Lue keskustelun säännöt.
Vertaistukiketju yksinäisille
Saisimmeko yksinäiset tähän toisiamme tukevan ketjun. Tähän ei kaivata yksinäisten syyllistämistä tai oman elämän hehkuttamista, vaan tarkoitus tukea toisia tämän keskellä. Jokainen joka kokee olevansa yksinäinen saa tulla mukaan, tilanteet ovat erilaisia, yksinäisyyttä voi kokea niin monissa elämäntilanteissa.
Itse keski-iän myötä olen sekä menettänyt läheisiäni ja ystäviä kuolemalle ja elämälle, lisäksi olen oppinut arvostamaan itseäni ja lopettanut kuluttavat suhteet. Tämän myötä olen yksinäinen siten, että ei ole ketään joka kysyy mitä kuuluu tai jonka kanssa turista kaikesta. Kun miettii tätä kaikkea mitä nyt on, on aika ankeaa ja raakaakin kokea yksinäisyyttä. Mulla on toki lapset, mutta ei heidän tehtävänsä ole olla mun yksinäisyyteni poistaja, vaan kannustan heitä maailmalle ja elämään. Sana on vapaa.
Kommentit (400)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Täälläkin yksi yksinäinen, jonka ystävät kaikkosivat, kun läheiseni kuoli ja aloitin suruprosessin. Vaikeinta on ollut hyväksyä se, että on tullut hylätyksi elämänsä vaikeimman ajanjakson aikana.
Itselläni kävi juuri näin, kun jäin leskeksi ja sen jälkeen itse sairastuin vakavasti. Huomasin että ne minun "läheiset" jättivät täysin yksin selviytymään. Sen jälkeen ei ole tullut inspiraatiota tutustua kehenkään, sen verran uskomaton tuo kokemus oli. Nyt voin jo hiukan paremmin, mutta sisältö elämästä tulee ihan muualta kuin ihmisistä. En tiedä miten tästä ikinä voi päästä eteenpäin, kun lähinnä kammoksun seuraa ja sellainen perusturvallisuus hävisi tuon kokemuksen jälkeen. Uutta parisuhdetta en uskaltaisi ikinä yrittää, mutta kaveri esim reissuille olisi kiva, kun yksin ei tule lähdettyä enää mihinkään. Nytkin miettinyt, että Norjan vuonot haluaisin vielä kokea :)
N45
Nämä jutut (vaikkakin ikävä kyllä ilmeisesti varsin yleisiä) tuntuvat aina niin hurjilta ja oudoilta. Hylätä läheinen tuollaisella hetkellä? Ei vaan mahdu ymmärrykseen. Lakkaavatko he siis vain pitämästä yhteyttä?
Minulla sattui kaverilla kuolemantapaus hänen perheessään ja ensimmäinen asia minkä itse päätin silloin tehdä oli käyttäytyä mahdollisimman normaalisti. Pitää yhteyttä samalla tavalla kuin ennenkin, jutella hänelle sellaisista asioista kuin ennenkin, enkä suostunut alkamaan pelätä sitä, että sanon jotain väärin ja ruveta sitten vältteleväksi tuppisuuksi. Ilmeisesti toimin oikein ja välimme ovat pysyneet täysin normaaleina, eikä koskaan tullut mitään pahaa sanomista tuosta puolin ja toisin.
Sen olen huomannut, että monet kiusaantuvat, jos esille ottaa näitä vaikeita aiheita. Jos läheisensä menettänyt puhuu tästä menetetystä, tai ottaa hänen kuolemansa jotenkin suoraan esille, monet ahdistuvat tästä, tuijottavat seinille kiusaantuneena eivätkä haluaisi selkeästi kuulla siitä mitään. Mielestäni tuo on väärä suhtautumistapa ja asiasta pitäisi voida ihan normaalisti puhua, eikä vain sivuuttaa.
Anteeksi, jos tämä viesti vaikuttaa vähän siltä, että leuhkisin omilla saavutuksillani, mutta pointtini on että älkää jättäkö ihmisiä yksin vaikeilla hetkillä <3. Se on kaikista pahinta mitä voi toiselle tehdä, vaikka kuvittelisi siinä tekevänsä toiselle hyvää ja "antavansa tilaa" vaikka todellisuudessa ei itse vain pelkurimaisuuttaan halua kohdata heikkoutta ja jotain ajateltua kiusallisuutta.
Ja siis yksinäinen ihminen olen kyllä silti minäkin monesta syystä ja hylätyksikin joutunut, ja se onkin yksi suurimmista peloistani. Siksi kai tällainen kylmän kuuloinen hylkääminen tuntuukin kauhea pahalta. Olen todella pahoillani jokaisen puolesta, jolle on näin käynyt.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Harmi, että tähän ketjuun nyt tuli näitä kiusaajia. Fakta on se, että yksinäisyyteen voi ajautua, näin esim. mulle kävi, eikä niin että aina on joku mulcu ja siksi yksin.
Sitä paitsi tämä koskettaa niin monia, että vikaa on pikemminkin meidän yhteiskunnassa kuin yksilössä. Suomessa on vaikea saada ystäviä enää aikuisena. Silti sitä tässä elättelee edelleen toivoa, että joskus vielä ystävän saisi. Tärkeää kai se onkin, että toiveikkuus pysyisi. Jotenkin vaan kaikki tuntuu välillä niin kovin turhalta.
Ap
Kyllä aikuisenakin ystäviä voi saada, mutta ei niitä saa olemalla kotona ja kirjoittelemalla kaiket päivät vauva-palstalla.
