Lue keskustelun säännöt.
Olen esikoislapselleni kuin ilmaa.
24.12.2022 |
Asia ihmetyttää ja surettaakin minua, ja on vaikea ymmärrä tälle syytä.
Minulla on kaksi lasta, molemmat samaa sukupuolta keskenään. Ikäeroa heillä 3 vuotta, liki aikuisia jo. Tai esikoinen asuukin jo omillaan.
Tokan lapsen mielestä olen hauska ja mukava mutsi, hän viihtyy kanssani, on lämmin ja välittävä persoona, läheinen, halailee minua ohimennen, avautuu asioistaan jne. On aina ollut sellainen.
Esikoinen taas on pienestä asti ollut todella etäinen minua kohtaan. Jos yritän halata, joko "sietää" sen (ei halaa takaisin) tai ihan jopa töykeästi ravistaa itsensä irti (eli en enää juuri yritäkään koskea häneen). Ei kerro asioistaan, ei todellakaan tunnu haluavan viettää kanssani aikaa, vasta monen pyynnön jälkeen nyt joulunakin suostui piipahtamaan, ja viipyi noin 30 min. Vastaa lyhyesti viesteihini tai ei vastaa ollenkaan...
On muutenkin jotenkin sulkeutunut ja etäinen. Joskus olen yrittänyt kysyä mistä tämä johtuu/olenko tehnyt jotain väärin, hän tuntuu ärsyyntyvän aiheesta, ei halua keskustella, sanoo kuitenkin etten ole tehnyt mitään väärää, eikä osaa sanoa mitään syytä käytökselleen.
Ei saisi varmaan sanoa näin, mutta ilman tätä toista, lämmintä, avointa, minusta pitävää lasta kokisin itseni varmaan aivan täysin epäonnistuneeksi äidiksi. Niin viileää kohtelua tältä ensimmäiseltä lapseltani saan. On ollut varsin korjaava kokemus saada sitten toinen lapsi, joka näyttää selkeästi rakastavan minua takaisin.
Yhtä rakkaita ovat minulle molemmat silti, vaikka tämä ensimmäinen pitää itsensä minusta etäällä.
Muita joilla samoja kokemuksia?
Kommentit (93)
Tapasimme asian x merkeissä serkkuja ja heidän äitiään. Tilanteessa ei ollut ketään ei-sukulaista mukana. Kun serkut lähtivät, heidän äitinsä halasi heitä todella luontevasti ja se vaikutti olevan serkuillekin täysin luontevaa. Itse suoraan sanottuna hämmennyin (en huonolla tavalla), koska tajusin kuinka erilaiset tavat voi jopa sukulaisilla olla. Meillä ei halailla enkä pidä siitä muuten kuin romanttisessa mielessä miekkosten kanssa. En muutenkaan koske ihmisiä oikein millään tavalla, en tahdo. Eläinten seurassa minusta tulee ihan erilainen puoli esiin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Anteeksi nyt arvon kommentoijat, mutta on varsin pöyristyttävää, että jos joku lapsi / nuori ei käyttäydy tietyn kaavan mukaan tai kuten vanhempi haluaa, niin aletaan heti tyrkytyämään jotain diagnoosia tälle lapselle.
Ja vielä jotain autisminkirjoa tai muita mt ongelmia.
Oikeesti!!!!!
Me kaikki olemme erilaisia eikä meitä voi pakottaa käyttäytymään kuten joku muu haluaa. Ei edes lapsia saati aikuisia.
Itse en koko lapsuudessani tullut toimeen isäni kanssa. Hänessä ei tavallaan ollut mitään vikaa, mutta persoonamme ja mielenkiinnonkohteemme olivat vain liian kaukana toisistaan. Aikuistuttuani aloin kuitenkin löytää itsestäni enemmän ja enemmän samoja piirteitäni kuin isästä ja ymmärtää paremmin isääni. Nykyään tulen hyvin hänen kanssaan toimeen, vaikkei hän edelleenkään yhtä läheinen ole minulle kuin äitini.
