Mummo kuvittelee ostavansa lapsille mieluisimmat lahjat - jouluna taas pettymys luvassa

Vierailija kirjoitti:

Nuoren miniän kiittämättömyys ja itsekkyys on aika uskomatonta. Kasva aikuiseksi.

Terveisin kahden nuoren anoppi itsekin

Mitä jos se onkin ap:n äiti?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ärsyttää. Esim. meillä lapsi rakastaa sylvanian family juttuja, mutta ehei kukaan ei koskaan vahingossakaan osta niitä "kun sulla on jo niitä". Eli sen sijaan että kerättäisiin tytölle mieluista sarjaa, ostetaan mitä sattuu juttuja. Milloinkohan ihmiset herää tähän, että maailma hukkuu jaskaan ja jos esim. lapsi saisi pelkästään lahjaksi sellaista mitä hän itse pitää niin eikö se olisi kaikille valtavan hieno juttu?

Toi *"sulla on jo niitä"* 😖 niin on kun niillä se leikkii.

No juuri tämä ja nuokin kun on sellaisia keräilyjuttuja. Meillä myös tämä sama kokemus, kun jotain toivottiin.

Nykyään lapsiperheet hukkuu tavaraan jos kaikki kantavat heille halujensa mukaan mitä lystäävät. Lapsille myös yritetään opettaa, että tavaralla ei rakasteta.

Mun äitini tuo ihan krääsää, joka hajoaa saman tien. Se ärsyttää. Samaten se asenne jota hän opettaa lapsille, että ei ole mitään väliä jos jotakin tavaraa käsittelee huolimattomasti, aina sama virsi että kaupasta saa uusia, ei haittaa.

Vierailija kirjoitti:

Tämä on kyllä hirvein ketju mitä olen lukenut. Mummoja haukutaan ennen Joulua minkä keritään.

Samaa mieltä. Olen lukenut kommenteja silmät pyöreänä, missä on alkeellisimmat käytöstavat ja hienotunteisuus ja kiitollisuus lahjasta.

Ja mikä hupaisaa, ap. on tehnyt aloituksen jo eilen eli 3pv ennen kuin lahjat edes annetaan ja haukutaan lahjat jo ennakkoon.

Ja kukahan tässä on pahoittanut mielensä, ettei vain ap. ole avannut lapsensa lahjapaketteja jo eilen, vaikka mummo oli tarkoittanut ne lahjaksi lapselle ei ap.lle. Perinteisesti lahjat annetaan aatto iltana ja eihän ap. edes tiedä pahoittiko lapsi mielensä vai ei.

Haluaisimpa olla kärpäsenä katossa, kun nämä samaiset naiset/äidit ovat aikanaan itse mummoja, millainen paskamyrsky heitä odottaa, jos lapset ovat tulleet vanhempiinsa, kun mikään ei kelpaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kyllmaailma muuttunut, vaikka nuori mummi olenkin. Tulin mummiksi 46- vuotiaana ja nyt 56.

Muistan kun omat lapseni olivat pieniä niin ihan innolla ja iloisina he kaikki availivat ja arvailivat, mitä kummitädin tai mummon paketeista tällä kertaa tulee ja tykkäsivät kaikesta, oli se mitä halpaa tarjoustalo tavaraa tai laatutavaraa tahansa. Hauskaa aina oli ja olivat iloisia muistamisesta. Näin ovat myöhemmin aikuisenakin minulle kertoneet. Me vanhemmat pyrimme silloin hankkimaan ne toivelahjat. Muut saivat ostaa mitä halusivat, ei olisi tullut mieleenkään alkaa esittämään heille listoja.

Itse kysyn hyvissä ajoin etukäteen ja toteutan lastenlasteni lelu/kirja/pelitoiveita. Jos haluavat vaatteita, saavat sovitusti rahalahjan, jotta voivat vanhempiensa kanssa käydä valitsemassa mieleiset ja samalla kivaa yhteistä shoppailuaikaa äitinsä kanssa tai sitten käyn hakemassa täsmähankintana sovitun tuotteen. Voin toki tehdä itsekin ehdotuksia.

Joskus tekisi mieli ja olisi kivaa ostaa oman fiiliksen mukaan lapsenlapsille lahjoja, mutta se olisi riski, että rahani menisivät hukkaan ja kertyisi turhaa tavaraa nurkkiin pyörimään, joten niin en toimi.

Eikö teillä uskottu joulupukkiin?

Joulupukki toimitti paketit, mutta kyllä niissä aina yleensä luki lahjanantajan nimi, tosin äitini kirjoitti aina Pukki, mutta kerrottiin että lahja on mummulta.

Ehkä tuossa AP:n tilanteessa on kyse siitä, että mummu ostaa jotain mihin itse mieltyy eikä osaa ajatella, että kyseinen lapsi ei sillä leiki.

Itse katsoin nyt joulun alla jotain omasta mielestäni upeita merenneitonukkeja (:D olisin varmaan lapsena itse rakastanut niitä) mutta vaikka meillä lapset barbeilla ja sen tyyppisillä leikkii, niin ne Mermazet ei olleet yhtään heidän tyyppiään. Jos olisin nyt toiminut niin kuin AP:n lasten mummo, olisin ostanut niitä Mermazeja ja vetänyt sitten herneen nokkaani kun lapset olisivat tykänneet enemmän perusbarbeista.