Internetti ja sen liikakäyttö on yksi suurin syy, miksi ihmiset on yksinäisiä eikä ystäviä ole.
Vähävaraisuus ja huono terveys ovat minun syyni miksi en pääse ulos kodistani. Miksi en saa kirjoitella palstalle??
Kuka sanoi ettet saa kirjoitella palstalle?
Pointti on se, että kirjoittelemalla ja olemalla netissä ensinnäkin sosiaaliset taitosi heikkenevät. Toiseksi et tule tapaamaan sellaisia ihmisiä, joiden kanssa sinulle voi oikeasti syntyä jonkinlainen ystävyyssuhde.
Pitäisi päästä ulos tekemään asioita ja liittymään erilaisiin ryhmiin. Jokaisessa kunnassa ja kaupungissa on ilmaisia ryhmiä, joissa voi tutustua ihmisiin.
Tarkoitat ehkä ihan hyvää, mutta nämä neuvot kuulostavat ylimieliseltä. Ei kenenkään sosiaaliset taidot siihen kaadu että käy joskus netissä hakemassa vertaistukea elämänsä ongelmiin.
Itse kärsin pitkään yksinäisyydestä ja tämän palstan vertaistuki auttoi henkisesti kun tuntui vaikealta. Ja kävin aktiivisesti ulkona erilaisissa harrastuksissa ja yritin tutustua ihmisiin eri tavoin, mutta ei se aikuisena vaan ole niin helppoa. Eikä ainakaan meidän kaupungissa mitään yksinäisten ryhmiä ole tavallisille keski-ikäisille.
On myös virheellistä yhdistää yksinäisyys suoraan epäsosiaalisuuteen ja ihmissuhdetaidottomuuteen. Olen itse sosiaalisesti suht. älykäs, eli osaan helposti jutella erilaisten ihmisten kanssa niitä näitä ja olla helposti lähestyttävä. Osaan myös tulkita aika hyvin ihmisiä ja heidän tunnetilojaan, olen empaattinen ja samaistun moniin. Enemmänkin tuntuu siltä, että juuri tämän piirteen takia tunnen itseni helposti yksinäiseksi ja ulkopuoliseksi, koska osaan myös tulkita sen helposti jos en ole erityisen toivottua seuraa.
Varmasti peilaan tähän myös aikaisempia kokemuksiani joskus ylikin asti, mutta tuo stereotypia ei kuitenkaan pidä paikkaansa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Harmi, että tähän ketjuun nyt tuli näitä kiusaajia. Fakta on se, että yksinäisyyteen voi ajautua, näin esim. mulle kävi, eikä niin että aina on joku mulcu ja siksi yksin.
Sitä paitsi tämä koskettaa niin monia, että vikaa on pikemminkin meidän yhteiskunnassa kuin yksilössä. Suomessa on vaikea saada ystäviä enää aikuisena. Silti sitä tässä elättelee edelleen toivoa, että joskus vielä ystävän saisi. Tärkeää kai se onkin, että toiveikkuus pysyisi. Jotenkin vaan kaikki tuntuu välillä niin kovin turhalta.
Ap
Kyllä aikuisenakin ystäviä voi saada, mutta ei niitä saa olemalla kotona ja kirjoittelemalla kaiket päivät vauva-palstalla.
Internetti ja sen liikakäyttö on yksi suurin syy, miksi ihmiset on yksinäisiä eikä ystäviä ole.
Vähävaraisuus ja huono terveys ovat minun syyni miksi en pääse ulos kodistani. Miksi en saa kirjoitella palstalle??
Kuka sanoi ettet saa kirjoitella palstalle?
Pointti on se, että kirjoittelemalla ja olemalla netissä ensinnäkin sosiaaliset taitosi heikkenevät. Toiseksi et tule tapaamaan sellaisia ihmisiä, joiden kanssa sinulle voi oikeasti syntyä jonkinlainen ystävyyssuhde.
Pitäisi päästä ulos tekemään asioita ja liittymään erilaisiin ryhmiin. Jokaisessa kunnassa ja kaupungissa on ilmaisia ryhmiä, joissa voi tutustua ihmisiin.
Tarkoitat ehkä ihan hyvää, mutta nämä neuvot kuulostavat ylimieliseltä. Ei kenenkään sosiaaliset taidot siihen kaadu että käy joskus netissä hakemassa vertaistukea elämänsä ongelmiin.
Itse kärsin pitkään yksinäisyydestä ja tämän palstan vertaistuki auttoi henkisesti kun tuntui vaikealta. Ja kävin aktiivisesti ulkona erilaisissa harrastuksissa ja yritin tutustua ihmisiin eri tavoin, mutta ei se aikuisena vaan ole niin helppoa. Eikä ainakaan meidän kaupungissa mitään yksinäisten ryhmiä ole tavallisille keski-ikäisille.
On myös virheellistä yhdistää yksinäisyys suoraan epäsosiaalisuuteen ja ihmissuhdetaidottomuuteen. Olen itse sosiaalisesti suht. älykäs, eli osaan helposti jutella erilaisten ihmisten kanssa niitä näitä ja olla helposti lähestyttävä. Osaan myös tulkita aika hyvin ihmisiä ja heidän tunnetilojaan, olen empaattinen ja samaistun moniin. Enemmänkin tuntuu siltä, että juuri tämän piirteen takia tunnen itseni helposti yksinäiseksi ja ulkopuoliseksi, koska osaan myös tulkita sen helposti jos en ole erityisen toivottua seuraa.
