Varatusta tykkääminen

Vierailija kirjoitti:

Haavelusta ja siitä hyvästä fiiliksestä nauttimisestahan ei kukaan kuole, ainoastaan teot ratkaisee. Kirjottele jotain rakkausnovelleja, ja ota siitä ihastumisen tunteesta kaikki energia irti. Jos et pysty täysin etäisyyttä pitämään, koita vähentää radikaalisti kasvokkain tapaamisia, ja viestittelyjä. Keskity itsesi hoitamiseen sekä hemmotteluun. Itke kun on vaikeaa ja puhu paljon jollekin todella luotetulle ja empaattiselle ihmiselle.

Itsellä meni 1,5 vuotta että sain ihastuksen tunteen muutettua ystävyydeksi. Eikä ketään sattunut ja löysin sen oikean!

Itse olen tehnyt komiikkaa sellaisesta suhteesta. Siis jälkeenpäin. Se on terapeuttistakin. Just nyt muistui mieleen, kun tyyppi sanoi aivan vakavissaan oman viisautensa, liekö peräti mottonsa, ett 'kell onni on se onnen kätkeköön'. 

Luin ketjua taaksepäin ja eihän ap:lla ole ollut kommenttien mukaan edes suhdetta ihastuksen kohteeseen. Kuulostaa yksipuoliselta ihailulta, josta pitäisi päästä eroon mutta ei pääse.

Vierailija kirjoitti:

Luin ketjua taaksepäin ja eihän ap:lla ole ollut kommenttien mukaan edes suhdetta ihastuksen kohteeseen. Kuulostaa yksipuoliselta ihailulta, josta pitäisi päästä eroon mutta ei pääse.

Olen tarkoituksella jättänyt tarkemmat yksityiskohdat määrittelemättä, ja tästä turhautuneena (?) osa kirjoittajista on tehnyt omia päätelmiä jotka on jääneet ketjuun elämään "faktoina". Tämä joidenkin kirjoittajien maalailema täysi stalkkerihenkinen yksipuolisuus ei nyt kuitenkaan vastaa ihan todellisuutta.

Tosin ei se minua varsinaisesti haittaa vaikka joku haluaisi niinkin uskoa. Omien ajatuksieni ja tunteideni selvittämiseksi minä täällä kirjoitan ja oma apunsa on niistäkin kommenteista ollut jotka on eniten haastaneet.

-Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itsellä myös tulee mieleen että kun se suhdedynamiikka on niin erilainen salasuhteessa kuin oikeassa suhteessa että jos salasuhteesta tulisi jossain vaiheessa se oikea suhde niin miten hyvin se oikeasti kestäisi. Monesti sitten käykin niin että eron tullessa purkautuu myös salasuhde. Jo pelkästään juuri luottamuksen kannalta ajateltuna mutta vielä enemmän kun miettii että suhde arkipäiväistyy ja se suhdemuoto on ihan erilainen kuin salasuhteessa, jossa saatetaan hakea kevyttä hupia ja jännitystä vailla oikean elämän karikoita ja tylsää arkea eli juuri ihan päinvastaista mihin salasuhde monesti perustuu.

Toksiset ihmiset hakee hupia tai jännitystä. Epäkypsät. On kaikenlaisia suhteita, mutta varmaan suhteessa varattuun on suurimmat riskit tulla satutetuksi. Siksi niitä kannattaa välttää...

Niin varmasti kannattaa, jos on täysin järkevä ja tasapainoinen ja ehjä. Kaikki ei ole. Itse olen vasta tunnistamassa itsessäni tietyn emotionaalisen itsetuhoisuuden. Siksi minä olen nytkin ihastunut varattuun, että osa minusta haluaa saada turpiin niin että veri roiskuu ja hampaat lentelee.

-Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itsellä myös tulee mieleen että kun se suhdedynamiikka on niin erilainen salasuhteessa kuin oikeassa suhteessa että jos salasuhteesta tulisi jossain vaiheessa se oikea suhde niin miten hyvin se oikeasti kestäisi. Monesti sitten käykin niin että eron tullessa purkautuu myös salasuhde. Jo pelkästään juuri luottamuksen kannalta ajateltuna mutta vielä enemmän kun miettii että suhde arkipäiväistyy ja se suhdemuoto on ihan erilainen kuin salasuhteessa, jossa saatetaan hakea kevyttä hupia ja jännitystä vailla oikean elämän karikoita ja tylsää arkea eli juuri ihan päinvastaista mihin salasuhde monesti perustuu.

Toksiset ihmiset hakee hupia tai jännitystä. Epäkypsät. On kaikenlaisia suhteita, mutta varmaan suhteessa varattuun on suurimmat riskit tulla satutetuksi. Siksi niitä kannattaa välttää...

Niin varmasti kannattaa, jos on täysin järkevä ja tasapainoinen ja ehjä. Kaikki ei ole. Itse olen vasta tunnistamassa itsessäni tietyn emotionaalisen itsetuhoisuuden. Siksi minä olen nytkin ihastunut varattuun, että osa minusta haluaa saada turpiin niin että veri roiskuu ja hampaat lentelee.

-Ap

Lähinnä itselleni tuota sanoin. Rakkauden tarvehan se minutkin sai lähtemään siihen. Minäkään en ollut kauhean eheä (jos nyt kukaan on). Että ainakin itseni kohdalla se oli se tarve ja varattu antoi ymmärtää paljon kaipaustaan. Että ei ollut itsetuhoinen aie, mutta riski laukesi pahasti ja vaarana oli itsetuhoisuus. Minun on vaikea uskoa, että haluat saada turpiin ja kirjoituksistasi päätellen sulla on hyvää reflektointia ja kykyä "mennä itseesi". Itsekin olen käynyt terapiaa ja varsinkin se suuri menetys, jonka jälkeen olin monta vuotta kuin palanut talo. Mitä jäi? Rankkaa prosessia ja siinä nousuvaiheessa rohkaistun ihastumaan. Kävi sitten toisin kuin kuvitelmissani. Mutta näistä oppii. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itsellä myös tulee mieleen että kun se suhdedynamiikka on niin erilainen salasuhteessa kuin oikeassa suhteessa että jos salasuhteesta tulisi jossain vaiheessa se oikea suhde niin miten hyvin se oikeasti kestäisi. Monesti sitten käykin niin että eron tullessa purkautuu myös salasuhde. Jo pelkästään juuri luottamuksen kannalta ajateltuna mutta vielä enemmän kun miettii että suhde arkipäiväistyy ja se suhdemuoto on ihan erilainen kuin salasuhteessa, jossa saatetaan hakea kevyttä hupia ja jännitystä vailla oikean elämän karikoita ja tylsää arkea eli juuri ihan päinvastaista mihin salasuhde monesti perustuu.

Toksiset ihmiset hakee hupia tai jännitystä. Epäkypsät. On kaikenlaisia suhteita, mutta varmaan suhteessa varattuun on suurimmat riskit tulla satutetuksi. Siksi niitä kannattaa välttää...

Niin varmasti kannattaa, jos on täysin järkevä ja tasapainoinen ja ehjä. Kaikki ei ole. Itse olen vasta tunnistamassa itsessäni tietyn emotionaalisen itsetuhoisuuden. Siksi minä olen nytkin ihastunut varattuun, että osa minusta haluaa saada turpiin niin että veri roiskuu ja hampaat lentelee.