Ihan tässä mietin, että tässä olisi oiva tehtävä äikän tunnille- luetun ymmärtämisestä.

Aloittajan pointtihan oli mummon pettymys, kun hänen lahjansa eivät olleetkaan parhaat.

Meiä lapsella oli juuri synttärit ja olisi pitänyt ottaa videoo mun äidin antaman lahjan avaamisesta. No eihän se lapsi itse sitä osannut avata. Sitten soitettiin ja oikein maireana kyseltiin, että oliko mieluisa lahja, miten se reagoi, hihkuiko intopinkeänä... Noh. Lahjapaketista paljastui hammastahna ja joku hotellista pöllitty ilmaisshampoo. Juu. Hihku innoissaan.

Jouluna samaa tiedossa. Ja jos lahjaa ei kehu maasta taivaisiin, alkaa itku ja itsesääli.

Vierailija kirjoitti:

Kun mummojen omien kommenttien perään on hieman kyselty: itse olen 70-vuotias mummo (en vanhus!). Omien lasten ollessa pieniä pidin melkoista joulupörssiä kun kirjasin talteen isovanhempien ja kummien lahjatoivekyselyitä ja varmistin, että lapset muistavat askarteluin tai kortein niin isovanhempia kuin kummejakin. Minusta oli selvää, että tärkeimmistä lahjoista ja niiden onnistumisesta vastasimme me vanhemmat. Muille yritin aina keksiä pyydettyihin lahjatoivomuksiin sellaisia vaihtoehtoja, jotka antaisivat tilaa myös antajalle. Siis ei "Legopakkaus täsmänumero se ja se", vaan esimerkiksi kylpytakki, tai taskulamppu, tai jotain taikurikamaa, tai karttakirja jne. Kaikki siis sellaista, josta tiesin lapsenkin ilahtuvan. Joskus isovanhemmat antoivat yllärilahjoja, joista jotkin olivat epäonnistuneita, mutta jotkin todella suuria menestyksiä, ja sellaisia, joita itse en olisi keksinyt.

Nyt itse isoäitinä olen ennen joulua tarkaan yhteydessä lastenlasten vanhempien kanssa. Useiden aikaisempien kirjoittajien kanssa olen yhtä mieltä siitä, että lasten toki tulee oppia kestämään myös pettymyksiä, mutta niitä elämä tuo joka tapauksessa; isovanhemmilla ei ole sellaista roolia, joissa näiden pitäisi muka kasvatusmielessä tuottaa huonoilla lahjoilla sellaisia pettymyksiä juuri jouluna (ja tuskinpa kukaan isovanhempi sellaista tietoisesti yrittääkään). Ihanteellinen lahja - onpa lapselle tai aikuiselle - "sopii" jotenkin sekä lahjoittajalle että vastaanottajalle. Jos mummo pyytää varta vasten toiveita, niitä kannattaa kuunnella tarkkaan. Mikä tahansa heppajuttu esimerkiksi ei sovi Schleich-ympäristöön, joka on monelle lapselle äärettömän rakas ilman että lapsella olisi mitään käsitystä kyseisen tuotteen hinnoittelusta.

Isoäitinä olen joskus hieman pettynyt, jos lahjatoive on vain Amazon-linkki. Mutta toteutan sellaisenkin toiveen, koska lapsen ilo ja lapsiperheen harkinta menee sen sen oman toiveeni ohi, että haluaisin näperrellä lahjapaketin. Joskus sovitaan niin, että annan rahaa vanhemmille sopivan lahjan ostoon, joskus sovitaan aineettomasta lahjasta eli esimerkiksi varhaisteinille lahjakortista tai pienemmille vaikka ratsastustunnista vanhempien saattamana. Minun ikioma läsnäoloni ratsastustunnin toteutumishetkellä ei ole välttämätön! Onnistunut lahjakortti (vanhempien opastamana) saa silmät loistamaan jouluaattona ihan kylliksi. Joskus saan vapaat kädet pienillä viitteillä, esim. kirjalahjojen suhteen. On sattunut, että hartaasti pohdittu valintani ei vielä jouluaattona sytytä, mutta ennen uutta vuotta kyllä. Ja jos ei sytytä lainkaan, eihän sekään mikään tragedia ole. Lahjat ovat yritys osoittaa hyvää tahtoa, ja lapsikin ymmärtää sen. Mutta lapsella ei ole sen suurempia velvollisuuksia kuin että ottaa kohteliaasti hyvän tahdon vastaan.

Ei vaan lapsuus on se aika jolloin pettymyksiä opetellaan käsittelemään, alle 10 v, jos ne joutuu opettelemaan vasta esiteininä > aikuisuudessa ollaan jo pahasti MYÖHÄSSÄ ja lapsi isoissa vaikeuksissa.

Nykyään kun mennään armeijaan niin ensimmäisen kerran lapselle sanotaan siellä ei, niin he eivät kuulemma usko vaan palaavat tivaamaan. Ei ihme noilla pohjin. Tunteitten säätelyn oppimisen aika on LAPSUUS JUURI. EI ELÄMÄ, VASTA.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Onneksi ilmoitin jo ennen lapsenlapsen syntymää, että lahjoja en osta, synttäreille en saavu ja jouluna ette meille tule. Säästyn monelta miniän vihanpurkaukselta.