Varmasti peilaan tähän myös aikaisempia kokemuksiani joskus ylikin asti, mutta tuo stereotypia ei kuitenkaan pidä paikkaansa.
Tämä. Samastun täysin.
Vilpittömästi en ymmärrä, mikä on se juttu, ettei juuri kukaan halua ystävystyä kanssani. Olen usein porukassa pisimmälle kouluttautunut ja tiedän paljon monenlaisista asioista. En katsele telkkua enkä polta tupakkaa, en käy baareissa ja olen uskovainen. Ehkä syy löytyy näistä?
Mieluimmin tutustuisin kaltaisiini. Heitä on harvassa.
Mun on myös ollut hyvin vaikeaa muodostaa kunnollisia, kestäviä ja läheisiä ihmissuhteita. Olen syytellyt itseäni, pitänyt itseäni huonona, luuserina, inhottavana ihmisenä, sosiaalisesti vajaana, vaikka mitä. Nyt terapian myötä olen alkanut ymmärtää,miten paljon yksinäisyyteni johtuu kasvuolosuhteistani. Olen kokenut hirveän paljon kaikenlaista kaltoinkohtelua, kaikki luottamukseni itseeni ja muihin ihmisiin on murskattu täysin hyvin pienestä pitäen. Sen lisäksi perheessä on salailtu hirveästi. Kaikkein tärkeintä on ollut yrittää ylläpitää kulisseja. Jo se yksistään on eristänyt ihan hirveästi KAIKISTA muista. Kun siihen lisää sen, että pitää itseään täysin arvottomana ja huonona ja pelkää koko ajan, että muut jotenkin ymmärtävät tämän huonouden jos yhtään rentoutuu, siinä on aika vaikea opetella mitään aitoa sosiaalisten suhteiden luomista.
En pidä itseäni mitenkään asperger-piirteisenä tms. synnynnäisiltä ominaisuuksiltani sellaisena, mikä selittäisi yksinäisyyttäni. Minulle on vain jaettu hieman huonot kortit, ja aikuisena näitä asioita on tosi vaikea opetella. Työtä teen lähinnä etänä, työkavereista ei oikein pääse muodostumaan läheisempiä suhteita. Harrastuksistakin löytyy lähinnä tuttuja, joiden kanssa mennään sitten eri suuntiin. Suomessa on oikeasti todella nihkeää löytää aikuisena ystäviä.
Joskus lukiossa mulla oli vielä jonkinsorttisia ystäviä. Ei ehkä niin läheisiä, kuin monilla, mutta kuitenkin. Sen jälkeen olen ollut enimmäkseen yksin. Alkuun kärsin siitä kamalasti, nyt olen enimmäkseen sopeutunut tilanteeseen. Tuntuu, että en oikeasti edes osaa enää ystävyyttä tai ihmissuhteiden solmimista, olen jotenkin tosi kiinnittymätön muihin ihmisiin. Tuntuu, että ihmissuhteet kuitenkin toisivat merkityksellisyyttä ja sisältöä elämään. Kaipaan sellaista syvällistä ajatustenvaihtoa, jota tuntuu vaikealta tai jopa mahdottomalta löytää. Viimeksi muutamia vuosia sitten mulla oli tällainen todella ihana tuttavuussuhde netissä. Kirjoittelimme valtavasti ja vaihdoimme ajatuksia, tapasimmekin. Koin, että hän oli suorastaan mun sielunkumppani. Ihastuin häneen, mutta hän valitsi toisen, mitä en kestänyt vaan katkaisin sen ihmissuhteen. Ehkä olin sitten jotenkin sosiaalisessa taitamattomuudessani jotenkin yli-intensiivinen :( Torjunnat tuntuvat yksinäisenä moninkerroin kamalammalta kuin jos olisi valmiiksi jotain turvaverkkoa.
jatkuu...
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Harmi, että tähän ketjuun nyt tuli näitä kiusaajia. Fakta on se, että yksinäisyyteen voi ajautua, näin esim. mulle kävi, eikä niin että aina on joku mulcu ja siksi yksin.
Sitä paitsi tämä koskettaa niin monia, että vikaa on pikemminkin meidän yhteiskunnassa kuin yksilössä. Suomessa on vaikea saada ystäviä enää aikuisena. Silti sitä tässä elättelee edelleen toivoa, että joskus vielä ystävän saisi. Tärkeää kai se onkin, että toiveikkuus pysyisi. Jotenkin vaan kaikki tuntuu välillä niin kovin turhalta.
Ap
Kyllä aikuisenakin ystäviä voi saada, mutta ei niitä saa olemalla kotona ja kirjoittelemalla kaiket päivät vauva-palstalla.
Internetti ja sen liikakäyttö on yksi suurin syy, miksi ihmiset on yksinäisiä eikä ystäviä ole.
Vähävaraisuus ja huono terveys ovat minun syyni miksi en pääse ulos kodistani. Miksi en saa kirjoitella palstalle??
Kuka sanoi ettet saa kirjoitella palstalle?
Pointti on se, että kirjoittelemalla ja olemalla netissä ensinnäkin sosiaaliset taitosi heikkenevät. Toiseksi et tule tapaamaan sellaisia ihmisiä, joiden kanssa sinulle voi oikeasti syntyä jonkinlainen ystävyyssuhde.
