Olen esikoislapselleni kuin ilmaa.

Mitä tulee näihin epäilyksiin tai vihjauksiin että lörpöttelisin lasteni henkkoht asiat muille, ei pidä paikkaansa. Olen itse hiljainen ihminen ja hyvin tarkka mitä kerron omistakaan asioista ulkopuolisille, vaalin yksityisyyttäni. Tästäkään en ole koskaan puhunut edes läheisille ystävilleni. (nimettömänä täällä uskallan kertoa)

Ja joku kysäisi saako lapsi olla oma itsensä esim. seks. suuntauksen suhteen. Luulen että lapseni ovat heteroita, mutta olen molemmille sanonut, että josko joskus on vakikumppaneita, saa tuoda kotiin esiteltäväksi, oli kumpaa sukupuolta tahansa.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Olemme kaikki erilaisia persoonatyyppejä. Ehkä hän tarvitsee omaa tilaa, on introvertti, tai kokee että olette hyvin erilaisia. Ei se tarkoita että sinussa olisi äitinä mitään vikaa. Minulla on kaksi keskenään hyvin erilaista lasta.

En ole itse yhtään halailijatyyppi, ja äitini on. En ole kiinnostunut muiden ihmisten asioista ja hän on. Viihdyn yksin, hän on sosiaalinen ja höpöttelee asiansa naapurille ja tuttaville siinä missä olen hyvin yksityinen ja varautunutkin. Ei etäisyys ole hänen vikansa, eikä minun. Olemme vain hyvin erilaiset.

Kaikkia omia(kaan) asioita ei pitäisi kertoa ympäriinsä vain jotta olisi jotain puhuttavaa. Asia on vielä pahempi jos kertoilee läheistensäkin asiat kaikille jotka jaksavat kuunnella. Silloin käy niin, että omat läheiset eivät enää uskalla kertoa mitään itsestään ja elämästään!

Halaaminen on joillekin luontevaa, eikä mikään muotijuttu. Halaaminen ei ole kuitenkaan merkki läheisyydestä ja luottamuksellisisra väleistä.

Vierailija kirjoitti:

Mitä tulee näihin epäilyksiin tai vihjauksiin että lörpöttelisin lasteni henkkoht asiat muille, ei pidä paikkaansa. Olen itse hiljainen ihminen ja hyvin tarkka mitä kerron omistakaan asioista ulkopuolisille, vaalin yksityisyyttäni. Tästäkään en ole koskaan puhunut edes läheisille ystävilleni. (nimettömänä täällä uskallan kertoa)

Ja joku kysäisi saako lapsi olla oma itsensä esim. seks. suuntauksen suhteen. Luulen että lapseni ovat heteroita, mutta olen molemmille sanonut, että josko joskus on vakikumppaneita, saa tuoda kotiin esiteltäväksi, oli kumpaa sukupuolta tahansa.

Ap

Kun kerran olet noin suoraan asian lapselle ilmaissut, en kyllä usko, että kyse olisi salatusta seksuaalisesta suuntautumisesta.

Omituistahan tuo kyllä on. Ja lapsella ei ole mitään kiinnostusta puhua asiasta tai selvitellä välejä? Onko miehesi jutellut asiasta hänen kanssaan jos heillä kerran on paremmat välit?

Anna lapsen olla sellainen kuin on, selkeästi hän on erilainen persoona kuin sinä. Anna hänelle enemmän tilaa. Tietenkään yhteydenpitoa ei tarvitse kokonaan lopettaa, mutta harventaa voi. Joskus keskustelutyyliäkin voi olla hyvä muuttaa. Mistä asioista yleensä puhutte, kun viestittelette/soittelette? Jos keskustelu on esimerkiksi lähinnä sitä, että vanhempi tivaa, miten opiskelu sujuu, onko rahat riittäneet, milloin tulet käymään kotona jne, lasta voi ahdistaa moinen utelu. Kevyemmät keskustelunaiheet voivat toimia paremmin. Oman äitini kanssa laitellaan toisillemme silloin tällöin hauskoja kuvia, mitä tulee vastaan.

