Te naiset jotka ette halua omia lapsia niin mikä siihen on syynä?

Eikö tämä asia ole jo käsitelty moneenkin kertaan?   Montako aloitusta vielä pitää tehdä?   Minä en ole koskaan pitänyt lapsista, asia on erittäin selvä läheisilleni eikä asiasta ole kyselty. 

En pidä lapsista. Eivät pidä näköjään lapsia hankkineetkaan, kun eivät kasvata lapsiaan.

Jokaisen oma asia ehdottomasti. Elämät menee niin eri tavalla kaikilla. Kaikki me emme voi sanoa,että meinasin tehdä tytön ja pojan ja juuri tässä järjestyksessä,sillä 1. tyttöä ei tullut tai ei tullut lasta ollenkaan tai mikä muu tahansa syy.....

En ole koskaan kysynyt mitä he ajattelee siitä etten ole hankkinut lasta. Muistan kuinka sanoin jo ehkä 7-luokalla ollessani äitilleni etten halua lapsia. 

Ja jos hän tätä joskus on ihmetellyt miksi näin, niin voi ihan vaan kstsoa peiliin, syy katsoo sieltä takaisin. 

Yleisin syy lienee olemattomat henkiset kyvyt, jolloin toisen ihmisen eli lapsen seura ahdistaa ja väsyttää ja kiukuttaa. 

Aivan kuin siihen pitäisi olla joku syy muka :D

Vierailija kirjoitti:

Eikö tämä asia ole jo käsitelty moneenkin kertaan?   Montako aloitusta vielä pitää tehdä?   Minä en ole koskaan pitänyt lapsista, asia on erittäin selvä läheisilleni eikä asiasta ole kyselty. 

Jos jonkun asian saisi puhua vain kerran netissä, mistään asiasta ei voisi puhua, koska kaikki ihmissuhdeasiat on puhuttu läpi jo 2000 vuotta sitten antiikin Roomassa ja Kreikassa, ja sitäkin ennen.

Oltaisiinko vaan hiljaa seuraavat vuosisadat, koska nämähän on jo puhuttu läpi?

Mitä puhuttavaa jäisi mistään jäljelle?

Voi voi mikä logiikka. 🤭

Syöpä on vienyt munasarjat. Se on suurin syy.

Päiväkodit, koulut ym viranomaistahot. Päiväkodeissa läskit tantat yrittää hoitaa lapsia. Rahaa vingutaan vanhempainyhdistyksen käyttöön joka kuukausi jollain erittäin pskan tuotteen myynnillä. 

Kouluissa opettajat kiusaa ja sielläkin pitää olla paksu lompsa.

Neuvoloissa kytätään tolkuttomasti. 

Sellainen paska holhous siis ei inspiroi. 

Ja hei, synnytyssairaalat on kaukana ja perperistä. 

Vierailija kirjoitti:

Yleisin syy lienee olemattomat henkiset kyvyt, jolloin toisen ihmisen eli lapsen seura ahdistaa ja väsyttää ja kiukuttaa. 

Väärin ja täysin päinvastoin. Kun henkiset kyvyt huolella hiottu ja huipussaan ei tarvitse vastoin omaa vapaata tahtoaan langeta mihinkään yhteiskunnan (hyväksikäyttölypsy)ansaan. Näin välttää vieläpä tunnontuskitta todella pahasti tyrkytetyn, muutenkin katalan, kohdullisuhrilleen turmiollisimman ja yliovelan vauva-ansankin.

Mitä tahoa edustat? Kenen leipää nakerrat ja kenen tunnarikappaleita hoilaat? 

Vai oletko vain yksittäinen (langennut) rivityperys, joka kaipaa kanssakärsijöitä?

Munan saaminen on nykyään niin vaikeaa. Pelkästään miehille on seksiä tarjolla ja naiset jää ilman . Koko elämä pitää mennä ilman seksiä . 

Just se, ettei halua.

Vierailija kirjoitti:

Jaa, että miksi en halunnut ratkaisua, jossa ensin romutan fyysisen terveyteni, toosani ja ulkonäköni raskauden ajan, sitten pääsen kokemaan kipuja jollaisia kenenkään ei missään muussa tilanteessa oleteta kestävän tajuissaan, menetän mahdollisesti virtsan- ja ulosteenpidätyskykyni ja saan trauman, sitten haahuilen n. vuoden verran univelkaisena zombina kotona, minkä jälkeen haastetasoa nostetaan niin että pitäisi hoitaa vielä palkkatyökin samalla. Ja tähän projektiin menee sitten kaikki rahat, aika ja energia seuraavien 18 vuoden ajan. En tiedä, miksi en ole tätä loistodiiliä valinnut.

Tuo on masentuneen ihmisen puhetta! Eipä noin vaikean ajatuskulun kanssa kannata muuta kuin yrittää vaan selvitä! Zemppiä jatkoon!

Ihan realistin puhettahan tuo :-)

En ole etukäteen, ennen parisuhdetta, kiihkeästi kaivannut / halunnut / edes miettinyt tosi vakavasti lapsia, mutta en silti myöskään mitenkään tosi jyrkästi ole ollut sitä mieltä ettei koskaan. Se ei vaan ole tuntunut asialta, jota miettiä ennen pidempää parisuhdetta. Mielestäni ensin tulee parisuhde ja vasta sitten myöhemmin, kun juoksut on juostu ja parisuhde on vakaa, voidaan kiinnostua myös mahdollisesti lapsien hankkimisesta. Mutta lastenhankkiminen ei sitten vaan myöhemminkään tullut ajankohtaiseksi elämässäni.

Ensimmäinen parisuhteeni oli eronneen miehen kanssa ja hänellä oli jo 2 lasta. Toinen asui kanssaan ja toinen äidillään. Olin itse 21v, mies päälle 30. Tämä uusioperhe-kuvio ja pienet asunnot tietysti vaikutti ja kyläilimme ekat 8 vuotta toisillamme. Mieheni myös koki jo kokeneensa naimisissa olon ja lapsien saannin, eikä hänellä ollut erityisempää hinkua sitä toistaa. Olimme kyllä hyvin onnellisia ja suhteeni lapsiinsa ( ja ex-vaimoonkin ) oli hyvä. Muutimme yhteen vasta, kun riitti, että löysimme kahdelle sopivan kokoisen asunnon.  Ei kummallakaan ollut suurta tarvetta hankkia lasta, eihän oltu vielä edes kihloissakaan. Tuntui, että elämistä piisasi jo muutenkin ja että ehtiihän tuota vielä. Ehdimme elää onnellisina vielä 5 vuotta, kun mies yllättäen kuolikin. Elämästäni vedettiin matto jalkojen alta ja olin monta vuotta hyvin rikki. 

Kesti lopulta 9 vuotta ( eli olin jo päälle 40v ) ennenkuin seuraava vakavampi suhde alkoi. Tälläkin miehellä oli jo lapsia eikä ollut perheenperustamisviettiä. Reilun vuoden jälkeen muutimme yhteen ja olin siis 2. kertaa uusioperhe suhteessa. Tuo parisuhde päättyi 5 vuoden jälkeen yllättäen ja olin taas aika rikki. Meni taas aikaa itseä keräillessä ja sitten olinkin jo vaihdevuosi iässä, joten ei tässä nyt enää lapsia saa. Eli en varsinaisesti ole päättänyt olla lapseton, lapsien hankinta ei vaan koskaan ehtinyt tulla ajankohtaiseksi. ( No, tavallaan oli lapsia pari kertaa äitipuolena )