Lue keskustelun säännöt.
Olen esikoislapselleni kuin ilmaa.
24.12.2022 |
Asia ihmetyttää ja surettaakin minua, ja on vaikea ymmärrä tälle syytä.
Minulla on kaksi lasta, molemmat samaa sukupuolta keskenään. Ikäeroa heillä 3 vuotta, liki aikuisia jo. Tai esikoinen asuukin jo omillaan.
Tokan lapsen mielestä olen hauska ja mukava mutsi, hän viihtyy kanssani, on lämmin ja välittävä persoona, läheinen, halailee minua ohimennen, avautuu asioistaan jne. On aina ollut sellainen.
Esikoinen taas on pienestä asti ollut todella etäinen minua kohtaan. Jos yritän halata, joko "sietää" sen (ei halaa takaisin) tai ihan jopa töykeästi ravistaa itsensä irti (eli en enää juuri yritäkään koskea häneen). Ei kerro asioistaan, ei todellakaan tunnu haluavan viettää kanssani aikaa, vasta monen pyynnön jälkeen nyt joulunakin suostui piipahtamaan, ja viipyi noin 30 min. Vastaa lyhyesti viesteihini tai ei vastaa ollenkaan...
On muutenkin jotenkin sulkeutunut ja etäinen. Joskus olen yrittänyt kysyä mistä tämä johtuu/olenko tehnyt jotain väärin, hän tuntuu ärsyyntyvän aiheesta, ei halua keskustella, sanoo kuitenkin etten ole tehnyt mitään väärää, eikä osaa sanoa mitään syytä käytökselleen.
Ei saisi varmaan sanoa näin, mutta ilman tätä toista, lämmintä, avointa, minusta pitävää lasta kokisin itseni varmaan aivan täysin epäonnistuneeksi äidiksi. Niin viileää kohtelua tältä ensimmäiseltä lapseltani saan. On ollut varsin korjaava kokemus saada sitten toinen lapsi, joka näyttää selkeästi rakastavan minua takaisin.
Yhtä rakkaita ovat minulle molemmat silti, vaikka tämä ensimmäinen pitää itsensä minusta etäällä.
Muita joilla samoja kokemuksia?
Kommentit (93)
Tyypillinen misantrooppi kuten itsekin olen. Ei välitä ihmisistä lainkaan. Ei sinusta eikä kenestäkään muustakaan paitsi eläimistä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Asiat ovat monimutkaisia. Tiedän tapauksen, jossa lapsi oli todella kunnianhimoinen koulussa ja harrastuksissa. Lukiossa tuli suuria ongelmia ja hän lopetti sen kesken ja meni töihin. Myöhemmin tuli diagnooseja adhd ja jotakin muuta. Nyt syyttää molempia vanhempiaan siitä, etteivät nämä huomanneet mitään, kun henkilö oli lapsi. Miten ihmeessä kympin oppilaasta, joka tuntuu onnistuvan kaikessa, voi huomata jotakin. On siis täysin katkaissut välinsä vanhempiinsa lähes kolmekymppisenä.
Kyllä nuo nepsyn aiheuttamat mielenterveysongelmat näkyvät kotona, vaikka olisi kuinka kympin oppilas tahansa.
Itse katkoin välit vanhempiini myös tuon takia kolmenkympin kieppeillä, kun sain itse Asperger + ADHD -diagnoosit. Vanhempani eivät voi vieläkään uskoa, että mulla on nuo koska "sullahan meni koulu niin hyvin". Koulu meni, mutta en ole ollut päivääkään töissä ja olen kärsinyt masennuksesta 15-vuotiaasta lähtien. Jos minua olisi autettu viimeistään yläasteella, varmasti elämänpolkuni olisi ollut vähemmän kivikkoinen enkä eläisi nyt köyhyydessä.
En voi hyväksyä sitä, että minua ei viety hoitoon vaikka yläasteiässä sain koulun jälkeen sain hirveitä, jopa väkivaltaiseksi yltyneitä melttareita ja huusin haluavani k*olla. Keskiarvo yläasteella ja lukiossa aina yli 9,5. Varsinkin Aspergerit loistavat koulussa.