Ja ostan tänä jouluna itselleni kallista suklaata, saumurin ja lahjakortin kangaskauppaan sen sijaan että tuhlaisin rahojani lapsenlapseen.

Tämä on jo ihan kuningasluokkaa ja vielä itselleen lahjakortin 😂

Toivottavasti lahjakortti katoaa!

Sais mummokin opetella käsittelemään pettymyksensä 🤣

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kun mummojen omien kommenttien perään on hieman kyselty: itse olen 70-vuotias mummo (en vanhus!). Omien lasten ollessa pieniä pidin melkoista joulupörssiä kun kirjasin talteen isovanhempien ja kummien lahjatoivekyselyitä ja varmistin, että lapset muistavat askarteluin tai kortein niin isovanhempia kuin kummejakin. Minusta oli selvää, että tärkeimmistä lahjoista ja niiden onnistumisesta vastasimme me vanhemmat. Muille yritin aina keksiä pyydettyihin lahjatoivomuksiin sellaisia vaihtoehtoja, jotka antaisivat tilaa myös antajalle. Siis ei "Legopakkaus täsmänumero se ja se", vaan esimerkiksi kylpytakki, tai taskulamppu, tai jotain taikurikamaa, tai karttakirja jne. Kaikki siis sellaista, josta tiesin lapsenkin ilahtuvan. Joskus isovanhemmat antoivat yllärilahjoja, joista jotkin olivat epäonnistuneita, mutta jotkin todella suuria menestyksiä, ja sellaisia, joita itse en olisi keksinyt.

Nyt itse isoäitinä olen ennen joulua tarkaan yhteydessä lastenlasten vanhempien kanssa. Useiden aikaisempien kirjoittajien kanssa olen yhtä mieltä siitä, että lasten toki tulee oppia kestämään myös pettymyksiä, mutta niitä elämä tuo joka tapauksessa; isovanhemmilla ei ole sellaista roolia, joissa näiden pitäisi muka kasvatusmielessä tuottaa huonoilla lahjoilla sellaisia pettymyksiä juuri jouluna (ja tuskinpa kukaan isovanhempi sellaista tietoisesti yrittääkään). Ihanteellinen lahja - onpa lapselle tai aikuiselle - "sopii" jotenkin sekä lahjoittajalle että vastaanottajalle. Jos mummo pyytää varta vasten toiveita, niitä kannattaa kuunnella tarkkaan. Mikä tahansa heppajuttu esimerkiksi ei sovi Schleich-ympäristöön, joka on monelle lapselle äärettömän rakas ilman että lapsella olisi mitään käsitystä kyseisen tuotteen hinnoittelusta.

Isoäitinä olen joskus hieman pettynyt, jos lahjatoive on vain Amazon-linkki. Mutta toteutan sellaisenkin toiveen, koska lapsen ilo ja lapsiperheen harkinta menee sen sen oman toiveeni ohi, että haluaisin näperrellä lahjapaketin. Joskus sovitaan niin, että annan rahaa vanhemmille sopivan lahjan ostoon, joskus sovitaan aineettomasta lahjasta eli esimerkiksi varhaisteinille lahjakortista tai pienemmille vaikka ratsastustunnista vanhempien saattamana. Minun ikioma läsnäoloni ratsastustunnin toteutumishetkellä ei ole välttämätön! Onnistunut lahjakortti (vanhempien opastamana) saa silmät loistamaan jouluaattona ihan kylliksi. Joskus saan vapaat kädet pienillä viitteillä, esim. kirjalahjojen suhteen. On sattunut, että hartaasti pohdittu valintani ei vielä jouluaattona sytytä, mutta ennen uutta vuotta kyllä. Ja jos ei sytytä lainkaan, eihän sekään mikään tragedia ole. Lahjat ovat yritys osoittaa hyvää tahtoa, ja lapsikin ymmärtää sen. Mutta lapsella ei ole sen suurempia velvollisuuksia kuin että ottaa kohteliaasti hyvän tahdon vastaan.

Ei vaan lapsuus on se aika jolloin pettymyksiä opetellaan käsittelemään, alle 10 v, jos ne joutuu opettelemaan vasta esiteininä > aikuisuudessa ollaan jo pahasti MYÖHÄSSÄ ja lapsi isoissa vaikeuksissa.

Nykyään kun mennään armeijaan niin ensimmäisen kerran lapselle sanotaan siellä ei, niin he eivät kuulemma usko vaan palaavat tivaamaan. Ei ihme noilla pohjin. Tunteitten säätelyn oppimisen aika on LAPSUUS JUURI. EI ELÄMÄ, VASTA.