Pitäisi päästä ulos tekemään asioita ja liittymään erilaisiin ryhmiin. Jokaisessa kunnassa ja kaupungissa on ilmaisia ryhmiä, joissa voi tutustua ihmisiin.
Tarkoitat ehkä ihan hyvää, mutta nämä neuvot kuulostavat ylimieliseltä. Ei kenenkään sosiaaliset taidot siihen kaadu että käy joskus netissä hakemassa vertaistukea elämänsä ongelmiin.
Itse kärsin pitkään yksinäisyydestä ja tämän palstan vertaistuki auttoi henkisesti kun tuntui vaikealta. Ja kävin aktiivisesti ulkona erilaisissa harrastuksissa ja yritin tutustua ihmisiin eri tavoin, mutta ei se aikuisena vaan ole niin helppoa. Eikä ainakaan meidän kaupungissa mitään yksinäisten ryhmiä ole tavallisille keski-ikäisille.
On myös virheellistä yhdistää yksinäisyys suoraan epäsosiaalisuuteen ja ihmissuhdetaidottomuuteen. Olen itse sosiaalisesti suht. älykäs, eli osaan helposti jutella erilaisten ihmisten kanssa niitä näitä ja olla helposti lähestyttävä. Osaan myös tulkita aika hyvin ihmisiä ja heidän tunnetilojaan, olen empaattinen ja samaistun moniin. Enemmänkin tuntuu siltä, että juuri tämän piirteen takia tunnen itseni helposti yksinäiseksi ja ulkopuoliseksi, koska osaan myös tulkita sen helposti jos en ole erityisen toivottua seuraa.
Varmasti peilaan tähän myös aikaisempia kokemuksiani joskus ylikin asti, mutta tuo stereotypia ei kuitenkaan pidä paikkaansa.
Nykyään ihmiset eivät edes tiedä, mitä tarkoittavat sosiaalinen ja epäsosiaalinen. Ylen palkittu toimittaja kirjoitti pääministerimme olevan epäsosiaalinen. Eli siis käytännössä enemmän tai vähemmän rikollista ja rötöstelevää elämää viettävä (psykopaatti), jonka toimintatapa onkin vahingoittaa muita ihmisiä. Tavatessa suunnilleen puree ja lyö.
Kyllä hävetti lukea tuollainen kömmähdys kun siltä Ylenkään toimittajalta ei olisi mennyt kuin 10 minuuttia etsiä sanan merkitys netin sivistyssanakirjasta.
Suomalaiset eivät tajua, että ei kannata vetää yksi yhteen sanaa socialize jne ja muka päteä tiedoillaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Yritin jatkaa tuota 128, mutta näköjään kommenttini eivät mene enää läpi. Mitäs ihmettä?
Vierailija kirjoitti:
Vähän epäröin kommentoida tähän ketjuun koska en tiedä mikä lasketaan yksinäisyydeksi. Itse olen tuntenut oloni yksinäiseksi avioeron jälkeen vaikka minulla onkin todella ihanat ja läheiset vanhemmat, monta sisarusta, kummilapsia ja pari hyvää ystävääkin mutta silti koen oloni yksinäiseksi koska en ole kellekään "se ykkösihminen elämässä". Tiedän olevani todella tärkeä läheisilleni mutta en usko olevani se kaikkein tärkein kellekään, toisin kuin olin entiselle aviomiehelleni. Mutta sitten taas välillä mietin että ehkä vain odotan ja vaadin liikaa, pitäisi olla onnellinen siitä mitä on eikä aina vaatia vain lisää.
Jos tuntee olonsa yksinäiseksi niin silloin on yksinäinen. Ei tule kohdattua ihmisenä, vaikka olisi sadan ihmisen kanssa tekemissä joka viikko. Monissa perheissä jokainen perheenjäsen tuntee itsensä yksinäiseksi, koska jäsenet ovat ajautuneet kauas toisistaan.
Nuoripari kasvaa ja kehittyy eri tahtiin ja eri suuntiin ajan myötä, mutta uskoo rakkauden olevan taitolaji ja pysyvät liitossa kun kokevat eroamisen ja jonkun uuden etsimisen nykyistä elämää vaivaalloisemmaksi. Jos ei etsi niin sitten muut ihmettelevät, että mikä sillä oikein on?
Lapset voivat kasvaa vanhemmistaan erilleen teini-iässä kun vanhemmat eivät ole ikinä henkisesti läsnä ja netissä tai kaveripiirissä heille voi löytyä seuraa, joka kuuntelee heitä ihan tosissaan eikä hössötä aikuisten päähänpinttymistä kuten että hyvän kodin lapsi syö viisi tasapainoista ateriaa vuorokaudessa tai hyvässä kodissa keskustellaan hyvässä hengessä aikuisten ja lasten välillä.
Kyllä teini oppii pitämään mölyt mahassa jos joka kerta kun hän kertoo mielipiteensä alkaa itku ja hammastenkiristys. Ei teineillä ole valmiuksia toimia vanhempiensa terapeutteina. Monesti teinit eivät ymmärrä, että se vanhempi ei itke siksi kun teini ei syö rakkaudella keitettyä iltapuuroa vaan sitä, että kokee olevansa epäonnistunut vanhempana.