Olisit nyt kuitenkin armollinen vanhemmillesi, jos eivät ihan hirviöitä ole olleet. Todennäköisesti ovat ajatelleet, että sulla on rankempi murrosikä ja ovat ajatelleet sen ja tietyn angstin menevän ohi. On aika radikaalia katkaista välit kokonaan, jos eivät ole ilkeitä ja pahansuopia. Muista myös, että eivät vanhemmatkaan ole sen enempää ajatustenlukijoita, kuten eivät muutkaan ihmiset. Jos vain kertoisit avoimesti ajatuksistasi, saattaisivat he ymmärtääkin.
Vielä nykyäänkin käy niin, että hyvällä koulutodistuksella apua haettaessa toteaa kouluterveydenhoitaja, että ei voi olla ADHD kun on noin hyvä todistus.
Maallikon on vaikea erottaa murrosikää ADHD oireilusta.
-ohis
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kuulostaa siltä, että olet pitänyt esikoista "vääränlaisena" ja kuopusta "oikeanlaisena". Kyllähän siinä väistämättä etääntyy kun äiti suosii toista lasta.
En oikeasti ole. Molempia rakastan, ovat loistavia, fiksuja tyyppejä ja olen sen heille sanonutkin, molemmille, ja pitänyt aina huolen että kohtelen heitä samalla tavalla.
Itseasiassa tämä nuorempi, läheisempi on se joka välillä on vihjaillut, että suosin esikoista tai että esikoinen olisi minulle rakkaampi (Mielestäni en suosi, mutta toki voi olla että yritän jotenkin tiedostamatta enemmän huomioida häntä, kun häneen ei saa kunnolla mitään kontaktia?)
He vaan vastaavat minulle niin eri tavalla. Jo kun olivat pieniä ja menin esim. antamaan hyvänyönhalaukset, toinen rutisti lujaa takaisin, toinen ei vastannut halaukseen ollenkaan, jne.
Ap
Todella omituista ylipäätään, että lapsi kommentoi sinun suosivan jompaa kumpaa. Itse asiassa molemmat suhteet vaikuttavat hieman omituisilta.
No siis, nuorempi esim. saattanut narista puolileikillään että "no niin, taas sää lellit xxxx:a, ostit sille kivemmat sukat/isomman pussin karkkia/miks ton ei tarvi imuroida vaan se saa tiskata, sä suosit sitä" tms
Jota lähinnä oon pitänyt siis ihan normaalina nuorten kitinänä/sisaruskateutena. Ei mielestäni mitenkään älyttömän omituista?
Ap
Oletko sinä sitten yrittänyt lahjoa esikoista pitämään sinusta? Se on aika tavallista, että vanhempi kohtelee huonoimmin sitä lasta, jota ei tarvitse lahjoa vaan joka auttaa, huolehtii ja välittää ilmankin.
Kummallista, jos et todellakaan ole tutustunut autismiin, vaikka lapsesi on varttunut jo aikuiseksi. En ole mikään asiantuntija, mutta näin sivullisena sanoisin, että lapsellasi on selviä autismin oireita. Tai mahdollisesti jotain tunteisiin ja niiden ilmaisemiseen liittyvää oiretta.
Diagnosointi ei kuulu pelkästään vanhemmalle. Jos oikeasti olisi jotain huolestuttavaa, olisi päiväkoti, neuvola tai koulu puuttunut asiaan.
Kukaan mainitsemasi ei puuttunut mitenkään missään vaiheessa. Peruskoulu meni 9,5 ka:lla ja 9 käytöksellä. Lukioiässä tuli ADHD diagnoosi.
-ohis
Vierailija kirjoitti:
Anteeksi nyt arvon kommentoijat, mutta on varsin pöyristyttävää, että jos joku lapsi / nuori ei käyttäydy tietyn kaavan mukaan tai kuten vanhempi haluaa, niin aletaan heti tyrkytyämään jotain diagnoosia tälle lapselle.
Ja vielä jotain autisminkirjoa tai muita mt ongelmia.
Oikeesti!!!!!Me kaikki olemme erilaisia eikä meitä voi pakottaa käyttäytymään kuten joku muu haluaa. Ei edes lapsia saati aikuisia.