- LAPSILLE TULEE PETTYMYKSIÄ JOKA PÄIVÄ, KS VAIKKA MAAILMANTILANNE JA SE MITEN LAPSET NYKYÄÄN JOUTUU ELÄMÄÄN

- JOULU EI OLE SE HETKI JOLLOIN NIITÄ PITÄÄ ERIKSEEN HARJOITELLA

- PETTYMYSTEN OPETTAMINEN EI KUULU VIERAILLE

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kun mummojen omien kommenttien perään on hieman kyselty: itse olen 70-vuotias mummo (en vanhus!). Omien lasten ollessa pieniä pidin melkoista joulupörssiä kun kirjasin talteen isovanhempien ja kummien lahjatoivekyselyitä ja varmistin, että lapset muistavat askarteluin tai kortein niin isovanhempia kuin kummejakin. Minusta oli selvää, että tärkeimmistä lahjoista ja niiden onnistumisesta vastasimme me vanhemmat. Muille yritin aina keksiä pyydettyihin lahjatoivomuksiin sellaisia vaihtoehtoja, jotka antaisivat tilaa myös antajalle. Siis ei "Legopakkaus täsmänumero se ja se", vaan esimerkiksi kylpytakki, tai taskulamppu, tai jotain taikurikamaa, tai karttakirja jne. Kaikki siis sellaista, josta tiesin lapsenkin ilahtuvan. Joskus isovanhemmat antoivat yllärilahjoja, joista jotkin olivat epäonnistuneita, mutta jotkin todella suuria menestyksiä, ja sellaisia, joita itse en olisi keksinyt.

Nyt itse isoäitinä olen ennen joulua tarkaan yhteydessä lastenlasten vanhempien kanssa. Useiden aikaisempien kirjoittajien kanssa olen yhtä mieltä siitä, että lasten toki tulee oppia kestämään myös pettymyksiä, mutta niitä elämä tuo joka tapauksessa; isovanhemmilla ei ole sellaista roolia, joissa näiden pitäisi muka kasvatusmielessä tuottaa huonoilla lahjoilla sellaisia pettymyksiä juuri jouluna (ja tuskinpa kukaan isovanhempi sellaista tietoisesti yrittääkään). Ihanteellinen lahja - onpa lapselle tai aikuiselle - "sopii" jotenkin sekä lahjoittajalle että vastaanottajalle. Jos mummo pyytää varta vasten toiveita, niitä kannattaa kuunnella tarkkaan. Mikä tahansa heppajuttu esimerkiksi ei sovi Schleich-ympäristöön, joka on monelle lapselle äärettömän rakas ilman että lapsella olisi mitään käsitystä kyseisen tuotteen hinnoittelusta.

Isoäitinä olen joskus hieman pettynyt, jos lahjatoive on vain Amazon-linkki. Mutta toteutan sellaisenkin toiveen, koska lapsen ilo ja lapsiperheen harkinta menee sen sen oman toiveeni ohi, että haluaisin näperrellä lahjapaketin. Joskus sovitaan niin, että annan rahaa vanhemmille sopivan lahjan ostoon, joskus sovitaan aineettomasta lahjasta eli esimerkiksi varhaisteinille lahjakortista tai pienemmille vaikka ratsastustunnista vanhempien saattamana. Minun ikioma läsnäoloni ratsastustunnin toteutumishetkellä ei ole välttämätön! Onnistunut lahjakortti (vanhempien opastamana) saa silmät loistamaan jouluaattona ihan kylliksi. Joskus saan vapaat kädet pienillä viitteillä, esim. kirjalahjojen suhteen. On sattunut, että hartaasti pohdittu valintani ei vielä jouluaattona sytytä, mutta ennen uutta vuotta kyllä. Ja jos ei sytytä lainkaan, eihän sekään mikään tragedia ole. Lahjat ovat yritys osoittaa hyvää tahtoa, ja lapsikin ymmärtää sen. Mutta lapsella ei ole sen suurempia velvollisuuksia kuin että ottaa kohteliaasti hyvän tahdon vastaan.

Ei vaan lapsuus on se aika jolloin pettymyksiä opetellaan käsittelemään, alle 10 v, jos ne joutuu opettelemaan vasta esiteininä > aikuisuudessa ollaan jo pahasti MYÖHÄSSÄ ja lapsi isoissa vaikeuksissa.

Nykyään kun mennään armeijaan niin ensimmäisen kerran lapselle sanotaan siellä ei, niin he eivät kuulemma usko vaan palaavat tivaamaan. Ei ihme noilla pohjin. Tunteitten säätelyn oppimisen aika on LAPSUUS JUURI. EI ELÄMÄ, VASTA.

Et ilmeisesti ole suomalainen, kun et ymmärrä mitä kirjoitetaan, mutta tässähän on kyse siitä, että se mummo ei hallitse tunteitaan, vaan vaatii että häntä ja hänen tunteitaan vaalitaan ja pienen lapsenkin pitää jopa jouluna näytellä mummon näytelmässä tai mummo joutuu pettymään, mikä on maailmanloppu!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lasta ei saisi totuttaa yltäkylläisyyteen jouluna, lasta ei saa myöskään koskaan totuttaa siihen että jos hän jotain toivoo, niin hän voi sen saada.

Ei mikään ihme, että Suomessa niin vähän onnistutaan missään isossa ja uudessa, kun pienestä pitäen täytyy opetella ajattelemaan että ei minua varten, enhän minä ansaitse mitään.

Ja juuri tuo itsekkääksi materialistiksi syyttely. Yhä useampi vanhempi kertoo että vähemmän on enemmän ja lapsen toiveita kuunnellaan. Saa olla käytettyä.

Niin ei mene jakeluun. Kyllähän jos lahja on ihan pakko ostaa (tuntuu että moni haluaa jotenkin näpäyttää, ilmeisesti useimmiten miniää) niin se saa olla mitä vaan, kunhan ei toivottua. Eli kuka täällä ylläpitää kerskakulutusta ja materialismia, HÄH?