Yksikään vanhempi ei onnistu 100% lapsensa vanhempana. Fiksu nuori aikuinen pitää mölyt majassaan jos vanhempi kysyy, että missä kohtaa hän epäonnistui vanhempana. Tyhmempi menee ansaan ja luettelee suunnilleen kaiken siitä lähtien kun vanhempi löi varpaansa kynnykseen ja kiroili lapsen kuullen. Sitten vanhempi hautoo ahdistuneena sitä, kuinka on epäonnistunut tehtävässään ja voi yhtäkkiä ryöpsähtää kuukausienkin päästä kuin tulivuori ja vajota syvään masennukseen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ehkä kestän silti tätä maaseudun yksinäisyyttä paremmin kuin vertaa kaupungissa asumiseen. Kaipaan omaa rauhaa ja esim luontoa. Täällä harvoin tulee kukaan vastaan. Se on ihan kivakin asia. Kaupungissa taas kulkee paljon ihmisiä, mutta yksikään ei "kuulu minun elämääni". Sen vuoksi yksinäisyys ehkä tulee enemmän esiin siellä, kun näkee paljon vieraita ihmisiä, mutta on itse kuin näkymätön. Myös kaikenlainen kiire ja melu rasittaa itseäni.
Hieman ohis, mutta ihmettelen tällaista mustavalkoista kaupunki-maaseutu -asetelmaa. Minä esim. asun Helsingin lähiössä eikä täällä todellakaan minkäänlaista kiirettä tai melua näy. Joka päivä voi käydä metsässäkin kävelyllä. Ei se metsä tietenkään vastaa Kainuun korpia laajuudeltaan, mutta etenkin huonommalla säällä saatan olla ainoa ihminen liikkeellä tai ehkä pari muuta kulkijaa menee jossain kauempana. Kaupassa näkee varmuudella vain yhden ihmisen, myyjän.
Voin tuon lainaamasi viestin kirjoittajana tarkentaa, että itse vaan olen niin rauhaa kaipaava ihminen, että ehkä niputan monet kaupungit vähän samanlaisiksi. Itselle, kun ei riitä mitkään pienet metsät ja esim asfalttia jopa vähän inhoan joten näin sovin paremmin maalle. Tämä näin hassusti sanottuna. Monella varmaan riittää jo kaupunginkin rauha ja ymmärrän sen. Itse kärsin melko paljon, kun asuin levottomassa paikassa. Nyt maalla vihdoinkin se rauha mitä kaipaan. Paljon perustuu myös kokemuksiini. Ehkä stressi helpottaa täällä asuessani. Maaseudulla sitten omat epäkohtansa. Ja paikkoja erilaisia tietenkin. Kirjoitan vaan itseni kokemista jutuista.
Vierailija kirjoitti:
Yritin jatkaa tuota 128, mutta näköjään kommenttini eivät mene enää läpi. Mitäs ihmettä?
Siinä on jokin tällä foorumilla kielletty sana. Kirjoita näin: h e i , m i n u l l a o n a s i a a.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vähän epäröin kommentoida tähän ketjuun koska en tiedä mikä lasketaan yksinäisyydeksi. Itse olen tuntenut oloni yksinäiseksi avioeron jälkeen vaikka minulla onkin todella ihanat ja läheiset vanhemmat, monta sisarusta, kummilapsia ja pari hyvää ystävääkin mutta silti koen oloni yksinäiseksi koska en ole kellekään "se ykkösihminen elämässä". Tiedän olevani todella tärkeä läheisilleni mutta en usko olevani se kaikkein tärkein kellekään, toisin kuin olin entiselle aviomiehelleni. Mutta sitten taas välillä mietin että ehkä vain odotan ja vaadin liikaa, pitäisi olla onnellinen siitä mitä on eikä aina vaatia vain lisää.
Jos tuntee olonsa yksinäiseksi niin silloin on yksinäinen. Ei tule kohdattua ihmisenä, vaikka olisi sadan ihmisen kanssa tekemissä joka viikko. Monissa perheissä jokainen perheenjäsen tuntee itsensä yksinäiseksi, koska jäsenet ovat ajautuneet kauas toisistaan.
Nuoripari kasvaa ja kehittyy eri tahtiin ja eri suuntiin ajan myötä, mutta uskoo rakkauden olevan taitolaji ja pysyvät liitossa kun kokevat eroamisen ja jonkun uuden etsimisen nykyistä elämää vaivaalloisemmaksi. Jos ei etsi niin sitten muut ihmettelevät, että mikä sillä oikein on?
Lapset voivat kasvaa vanhemmistaan erilleen teini-iässä kun vanhemmat eivät ole ikinä henkisesti läsnä ja netissä tai kaveripiirissä heille voi löytyä seuraa, joka kuuntelee heitä ihan tosissaan eikä hössötä aikuisten päähänpinttymistä kuten että hyvän kodin lapsi syö viisi tasapainoista ateriaa vuorokaudessa tai hyvässä kodissa keskustellaan hyvässä hengessä aikuisten ja lasten välillä.
Kyllä teini oppii pitämään mölyt mahassa jos joka kerta kun hän kertoo mielipiteensä alkaa itku ja hammastenkiristys. Ei teineillä ole valmiuksia toimia vanhempiensa terapeutteina. Monesti teinit eivät ymmärrä, että se vanhempi ei itke siksi kun teini ei syö rakkaudella keitettyä iltapuuroa vaan sitä, että kokee olevansa epäonnistunut vanhempana.
Yksikään vanhempi ei onnistu 100% lapsensa vanhempana. Fiksu nuori aikuinen pitää mölyt majassaan jos vanhempi kysyy, että missä kohtaa hän epäonnistui vanhempana. Tyhmempi menee ansaan ja luettelee suunnilleen kaiken siitä lähtien kun vanhempi löi varpaansa kynnykseen ja kiroili lapsen kuullen. Sitten vanhempi hautoo ahdistuneena sitä, kuinka on epäonnistunut tehtävässään ja voi yhtäkkiä ryöpsähtää kuukausienkin päästä kuin tulivuori ja vajota syvään masennukseen.