Sanoisin siis, että anna lapsen jatkossakin tuntea itsensä tärkeäksi, pysy yhteydessä silloin tällöin ja ehdottele tekemisiä. Halata tai koskea ei kannata, jos tiedät että lapsi ei siitä pidä. Voi olla, että joku päivä löydättekin läheisemmän yhteyden.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kuulostaa siltä, että olet pitänyt esikoista "vääränlaisena" ja kuopusta "oikeanlaisena". Kyllähän siinä väistämättä etääntyy kun äiti suosii toista lasta.
En oikeasti ole. Molempia rakastan, ovat loistavia, fiksuja tyyppejä ja olen sen heille sanonutkin, molemmille, ja pitänyt aina huolen että kohtelen heitä samalla tavalla.
Itseasiassa tämä nuorempi, läheisempi on se joka välillä on vihjaillut, että suosin esikoista tai että esikoinen olisi minulle rakkaampi (Mielestäni en suosi, mutta toki voi olla että yritän jotenkin tiedostamatta enemmän huomioida häntä, kun häneen ei saa kunnolla mitään kontaktia?)
He vaan vastaavat minulle niin eri tavalla. Jo kun olivat pieniä ja menin esim. antamaan hyvänyönhalaukset, toinen rutisti lujaa takaisin, toinen ei vastannut halaukseen ollenkaan, jne.
Ap
Todella omituista ylipäätään, että lapsi kommentoi sinun suosivan jompaa kumpaa. Itse asiassa molemmat suhteet vaikuttavat hieman omituisilta.
No siis, nuorempi esim. saattanut narista puolileikillään että "no niin, taas sää lellit xxxx:a, ostit sille kivemmat sukat/isomman pussin karkkia/miks ton ei tarvi imuroida vaan se saa tiskata, sä suosit sitä" tms
Jota lähinnä oon pitänyt siis ihan normaalina nuorten kitinänä/sisaruskateutena. Ei mielestäni mitenkään älyttömän omituista?
Ap
Oletko sinä sitten yrittänyt lahjoa esikoista pitämään sinusta? Se on aika tavallista, että vanhempi kohtelee huonoimmin sitä lasta, jota ei tarvitse lahjoa vaan joka auttaa, huolehtii ja välittää ilmankin.
Kummallista, jos et todellakaan ole tutustunut autismiin, vaikka lapsesi on varttunut jo aikuiseksi. En ole mikään asiantuntija, mutta näin sivullisena sanoisin, että lapsellasi on selviä autismin oireita. Tai mahdollisesti jotain tunteisiin ja niiden ilmaisemiseen liittyvää oiretta.
Diagnosointi ei kuulu pelkästään vanhemmalle. Jos oikeasti olisi jotain huolestuttavaa, olisi päiväkoti, neuvola tai koulu puuttunut asiaan.
Vierailija kirjoitti:
On ihan luonnollista, että perheessä toiset lapset tuntevat enemmän olevansa isän tai äidin lapsia. Lähes jokainen osaa sanoa, kumpi vanhempi oli läheisempi.
Ja koko haalamiskulttuuri on Suomessa aika nuori. Vielä 20 vuotta sitten käännyttiin kadulla ihmeissään katsomaan, jos kaksi naista halasi toisiaan tavatessaan.
Äitini, joka on toki iäkäs kertoi kerran, ettei ollut yhtään kertaa istunut isänsä sylissä. Eikä hän mikään lasten halailija ollut itsekään, isä enemmänkin.
Anna lapselle tilaa, äläkä ahdistele aikuista vain omaa hyvyyttäsi korostaaksesi. On todella hyvä, että hänellä on läheinen suhde isäänsä.
Yleensä sen aistii esim. työkaverista, ketä voi halata ja ketä ei, tai joille ainakaan se ei ole mieluista.
Missä ihmeen jäämiesten kylässä sinä olet kasvanut? Kyllä halaaminen on ollut osa kulttuuria jo kauan! Ei kukaan kääntynyt kadulla tölläämään 20 vuotta sitten kun halattiin😂 Ihan jo kuule sota-ajalta on olemassa paljon valokuvia halaavista perheistä, ystävistä, sotilaista. Taitaa siis enemmänkin olla oman äitis kulttuuri tuo halaamattomuus...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kolmesta lapsestani yksi poika on vähän samantapainen. Pienenäkään ei juuri viihtynyt sylissä, on aina kaivannut paljon omaa tilaa ja rauhaa. Vahvasti introvertti, on kyllä kavereita mutta viihtyy hyvin yksinkin. Koskaan ei ole pitänyt halaamisesta. En kyllä ole koskaan ajatellut, ettei minua rakastaisi. Olen vain hyväksynyt tämän hänen luonteenpiirteekseen ja antanut tilaa. Oma äitini oli tosi ylihuolehtiva ja muistan kuinka minua ahdisti hänen liika huomionsa, joten ymmärrän poikaanikin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
On ihan luonnollista, että perheessä toiset lapset tuntevat enemmän olevansa isän tai äidin lapsia. Lähes jokainen osaa sanoa, kumpi vanhempi oli läheisempi.