Oikeesti "erikoisen" käytöksen syy voi olla joku diagnoosi. Harmi, jos sen saa vasta sen jälkeen kun on tärvännyt kaikki sosiaaliset suhteensa ja viettänyt puolet elämästään vankilassa.
Olen laittanut vanhempiini välit poikki ja samoin he vetoavat muihin ihmisiin, että kun kaikki muut lapset haluaa olla tekemisissä, mutta tuo yksi on niin omituinen ja hankala.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Suhtaudun samoin isääni. Ei muuta syytä kuin erilainen luonne. Ärsyttää ja ahdistaa, kun yrittää saada huomiota ja tietyllä tavalla nöyristelee. Esikoisellasi ehkä sama tilanne. Ei ole sinua vastaan. Anna tilaa ja hyväksy tilanne.
Voi se olla näinkin. Olen myös yrittänyt antaa tilaa. Laitan pari kertaa viikossa viestiä, ehkä kerran- pari kertaa kuussa soitan. (hän ei minuun päin ota yhteyksiä) Näemme noin kerran kahdessa kuukaudessa.
Jonkinlaisen suhteen haluaisin kuitenkin esikoiseen pitää. Kuten sanoin, hän on minulle rakas. Emme varmaan olisi yhteydessä lainkaan, jos se olisi hänestä kiinni...
Saako kysyä, haluaisitko sinä katkaista välisi isääsi täysin, tai välittäisitkö siitä, jos ette olisi missään tekemisissä enää...? Miten ajattelet?Ap
Henkinen erkaantuminen vanhemmista ja oman identiteetin rakentaminen alkavat vasta kun muuttaa kotoa. Se kestää yleensä noin 30 ikävuoteen asti, minkä jälkeen lapsi haluaa taas läheisensä suhteen vanhempiensa kanssa. 2 kertaa viikossa viestittely on aivan liikaa sellaiselle lapselle, joka ei ole jo valmiiksi todella kiinni vanhemmissaan. Itse suostuin parikymppisenä olemaan vamhempiini yhteydessä ehkä kerran kolmessa kuukaudessa. Tai siis äitiini, isääni en ollut kuin kerran vuodessa. Nykyisin meillä on paljon läheisemmät välit (olen lähemmäs 40-vuotias).
Itse en muista, että olisin kertaakaan istunut isäni sylissä 2 ikävuoden jälkeen. Meitä on 3 sisarusta ja itse olen vanhin. Aistin jo silloin, että se nuorin on aina ykkönen, nuorin on aina sylissä, nuorinta hemmotellaan. Äitini oli tasapuolisempi, joten hänen kanssaan halattiin luontevasti silloinkun, kun olin vaikeassa teini-iässä. Isääni välttelin kuin ruttoa. Tuntui, että hän aina vaan valitti jostain tai käskytti meitä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kiinnostaisi tietää minkälainen on lasten isä? Minä olen tunneihminen , veljeni täysin tunnekylmä. Äitini oli myös tunnekylmä , mutta isäni herkkä tunneihminen. Saatko ajatuksesta kiinni?
Vierailija kirjoitti:
Kiinnostaisi tietää minkälainen on lasten isä? Minä olen tunneihminen , veljeni täysin tunnekylmä. Äitini oli myös tunnekylmä , mutta isäni herkkä tunneihminen. Saatko ajatuksesta kiinni?
Sama. Yritin jo aiemmin kysellä ap:lta, että onko hän keskustellut asiasta lapsen isän kanssa jos kerran heillä on paremmat välit? Voisiko isä olla tietoinen missä mättää?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Älä huoli. Minulla on myös esikoinen joka käyttäytyy samalla tavalla. Olen sitten varmaan ajatellut että hänellä on oma tapansa reagoida asioihin (vaikka poikkeaa paljon omista tavoista). Olen itse hyvin ratkaisukeskeinen, impulsiivinen, ihmisläheinen ihminen ja lapseni taas estynyt, omissa oloissaan viihtyvä, tunnekylmä ihmistyyppi. En sano ettei meillä olisi koskaan ollut mitään yhteenottoja keskenämme, kyllä on... paljon väärinkäsityksiä... on ollut paljon oppimista siinä että toisella on vain toisenlainen tapa lähestyä asioita. Hän ei ole mikään minun jatkeeni, vaan erillinen, yksilöllinen ihminen. Se on ollut myös hyvä kokemus minulle että voin toimia erilailla kun miten olen aina toiminut. Rakastan häntä kaikesta huolimatta.