Joo, parisuhteessa ja perheessä voi olla yksin. Se tuntuu pahalta kun on perheessä suunnilleen jonkun kodin esineen kaltainen, jolla on välillä lähinnä käyttöarvoa. Aiheesta ei uutisoida siksi, että se ei oikein sovi lehdistön muihin parisuhde- ja perhejuttuihin.
Se on jo kova uutinen jos joku myöntää, että elämä perheen teinin kanssa on yhtä riitelyä ja vuoristorataa.
yksin oleminen ja yksinäisyydestä kärsiminen ovat eri asioita. Yksin oleminen ei ole mikään sellainen asia, johon tarvitisi vertaistukea. Jos siitä sen sijaan kärsii, niin sitten.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Täälläkin yksi yksinäinen, jonka ystävät kaikkosivat, kun läheiseni kuoli ja aloitin suruprosessin. Vaikeinta on ollut hyväksyä se, että on tullut hylätyksi elämänsä vaikeimman ajanjakson aikana.
Itselläni kävi juuri näin, kun jäin leskeksi ja sen jälkeen itse sairastuin vakavasti. Huomasin että ne minun "läheiset" jättivät täysin yksin selviytymään. Sen jälkeen ei ole tullut inspiraatiota tutustua kehenkään, sen verran uskomaton tuo kokemus oli. Nyt voin jo hiukan paremmin, mutta sisältö elämästä tulee ihan muualta kuin ihmisistä. En tiedä miten tästä ikinä voi päästä eteenpäin, kun lähinnä kammoksun seuraa ja sellainen perusturvallisuus hävisi tuon kokemuksen jälkeen. Uutta parisuhdetta en uskaltaisi ikinä yrittää, mutta kaveri esim reissuille olisi kiva, kun yksin ei tule lähdettyä enää mihinkään. Nytkin miettinyt, että Norjan vuonot haluaisin vielä kokea :)
N45
Nämä jutut (vaikkakin ikävä kyllä ilmeisesti varsin yleisiä) tuntuvat aina niin hurjilta ja oudoilta. Hylätä läheinen tuollaisella hetkellä? Ei vaan mahdu ymmärrykseen. Lakkaavatko he siis vain pitämästä yhteyttä?
Minulla sattui kaverilla kuolemantapaus hänen perheessään ja ensimmäinen asia minkä itse päätin silloin tehdä oli käyttäytyä mahdollisimman normaalisti. Pitää yhteyttä samalla tavalla kuin ennenkin, jutella hänelle sellaisista asioista kuin ennenkin, enkä suostunut alkamaan pelätä sitä, että sanon jotain väärin ja ruveta sitten vältteleväksi tuppisuuksi. Ilmeisesti toimin oikein ja välimme ovat pysyneet täysin normaaleina, eikä koskaan tullut mitään pahaa sanomista tuosta puolin ja toisin.
Sen olen huomannut, että monet kiusaantuvat, jos esille ottaa näitä vaikeita aiheita. Jos läheisensä menettänyt puhuu tästä menetetystä, tai ottaa hänen kuolemansa jotenkin suoraan esille, monet ahdistuvat tästä, tuijottavat seinille kiusaantuneena eivätkä haluaisi selkeästi kuulla siitä mitään. Mielestäni tuo on väärä suhtautumistapa ja asiasta pitäisi voida ihan normaalisti puhua, eikä vain sivuuttaa.
Anteeksi, jos tämä viesti vaikuttaa vähän siltä, että leuhkisin omilla saavutuksillani, mutta pointtini on että älkää jättäkö ihmisiä yksin vaikeilla hetkillä <3. Se on kaikista pahinta mitä voi toiselle tehdä, vaikka kuvittelisi siinä tekevänsä toiselle hyvää ja "antavansa tilaa" vaikka todellisuudessa ei itse vain pelkurimaisuuttaan halua kohdata heikkoutta ja jotain ajateltua kiusallisuutta.
Ja siis yksinäinen ihminen olen kyllä silti minäkin monesta syystä ja hylätyksikin joutunut, ja se onkin yksi suurimmista peloistani. Siksi kai tällainen kylmän kuuloinen hylkääminen tuntuukin kauhea pahalta. Olen todella pahoillani jokaisen puolesta, jolle on näin käynyt.
Siis ihmiset pikkuhiljaa lopettaa yhteydenpidon ja huomaat, että kaikesta jätetään sivuun. Mihinkään ei kutsuta eikä kyläilyt enää kiinnosta, viesteihin/puheluihin vastataan nihkeästi, koska olenhan sairas, kurja ja köyhä nykyään. Eli nykymaailmassa ihan hyödytön tyyppi :/ Tämän kun huomaa tapahtuvan niin on kyllä aluksi ihan pihalla, mutta ajan kanssa tämän olen hyväksynyt. Enkä tosiaan ole ainoa kenelle näin on käynyt. Mutta ihmisiin luottaminen tai edes tutustuminen ei enää luonnistu, jotain minussa meni rikki lopullisesti. Ehkä aiemmin en ollut ihan ymmärtänyt elämän/ihmisten raadollisuutta, koska olin ollut ns. pärjääjä ja luottanut ystäviini ym. Nyt luotan vain Jumalaan, vaikka sekin tekee tiukkaa ajoittain.