Ja koko haalamiskulttuuri on Suomessa aika nuori. Vielä 20 vuotta sitten käännyttiin kadulla ihmeissään katsomaan, jos kaksi naista halasi toisiaan tavatessaan.
Äitini, joka on toki iäkäs kertoi kerran, ettei ollut yhtään kertaa istunut isänsä sylissä. Eikä hän mikään lasten halailija ollut itsekään, isä enemmänkin.
Anna lapselle tilaa, äläkä ahdistele aikuista vain omaa hyvyyttäsi korostaaksesi. On todella hyvä, että hänellä on läheinen suhde isäänsä.
Yleensä sen aistii esim. työkaverista, ketä voi halata ja ketä ei, tai joille ainakaan se ei ole mieluista.
Missä ihmeen jäämiesten kylässä sinä olet kasvanut? Kyllä halaaminen on ollut osa kulttuuria jo kauan! Ei kukaan kääntynyt kadulla tölläämään 20 vuotta sitten kun halattiin😂 Ihan jo kuule sota-ajalta on olemassa paljon valokuvia halaavista perheistä, ystävistä, sotilaista. Taitaa siis enemmänkin olla oman äitis kulttuuri tuo halaamattomuus...
Silloin sota-aikoina oli ihan syy, miksi halattiin. Sellainen "muuten vaan" -halailukulttuuri on varsin uusi ilmiö Suomessa vielä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
On ihan luonnollista, että perheessä toiset lapset tuntevat enemmän olevansa isän tai äidin lapsia. Lähes jokainen osaa sanoa, kumpi vanhempi oli läheisempi.
Ja koko haalamiskulttuuri on Suomessa aika nuori. Vielä 20 vuotta sitten käännyttiin kadulla ihmeissään katsomaan, jos kaksi naista halasi toisiaan tavatessaan.
Äitini, joka on toki iäkäs kertoi kerran, ettei ollut yhtään kertaa istunut isänsä sylissä. Eikä hän mikään lasten halailija ollut itsekään, isä enemmänkin.
Anna lapselle tilaa, äläkä ahdistele aikuista vain omaa hyvyyttäsi korostaaksesi. On todella hyvä, että hänellä on läheinen suhde isäänsä.
Yleensä sen aistii esim. työkaverista, ketä voi halata ja ketä ei, tai joille ainakaan se ei ole mieluista.
Missä ihmeen jäämiesten kylässä sinä olet kasvanut? Kyllä halaaminen on ollut osa kulttuuria jo kauan! Ei kukaan kääntynyt kadulla tölläämään 20 vuotta sitten kun halattiin😂 Ihan jo kuule sota-ajalta on olemassa paljon valokuvia halaavista perheistä, ystävistä, sotilaista. Taitaa siis enemmänkin olla oman äitis kulttuuri tuo halaamattomuus...
Silloin sota-aikoina oli ihan syy, miksi halattiin. Sellainen "muuten vaan" -halailukulttuuri on varsin uusi ilmiö Suomessa vielä.
Kukaan ei silti pöyristyneenä kääntynyt tuijottamaan 20 vuotta sitten jos kaduilla tavattiin. Siis vuonna 2002! Ehkä joskus 50-luvulla aikaisintaan.
Vierailija kirjoitti:
Kolmesta lapsestani yksi poika on vähän samantapainen. Pienenäkään ei juuri viihtynyt sylissä, on aina kaivannut paljon omaa tilaa ja rauhaa. Vahvasti introvertti, on kyllä kavereita mutta viihtyy hyvin yksinkin. Koskaan ei ole pitänyt halaamisesta. En kyllä ole koskaan ajatellut, ettei minua rakastaisi. Olen vain hyväksynyt tämän hänen luonteenpiirteekseen ja antanut tilaa. Oma äitini oli tosi ylihuolehtiva ja muistan kuinka minua ahdisti hänen liika huomionsa, joten ymmärrän poikaanikin.
