntyperäisiä suomalaisia.

Totesin, että tällä panostuksen asteella en ole valmis vanhemmaksi. Yksinhuoltajaksi en halua.

Olen tyytyväinen valintaani.

N40+

Vierailija kirjoitti:

Miltä tuntuu kuolla yksin vanhana eikä kukaan ole läsnä ja mahdollisesti vanhanapiikana?

Miksi jonkun lapsistani pitäisi olla minulle läsnä vanhanapiikana? Tekisin siis lapsen jotta hän voisi olla palvelijani kun olen vanha?

Vierailija kirjoitti:

Nuorempana luulin haluavani, kunnes aikuistuttuani tajusin miten ihanaa on käyttää aikansa ja rahansa miten haluaa. Mulla oli itselläni karu lapsuus ja turvaton kiintymyssuhde enkä myöskään halua siirtää sitä eteenpäin. 

Mutta vanhempasi olivat suunnitelleet elämäsi ihan erilaiseksi, siksi lapsuuden aivopesu. Täytyy noudattaa heidän käsikirjoitustaan.

Vierailija kirjoitti:

Miltä tuntuu kuolla yksin vanhana eikä kukaan ole läsnä ja mahdollisesti vanhanapiikana?

välttämättä ne omat lapsetkaan ei ole kiinnostuneita,monissa vanhainkodeissa ei vanhuksia käy kukaan katsomassa,vaikka on lapsia...ei toisten varaan kannata omaa elämäänsä ikinä jättää

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Syy on se, että olen nainen. Naiselle lankeaa aina isompi vastuu (synnytys, imetys ja muutenkin alkuajat) lapsesta kuin miehille.

Jos olisin mies, voisin tehdä holtittomasti lapsia ja lapsen syntymän jälkeen livetä sen ja naisen elämästä maksamatta pennin hyrrääkään.

Naaraat on ohjelmoitu haluamaan liikakansoittamista toisin kuin koiraat, mutta koiraat puolestaan on ohjelmoitu parittelemaan.

Sano nyt vielä, että koiraat ovat luotuja parittelemaan mahdollisimman monen naaraan kanssa. Siitähän ei tietenkään synny liikakansoitusongelmaa. :D