N45
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Moikka kaikille!
Etsin aloittamani ketjun, olihan sinne kommentteja taas tullut. Monilla on riipaisevia kokemuksia ja kohtaloita. Tunnistan niin hyvin tuon, että ei enää edes uskalla luottaa ihmisiin ja tutustua, koska pelkää. Järjellä tajuan, että pakko olisi, jos ei halua tässä yksinäisyydessä olla.
Inhoan sitä, että yksinäisyys laitetaan yksilön syyksi. Tottakai meissä kaikissa on vikamme ja toisilla on paremmat taidot hankkia kavereita. Silti paljon on kiinni myös sattumasta, millaiseen sukuun ja perheeseen synnyt, millaisella luokalla olet koulussa jne.
Kiitos sinulle turkulainen, joka kehuit minua, tuntui hyvältä! Minusta kaikki tässä ketjussa olevat yksinäiset vaikuttavat herkillä ja ihanilta ihmisiltä. Tsemppiä teille!
Lähestyvä joulu ahdistaa, eikä ole fiilistä. Ehkäpä se siitä vielä iloksi muuttuu.
Ap
Yksinäisyys laitetaan yksilön syyksi siksi että pelottaa ajatus siitä että joku päivä voisi itsekin ajautua yksinäisyyteen. Kun tarpeeksi vakuuttaa itselleen että yksinäisissä ihmisissä on jotakin vialla, voi uskotella ettei itse tule koskaan joutumaan samaan tilanteeseen. Vaan joku päivä elämä saattaa yllättää.
No kenen syy sinun yksinäisyytesi sitten on? Varmaan joku suuri salaliitto, jossa päätetään jättää Mirkku tästä lähdin ihan yksin? Miten oli ennen nettiä, puhelimellako soiteltiin ja sovittiin, että Pekan kanssa ei haluta olla?
Kyllä se tilanne on omissa käsissä. Ja kyllä, hetken voi kuka tahansa olla yksinäinen, kun muuttaa vaikka uudelle paikkakunnalle eikä VIELÄ tunne ketään.
Mutta omissa käsissä se on silloinkin, mennä paikkoihin missä tutustua ihmisiin ja sitten käyttäytyä niin, että ne toiset haluavat tutustua. Ellei sitten ole niin vanha ja sairas, ettei enää pysty menemään yhtään mihinkään.
Mutta muut voivat itse muuttaa tilanteensa, ja muutos alkaa siitä että tajuaa että todelllakin on itse vastuussa omasta elämästään, ei kukaan muu.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Täälläkin yksi yksinäinen, jonka ystävät kaikkosivat, kun läheiseni kuoli ja aloitin suruprosessin. Vaikeinta on ollut hyväksyä se, että on tullut hylätyksi elämänsä vaikeimman ajanjakson aikana.
Itselläni kävi juuri näin, kun jäin leskeksi ja sen jälkeen itse sairastuin vakavasti. Huomasin että ne minun "läheiset" jättivät täysin yksin selviytymään. Sen jälkeen ei ole tullut inspiraatiota tutustua kehenkään, sen verran uskomaton tuo kokemus oli. Nyt voin jo hiukan paremmin, mutta sisältö elämästä tulee ihan muualta kuin ihmisistä. En tiedä miten tästä ikinä voi päästä eteenpäin, kun lähinnä kammoksun seuraa ja sellainen perusturvallisuus hävisi tuon kokemuksen jälkeen. Uutta parisuhdetta en uskaltaisi ikinä yrittää, mutta kaveri esim reissuille olisi kiva, kun yksin ei tule lähdettyä enää mihinkään. Nytkin miettinyt, että Norjan vuonot haluaisin vielä kokea :)
N45
Nämä jutut (vaikkakin ikävä kyllä ilmeisesti varsin yleisiä) tuntuvat aina niin hurjilta ja oudoilta. Hylätä läheinen tuollaisella hetkellä? Ei vaan mahdu ymmärrykseen. Lakkaavatko he siis vain pitämästä yhteyttä?
Minulla sattui kaverilla kuolemantapaus hänen perheessään ja ensimmäinen asia minkä itse päätin silloin tehdä oli käyttäytyä mahdollisimman normaalisti. Pitää yhteyttä samalla tavalla kuin ennenkin, jutella hänelle sellaisista asioista kuin ennenkin, enkä suostunut alkamaan pelätä sitä, että sanon jotain väärin ja ruveta sitten vältteleväksi tuppisuuksi. Ilmeisesti toimin oikein ja välimme ovat pysyneet täysin normaaleina, eikä koskaan tullut mitään pahaa sanomista tuosta puolin ja toisin.
Sen olen huomannut, että monet kiusaantuvat, jos esille ottaa näitä vaikeita aiheita. Jos läheisensä menettänyt puhuu tästä menetetystä, tai ottaa hänen kuolemansa jotenkin suoraan esille, monet ahdistuvat tästä, tuijottavat seinille kiusaantuneena eivätkä haluaisi selkeästi kuulla siitä mitään. Mielestäni tuo on väärä suhtautumistapa ja asiasta pitäisi voida ihan normaalisti puhua, eikä vain sivuuttaa.