Nyt piti hieraista silmiä että kirjoitinko tämän mutta en muista! Meillä nimittäin ihan sama homma.
Ollaan pojan ja kaikkien lasten kanssa juteltu miten ihmiset on erilaisia ja että rakkautta voi osoittaa eri tavoin. Lapsi oli helpottunut kun pienenä sai sanotuksi ettei tykkää halaamisesta ja minä sanoin että se on ok. Oli selvästi huolissaan että minä loukkaannun kun tiesi että minä taas tykkään helliä. Ei se tarkoita ettei ole lämpimiä tunteita, vaan että ihminen ihan fyysisesti ei pidä siitä tunteesta ja henkisestikin se on sitten liikaa. Sitä pitää kunnioittaa.
Joskus saatan varoittaa että nyt kyllä halaan jos on vaikka synttärit tai hyvä todistus, ja lapsi sitten sietää sen nopean halauksen. Se on vähän niinkuin meidän vitsi. Muuten saatan puristaa lempeästi olkapäästä ohimennen ja sen lapsi sietää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kolmesta lapsestani yksi poika on vähän samantapainen. Pienenäkään ei juuri viihtynyt sylissä, on aina kaivannut paljon omaa tilaa ja rauhaa. Vahvasti introvertti, on kyllä kavereita mutta viihtyy hyvin yksinkin. Koskaan ei ole pitänyt halaamisesta. En kyllä ole koskaan ajatellut, ettei minua rakastaisi. Olen vain hyväksynyt tämän hänen luonteenpiirteekseen ja antanut tilaa. Oma äitini oli tosi ylihuolehtiva ja muistan kuinka minua ahdisti hänen liika huomionsa, joten ymmärrän poikaanikin.
Nyt piti hieraista silmiä että kirjoitinko tämän mutta en muista! Meillä nimittäin ihan sama homma.
Ollaan pojan ja kaikkien lasten kanssa juteltu miten ihmiset on erilaisia ja että rakkautta voi osoittaa eri tavoin. Lapsi oli helpottunut kun pienenä sai sanotuksi ettei tykkää halaamisesta ja minä sanoin että se on ok. Oli selvästi huolissaan että minä loukkaannun kun tiesi että minä taas tykkään helliä. Ei se tarkoita ettei ole lämpimiä tunteita, vaan että ihminen ihan fyysisesti ei pidä siitä tunteesta ja henkisestikin se on sitten liikaa. Sitä pitää kunnioittaa.
Joskus saatan varoittaa että nyt kyllä halaan jos on vaikka synttärit tai hyvä todistus, ja lapsi sitten sietää sen nopean halauksen. Se on vähän niinkuin meidän vitsi. Muuten saatan puristaa lempeästi olkapäästä ohimennen ja sen lapsi sietää.
Ihanasti olet hoitanut tilanteen! Vaikuttaa hyvältä kompromissilta teille molemmille😊
Vierailija kirjoitti:
Anteeksi nyt arvon kommentoijat, mutta on varsin pöyristyttävää, että jos joku lapsi / nuori ei käyttäydy tietyn kaavan mukaan tai kuten vanhempi haluaa, niin aletaan heti tyrkytyämään jotain diagnoosia tälle lapselle.
Ja vielä jotain autisminkirjoa tai muita mt ongelmia.
Oikeesti!!!!!Me kaikki olemme erilaisia eikä meitä voi pakottaa käyttäytymään kuten joku muu haluaa. Ei edes lapsia saati aikuisia.
Eihän kukaan ole sanonut etteikö se olisi ihan ok olla sellainen kuin on. Autisminkirjo vaan selittää usein sitä miksi ei pidä halailusta (aistiherkkyys) tai on sulkeutuneempi (ei avaa ajatuksiaan). Kyllä se nyt olet sinä, joka leimaa nuo luonteenpiirteet ongelmaksi, ei muut.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kuulostaa siltä, että olet pitänyt esikoista "vääränlaisena" ja kuopusta "oikeanlaisena". Kyllähän siinä väistämättä etääntyy kun äiti suosii toista lasta.