On kyllä ankee elämä, jos pitää pienestä pitäen totutautua siihen, että toiveet eivät voi toteutua.

Juu ei elämässä toteudu juuri mikään lahjana ja toiveesta. Vaan se eteen pitää osata arvostaa muita ja tehdä kunnioittavaa yhteistyötä kovastikin toistenkin kanssa ensin. Työ ei ole ankeaa, mutta ihminen joka ei osaa edes ottaa Joululahjoja vastaan toisilta tekee itse elämästään erittäin ankeaa. Vastassa on paska elämä noilla arvoilla, ap.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kun mummojen omien kommenttien perään on hieman kyselty: itse olen 70-vuotias mummo (en vanhus!). Omien lasten ollessa pieniä pidin melkoista joulupörssiä kun kirjasin talteen isovanhempien ja kummien lahjatoivekyselyitä ja varmistin, että lapset muistavat askarteluin tai kortein niin isovanhempia kuin kummejakin. Minusta oli selvää, että tärkeimmistä lahjoista ja niiden onnistumisesta vastasimme me vanhemmat. Muille yritin aina keksiä pyydettyihin lahjatoivomuksiin sellaisia vaihtoehtoja, jotka antaisivat tilaa myös antajalle. Siis ei "Legopakkaus täsmänumero se ja se", vaan esimerkiksi kylpytakki, tai taskulamppu, tai jotain taikurikamaa, tai karttakirja jne. Kaikki siis sellaista, josta tiesin lapsenkin ilahtuvan. Joskus isovanhemmat antoivat yllärilahjoja, joista jotkin olivat epäonnistuneita, mutta jotkin todella suuria menestyksiä, ja sellaisia, joita itse en olisi keksinyt.

Nyt itse isoäitinä olen ennen joulua tarkaan yhteydessä lastenlasten vanhempien kanssa. Useiden aikaisempien kirjoittajien kanssa olen yhtä mieltä siitä, että lasten toki tulee oppia kestämään myös pettymyksiä, mutta niitä elämä tuo joka tapauksessa; isovanhemmilla ei ole sellaista roolia, joissa näiden pitäisi muka kasvatusmielessä tuottaa huonoilla lahjoilla sellaisia pettymyksiä juuri jouluna (ja tuskinpa kukaan isovanhempi sellaista tietoisesti yrittääkään). Ihanteellinen lahja - onpa lapselle tai aikuiselle - "sopii" jotenkin sekä lahjoittajalle että vastaanottajalle. Jos mummo pyytää varta vasten toiveita, niitä kannattaa kuunnella tarkkaan. Mikä tahansa heppajuttu esimerkiksi ei sovi Schleich-ympäristöön, joka on monelle lapselle äärettömän rakas ilman että lapsella olisi mitään käsitystä kyseisen tuotteen hinnoittelusta.

Isoäitinä olen joskus hieman pettynyt, jos lahjatoive on vain Amazon-linkki. Mutta toteutan sellaisenkin toiveen, koska lapsen ilo ja lapsiperheen harkinta menee sen sen oman toiveeni ohi, että haluaisin näperrellä lahjapaketin. Joskus sovitaan niin, että annan rahaa vanhemmille sopivan lahjan ostoon, joskus sovitaan aineettomasta lahjasta eli esimerkiksi varhaisteinille lahjakortista tai pienemmille vaikka ratsastustunnista vanhempien saattamana. Minun ikioma läsnäoloni ratsastustunnin toteutumishetkellä ei ole välttämätön! Onnistunut lahjakortti (vanhempien opastamana) saa silmät loistamaan jouluaattona ihan kylliksi. Joskus saan vapaat kädet pienillä viitteillä, esim. kirjalahjojen suhteen. On sattunut, että hartaasti pohdittu valintani ei vielä jouluaattona sytytä, mutta ennen uutta vuotta kyllä. Ja jos ei sytytä lainkaan, eihän sekään mikään tragedia ole. Lahjat ovat yritys osoittaa hyvää tahtoa, ja lapsikin ymmärtää sen. Mutta lapsella ei ole sen suurempia velvollisuuksia kuin että ottaa kohteliaasti hyvän tahdon vastaan.

Ei vaan lapsuus on se aika jolloin pettymyksiä opetellaan käsittelemään, alle 10 v, jos ne joutuu opettelemaan vasta esiteininä > aikuisuudessa ollaan jo pahasti MYÖHÄSSÄ ja lapsi isoissa vaikeuksissa.

Nykyään kun mennään armeijaan niin ensimmäisen kerran lapselle sanotaan siellä ei, niin he eivät kuulemma usko vaan palaavat tivaamaan. Ei ihme noilla pohjin. Tunteitten säätelyn oppimisen aika on LAPSUUS JUURI. EI ELÄMÄ, VASTA.

Et ilmeisesti ole suomalainen, kun et ymmärrä mitä kirjoitetaan, mutta tässähän on kyse siitä, että se mummo ei hallitse tunteitaan, vaan vaatii että häntä ja hänen tunteitaan vaalitaan ja pienen lapsenkin pitää jopa jouluna näytellä mummon näytelmässä tai mummo joutuu pettymään, mikä on maailmanloppu!