-Ap

Lähinnä itselleni tuota sanoin. Rakkauden tarvehan se minutkin sai lähtemään siihen. Minäkään en ollut kauhean eheä (jos nyt kukaan on). Että ainakin itseni kohdalla se oli se tarve ja varattu antoi ymmärtää paljon kaipaustaan. Että ei ollut itsetuhoinen aie, mutta riski laukesi pahasti ja vaarana oli itsetuhoisuus. Minun on vaikea uskoa, että haluat saada turpiin ja kirjoituksistasi päätellen sulla on hyvää reflektointia ja kykyä "mennä itseesi". Itsekin olen käynyt terapiaa ja varsinkin se suuri menetys, jonka jälkeen olin monta vuotta kuin palanut talo. Mitä jäi? Rankkaa prosessia ja siinä nousuvaiheessa rohkaistun ihastumaan. Kävi sitten toisin kuin kuvitelmissani. Mutta näistä oppii. 

Minulla kyse on tavallaan elinikäisestä taipumuksesta erilaisiin epätoivoisiin ihmissuhdekuvioihin ajautumisesta. Kolmiodraamoja, kaukosuhteita, toivottomia ikä- ja elämänvaihe-eroja, rikkinäisiä ja sitoutumiskammoisia... Olen yrittänyt kaivaa mikä se perimmäinen tarve siellä pohjalla on ja aika pitkälle päässytkin, mutta joku lopullinen oivallus tuntuu loistavan poissaolollaan. Aiemmin ajattelin, että haen tietynlaista korjaavaa kokemusta hylkäämistraumaan. Etsin tilannetta, jossa tulen melkein hylätyksi mutten sitten kuitenkaan. Mutta kaiken järjen mukaan avioliittoni olisi pitänyt olla se korjaava kokemus. Nyt kun löydän itseni jälleen kerran tilanteesta, joka on melko ilmeistä veren kerjäämistä nenästä, mietin olinko sittenkin aina väärässä. Etsinkö kuitenkaan koskaan sitä pelastusta ja ehjäksi korjaavaa hyväksyntää. Vai onko minussa joku puoli, joka nimenomaan hakee sitä ikuista hylkäystä. Kipua. Joku sisäinen masokisti joka haluaa vaan kärsiä.

-Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itsellä myös tulee mieleen että kun se suhdedynamiikka on niin erilainen salasuhteessa kuin oikeassa suhteessa että jos salasuhteesta tulisi jossain vaiheessa se oikea suhde niin miten hyvin se oikeasti kestäisi. Monesti sitten käykin niin että eron tullessa purkautuu myös salasuhde. Jo pelkästään juuri luottamuksen kannalta ajateltuna mutta vielä enemmän kun miettii että suhde arkipäiväistyy ja se suhdemuoto on ihan erilainen kuin salasuhteessa, jossa saatetaan hakea kevyttä hupia ja jännitystä vailla oikean elämän karikoita ja tylsää arkea eli juuri ihan päinvastaista mihin salasuhde monesti perustuu.

Toksiset ihmiset hakee hupia tai jännitystä. Epäkypsät. On kaikenlaisia suhteita, mutta varmaan suhteessa varattuun on suurimmat riskit tulla satutetuksi. Siksi niitä kannattaa välttää...

Niin varmasti kannattaa, jos on täysin järkevä ja tasapainoinen ja ehjä. Kaikki ei ole. Itse olen vasta tunnistamassa itsessäni tietyn emotionaalisen itsetuhoisuuden. Siksi minä olen nytkin ihastunut varattuun, että osa minusta haluaa saada turpiin niin että veri roiskuu ja hampaat lentelee.

-Ap

Lähinnä itselleni tuota sanoin. Rakkauden tarvehan se minutkin sai lähtemään siihen. Minäkään en ollut kauhean eheä (jos nyt kukaan on). Että ainakin itseni kohdalla se oli se tarve ja varattu antoi ymmärtää paljon kaipaustaan. Että ei ollut itsetuhoinen aie, mutta riski laukesi pahasti ja vaarana oli itsetuhoisuus. Minun on vaikea uskoa, että haluat saada turpiin ja kirjoituksistasi päätellen sulla on hyvää reflektointia ja kykyä "mennä itseesi". Itsekin olen käynyt terapiaa ja varsinkin se suuri menetys, jonka jälkeen olin monta vuotta kuin palanut talo. Mitä jäi? Rankkaa prosessia ja siinä nousuvaiheessa rohkaistun ihastumaan. Kävi sitten toisin kuin kuvitelmissani. Mutta näistä oppii. 

Minulla kyse on tavallaan elinikäisestä taipumuksesta erilaisiin epätoivoisiin ihmissuhdekuvioihin ajautumisesta. Kolmiodraamoja, kaukosuhteita, toivottomia ikä- ja elämänvaihe-eroja, rikkinäisiä ja sitoutumiskammoisia... Olen yrittänyt kaivaa mikä se perimmäinen tarve siellä pohjalla on ja aika pitkälle päässytkin, mutta joku lopullinen oivallus tuntuu loistavan poissaolollaan. Aiemmin ajattelin, että haen tietynlaista korjaavaa kokemusta hylkäämistraumaan. Etsin tilannetta, jossa tulen melkein hylätyksi mutten sitten kuitenkaan. Mutta kaiken järjen mukaan avioliittoni olisi pitänyt olla se korjaava kokemus. Nyt kun löydän itseni jälleen kerran tilanteesta, joka on melko ilmeistä veren kerjäämistä nenästä, mietin olinko sittenkin aina väärässä. Etsinkö kuitenkaan koskaan sitä pelastusta ja ehjäksi korjaavaa hyväksyntää. Vai onko minussa joku puoli, joka nimenomaan hakee sitä ikuista hylkäystä. Kipua. Joku sisäinen masokisti joka haluaa vaan kärsiä.

-Ap

Pelastus ei kyllä tule toisesta ihmisestä. Tai suhteesta. Onhan meillä muitakin ihmissuhteita kuin parisuhde. Itse olen elänyt vuosikausia sinkkunakin ja tehnyt silloin kaikkea itseäni kehittävää ja kiinnostavaa. Mutta on kait luonnollinen tarve haluta yhteyttä, läheisyyttä ja rakkautta. Niin paljon kuitenkin hypetetään parisuhdetta ja luullaan, että se on naisen ykkösprioriteetti. Ei kuitenkaan ole kaikilla. Nämä ovat niitä normatiivisia odotuksia/uskomuksia.

Mitä tule tuohon masokismioletukseen, niin tuohan on vanhaa freudilaista kamaa. Että naiset jo sinällään ovat masokisteja. Minusta tuollainen ajattelu versoaa misogyniasta ennemminkin. Pidän nykyisin näitä tiettyjä terapiasuuntauksia ja terapeutteja jopa vahingollisina. Kysehän on heillä kuitenkin elinkeinonharjoittamisesta. Ja siellä heidänkin taustaoletuksissaan ja uskomuksissaan löytyy monenlaista arveluttavaa. Joskus kannattaa kyseenalaistaa omaakin ajatteluaan. Kriiseissä siihen on mahdollisuus, mutta ei ole itsestäänselvyys.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itsellä myös tulee mieleen että kun se suhdedynamiikka on niin erilainen salasuhteessa kuin oikeassa suhteessa että jos salasuhteesta tulisi jossain vaiheessa se oikea suhde niin miten hyvin se oikeasti kestäisi. Monesti sitten käykin niin että eron tullessa purkautuu myös salasuhde. Jo pelkästään juuri luottamuksen kannalta ajateltuna mutta vielä enemmän kun miettii että suhde arkipäiväistyy ja se suhdemuoto on ihan erilainen kuin salasuhteessa, jossa saatetaan hakea kevyttä hupia ja jännitystä vailla oikean elämän karikoita ja tylsää arkea eli juuri ihan päinvastaista mihin salasuhde monesti perustuu.