En oikeasti ole. Molempia rakastan, ovat loistavia, fiksuja tyyppejä ja olen sen heille sanonutkin, molemmille, ja pitänyt aina huolen että kohtelen heitä samalla tavalla.
Itseasiassa tämä nuorempi, läheisempi on se joka välillä on vihjaillut, että suosin esikoista tai että esikoinen olisi minulle rakkaampi (Mielestäni en suosi, mutta toki voi olla että yritän jotenkin tiedostamatta enemmän huomioida häntä, kun häneen ei saa kunnolla mitään kontaktia?)
He vaan vastaavat minulle niin eri tavalla. Jo kun olivat pieniä ja menin esim. antamaan hyvänyönhalaukset, toinen rutisti lujaa takaisin, toinen ei vastannut halaukseen ollenkaan, jne.
Ap
Todella omituista ylipäätään, että lapsi kommentoi sinun suosivan jompaa kumpaa. Itse asiassa molemmat suhteet vaikuttavat hieman omituisilta.
No siis, nuorempi esim. saattanut narista puolileikillään että "no niin, taas sää lellit xxxx:a, ostit sille kivemmat sukat/isomman pussin karkkia/miks ton ei tarvi imuroida vaan se saa tiskata, sä suosit sitä" tms
Jota lähinnä oon pitänyt siis ihan normaalina nuorten kitinänä/sisaruskateutena. Ei mielestäni mitenkään älyttömän omituista?
Ap
Oletko sinä sitten yrittänyt lahjoa esikoista pitämään sinusta? Se on aika tavallista, että vanhempi kohtelee huonoimmin sitä lasta, jota ei tarvitse lahjoa vaan joka auttaa, huolehtii ja välittää ilmankin.
Kummallista, jos et todellakaan ole tutustunut autismiin, vaikka lapsesi on varttunut jo aikuiseksi. En ole mikään asiantuntija, mutta näin sivullisena sanoisin, että lapsellasi on selviä autismin oireita. Tai mahdollisesti jotain tunteisiin ja niiden ilmaisemiseen liittyvää oiretta.
Diagnosointi ei kuulu pelkästään vanhemmalle. Jos oikeasti olisi jotain huolestuttavaa, olisi päiväkoti, neuvola tai koulu puuttunut asiaan.
Ei se noin välttämättä mene. Lapseni sai asperger-diagnoosin 20-vuotiaana hyvin vaikeiden vuosien jälkeen. Neuvolassa, päiväkodissa tai koulussa kukaan ei koskaan sanonut mitään. Neuvolakortissa jopa lukee "iloinen, reipas ja puhelias". Kouluikäisenä varmaan kompensoi puutteitaan eli oppi toimimaan "niinkuin pitäisi". Minua loppujen lopuksi diagnoosi ei yllättänyt. "Jotain" oli vähän pielessä aina. Muiden kanssa lapsella ja nuorella ei ollut mitenkään hirvittävän vaikeaa, mutta itsensä kanssa ongelmia nyt vanhempana. Ei kaikki autistit ole avaruudesta tai dinosauruksista kiinnostuneita omissa oloissaan viihtyviä jne. Tyttöjen autismi varsinkin voi olla hyvin monimuotoista. Ei tässä nyt sellaisesta välttämättä ole kyse.
Et kunnioita esikoistasi ja näe häntä omana itsenään. Loukkaannut kun hän ei halua halata ja vaikket sitä näyttäisikään hänelle niin kyllä hän sen tietää.
Voi olla että loukkaat häntä kun halaat. Hän ei halua loukata sinua vaan "sietää" antamalla sinun halata.
Syy miksi ei halua halata sinua? Kyse ei välttämättä ole lainkaan sinusta. Ei vaikka joskus halaisi muita tai jos on joku jota halaa.
Lapsesta varmasti todella ahdistavaa tuollainen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minä olin oikea isän tyttö. Isä oli matkatöissä ja usein tuli vasta viikonlopuksi kotiin ja odotin sitä malttamattomana ja kiusasin äitiä kyselemällä, että moneltako isi tulee.