Ja älä missään nimessä halaile, kun lapsi on noin selvästi osoittanut, ettei hän halua. Meillä jokaisella on oikeus päättää, miten meihin kosketaan, eikä kukaan saa koskea ilman lupaa.

Ap et sä tuolle mitään voi, nuoria vaan on niin erilaisia. Minunkin poikani on samantyyppinen, ei ole mikään autisti, mutta on vaan vahvasti omassa elämässään kiinni.

Mä muistan nuorena olleena samanlainen. Äitini ärsytti mua ihan suunnattomasti, hän yritti kokoajan jollain lailla puuttua elämääni, uteli opiskeluista, työstä, antoi neuvojaan... Hän yritti jotenkin rasittavasti kontrolloida elämääni, niin että eläisin kuten hänen mielestään ihmisen kuuluu elää. Hän oli kokoajan jollain lailla tuputtamassa mulle omaa elämänkatsomustaan, ja vaikka tiesin, että hän yrittää omasta mielestään vaan auttaa, se tuntui ärsyttävältä. Hän ei siis millään muotoa ollut ilkeä tms vaan hän vaan jollain tavalla tunkeutui alueelle, joka ei hänelle kuulunut.

Myöhemmin oon tajunnut, että äitini vahva konttollintarve johtui hänen omasta lapsuudestaan. Hän kokee olonsa turvalliseksi kun kaikki langat ovat hänen käsissään.

Jos kyseessä on tällainen tilanne, niin suosittelen vahvasti, että et utele yhtään mitään lapsen elämästä, et anna hänelle ainuttakaan neuvoa, vaikka miten tekisi mieli. Lapsi kyllä kysyy jos tarvii apua. Voit vaikka sanoa, että jos elämässä tulee vastaan asioita, taloudellisia tai muita, niin saa ja pitää pyytää apua, ja sen jälkeen lakkaat jankkaamasta niistä asioista, utelemasta ja tuputtamasta neuvojasi. Lakkaat painostamasta.

Mulla isän kanssa kans aina meni paremmin, koska isä ei koskaan puuttunut mun elämään, vaan juteltiin muista jutuista. Hän esimerkiksi muisteli omaa nuoruuttaan, puhuttiin politiikasta, musiikista, harrastuksista ja sellaisista tavallisista asioista, mistä ystävien kanssa jutellaan. Ei mun raha-asioista, työjutuista, henkilökohtaisista asioista, jos en itse niitä ottanut puheeksi.

Tunnen erään ihmisen joka käyttäytyy kuin esikoisesi.

Hän kokee kärsineensä epäoikeudenmukaista kohtelua, ja olleensa lapsena se jota sorsittiin kaikessa. Sivusta seuranneena: se oli totta.

Perheen äiti ei huomannut käytöstään, ei vaikka kerran vihjasin.

Epäilen, että noin vahva katkeruus on pesiytynyt jo lapsena.

Olisin nuoremmasta enemmän huolissani. Vanhempi vaikuttaa itsenäisemmältä ja pärjäävältä. Avoimmuutta pidetään toivottuna ominaisuutena, mutta usein he ovat ripustautujia, joilla ei ole omia eväitä elämään.

Asiat ovat monimutkaisia. Tiedän tapauksen, jossa lapsi oli todella kunnianhimoinen koulussa ja harrastuksissa. Lukiossa tuli suuria ongelmia ja hän lopetti sen kesken ja meni töihin. Myöhemmin tuli diagnooseja adhd ja jotakin muuta. Nyt syyttää molempia vanhempiaan siitä, etteivät nämä huomanneet mitään, kun henkilö oli lapsi. Miten ihmeessä kympin oppilaasta, joka tuntuu onnistuvan kaikessa, voi huomata jotakin. On siis täysin katkaissut välinsä vanhempiinsa lähes kolmekymppisenä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kuulostaa siltä, että olet pitänyt esikoista "vääränlaisena" ja kuopusta "oikeanlaisena". Kyllähän siinä väistämättä etääntyy kun äiti suosii toista lasta.