Toksiset ihmiset hakee hupia tai jännitystä. Epäkypsät. On kaikenlaisia suhteita, mutta varmaan suhteessa varattuun on suurimmat riskit tulla satutetuksi. Siksi niitä kannattaa välttää...

Niin varmasti kannattaa, jos on täysin järkevä ja tasapainoinen ja ehjä. Kaikki ei ole. Itse olen vasta tunnistamassa itsessäni tietyn emotionaalisen itsetuhoisuuden. Siksi minä olen nytkin ihastunut varattuun, että osa minusta haluaa saada turpiin niin että veri roiskuu ja hampaat lentelee.

-Ap

Lähinnä itselleni tuota sanoin. Rakkauden tarvehan se minutkin sai lähtemään siihen. Minäkään en ollut kauhean eheä (jos nyt kukaan on). Että ainakin itseni kohdalla se oli se tarve ja varattu antoi ymmärtää paljon kaipaustaan. Että ei ollut itsetuhoinen aie, mutta riski laukesi pahasti ja vaarana oli itsetuhoisuus. Minun on vaikea uskoa, että haluat saada turpiin ja kirjoituksistasi päätellen sulla on hyvää reflektointia ja kykyä "mennä itseesi". Itsekin olen käynyt terapiaa ja varsinkin se suuri menetys, jonka jälkeen olin monta vuotta kuin palanut talo. Mitä jäi? Rankkaa prosessia ja siinä nousuvaiheessa rohkaistun ihastumaan. Kävi sitten toisin kuin kuvitelmissani. Mutta näistä oppii. 

Minulla kyse on tavallaan elinikäisestä taipumuksesta erilaisiin epätoivoisiin ihmissuhdekuvioihin ajautumisesta. Kolmiodraamoja, kaukosuhteita, toivottomia ikä- ja elämänvaihe-eroja, rikkinäisiä ja sitoutumiskammoisia... Olen yrittänyt kaivaa mikä se perimmäinen tarve siellä pohjalla on ja aika pitkälle päässytkin, mutta joku lopullinen oivallus tuntuu loistavan poissaolollaan. Aiemmin ajattelin, että haen tietynlaista korjaavaa kokemusta hylkäämistraumaan. Etsin tilannetta, jossa tulen melkein hylätyksi mutten sitten kuitenkaan. Mutta kaiken järjen mukaan avioliittoni olisi pitänyt olla se korjaava kokemus. Nyt kun löydän itseni jälleen kerran tilanteesta, joka on melko ilmeistä veren kerjäämistä nenästä, mietin olinko sittenkin aina väärässä. Etsinkö kuitenkaan koskaan sitä pelastusta ja ehjäksi korjaavaa hyväksyntää. Vai onko minussa joku puoli, joka nimenomaan hakee sitä ikuista hylkäystä. Kipua. Joku sisäinen masokisti joka haluaa vaan kärsiä.

-Ap

Pelastus ei kyllä tule toisesta ihmisestä. Tai suhteesta. Onhan meillä muitakin ihmissuhteita kuin parisuhde. Itse olen elänyt vuosikausia sinkkunakin ja tehnyt silloin kaikkea itseäni kehittävää ja kiinnostavaa. Mutta on kait luonnollinen tarve haluta yhteyttä, läheisyyttä ja rakkautta. Niin paljon kuitenkin hypetetään parisuhdetta ja luullaan, että se on naisen ykkösprioriteetti. Ei kuitenkaan ole kaikilla. Nämä ovat niitä normatiivisia odotuksia/uskomuksia.

Mitä tule tuohon masokismioletukseen, niin tuohan on vanhaa freudilaista kamaa. Että naiset jo sinällään ovat masokisteja. Minusta tuollainen ajattelu versoaa misogyniasta ennemminkin. Pidän nykyisin näitä tiettyjä terapiasuuntauksia ja terapeutteja jopa vahingollisina. Kysehän on heillä kuitenkin elinkeinonharjoittamisesta. Ja siellä heidänkin taustaoletuksissaan ja uskomuksissaan löytyy monenlaista arveluttavaa. Joskus kannattaa kyseenalaistaa omaakin ajatteluaan. Kriiseissä siihen on mahdollisuus, mutta ei ole itsestäänselvyys.

Ei nämä ole minusta oikeastaan ulkoapäin syötettyjä ajatuksia. Minä olen hyvin nuoresta, jostain jo parikymppisestä asti nimenomaan halunnut irti tästä miehisen hyväksynnän janosta ja tavallaan ihannoinut vahvoja ja itsenäisiä sinkkunaisia. En vaan yrityksistä huolimatta ole koskaan päässyt itse siihen pisteeseen.

Enkä ajatellut naisten yleisesti olevan mitenkään masokisteja. Ei terveet naiset minusta sitä ole. Se on vaan jotenkin vaihtoehto, jota olen joutunut ajattelemaan, kun olen kaivellut omia motivaatioitani. Sitä miksi tunnen ja ajattelen näitä asioita. Mikä minun perimmäinen motivaationi on ja mitä lopulta haen. Koska tavallaan minusta tuntuu, että ehkä en tosiaan jollain tasolla enää edes hae sitä korjausta vaan haen vaan sitä fiilistä että ajan jonkun ihmissuhteen taas täysillä päin seinää. Kun en minä ole sellainen täyskauhistus joka ei ole koskaan kenellekään kelvannut. Vaan olen itse systemaattisesti sabotoinut ne kaikki tilanteet joissa olisi voinut jonkinlainen potentiaalinen riski molemminpuoliseen rakkauteen. Tavallaan ehkä tämänkin.

Ja tavallaan olen miettinyt, että ehkä siitä tämäkin on lopulta kiinni. Että toinen ihminen tajusi miten rikkinäinen minä olen, mitä myrkkyä minä olen, mikä minä olen ja mikä en pysty ehkä koskaan olemaan. Jos minä olisin jotenkin normaali ja kykenevä rakastamaan niin ehkä sekin rakastaisi minua takaisin.

-Ap

Up. Miten menee ap?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Onko mies jo pettänyt vaimoaan sinun kanssasi? Eikö se riittäisi todisteeksi että hän haluaa sinut?

Riittää todisteeksi että haluaa minua. Mutta ei todisteeksi että haluaa minut. Ei minulle riitä olla joku satunnainen sivuhoito, minä haluan kaiken tai en mitään. Paitsi että se "ei mitään" ei sitten kuitenkaan tunnu kauhean hyvältä vaihtoehdolta. Ainut mikä kelpaisi olisi varmaan kaikki, mutta sitä ei nyt näytä olevan tarjolla.

-Ap

Mistä olet päätellyt, että mies haluaa sinua?

Ei ole jäänyt epäselväksi. En nyt viitsi tarkemmin avata, mutta se ei tässä ole millään tavoin avoin kysymys.

-Ap

Kannattaisiko avata ja jutella sille miehelle ajatuksiasi? Ihan vain tällainen ajatus tuli mieleen.

Tietää kyllä mitä ajattelen.

-Ap

No miten hän reagoi? Sanoiko omia tunteitaan? eri

Sanonut paljon kaikenlaista, vaikea tehdä mitään simppeliä yhteenvetoa. Lähinnä ydinajatus lienee se, että on kiinnostunut mutta ei "voi" lähteä. (Eli ei ole kuitenkaan riittävän kiinnostunut tehdäkseen tarvittavia ratkaisuja.)