Nyt ymmärrän, että äiti saattoi tuntea itsensä vähän vähemmän arvostetuksi, kun hän kuitenkin piti huolta minusta arjen ja kantoi kasvatuskuorman, Isän tulo taas oli minulle juhlaa. Mutta ei lapsi tuollaisia asioita ymmärrä, eikä oikeastaan tarvitsekaan.
Vierailija kirjoitti:
Kuulostaa siltä, että olet pitänyt esikoista "vääränlaisena" ja kuopusta "oikeanlaisena". Kyllähän siinä väistämättä etääntyy kun äiti suosii toista lasta.
Vastaavan tilanteen kokeneena (sen esikoisen näkökulmasta) voisin uskoa että jostain tällaisesta voisi olla kyse.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
"... ihan jopa töykeästi ravistaa itsensä irti." jos kuka tahansa halaa vasten tahtoa, niin ei ole töykeää ravistaa itseään irti. Ei edes vanhemmilla ole lupaa halata tai pussailla ilman lupaa, etenkään aikuista ihmistä. Se ei ole töykeää, että pitää kiinni omista rajoista.
Lähinnä olen siis halannut esim syntymäpäivänä onnitellessa, tai silloin alussa kun hän muutti omilleen, halasin aina ovella, kun oli lähdössä takaisin omaan kotiinsa. Luovuin siitä sitten äkkiä kun tuntui olevan niin vastenmielistä.
Olen ollut luulossa että näissä tilanteissa olisi ollut ihan soveliasta äidin halata lastaan, mutta luulo ei kyllä selkeästi ole tiedon väärti...
Ap
Halaa ja pidä yhteyttä. Älä anna periksi, äläkä luovuta.
Mun esikoinen on myös vähän vaikea mutta en anna etääntyä liikaa.
Pakkohalaaminen on kauheaa. Muutenkin ap kuulostaa siltä, että haluaa olla kiva mutsi, kaverivanhempi, joka janoaa lapsiltaan rakkautta ja hyväksyntää. Ja sitten kun ei saa erikoiselta, miettii, mikä itsessä on vikana. Älä nyt ap ainakaan enää pakkohalaa sitä lastasi!
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
"... ihan jopa töykeästi ravistaa itsensä irti." jos kuka tahansa halaa vasten tahtoa, niin ei ole töykeää ravistaa itseään irti. Ei edes vanhemmilla ole lupaa halata tai pussailla ilman lupaa, etenkään aikuista ihmistä. Se ei ole töykeää, että pitää kiinni omista rajoista.
Lähinnä olen siis halannut esim syntymäpäivänä onnitellessa, tai silloin alussa kun hän muutti omilleen, halasin aina ovella, kun oli lähdössä takaisin omaan kotiinsa. Luovuin siitä sitten äkkiä kun tuntui olevan niin vastenmielistä.
Olen ollut luulossa että näissä tilanteissa olisi ollut ihan soveliasta äidin halata lastaan, mutta luulo ei kyllä selkeästi ole tiedon väärti...
Ap
Halaa ja pidä yhteyttä. Älä anna periksi, äläkä luovuta.
Mun esikoinen on myös vähän vaikea mutta en anna etääntyä liikaa.Pakkohalaaminen on kauheaa. Muutenkin ap kuulostaa siltä, että haluaa olla kiva mutsi, kaverivanhempi, joka janoaa lapsiltaan rakkautta ja hyväksyntää. Ja sitten kun ei saa erikoiselta, miettii, mikä itsessä on vikana. Älä nyt ap ainakaan enää pakkohalaa sitä lastasi!
En nyt ymmärrä, miksi monessa viestissä kauhistellaan tätä että pakkohalailisin. Kirjoitinhan jo aloitukseen, etten juurikaan enää edes yritäkään koskea häneen.
Enkä mitenkään erityisesti mielestäni "janoa" rakkautta ja hyväksyntää, mutta onhan se outoa kun toinen lapsista on niin selkeästi poikkeuksellisen etäinen ja olemuksestaan jatkuvasti näkyy että evvk. Kuitenkaan tähän siis mitään selkeää syytä en ole koskaan saanut, ei meillä ole ollut riitaa, enkä ole mikään päällepäsmäröivä äiti, niinkuin moni nyt mustavalkoisesti tuntuu kuvittelevan.
Toki ymmärrän, että on vaikea kirjoittamalla selittää asiaa, ihmiset tulkitsevat kaikkea omista kokemuksistaan käsin.