En oikeasti ole. Molempia rakastan, ovat loistavia, fiksuja tyyppejä ja olen sen heille sanonutkin, molemmille, ja pitänyt aina huolen että kohtelen heitä samalla tavalla.

Itseasiassa tämä nuorempi, läheisempi on se joka välillä on vihjaillut, että suosin esikoista tai että esikoinen olisi minulle rakkaampi (Mielestäni en suosi, mutta toki voi olla että yritän jotenkin tiedostamatta enemmän huomioida häntä, kun häneen ei saa kunnolla mitään kontaktia?)

He vaan vastaavat minulle niin eri tavalla. Jo kun olivat pieniä ja menin esim. antamaan hyvänyönhalaukset, toinen rutisti lujaa takaisin, toinen ei vastannut halaukseen ollenkaan, jne.

Ap

Todella omituista ylipäätään, että lapsi kommentoi sinun suosivan jompaa kumpaa. Itse asiassa molemmat suhteet vaikuttavat hieman omituisilta.

No siis, nuorempi esim. saattanut narista puolileikillään että "no niin, taas sää lellit xxxx:a, ostit sille kivemmat sukat/isomman pussin karkkia/miks ton ei tarvi imuroida vaan se saa tiskata, sä suosit sitä" tms

Jota lähinnä oon pitänyt siis ihan normaalina nuorten kitinänä/sisaruskateutena. Ei mielestäni mitenkään älyttömän omituista?

Ap

Oletko sinä sitten yrittänyt lahjoa esikoista pitämään sinusta? Se on aika tavallista, että vanhempi kohtelee huonoimmin sitä lasta, jota ei tarvitse lahjoa vaan joka auttaa, huolehtii ja välittää ilmankin.

Kummallista, jos et todellakaan ole tutustunut autismiin, vaikka lapsesi on varttunut jo aikuiseksi. En ole mikään asiantuntija, mutta näin sivullisena sanoisin, että lapsellasi on selviä autismin oireita. Tai mahdollisesti jotain tunteisiin ja niiden ilmaisemiseen liittyvää oiretta.

Vierailija kirjoitti:

Kotoa muuttaminen on sellainen vaihe että saattaakin ottaa etäisyyttä vanhempiin, korostaa omaa elämää ja omaa vapautta. Minulla oli läheinen äiti mutta koin että hän liikaa kyttäili esim.menojani ja kodinhoitoani vaikka olin muuttanut kotoa.

Ihmiset ovat myös tunneilmaisultaan todella erilaisia, jotkut ovat vaan pidäyttyväisempiä ja vähemmän tunneihmisiä.

Niin ovat, ja kertovat eri tavalla asioistaan. Minun kahdesta lapsestani kotona asuessaan toinen saattoi piipahtaa varttitunnin jossakin ja kertoi siitä tarinaa puoli tuntia, toinen oli pari viikkoa ulkomailla ja koko tarina tiivistyi " siellä oli vaan sellaista".

Toinen ei suvainnut minkäänlaista puuttumista omiin asioihin, toinen taas itki "kun te ette välitä", kun ei käsketty, kielletty eikä määrätty.

Meillä ihan sama. Surullista. Juuri saimme lähetteen nepsytutkimuksiin. Hänellä myös masentuneisuutta/ahdistusta. Käy psykiatrilla. Oli keväällä myös itsetuhoisuutta, josta ymmärtääkseni pääsi pois. Entinen ns "kympin oppilas". Paineet on nykyajan nuorilla kohtuuttomat ja jotkut kärsii enemmän. Ei ole helppoa tämä elämä. Minun esikoinen täyttää kohta 20. Ja nimenomaan hänellä nämä ongelmat. Tukena olen kokoajan tarvittaessa, mutta helppoa ei ole.

Jossain vaiheessa lapsia ei enää halailla tuosta vain. Isomman lapsen/aikuisiän suhteeksi sinun ja kuopuksen suhde kuulostaa (suomalaisittain) erikoisemmalta. Mielestäni ei ole millään tavalla outoa, että aikuinen ihminen ei halua halata äitiään kuin esimerkiksi erityisessä tilanteessa.