Se mummo elää kotinne ulkopuolella eikä kuulu kontrollisi pariin. Eikä suhteensa lapsiin kuulu sekään näin paljoa. Tässä on AP sun asenne ja kypsymättömyys kyseessä, pelaat lapsillasi curlingia.

Jotain muita lahjoja kaipaisi pojillekkin kuin ihan pelkkiä konsolipelejä toiveiden mukaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kun mummojen omien kommenttien perään on hieman kyselty: itse olen 70-vuotias mummo (en vanhus!). Omien lasten ollessa pieniä pidin melkoista joulupörssiä kun kirjasin talteen isovanhempien ja kummien lahjatoivekyselyitä ja varmistin, että lapset muistavat askarteluin tai kortein niin isovanhempia kuin kummejakin. Minusta oli selvää, että tärkeimmistä lahjoista ja niiden onnistumisesta vastasimme me vanhemmat. Muille yritin aina keksiä pyydettyihin lahjatoivomuksiin sellaisia vaihtoehtoja, jotka antaisivat tilaa myös antajalle. Siis ei "Legopakkaus täsmänumero se ja se", vaan esimerkiksi kylpytakki, tai taskulamppu, tai jotain taikurikamaa, tai karttakirja jne. Kaikki siis sellaista, josta tiesin lapsenkin ilahtuvan. Joskus isovanhemmat antoivat yllärilahjoja, joista jotkin olivat epäonnistuneita, mutta jotkin todella suuria menestyksiä, ja sellaisia, joita itse en olisi keksinyt.

Nyt itse isoäitinä olen ennen joulua tarkaan yhteydessä lastenlasten vanhempien kanssa. Useiden aikaisempien kirjoittajien kanssa olen yhtä mieltä siitä, että lasten toki tulee oppia kestämään myös pettymyksiä, mutta niitä elämä tuo joka tapauksessa; isovanhemmilla ei ole sellaista roolia, joissa näiden pitäisi muka kasvatusmielessä tuottaa huonoilla lahjoilla sellaisia pettymyksiä juuri jouluna (ja tuskinpa kukaan isovanhempi sellaista tietoisesti yrittääkään). Ihanteellinen lahja - onpa lapselle tai aikuiselle - "sopii" jotenkin sekä lahjoittajalle että vastaanottajalle. Jos mummo pyytää varta vasten toiveita, niitä kannattaa kuunnella tarkkaan. Mikä tahansa heppajuttu esimerkiksi ei sovi Schleich-ympäristöön, joka on monelle lapselle äärettömän rakas ilman että lapsella olisi mitään käsitystä kyseisen tuotteen hinnoittelusta.

Isoäitinä olen joskus hieman pettynyt, jos lahjatoive on vain Amazon-linkki. Mutta toteutan sellaisenkin toiveen, koska lapsen ilo ja lapsiperheen harkinta menee sen sen oman toiveeni ohi, että haluaisin näperrellä lahjapaketin. Joskus sovitaan niin, että annan rahaa vanhemmille sopivan lahjan ostoon, joskus sovitaan aineettomasta lahjasta eli esimerkiksi varhaisteinille lahjakortista tai pienemmille vaikka ratsastustunnista vanhempien saattamana. Minun ikioma läsnäoloni ratsastustunnin toteutumishetkellä ei ole välttämätön! Onnistunut lahjakortti (vanhempien opastamana) saa silmät loistamaan jouluaattona ihan kylliksi. Joskus saan vapaat kädet pienillä viitteillä, esim. kirjalahjojen suhteen. On sattunut, että hartaasti pohdittu valintani ei vielä jouluaattona sytytä, mutta ennen uutta vuotta kyllä. Ja jos ei sytytä lainkaan, eihän sekään mikään tragedia ole. Lahjat ovat yritys osoittaa hyvää tahtoa, ja lapsikin ymmärtää sen. Mutta lapsella ei ole sen suurempia velvollisuuksia kuin että ottaa kohteliaasti hyvän tahdon vastaan.

Ei vaan lapsuus on se aika jolloin pettymyksiä opetellaan käsittelemään, alle 10 v, jos ne joutuu opettelemaan vasta esiteininä > aikuisuudessa ollaan jo pahasti MYÖHÄSSÄ ja lapsi isoissa vaikeuksissa.

Nykyään kun mennään armeijaan niin ensimmäisen kerran lapselle sanotaan siellä ei, niin he eivät kuulemma usko vaan palaavat tivaamaan. Ei ihme noilla pohjin. Tunteitten säätelyn oppimisen aika on LAPSUUS JUURI. EI ELÄMÄ, VASTA.

- LAPSILLE TULEE PETTYMYKSIÄ JOKA PÄIVÄ, KS VAIKKA MAAILMANTILANNE JA SE MITEN LAPSET NYKYÄÄN JOUTUU ELÄMÄÄN

- JOULU EI OLE SE HETKI JOLLOIN NIITÄ PITÄÄ ERIKSEEN HARJOITELLA

- PETTYMYSTEN OPETTAMINEN EI KUULU VIERAILLE

Joulu on erittäin hyvä ja paras aika opetelle lahjan vastaanottmista nöyränä koska Jeesus oli lahja maailmalle. Joka otetaan vastaan nöyrällä mielellä ja kiitollisuutta tuntien. Joulu on Jeesus juhla. Tämä on se kiitollisuuden opettelun aika jos mikä. On erittäin rumaa ap sun asenne ja aloitus.