Tunnistan tässä jotain samaa siitä, mitä meillä lapsuusperheeni kanssa on ollut. Äiti jäi minun ja pari vuotta nuoremman siskoni totaali-yh:ksi jo varhain. Muutimme pariin kertaan silloin lapsuudessamme ja meistä tuli tiivis kolmikko. Juttelimme paljon ja välimme olivat hyvät ja mutkattomat. Siskoni ja minun erilaisuus kuitenkin toi tähän dynamiikkaan oman lisänsä. Sisko on aina ollut sellainen höpsömpi (en tarkoita tyhmempää!), huithapelimpi, ns. boheemimpi kuin minä. Vielä joskus pitkälti ala-asteikäisenä jouduin pyyhkimään hänen kasvoistaan/paidaltaan päivän ruokalistaa ja hän oli vain että "oho, en mä huomannut!". Tai juoksin hakemaan häntä autotieltä, minne hän oli mennyt pyörimään ihan unelmissaan puhallellen voikukkaa. Jne. Sisko tykkäsi kovasti kiehnatä äidin kyljessä ja minusta se oli vain söpöä :) Minusta taas vaikka halailu äidin kanssa olisi tuntunut vaivaannuttavalta, koska olimme ihan tarpeeksi läheisiä muutenkin. Äiti taisi jotenkin tuntea, että jäin siskoa vähemmälle, vaikka oikeasti se tietty oman tilan ottaminen tai vähän taustalle jääminen oli oma luontainen valintani. Joskus teininä siskoni otti isän puuttumisen kuvioista paljon raskaammin kuin minä. Mulle asia nyt vain oli ollut niin about niin kauan kuin voin muistaa; se oli meidän tilanne ja hyvin meillä meni. Olihan niitä monenlaisia perheitä. Aikuisina olemme siskon kanssa pitäneet elämäntilanteen mukaan enemmän tai vähemmän yhteyttä toisiimme ja äitiin. Tiedän, että voin melkein milloin tahansa soittaa äidille tai siskolle ja märistä murheitani, jos siltä tuntuu. Ei mulla oikeastaan ole sulle Ap muuta neuvoa kuin että hyväksy esikoisesi persoona (ellei siihen nyt varsinaisesti tahallista huonoa käytöstä sisälly) ja ole vastassa silloin kun hän sitä omalla tavallaan kertoo tarvitsevansa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[/quote]
Jos onkin vain niin vähän, ettei kiinnitetä huomiota mutta sitten muussa kommunikoinnussa on vaikeuksia. En osaa sanoa muuta kuin, että mä halaisin vaan ja pitäisin yhteyttä vaikka väkisin.
Jotkut neuvoo, että anna olla mutta mä olen tuosta eri mieltä.
Jos nyt jätät yksin ja rauhaan, niin mistä tiedät sitten enää tämänkään vertaa mitä hänelle kuuluu ja miten menee?
Nuoria ei itseasiassa saa jättää liikaa pärjäämään itsekseen. Vanhempien kuuluu olla olemassa taustalla, että jos tarvii, niin on joku turvallinen ihminen olemassa.[/quote]
Taustalla joo mutta ei väkisin halailla, jospa hänelle sinusta ensiksi aina tulee mieleen väkisinhalailut ja siksi yököttää ja välttelee etäisyyttä ottaen.
Olisit nyt kuitenkin armollinen vanhemmillesi, jos eivät ihan hirviöitä ole olleet. Todennäköisesti ovat ajatelleet, että sulla on rankempi murrosikä ja ovat ajatelleet sen ja tietyn angstin menevän ohi. On aika radikaalia katkaista välit kokonaan, jos eivät ole ilkeitä ja pahansuopia. Muista myös, että eivät vanhemmatkaan ole sen enempää ajatustenlukijoita, kuten eivät muutkaan ihmiset. Jos vain kertoisit avoimesti ajatuksistasi, saattaisivat he ymmärtääkin.