Siinä olet kyllä oikeassa, että on poikkeavaa ettei pieni lapsi nauti oman vanhemman läheisyydestä. Syytä voimme vain arvailla. Esimerkiksi oma autistinen lapseni on aina nauttinut syliin tulosta ja halailusta jos sen tekee hänen ehdoillaan, eli ei mahdollinen autismikirjo suorilta tuollaista selitä välttämättä, kuten joku ehdotteli. Jokatapauksessa nyt aikuisiällä sinun pitää opetella kunnioittamaan lapsesi fyysisiä ja henkisiä rajoja, sillä suurimmalle osalle tuollaiset läheisyyden vaatimukset ovat ahdistavia. Aikuisuudessa hiljalleen se läheisyys aletaan hakemaan mahdolliselta omalta kumppanilta ja aikanaan lapsilta jos niitä hankkii (kunnes he puolestaan hiljalleen itsenäistyvät). Omiin vanhempiin luodaan erilainen suhde kuin ennen oli.

Voi myös olla, että käsitätte läheisyyden eri tavoin. Sinulle se on fyysistä ja jotain laskettavissa olevaa. Hän ehkä nauttisi avoimesta ja pohdiskelevasta keskustelusta enemmän.

Autismia vihjaillaan syyksi joka pulmaan..

Mutta ystävälläni sama pulma.. 14v tyttö, johon hän ei ole koskaan kokenut saavansa yhteyttä. Nyt tunnistettu autismin piirteitä, vaikka onkin ihan kavereiden kanssa ja koulussa pärjäävä.

Siskollani oli myös etäinen äitisuhde, vaikea nuoruus jne. On jo nyt 50v samaa edelleen, voi olla soittamatta vanhemmilleni vaikka vuoden. Ei mikään autisti päällepäin mutta kolmesta lapsestaan kaksi on, että jospa jotain sittenkin hänelläkin..

Onko tilanne aina latautunut tämän asian takia sinun ja esikoisesi välillä kun tapaatte? Eli mietitkö itse jatkuvasti tätä asiaa kun hän on paikalla? Jos on, niin eihän se voi olla vaikuttamatta suhteeseenne. Tulee kierre, jossa kumpikaan ei voi olla rennosti, vaan jo etukäteen tietää, että epämukavuutta on odotettavissa kun kohtaatte. Olisiko sinun hyvä jutella asiasta jollekin?

Vierailija kirjoitti:

Suhtaudun samoin isääni. Ei muuta syytä kuin erilainen luonne. Ärsyttää ja ahdistaa, kun yrittää saada huomiota ja tietyllä tavalla nöyristelee. Esikoisellasi ehkä sama tilanne. Ei ole sinua vastaan. Anna tilaa ja hyväksy tilanne.

Kun ei puhuta asioiden oikeilla nimillä.Aikuinen tyttäreni kohtele minua kuin roskaa.Juoppo isä oli kulta.Oli koska on edesmennyt.

Vierailija kirjoitti:

Jossain vaiheessa lapsia ei enää halailla tuosta vain. Isomman lapsen/aikuisiän suhteeksi sinun ja kuopuksen suhde kuulostaa (suomalaisittain) erikoisemmalta. Mielestäni ei ole millään tavalla outoa, että aikuinen ihminen ei halua halata äitiään kuin esimerkiksi erityisessä tilanteessa.

Siinä olet kyllä oikeassa, että on poikkeavaa ettei pieni lapsi nauti oman vanhemman läheisyydestä. Syytä voimme vain arvailla. Esimerkiksi oma autistinen lapseni on aina nauttinut syliin tulosta ja halailusta jos sen tekee hänen ehdoillaan, eli ei mahdollinen autismikirjo suorilta tuollaista selitä välttämättä, kuten joku ehdotteli. Jokatapauksessa nyt aikuisiällä sinun pitää opetella kunnioittamaan lapsesi fyysisiä ja henkisiä rajoja, sillä suurimmalle osalle tuollaiset läheisyyden vaatimukset ovat ahdistavia. Aikuisuudessa hiljalleen se läheisyys aletaan hakemaan mahdolliselta omalta kumppanilta ja aikanaan lapsilta jos niitä hankkii (kunnes he puolestaan hiljalleen itsenäistyvät). Omiin vanhempiin luodaan erilainen suhde kuin ennen oli.