-Ap

Ja sun pitää vaan haukkana ahdistaa miestä,jota ei tollaset naikkoset kiinnosta!Häpeäisit edes!Mutta minkäs teet,kun" pöksyt märkänä".

Itse tällaisessä tilanteessa eläneenä sanoisin että tässä ei ole voittajia. Tällainen toiminta vaikuttaa aina myös niihin viattomiin perheenjäseniin vaikkeivat he olisi edes tietoisia, myös lapsiin. Pystytkö katsomaan peiliin joskus myöhemmin miettien tällaista hukkaan heitettyä elämää silloin kuin lapset on olleet pieniä?

Vierailija kirjoitti:

Itse tällaisessä tilanteessa eläneenä sanoisin että tässä ei ole voittajia. Tällainen toiminta vaikuttaa aina myös niihin viattomiin perheenjäseniin vaikkeivat he olisi edes tietoisia, myös lapsiin. Pystytkö katsomaan peiliin joskus myöhemmin miettien tällaista hukkaan heitettyä elämää silloin kuin lapset on olleet pieniä?

Vanhemman alakuloisuus varmaan kyllä vaikuttaa tavalla tai toisella, mutta minä olisin onneton ilman tätä kuviotakin ja tämän sirkuksen jälkeen minä olen edelleen onneton. En usko, että lapsille on ihan hirveästi väliä mitä se vanhempi murehtii.

-Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei tuo nykyään ihan noin välttämättä mene. Jotkut miehet osaa pelata vaikka parisuhteessa ei mitään huonoa olisikaan eli voi liittyä myös ihmiseen itseensä tämä. Mutta siinä olet oikeassa että parisuhde on vapaaehtoista, ei sitä mikään pakko ole olla edes parisuhteessa.

Joo samaa mieltä. Varattu saattaa olla parisuhteessa, jossa asiat on kunnossa ja menee puolison kanssa hyvin, mutta silti hakea salattua säpinää suhteen ulkopuolelta. Sekä miehet että naiset. Been there done that. Ikävä kyllä omakohtainen kokemus tästä. Olen itse toiminut varattuna näin, mistä en ole ylpeä. Myös se toinen varattu osapuoli teki samoin, vaikka oli aika onnellinen parisuhteessaan.

Joo, tajusin itsekin että oli typerästi ilmaistu. Meinasin vaan, ettei ihmiset ole mitään tavaroita joita voi noin vaan varastaa. Ei ketään sellaista voi väkisin viedä, joka ei itse halua lähteä. Suomessa ja laillisesti ainakaan. Toki tuo petettyä/jätettyä syyllistävä tapa esittää asia oli väärä. Mutta ei se uhka ole se ulkopuolinen kilpakosija, vaan se uhka on tai ei ole siellä ihan oman suhteen sisällä. Joko siinä parisuhteessa tai sitten toisen (tai kummankin) osapuolen omassa päässä.

Tosin sekin on sitten vähän määritelmäkysymys, että voiko sanoa parisuhteen olevan kunnossa, jos se perustuu sille ettei toinen tiedä mitä selän takana puuhataan?

-Ap

Ja se kenen kanssa petetään, edesauttaa tämmöistä toimintaa. Siksi ainakaan minä en pysty kunnioittamaan millään lailla varattujen kanssa pelehtiviä. Sen verran pitäisi olla toisten suhteen kunnioitusta sekä itsekunnioitusta, että odottaa kunnes toinen osapuoli on päättänyt mitä tekee parisuhteensa kanssa ennen kuin edes alkaa puuhastella hänen kanssaan toisten selän takana.

Se on vaan niin helppo ulkoistaa vastuu sille pettäjälle ja kirkkain silmin selittää, etten minä mitään ole tehnyt, se mieshän se on valinnut pettää puolisoaan minun kanssani...

No joo, olin ajatellutkin jatkaa tuosta etten tietenkään tarkoita etteikö varattuihin sotkeentuminen olisi väärin. Mutta "ulkoistaa vastuu pettäjälle" on kyllä minusta aika absurdi käsite. Tietysti vastuu on ensisijainen pettäjällä. Itse en ainakaan tyttöystävänä ja vaimona halunnut, että kumppanin uskollisuus on pakotettua, johtuu vaan siitä ettei sille kukaan anna. Minä halusin, että minulle ollaan uskollisia ihan vapaaehtoisesti ja omasta halusta. En jotenkin tajua tuollaista ajattelutapaa.

-Ap

Entä toisena naisena, eikö sulla siinä ole osaa eikä arpaa jos varattu mies pettää kanssasi?

Tosin, sun ja ihastuksesi kohdalla kyseessä ilmeisesti oli ihan vaan henkinen pettäminen, mutta pettämistä sekin on.

En minä halunnut tai yrittänyt saada ketään pettämään, vaan kokonaan lähtemään. Olen aiemmin ketjussa sanonut, että minusta lennosta vaihtaminen on eri asia kuin pettäminen, ja minä luulin ja toivoin että kyse olisi ollut ensiksi mainitusta.

-Ap

Aa, nyt tajuan. Ap toivoi, että tuo varattu mies olisi vaihtanut vaimonsa häneen lennosta. Niinkuin tuosta noin vain.

Mikäs tilanne nyt muuten on, ap?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Edelliseen kommenttiin viitaten niin olisiko ongelma juuri tuossa että mikään ihastus ei kestä loputtomiin ja jos et ole ollut kovin aito alunperin (eli olet miettinyt miten saat jonkun hurmattua, miettinyt mitä sanot, miten käyttäydyt ja minkälaisen "olemuksen" otat itsellesi --> miten viittasitkin noissa edellisissä kommenteissa) niin ei sellaista esitystä pysty loputtomiin ylläpitää ja lopulta totuus tulee ilmi. Ikäänkuin juuri kupla puhkeaa, se ei ole ollut rehellistä alunperinkään ja aitous on puuttunut. Sellaista aitoutta kannattaa ylläpitää elämässä ja rehellisyyttä myös itselle, se on lopulta se asia joka kantaa ja tuo elämääsi oikeita ihmissuhteita.

Se ihminen johon ihastutaan on kyllä ihan aito minä, ihan yhtä todellinen kuin sekin minä joka lopulta karkottaa. Ehkä jopa todellisempi. Sillä kuplahetkellä minä olen täysin tunteen vietävänä enkä esitä mitään. Liika miettiminen tulee kuvaan vasta siinä vaiheessa kun hurahtaminen hiipuu.