Eniten ihmetyttää mitä se SINULLE kuuluu mitä munmo antaa ja lapset saa. Sinä et ole lahjan antaja, etkä sen saaja. Jos haluat että lapsi saa varmasti dinosauruksia, niin osta niitä. Eihän se lasten mummo ole sun käteiskassasi. Hän ostaa ja antaa mitä haluaa. Ja jos lapsi ei pidä - sekään ei ole sinun murheesi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kun mummojen omien kommenttien perään on hieman kyselty: itse olen 70-vuotias mummo (en vanhus!). Omien lasten ollessa pieniä pidin melkoista joulupörssiä kun kirjasin talteen isovanhempien ja kummien lahjatoivekyselyitä ja varmistin, että lapset muistavat askarteluin tai kortein niin isovanhempia kuin kummejakin. Minusta oli selvää, että tärkeimmistä lahjoista ja niiden onnistumisesta vastasimme me vanhemmat. Muille yritin aina keksiä pyydettyihin lahjatoivomuksiin sellaisia vaihtoehtoja, jotka antaisivat tilaa myös antajalle. Siis ei "Legopakkaus täsmänumero se ja se", vaan esimerkiksi kylpytakki, tai taskulamppu, tai jotain taikurikamaa, tai karttakirja jne. Kaikki siis sellaista, josta tiesin lapsenkin ilahtuvan. Joskus isovanhemmat antoivat yllärilahjoja, joista jotkin olivat epäonnistuneita, mutta jotkin todella suuria menestyksiä, ja sellaisia, joita itse en olisi keksinyt.

Nyt itse isoäitinä olen ennen joulua tarkaan yhteydessä lastenlasten vanhempien kanssa. Useiden aikaisempien kirjoittajien kanssa olen yhtä mieltä siitä, että lasten toki tulee oppia kestämään myös pettymyksiä, mutta niitä elämä tuo joka tapauksessa; isovanhemmilla ei ole sellaista roolia, joissa näiden pitäisi muka kasvatusmielessä tuottaa huonoilla lahjoilla sellaisia pettymyksiä juuri jouluna (ja tuskinpa kukaan isovanhempi sellaista tietoisesti yrittääkään). Ihanteellinen lahja - onpa lapselle tai aikuiselle - "sopii" jotenkin sekä lahjoittajalle että vastaanottajalle. Jos mummo pyytää varta vasten toiveita, niitä kannattaa kuunnella tarkkaan. Mikä tahansa heppajuttu esimerkiksi ei sovi Schleich-ympäristöön, joka on monelle lapselle äärettömän rakas ilman että lapsella olisi mitään käsitystä kyseisen tuotteen hinnoittelusta.

Isoäitinä olen joskus hieman pettynyt, jos lahjatoive on vain Amazon-linkki. Mutta toteutan sellaisenkin toiveen, koska lapsen ilo ja lapsiperheen harkinta menee sen sen oman toiveeni ohi, että haluaisin näperrellä lahjapaketin. Joskus sovitaan niin, että annan rahaa vanhemmille sopivan lahjan ostoon, joskus sovitaan aineettomasta lahjasta eli esimerkiksi varhaisteinille lahjakortista tai pienemmille vaikka ratsastustunnista vanhempien saattamana. Minun ikioma läsnäoloni ratsastustunnin toteutumishetkellä ei ole välttämätön! Onnistunut lahjakortti (vanhempien opastamana) saa silmät loistamaan jouluaattona ihan kylliksi. Joskus saan vapaat kädet pienillä viitteillä, esim. kirjalahjojen suhteen. On sattunut, että hartaasti pohdittu valintani ei vielä jouluaattona sytytä, mutta ennen uutta vuotta kyllä. Ja jos ei sytytä lainkaan, eihän sekään mikään tragedia ole. Lahjat ovat yritys osoittaa hyvää tahtoa, ja lapsikin ymmärtää sen. Mutta lapsella ei ole sen suurempia velvollisuuksia kuin että ottaa kohteliaasti hyvän tahdon vastaan.

Ei vaan lapsuus on se aika jolloin pettymyksiä opetellaan käsittelemään, alle 10 v, jos ne joutuu opettelemaan vasta esiteininä > aikuisuudessa ollaan jo pahasti MYÖHÄSSÄ ja lapsi isoissa vaikeuksissa.

Nykyään kun mennään armeijaan niin ensimmäisen kerran lapselle sanotaan siellä ei, niin he eivät kuulemma usko vaan palaavat tivaamaan. Ei ihme noilla pohjin. Tunteitten säätelyn oppimisen aika on LAPSUUS JUURI. EI ELÄMÄ, VASTA.

- LAPSILLE TULEE PETTYMYKSIÄ JOKA PÄIVÄ, KS VAIKKA MAAILMANTILANNE JA SE MITEN LAPSET NYKYÄÄN JOUTUU ELÄMÄÄN

- JOULU EI OLE SE HETKI JOLLOIN NIITÄ PITÄÄ ERIKSEEN HARJOITELLA

- PETTYMYSTEN OPETTAMINEN EI KUULU VIERAILLE

Joulu on erittäin hyvä ja paras aika opetelle lahjan vastaanottmista nöyränä koska Jeesus oli lahja maailmalle. Joka otetaan vastaan nöyrällä mielellä ja kiitollisuutta tuntien. Joulu on Jeesus juhla. Tämä on se kiitollisuuden opettelun aika jos mikä. On erittäin rumaa ap sun asenne ja aloitus.