Voi myös olla, että käsitätte läheisyyden eri tavoin. Sinulle se on fyysistä ja jotain laskettavissa olevaa. Hän ehkä nauttisi avoimesta ja pohdiskelevasta keskustelusta enemmän.

Että mitä että? Kyllä aikuiset lapset halailevat vanhempiaan ihan samalla tavalla kuin pienemmätkin. Omituisempaa se on, jos ei halaile ja ihan suomalaisittain.

Suosittelen lukemaan introvertin, sosiaalisen introvertin ja extrovertin luonteenpiirre kuvauksia netistä.

Esikoisesi kuulostaa kuvauksesi perusteella jollain tapaa jommalta kummalta introvertilta.

Anna hänelle tilaa, kerro että hän on sinulle rakas ja voi aina tulla luoksesi kun on itse siihen valmis ja kun hänestä itsestä siltä tuntuu.

Lapset ovat hyvin harvoin samanlaisia keskenään eikä heitä voi pakottaa tiettyihin asioihin vain koska vanhemmat haluaa heidän olevan jonkin laisia.

Ei kai tuo mun mielestä kuulosta kovin erikoiselta vasta omilleen muuttaneen nuoren käytökseltä. Siinä iässä ollaan aika herkillä ja oma itsenäistyminen niin alussa, että suhde vanhempiin voi olla hankala. Ei oikein tiedä, miten suhtautua äitiin, kun on siinä lapsuuden ja aikuisuuden välissä.

Mutta erikoisempaa on toki se, jos on kaihtanut seuraasi pikkulapsenakin. Yleensä kuitenkin pieni lapsi hakee äidin hyväksyntää, vaikka olisi miten erilainen luonteeltaan. Tämä saa miettimään sitten jotain autismispektrin oireilua, mutta tuntematta teitä on aika hankala sanoa, mistä on kyse. Hakeutuiko siis syliisi ja seuraasi pienenä lapsena ennen esimurrosikää joskus 3-10-vuotiaana?

Tapahtuiko käytöksessä jotain muutosta kun nuorimmainen syntyi?

Voisiko kyse olla kuitenkin pohjimmiltaan (vanhemman lapsen itsensäkään tiedostamatta asiaa) mustasukkaisuudesta?

Jos vanhempi lapsesi koki vähääkään jäävänsä sivuun kun uusi lapsi syntyi ja koska kasvaessaan toinen on enemmän fyysisestä läheisyydestä nauttiva kuten äiti niin äiti antaa huomaamattaan läheisyytyä haleja ja hemmottelua sille lapselle joka siitä tykkää ja jolta itse saa vastakaikua omalle tarpeelleen.

Näin toinen lapsi jää vähemmälle huomiolle koska ei itse pidä siitä mutta kuitenkin kokee että äiti huomioi toista enemmän. En väitä että teillä olisi näin, tämä vain yksi näkökulma.

Olen itse juuri tällainen lapsi joka kokenut eriarvoista kohtelua ja siskoni suosimista, joka johti mustasukkaisuuteen ja entistä enemmän etääntymisern äidistä. Vaikka olen just itse se joka ei niinkään kaipaa sitä lässytystä ja paapomista.

Tämä johti myös siihen että halusin ihan heti 18 täytettyäni pois kotoa. Äiti on jäänyt etäiseksi, olemme väleissä mutta näennäisesti ja tunnen edelleen piikin lihassani (ikää jo kohta 50) kun hän puhuu kauniisti siskostani ja hänen lapsistaan.

Eihän noille asioille mitään voi. Me olemme kaikki oikeutetusti erilaisia. Emme voi pakottaa lapsiamme tiettyyn muottiin.... siihen muottiin jota itse haluamme. Ja kun nuori aikuistuu hän lähtee pois luotamme ja siinä kohtaa voi hyvinkin olla tarve ottaa etäisyyttä ja etsiä oma elämä.