-Ap

Ap, tämä ja edellinen viestisi on todella hyvää pohdintaa ja tunnistan niistä myös omaa käyttäytymismalliani. On jotenkin lohduttavaa kuulla, että jokin muukin ajattelee näin ja omaa samantyyppisiä kokemuksia. Itselläni on monen monta ihmissuhdetta mennyt taas niin, että mies ihastuu minuun heti täysillä, lähes hullaantuu, ja itse lämpenen vähän hitaammin, mutta toisen ihailu vahvistaa omaa ihastumistani. Hetken aikaa on ihanaa ja ollaan molemmat ihastuneita toisiimme, mutta sitten miehen kiinnostus alkaa pikkuhiljaa hiipua, kun taas oma kiinnostukseni vahvistuu. Tällöin usein on käynyt niin, että juttu loppuu miehen puolelta ja minä jään suremaan ihastuksen perään. Minulle jää kuukausiksi arvottomuuden tunne, juuri se etten kelpaa ja etten ollut tarpeeksi hyvä, etten vain ollut tarpeeksi. Ja jään miettimään syitä, miksi toisen kiinnostus loppui ja mitä tein väärin tai miksi en ollutkaan sopiva. Ja kierre jatkuu, kun tapaan seuraavan tyypin, johon ihastun. Jotain vikaa minussa tai käytöksessäni täytyy olla, jos kuvio on usein tämä sama. Olenko liian innokas jossain vaiheessa, joka työntää toista kauemmas? Ihastunko vääriin miehiin? Ja miten hitossa voi olla niin vaikeaa päästä ihastuksen tunteista eroon, vaikka tietää, että juttu on ohi ja jopa joskus tajuaa itsekin järjellä, ettei suhteesta olisi lopulta tullutkaan mitään järkevää kyseisen miehen kanssa. Silti sydän itkee perään. Ehkä olen liian tunteellinen ja päädyn lopussa ylianalysoimaan suhteen loppua itsekseni omassa päässäni viikkokausia.

Minä luulen, että minun juttuni menee yleensä pieleen jo kohteen valinnassa. Eli minä ihastun vain suhteissa, jotka alitajuisesti aistin tuhoon tuomituiksi. Lisäksi itse sabotoin ne jutut joista uhkaisi vahingossa tullakin jotain todellista. Pohjimmiltaan ehkä pelon takia. Sitä minä en ole vielä hahmottanut, mitä minä pelkään.

Sen puolen asiasta ymmärrän jo suht selkeästi, että pohjimmiltaan elän uudelleen vanhempieni avioeroa ja siihen liittyvää hylkäystraumaa. Sitä kokemusta, että joku joka on ensin tykännyt minusta ei tunnukaan enää tykkäävän, mutta tällä kertaa kaikki onkin toisin ja vihdoin minä keksinkin sen jonkun taikatempun jolla saan simsalabim hänet tykkäämään minusta uudelleen. Minä löytäisin vihdoin sen vastauksen jota olen koko elämäni etsinyt. Mutta sitä minä en vielä ole ymmärtänyt, miksei se onnellisesti päättyvä korjaava kokemus kuitenkaan sitten pohjimmiltaan kelpaa. Jos se olisi tarjolla, minä lähes varmasti panikoisin ja pakenisin.

-Ap

Sinulla on ns. trauma bond. Jos englanninkieli taipuu, Youtube on täynnä videoita aiheesta.

Sinä alitajuisesti rakastut nimenomaan miehiin, joita et voi todellisuudessa saada (varattuja tai muuten vaan ei tarpeeksi kiinnostuneita sinusta). Yrität alitajuisesti korjata lapsuuden hylkäystrauman siten, että tällä tarinalla nyt aikuisuudessa olisikin onnellinen loppu, että saisitkin kohteen itsellesi ja elisit onnellisena hänen kanssaan loppuelämän.

Yrität pakonomaisesti juuri siksi suhdetta miehiin, joita et voi saada. Koska sinun alitajuisesti pitää korjata se pirun trauma, kun lapsuudessa et saanut sitä rakkautta ja koit hylkäyksen. Niin sen takia sen miehen pitää lähtöasetelmissa ollakkin se saavuttamaton, etäinen tai varattu, jotta sinä pääset pakonomaisesti korjaamaan sen tilanteen ja muuttamaan sen lapsuudessa koetun surullisen lopun onnelliseksi lopuksi.

Tää tulee olee sulla loputon kierre, koska yrität korjata sitä todella syvää alitajuista traumaa saavuttamattomien miesten tavoittelulla.

Trauma bondiin on olemassa hoitoja, mutta terapeutin pitää olla perehtyny niihin. Youtubessa on kyllä paljon terapeuttien videoita tästä aiheesta. Esim. breaking the trauma bond.

Varattuja naisia on todella mukava panna. Ovat kiihkeitä kun kotiseksi ei enää kiinnosta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mieheni jäi kiinni toisen naisen kanssa viestittelystä. Mies oli jopa valehdellut toiselle naiselle, ettei meillä ole seksiä ja että ei halua olla kanssani.

Joka päivä on halinut, suukotellut ja muutoinkin huomioinut ja sanonut minua rakkakseen. Seksiäkin on ollut. Mies sanoo minulle, ettei halua tätä toista naista.

Olen aivan sekaisin, enkä luota mieheen enää.

Meillä oli kaikki hyvin, ei riitoja eikä muuta. Mies valehdellut toiselle naiselle, ettei meillä mene hyvin.

Esimerkkinä vaan, ap.

Saanko kysyä miltä tuo kaikki sinusta tuntui?

Minä olen melkein puoli vuotta viestitellyt erään varatun miehen kanssa tiiviisti. Tavattu ollaan kerran, välimatka on pitkä. Ollaan yritetty monesti lopettaa, ei kestä kuin pari päivää kun jompikumpi repsahtaa.

Tunteita on molemmin puolin, järkeäkin mukana. Olen itse vapaa mutten odota miehen eroavan, ainakaan vuokseni. On puhunut erosta kotona, puoliso ei halua erota. Ollaan jumissa kun ei haluta menettää toisiamme muttei kuitenkaan haluta tapailla salassa.

Mietin päivittäin sitä puolisoa. Minulle mies kertoo aivan kaiken, puolisosta olen kuitenkin pyytänyt olla puhumatta enempää. Kokisin että se syö puolison yksityisyyttä.

En tiedä miksi jatkamme, miksemme voi lopettaa.

Ehkä sinunkin kannattaisi lukea tuo pari kommenttia sitten ketjuun linkattu artikkeli. Se auttoi ainakin minua ymmärtämään, että yleensä molemmilla osapuolilla on joku syy hakeutua tällaiseen kolmiodraamaan. Sekä sillä kakkosella että pettäjällä. Hyvin harvoin se on oikeasti sattumaa, sitä että se universumin Ainut Oikea nyt vaan sattuu tulemaan väärällä hetkellä vastaan. Se on liian helppo vastaus. Oikeasti sivusuhde vastaa petetylläkin johonkin tarpeeseen, auttaa pakenemaan jotain. Siksi ei erota. Koska eroaminen ei tunnu vastaavan yhtä hyvin sitä tarvetta. Jos olisi vastannut, olisi alunperinkin erottu eikä petetty. Joskus se tarve, mihin sivusuhde vastaa on pako sietämättömästä suhteesta. Joskus pakoa kokonaan ulos, tekosyy lähteä, turvaverkko valmiina ettei yksin jääminen pelota niin paljon. Mutta joskus myös keino jatkaa omaa suhdetta. Keino olla lähtemättä suhteesta, jossa joku kriittinen tarve jää muuten täyttymättä. Keino paeta sen hyväksymistä että oma suhde tekee onnettomaksi. Tai ihan vaan keino selvitä siinä suhteessa. Jos ei omasta suhteesta saa jotain, jota ilman ei koe voivansa elää eikä halua myöskään erota, niin silloin se haetaan jostain muualta. Oli se sitten seksi, hyväksyntä, hellyys, ymmärretyksi tuleminen, mikä vaan. Mutta olennaista on juuri se lisäys - ei halua myöskään erota. Siksi sivusuhde. Jotenkin se oli asia, joka minun oli vaikea ymmärtää.