Kaikki eivät ole mitään hihhuleita jotka uskoo moista potaskaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kun mummojen omien kommenttien perään on hieman kyselty: itse olen 70-vuotias mummo (en vanhus!). Omien lasten ollessa pieniä pidin melkoista joulupörssiä kun kirjasin talteen isovanhempien ja kummien lahjatoivekyselyitä ja varmistin, että lapset muistavat askarteluin tai kortein niin isovanhempia kuin kummejakin. Minusta oli selvää, että tärkeimmistä lahjoista ja niiden onnistumisesta vastasimme me vanhemmat. Muille yritin aina keksiä pyydettyihin lahjatoivomuksiin sellaisia vaihtoehtoja, jotka antaisivat tilaa myös antajalle. Siis ei "Legopakkaus täsmänumero se ja se", vaan esimerkiksi kylpytakki, tai taskulamppu, tai jotain taikurikamaa, tai karttakirja jne. Kaikki siis sellaista, josta tiesin lapsenkin ilahtuvan. Joskus isovanhemmat antoivat yllärilahjoja, joista jotkin olivat epäonnistuneita, mutta jotkin todella suuria menestyksiä, ja sellaisia, joita itse en olisi keksinyt.

Nyt itse isoäitinä olen ennen joulua tarkaan yhteydessä lastenlasten vanhempien kanssa. Useiden aikaisempien kirjoittajien kanssa olen yhtä mieltä siitä, että lasten toki tulee oppia kestämään myös pettymyksiä, mutta niitä elämä tuo joka tapauksessa; isovanhemmilla ei ole sellaista roolia, joissa näiden pitäisi muka kasvatusmielessä tuottaa huonoilla lahjoilla sellaisia pettymyksiä juuri jouluna (ja tuskinpa kukaan isovanhempi sellaista tietoisesti yrittääkään). Ihanteellinen lahja - onpa lapselle tai aikuiselle - "sopii" jotenkin sekä lahjoittajalle että vastaanottajalle. Jos mummo pyytää varta vasten toiveita, niitä kannattaa kuunnella tarkkaan. Mikä tahansa heppajuttu esimerkiksi ei sovi Schleich-ympäristöön, joka on monelle lapselle äärettömän rakas ilman että lapsella olisi mitään käsitystä kyseisen tuotteen hinnoittelusta.

Isoäitinä olen joskus hieman pettynyt, jos lahjatoive on vain Amazon-linkki. Mutta toteutan sellaisenkin toiveen, koska lapsen ilo ja lapsiperheen harkinta menee sen sen oman toiveeni ohi, että haluaisin näperrellä lahjapaketin. Joskus sovitaan niin, että annan rahaa vanhemmille sopivan lahjan ostoon, joskus sovitaan aineettomasta lahjasta eli esimerkiksi varhaisteinille lahjakortista tai pienemmille vaikka ratsastustunnista vanhempien saattamana. Minun ikioma läsnäoloni ratsastustunnin toteutumishetkellä ei ole välttämätön! Onnistunut lahjakortti (vanhempien opastamana) saa silmät loistamaan jouluaattona ihan kylliksi. Joskus saan vapaat kädet pienillä viitteillä, esim. kirjalahjojen suhteen. On sattunut, että hartaasti pohdittu valintani ei vielä jouluaattona sytytä, mutta ennen uutta vuotta kyllä. Ja jos ei sytytä lainkaan, eihän sekään mikään tragedia ole. Lahjat ovat yritys osoittaa hyvää tahtoa, ja lapsikin ymmärtää sen. Mutta lapsella ei ole sen suurempia velvollisuuksia kuin että ottaa kohteliaasti hyvän tahdon vastaan.

Ei vaan lapsuus on se aika jolloin pettymyksiä opetellaan käsittelemään, alle 10 v, jos ne joutuu opettelemaan vasta esiteininä > aikuisuudessa ollaan jo pahasti MYÖHÄSSÄ ja lapsi isoissa vaikeuksissa.

Nykyään kun mennään armeijaan niin ensimmäisen kerran lapselle sanotaan siellä ei, niin he eivät kuulemma usko vaan palaavat tivaamaan. Ei ihme noilla pohjin. Tunteitten säätelyn oppimisen aika on LAPSUUS JUURI. EI ELÄMÄ, VASTA.

Et ilmeisesti ole suomalainen, kun et ymmärrä mitä kirjoitetaan, mutta tässähän on kyse siitä, että se mummo ei hallitse tunteitaan, vaan vaatii että häntä ja hänen tunteitaan vaalitaan ja pienen lapsenkin pitää jopa jouluna näytellä mummon näytelmässä tai mummo joutuu pettymään, mikä on maailmanloppu!

Se mummo elää kotinne ulkopuolella eikä kuulu kontrollisi pariin. Eikä suhteensa lapsiin kuulu sekään näin paljoa. Tässä on AP sun asenne ja kypsymättömyys kyseessä, pelaat lapsillasi curlingia.

Ap on lasten huoltaja. Hän päättää täysin onko mitään suhdetta ylipäätään.

Ongelmahan on se että mummo vaatii curlingia itselleen. Ei lapset eikä ap.