Koitan nyt taas kuitenkin olla miettimättä tätå sen kummemmin. Kai näin jouluna vain nousi taas pintaan.
Esikoinen saa olla sellainen kuin haluaa, etäinenkin, vaikken sitä ymmärräkään. Minä yritän jatkossaKIN antaa hänelle tilaa, hyväksyä hänen viileän etäisyytensä, mutta tasapainoilla sen kanssa että meillä kuitenkin jonkinlainen yhteys säilyisi. Ehkä tilanne joskus muuttuu, ehkä ei, minä pystyn vaikuttamaan asiaan vain 50 %:sti. Esikoisen käsissä loput 50%.
Ap
Minä antaisin ap:n sijassa esikoiselle nyt paljon enemmän tilaa. Hän voi kokea tyylisi liian tunkeilevana, koska hänellä on varmasti erilaiset toiveet ja tarpeet kuin sinulla. Voisitko vaikka kysyä häneltä suoraan, että millaiset yhteydenotot ja kuinka usein olisivat hänelle mieluisia ja mitä hän toivoisi sinulta? Ymmärrän, että toivot lapsiltasi vastakaikua, mutta kaikkien ihmisten kanssa ei jutut vaan mene yhtä hyvin yksiin. Se ei silti tarkoita epäonnistumista äitinä. On päinvastoin hyvä asia, että pohdiskelet näitä asioita ja olet valmis kehittymään ja tarkastelemaan omaa toimintaasi. :)
Vierailija kirjoitti:
Asiat ovat monimutkaisia. Tiedän tapauksen, jossa lapsi oli todella kunnianhimoinen koulussa ja harrastuksissa. Lukiossa tuli suuria ongelmia ja hän lopetti sen kesken ja meni töihin. Myöhemmin tuli diagnooseja adhd ja jotakin muuta. Nyt syyttää molempia vanhempiaan siitä, etteivät nämä huomanneet mitään, kun henkilö oli lapsi. Miten ihmeessä kympin oppilaasta, joka tuntuu onnistuvan kaikessa, voi huomata jotakin. On siis täysin katkaissut välinsä vanhempiinsa lähes kolmekymppisenä.
Kyllä nuo nepsyn aiheuttamat mielenterveysongelmat näkyvät kotona, vaikka olisi kuinka kympin oppilas tahansa.
Itse katkoin välit vanhempiini myös tuon takia kolmenkympin kieppeillä, kun sain itse Asperger + ADHD -diagnoosit. Vanhempani eivät voi vieläkään uskoa, että mulla on nuo koska "sullahan meni koulu niin hyvin". Koulu meni, mutta en ole ollut päivääkään töissä ja olen kärsinyt masennuksesta 15-vuotiaasta lähtien. Jos minua olisi autettu viimeistään yläasteella, varmasti elämänpolkuni olisi ollut vähemmän kivikkoinen enkä eläisi nyt köyhyydessä.
En voi hyväksyä sitä, että minua ei viety hoitoon vaikka yläasteiässä sain koulun jälkeen sain hirveitä, jopa väkivaltaiseksi yltyneitä melttareita ja huusin haluavani k*olla. Keskiarvo yläasteella ja lukiossa aina yli 9,5. Varsinkin Aspergerit loistavat koulussa.
On ihan luonnollista, että perheessä toiset lapset tuntevat enemmän olevansa isän tai äidin lapsia. Lähes jokainen osaa sanoa, kumpi vanhempi oli läheisempi.
Ja koko haalamiskulttuuri on Suomessa aika nuori. Vielä 20 vuotta sitten käännyttiin kadulla ihmeissään katsomaan, jos kaksi naista halasi toisiaan tavatessaan.
Äitini, joka on toki iäkäs kertoi kerran, ettei ollut yhtään kertaa istunut isänsä sylissä. Eikä hän mikään lasten halailija ollut itsekään, isä enemmänkin.
Anna lapselle tilaa, äläkä ahdistele aikuista vain omaa hyvyyttäsi korostaaksesi. On todella hyvä, että hänellä on läheinen suhde isäänsä.
Yleensä sen aistii esim. työkaverista, ketä voi halata ja ketä ei, tai joille ainakaan se ei ole mieluista.