Ja minä näkisin, että jos se asia jota sivusuhteen avulla paetaan tulee joskus käsiteltyä, voi olla että sivusuhteen tarve lakkaa. On mahdollista, että pettäjän lopulta erotessa hän ei haluakaan oikeaa parisuhdetta entisen sivusuhteen kanssa. Se suhde on ikäänkuin jo täyttänyt tarkoituksensa. Toki pettäjän näkökulmasta tämä riski pätee myös toisinpäin - on mahdollista, että kakkonen haki sivusuhteesta jotain mihin ei julkinen suhde enää vastaa. Joku syy siihenkin on ollut, miksi kakkonen päätyi juuri kakkoseksi. Onko se syy ratkaistu tai ratkaistavissa ja onko sen ratkettua niiden tarpeiden alla vielä jotain todellista tunnetta jonka pohjalle rakentaa, se jää nähtäväksi. Puolin ja toisin.

Lisäksi pitää minusta muistaa, että petoksella alkaneeseen suhteeseen viedään mukana hirveä syyllisyyden ja epäluottamuksen painolasti. Millä ihmeellä opettelee luottamaan ihmiseen, jonka on itse omin silmin todennut kykeneväksi pettämiseen. Ihmisen täytyy luoda itselleen joku selitys sille, miksi minä olen erilainen, miksi tämä suhde on erilainen. Miksi minua ei tarvitse pettää vaikka edellistä petettiin. Aika usein ne selitykset lienee enemmän tai vähemmän itsepetosta. Se riippuu sitten ihmisestä, miten kestämättömäksi tällaisen itsepetoksen kokee. En siis tarkoita, että uudessa suhteessa aina ja väistämättä petettäisiin. Vaan sitä, että useimmiten lienee itsepetosta kuvitella olevansa turvassa niiltä syiltä jotka ajoivat kumppanin pettämään exäänsä. Ne ajatukset on 99-100% potaskaa. Joskus jopa enemmän - joskus entistä kakkosta on jopa helpompi pettää, ajatuksella ettei senkään moraali nyt sieltä puhtaimmasta päästä ollut. Tai että itsehän se tiesi lähtevänsä suhteeseen pettäjän kanssa.

Tällaisia asioita itse olen viime aikoina tajunnut. Jotenkin ymmärrän, että joskus elämässä pitää varoa sitä mitä haluaa. Se ei välttämättä tee niin onnelliseksi kuin luulee. Päinvastoin, saattaa pikemminkin avata kokonaan uuden Pandoran boksillisen ongelmia.

-Ap

Ap, tää oli sulta tosi hyvää pohdiskelua!!!! Samaa mieltä oon.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei tuo nykyään ihan noin välttämättä mene. Jotkut miehet osaa pelata vaikka parisuhteessa ei mitään huonoa olisikaan eli voi liittyä myös ihmiseen itseensä tämä. Mutta siinä olet oikeassa että parisuhde on vapaaehtoista, ei sitä mikään pakko ole olla edes parisuhteessa.

Joo samaa mieltä. Varattu saattaa olla parisuhteessa, jossa asiat on kunnossa ja menee puolison kanssa hyvin, mutta silti hakea salattua säpinää suhteen ulkopuolelta. Sekä miehet että naiset. Been there done that. Ikävä kyllä omakohtainen kokemus tästä. Olen itse toiminut varattuna näin, mistä en ole ylpeä. Myös se toinen varattu osapuoli teki samoin, vaikka oli aika onnellinen parisuhteessaan.

Joo, tajusin itsekin että oli typerästi ilmaistu. Meinasin vaan, ettei ihmiset ole mitään tavaroita joita voi noin vaan varastaa. Ei ketään sellaista voi väkisin viedä, joka ei itse halua lähteä. Suomessa ja laillisesti ainakaan. Toki tuo petettyä/jätettyä syyllistävä tapa esittää asia oli väärä. Mutta ei se uhka ole se ulkopuolinen kilpakosija, vaan se uhka on tai ei ole siellä ihan oman suhteen sisällä. Joko siinä parisuhteessa tai sitten toisen (tai kummankin) osapuolen omassa päässä.

Tosin sekin on sitten vähän määritelmäkysymys, että voiko sanoa parisuhteen olevan kunnossa, jos se perustuu sille ettei toinen tiedä mitä selän takana puuhataan?

-Ap

Ja se kenen kanssa petetään, edesauttaa tämmöistä toimintaa. Siksi ainakaan minä en pysty kunnioittamaan millään lailla varattujen kanssa pelehtiviä. Sen verran pitäisi olla toisten suhteen kunnioitusta sekä itsekunnioitusta, että odottaa kunnes toinen osapuoli on päättänyt mitä tekee parisuhteensa kanssa ennen kuin edes alkaa puuhastella hänen kanssaan toisten selän takana.

Se on vaan niin helppo ulkoistaa vastuu sille pettäjälle ja kirkkain silmin selittää, etten minä mitään ole tehnyt, se mieshän se on valinnut pettää puolisoaan minun kanssani...

No joo, olin ajatellutkin jatkaa tuosta etten tietenkään tarkoita etteikö varattuihin sotkeentuminen olisi väärin. Mutta "ulkoistaa vastuu pettäjälle" on kyllä minusta aika absurdi käsite. Tietysti vastuu on ensisijainen pettäjällä. Itse en ainakaan tyttöystävänä ja vaimona halunnut, että kumppanin uskollisuus on pakotettua, johtuu vaan siitä ettei sille kukaan anna. Minä halusin, että minulle ollaan uskollisia ihan vapaaehtoisesti ja omasta halusta. En jotenkin tajua tuollaista ajattelutapaa.

-Ap

Entä toisena naisena, eikö sulla siinä ole osaa eikä arpaa jos varattu mies pettää kanssasi?

Tosin, sun ja ihastuksesi kohdalla kyseessä ilmeisesti oli ihan vaan henkinen pettäminen, mutta pettämistä sekin on.

En minä halunnut tai yrittänyt saada ketään pettämään, vaan kokonaan lähtemään. Olen aiemmin ketjussa sanonut, että minusta lennosta vaihtaminen on eri asia kuin pettäminen, ja minä luulin ja toivoin että kyse olisi ollut ensiksi mainitusta.

-Ap

Aa, nyt tajuan. Ap toivoi, että tuo varattu mies olisi vaihtanut vaimonsa häneen lennosta. Niinkuin tuosta noin vain.

Mikäs tilanne nyt muuten on, ap?

Joo, oikeastaan juuri näin minä toivoin. Että olisi lopettanut oman suhteensa ja oltaisiin voitu katsoa mitä tästä tulee. Ilman, että pitää toimia kenenkään selän takana ja miettiä voiko enää ikinä katsoa itseään peiliin. Se ratkaisu olisi tuonut mukanaan valtavan kasan uusia ongelmia, mutta minä olisin ollut valmis hyväksymään ne.

Tilanne aika lailla ohi, kai. Toisaalta olen ennenkin sanonut niin ja ollut väärässä. Mutta ennen olen yrittänyt päästä tästä yli vakuuttamalla itseni siitä, että toisen osapuolen päätös on lopullinen ja horjumaton. Nyt minun pitäisi hyväksyä se, ettei se ehkä ole ja minun pitää itse ottaa vastuu ratkaisusta. Pitää tehdä se päätös, etten odota säälittävästi toisen seuraavaa heikkoa hetkeä kuin nälkäinen piski muruja pöydältä, vaan olen vihdoin valmis toteamaan että tehköön mitä tykkää koska MINÄ en enää lankea tähän.

-Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Edelliseen kommenttiin viitaten niin olisiko ongelma juuri tuossa että mikään ihastus ei kestä loputtomiin ja jos et ole ollut kovin aito alunperin (eli olet miettinyt miten saat jonkun hurmattua, miettinyt mitä sanot, miten käyttäydyt ja minkälaisen "olemuksen" otat itsellesi --> miten viittasitkin noissa edellisissä kommenteissa) niin ei sellaista esitystä pysty loputtomiin ylläpitää ja lopulta totuus tulee ilmi. Ikäänkuin juuri kupla puhkeaa, se ei ole ollut rehellistä alunperinkään ja aitous on puuttunut. Sellaista aitoutta kannattaa ylläpitää elämässä ja rehellisyyttä myös itselle, se on lopulta se asia joka kantaa ja tuo elämääsi oikeita ihmissuhteita.

Se ihminen johon ihastutaan on kyllä ihan aito minä, ihan yhtä todellinen kuin sekin minä joka lopulta karkottaa. Ehkä jopa todellisempi. Sillä kuplahetkellä minä olen täysin tunteen vietävänä enkä esitä mitään. Liika miettiminen tulee kuvaan vasta siinä vaiheessa kun hurahtaminen hiipuu.

-Ap

Ap, tämä ja edellinen viestisi on todella hyvää pohdintaa ja tunnistan niistä myös omaa käyttäytymismalliani. On jotenkin lohduttavaa kuulla, että jokin muukin ajattelee näin ja omaa samantyyppisiä kokemuksia. Itselläni on monen monta ihmissuhdetta mennyt taas niin, että mies ihastuu minuun heti täysillä, lähes hullaantuu, ja itse lämpenen vähän hitaammin, mutta toisen ihailu vahvistaa omaa ihastumistani. Hetken aikaa on ihanaa ja ollaan molemmat ihastuneita toisiimme, mutta sitten miehen kiinnostus alkaa pikkuhiljaa hiipua, kun taas oma kiinnostukseni vahvistuu. Tällöin usein on käynyt niin, että juttu loppuu miehen puolelta ja minä jään suremaan ihastuksen perään. Minulle jää kuukausiksi arvottomuuden tunne, juuri se etten kelpaa ja etten ollut tarpeeksi hyvä, etten vain ollut tarpeeksi. Ja jään miettimään syitä, miksi toisen kiinnostus loppui ja mitä tein väärin tai miksi en ollutkaan sopiva. Ja kierre jatkuu, kun tapaan seuraavan tyypin, johon ihastun. Jotain vikaa minussa tai käytöksessäni täytyy olla, jos kuvio on usein tämä sama. Olenko liian innokas jossain vaiheessa, joka työntää toista kauemmas? Ihastunko vääriin miehiin? Ja miten hitossa voi olla niin vaikeaa päästä ihastuksen tunteista eroon, vaikka tietää, että juttu on ohi ja jopa joskus tajuaa itsekin järjellä, ettei suhteesta olisi lopulta tullutkaan mitään järkevää kyseisen miehen kanssa. Silti sydän itkee perään. Ehkä olen liian tunteellinen ja päädyn lopussa ylianalysoimaan suhteen loppua itsekseni omassa päässäni viikkokausia.

Minä luulen, että minun juttuni menee yleensä pieleen jo kohteen valinnassa. Eli minä ihastun vain suhteissa, jotka alitajuisesti aistin tuhoon tuomituiksi. Lisäksi itse sabotoin ne jutut joista uhkaisi vahingossa tullakin jotain todellista. Pohjimmiltaan ehkä pelon takia. Sitä minä en ole vielä hahmottanut, mitä minä pelkään.

Sen puolen asiasta ymmärrän jo suht selkeästi, että pohjimmiltaan elän uudelleen vanhempieni avioeroa ja siihen liittyvää hylkäystraumaa. Sitä kokemusta, että joku joka on ensin tykännyt minusta ei tunnukaan enää tykkäävän, mutta tällä kertaa kaikki onkin toisin ja vihdoin minä keksinkin sen jonkun taikatempun jolla saan simsalabim hänet tykkäämään minusta uudelleen. Minä löytäisin vihdoin sen vastauksen jota olen koko elämäni etsinyt. Mutta sitä minä en vielä ole ymmärtänyt, miksei se onnellisesti päättyvä korjaava kokemus kuitenkaan sitten pohjimmiltaan kelpaa. Jos se olisi tarjolla, minä lähes varmasti panikoisin ja pakenisin.

-Ap

Sinulla on ns. trauma bond. Jos englanninkieli taipuu, Youtube on täynnä videoita aiheesta.

Sinä alitajuisesti rakastut nimenomaan miehiin, joita et voi todellisuudessa saada (varattuja tai muuten vaan ei tarpeeksi kiinnostuneita sinusta). Yrität alitajuisesti korjata lapsuuden hylkäystrauman siten, että tällä tarinalla nyt aikuisuudessa olisikin onnellinen loppu, että saisitkin kohteen itsellesi ja elisit onnellisena hänen kanssaan loppuelämän.

Yrität pakonomaisesti juuri siksi suhdetta miehiin, joita et voi saada. Koska sinun alitajuisesti pitää korjata se pirun trauma, kun lapsuudessa et saanut sitä rakkautta ja koit hylkäyksen. Niin sen takia sen miehen pitää lähtöasetelmissa ollakkin se saavuttamaton, etäinen tai varattu, jotta sinä pääset pakonomaisesti korjaamaan sen tilanteen ja muuttamaan sen lapsuudessa koetun surullisen lopun onnelliseksi lopuksi.

Tää tulee olee sulla loputon kierre, koska yrität korjata sitä todella syvää alitajuista traumaa saavuttamattomien miesten tavoittelulla.

Trauma bondiin on olemassa hoitoja, mutta terapeutin pitää olla perehtyny niihin. Youtubessa on kyllä paljon terapeuttien videoita tästä aiheesta. Esim. breaking the trauma bond.

Aika pitkälti noin. Tosin olen nyt tunnistanut, että minulla tuo trauma bond on vielä vähän kompleksisempi johtuen eräänlaisesta kaksoistraumasta. Väkivaltatrauma yhdeltä puolelta ja hylkäystrauma toiselta. Menemättä sen enempää tarkempiin yksityiskohtiin, olen tajunnut että väkivaltatrauman triggerien aktivoituminen on aikuisiällä ennenkin johtanut hylkäystrauman toistamiseen. En pelkästään hae ratkaisua siihen hylkäykseen, vaan haen turvaa. Sisäinen lapseni ei taida ymmärtää tervettä tasapainoista kiintymystä. Se ymmärtää vain sellaisen kiintymyksen, jossa ollaan joko emotionaalisesti saatavilla mutta vahingoittavia, tai sellaisen jossa ollaan turvallisia mutta etäisiä ja hylkääviä. Kun joku vahingoittaa, etsin kiintymyssuhdetta jossa tulen torjutuksi, koska joku pieni osa hyvin syvällä minun päässäni tulkitsee sen merkiksi turvallisuudesta.

-Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Edelliseen kommenttiin viitaten niin olisiko ongelma juuri tuossa että mikään ihastus ei kestä loputtomiin ja jos et ole ollut kovin aito alunperin (eli olet miettinyt miten saat jonkun hurmattua, miettinyt mitä sanot, miten käyttäydyt ja minkälaisen "olemuksen" otat itsellesi --> miten viittasitkin noissa edellisissä kommenteissa) niin ei sellaista esitystä pysty loputtomiin ylläpitää ja lopulta totuus tulee ilmi. Ikäänkuin juuri kupla puhkeaa, se ei ole ollut rehellistä alunperinkään ja aitous on puuttunut. Sellaista aitoutta kannattaa ylläpitää elämässä ja rehellisyyttä myös itselle, se on lopulta se asia joka kantaa ja tuo elämääsi oikeita ihmissuhteita.

Se ihminen johon ihastutaan on kyllä ihan aito minä, ihan yhtä todellinen kuin sekin minä joka lopulta karkottaa. Ehkä jopa todellisempi. Sillä kuplahetkellä minä olen täysin tunteen vietävänä enkä esitä mitään. Liika miettiminen tulee kuvaan vasta siinä vaiheessa kun hurahtaminen hiipuu.

-Ap

Ap, tämä ja edellinen viestisi on todella hyvää pohdintaa ja tunnistan niistä myös omaa käyttäytymismalliani. On jotenkin lohduttavaa kuulla, että jokin muukin ajattelee näin ja omaa samantyyppisiä kokemuksia. Itselläni on monen monta ihmissuhdetta mennyt taas niin, että mies ihastuu minuun heti täysillä, lähes hullaantuu, ja itse lämpenen vähän hitaammin, mutta toisen ihailu vahvistaa omaa ihastumistani. Hetken aikaa on ihanaa ja ollaan molemmat ihastuneita toisiimme, mutta sitten miehen kiinnostus alkaa pikkuhiljaa hiipua, kun taas oma kiinnostukseni vahvistuu. Tällöin usein on käynyt niin, että juttu loppuu miehen puolelta ja minä jään suremaan ihastuksen perään. Minulle jää kuukausiksi arvottomuuden tunne, juuri se etten kelpaa ja etten ollut tarpeeksi hyvä, etten vain ollut tarpeeksi. Ja jään miettimään syitä, miksi toisen kiinnostus loppui ja mitä tein väärin tai miksi en ollutkaan sopiva. Ja kierre jatkuu, kun tapaan seuraavan tyypin, johon ihastun. Jotain vikaa minussa tai käytöksessäni täytyy olla, jos kuvio on usein tämä sama. Olenko liian innokas jossain vaiheessa, joka työntää toista kauemmas? Ihastunko vääriin miehiin? Ja miten hitossa voi olla niin vaikeaa päästä ihastuksen tunteista eroon, vaikka tietää, että juttu on ohi ja jopa joskus tajuaa itsekin järjellä, ettei suhteesta olisi lopulta tullutkaan mitään järkevää kyseisen miehen kanssa. Silti sydän itkee perään. Ehkä olen liian tunteellinen ja päädyn lopussa ylianalysoimaan suhteen loppua itsekseni omassa päässäni viikkokausia.

Minä luulen, että minun juttuni menee yleensä pieleen jo kohteen valinnassa. Eli minä ihastun vain suhteissa, jotka alitajuisesti aistin tuhoon tuomituiksi. Lisäksi itse sabotoin ne jutut joista uhkaisi vahingossa tullakin jotain todellista. Pohjimmiltaan ehkä pelon takia. Sitä minä en ole vielä hahmottanut, mitä minä pelkään.

Sen puolen asiasta ymmärrän jo suht selkeästi, että pohjimmiltaan elän uudelleen vanhempieni avioeroa ja siihen liittyvää hylkäystraumaa. Sitä kokemusta, että joku joka on ensin tykännyt minusta ei tunnukaan enää tykkäävän, mutta tällä kertaa kaikki onkin toisin ja vihdoin minä keksinkin sen jonkun taikatempun jolla saan simsalabim hänet tykkäämään minusta uudelleen. Minä löytäisin vihdoin sen vastauksen jota olen koko elämäni etsinyt. Mutta sitä minä en vielä ole ymmärtänyt, miksei se onnellisesti päättyvä korjaava kokemus kuitenkaan sitten pohjimmiltaan kelpaa. Jos se olisi tarjolla, minä lähes varmasti panikoisin ja pakenisin.

-Ap

Sinulla on ns. trauma bond. Jos englanninkieli taipuu, Youtube on täynnä videoita aiheesta.

Sinä alitajuisesti rakastut nimenomaan miehiin, joita et voi todellisuudessa saada (varattuja tai muuten vaan ei tarpeeksi kiinnostuneita sinusta). Yrität alitajuisesti korjata lapsuuden hylkäystrauman siten, että tällä tarinalla nyt aikuisuudessa olisikin onnellinen loppu, että saisitkin kohteen itsellesi ja elisit onnellisena hänen kanssaan loppuelämän.

Yrität pakonomaisesti juuri siksi suhdetta miehiin, joita et voi saada. Koska sinun alitajuisesti pitää korjata se pirun trauma, kun lapsuudessa et saanut sitä rakkautta ja koit hylkäyksen. Niin sen takia sen miehen pitää lähtöasetelmissa ollakkin se saavuttamaton, etäinen tai varattu, jotta sinä pääset pakonomaisesti korjaamaan sen tilanteen ja muuttamaan sen lapsuudessa koetun surullisen lopun onnelliseksi lopuksi.

Tää tulee olee sulla loputon kierre, koska yrität korjata sitä todella syvää alitajuista traumaa saavuttamattomien miesten tavoittelulla.

Trauma bondiin on olemassa hoitoja, mutta terapeutin pitää olla perehtyny niihin. Youtubessa on kyllä paljon terapeuttien videoita tästä aiheesta. Esim. breaking the trauma bond.

Aika pitkälti noin. Tosin olen nyt tunnistanut, että minulla tuo trauma bond on vielä vähän kompleksisempi johtuen eräänlaisesta kaksoistraumasta. Väkivaltatrauma yhdeltä puolelta ja hylkäystrauma toiselta. Menemättä sen enempää tarkempiin yksityiskohtiin, olen tajunnut että väkivaltatrauman triggerien aktivoituminen on aikuisiällä ennenkin johtanut hylkäystrauman toistamiseen. En pelkästään hae ratkaisua siihen hylkäykseen, vaan haen turvaa. Sisäinen lapseni ei taida ymmärtää tervettä tasapainoista kiintymystä. Se ymmärtää vain sellaisen kiintymyksen, jossa ollaan joko emotionaalisesti saatavilla mutta vahingoittavia, tai sellaisen jossa ollaan turvallisia mutta etäisiä ja hylkääviä. Kun joku vahingoittaa, etsin kiintymyssuhdetta jossa tulen torjutuksi, koska joku pieni osa hyvin syvällä minun päässäni tulkitsee sen merkiksi turvallisuudesta.

-Ap

Ei, vaan haet tuttuutta alitajuisesti. Se on sinulle tuttua, se on ainut mitä tiedät. Se on ainut mihin kasvoit ja missä opit toimimaan ja minkä tiedät, miten sen dynamiikka toimii. Se ei siis välttämättä tunnu turvalliselta eikä hyvältäkään, mutta se on tuttua. Ja sitä vielä yrität alitajuisesti korjata, mitä et pystynyt aikoinaan korjaamaan. Nää kaikki on tiedostamattomia prosesseja, joita ihmiset tekee ja toistaa eikä ne sitä itse ees tajua.

Ainakin näin nuo terapeutit hokevat Youtubessa (joka on täynnä näitä hyviä terapiavideoita). Eli "it is familiar".

Tottakai varatusta saa tykätä, ihmisiä ne on varatutkin. Outoa ylipäätään rajata ihmisiä sen mukaan onko varattuja vai ei.