Anteeksi, jos tämä viesti vaikuttaa vähän siltä, että leuhkisin omilla saavutuksillani, mutta pointtini on että älkää jättäkö ihmisiä yksin vaikeilla hetkillä <3. Se on kaikista pahinta mitä voi toiselle tehdä, vaikka kuvittelisi siinä tekevänsä toiselle hyvää ja "antavansa tilaa" vaikka todellisuudessa ei itse vain pelkurimaisuuttaan halua kohdata heikkoutta ja jotain ajateltua kiusallisuutta.
Ja siis yksinäinen ihminen olen kyllä silti minäkin monesta syystä ja hylätyksikin joutunut, ja se onkin yksi suurimmista peloistani. Siksi kai tällainen kylmän kuuloinen hylkääminen tuntuukin kauhea pahalta. Olen todella pahoillani jokaisen puolesta, jolle on näin käynyt.
Siis ihmiset pikkuhiljaa lopettaa yhteydenpidon ja huomaat, että kaikesta jätetään sivuun. Mihinkään ei kutsuta eikä kyläilyt enää kiinnosta, viesteihin/puheluihin vastataan nihkeästi, koska olenhan sairas, kurja ja köyhä nykyään. Eli nykymaailmassa ihan hyödytön tyyppi :/ Tämän kun huomaa tapahtuvan niin on kyllä aluksi ihan pihalla, mutta ajan kanssa tämän olen hyväksynyt. Enkä tosiaan ole ainoa kenelle näin on käynyt. Mutta ihmisiin luottaminen tai edes tutustuminen ei enää luonnistu, jotain minussa meni rikki lopullisesti. Ehkä aiemmin en ollut ihan ymmärtänyt elämän/ihmisten raadollisuutta, koska olin ollut ns. pärjääjä ja luottanut ystäviini ym. Nyt luotan vain Jumalaan, vaikka sekin tekee tiukkaa ajoittain.
N45
Itse olet päättänyt oman rikkonaisuutesi. Voisit myös päättää, että tutustut kyllä jtakossakin, mutta ensi kerralla hitaammin ja varovaisemmin, niin erotat hyvät tyypit kurjista eikä tule pettymyksiä, kun odotukset ei ole epärealistiset.
Virsiä kuuntelen, vaikken edes kuulu kirkkoon. Antavat lohtua yksinäisyyteen ja julmaan maailmaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Täälläkin yksi yksinäinen, jonka ystävät kaikkosivat, kun läheiseni kuoli ja aloitin suruprosessin. Vaikeinta on ollut hyväksyä se, että on tullut hylätyksi elämänsä vaikeimman ajanjakson aikana.
Itselläni kävi juuri näin, kun jäin leskeksi ja sen jälkeen itse sairastuin vakavasti. Huomasin että ne minun "läheiset" jättivät täysin yksin selviytymään. Sen jälkeen ei ole tullut inspiraatiota tutustua kehenkään, sen verran uskomaton tuo kokemus oli. Nyt voin jo hiukan paremmin, mutta sisältö elämästä tulee ihan muualta kuin ihmisistä. En tiedä miten....Uutta parisuhdetta en uskaltaisi ikinä yrittää, mutta kaveri esim reissuille olisi kiva, kun yksin ei tule lähdettyä enää mihinkään. Nytkin miettinyt, että Norjan vuonot haluaisin vielä kokea :)
N45
Samaistuttavaa tekstiä. Tuli mieleen lehdet, jotka lentävät tuulessa. 🍁
Norja on kiva maa ja siellä olen tavannut paljon maanläheisiä ihmisiä. Suomalaiset ja norjalaiset ovat enemmän sellaisia ulkoilmaihmisiä kun välissä olevat ruotsalaiset ovat urbaanimpia ja tanskalaiset ovat leppoisia hyggeilijöitä. Norjalaiset tykkäävät patikoida joko yksin tai kaverin kanssa. Monella on sekä koira että kamera mukana.
Norjassa on myös byrökratiaa, muutto sinne olisi turha.
Itse taas en enää tiedä koenko olevani aidosti yksinäinen vai onko tämä nykymaailma ja erityisesti some saanut minut manipuloitua ajattelemaan niin. Koska siis olen aina pienestä pitäen ollut tosi introvertti, tykkään tavata ihmisiä vain kahden kesken enkä ole ikinä halunnut kuulua mihinkään isoon porukkaan. Tämän takia minulla sitten ei ole koskaan ollut elämässäni enintään kuin ehkä 5 ystävää kerralla, (tällä hetkellä sanoisin 3), eikä nämä ystävyydet ole ikinä olleet sellaisia 24/7 yhteydenpitoa ja näkemistä. En edes miesystäväni kanssa ole halunnut sellaista, olemme etäsuhteessa ja se sopii minulle mainiosti.
Mutta kun olen tässä viime vuosina ajautunut käyttämään somea enemmän niin huomaan myös olevani paljon tyytymättömämpi elämääni kuin ennen. Tätä tunnetta on aika vaikea välttää kun kokoajan tutut ja tuntemattomat hehkuttaa miten heidän elämänsä on yhtä juhlaa ja erikoisia tilanteita + muutenkin jatkuvasti toitotetaan miten nykyään ihmiset ovat niin ja näin erakoituneita ja yksinäisiä. Niin väkisinkin tulee sitten sellainen outo olo, että kuulunko minäkin näihin "erakoituneisiin". Varmaan joidenkin mielestä olen koska välillä on pitkiäkin aikoja kun en näe ketään kasvotusten työkavereiden lisäksi. Ennen tämä ei ollut minulle mikään masennuksen aihe mutta nykyään aina välillä on. Oloni tosin myös kummasti paranee aina kun tietoisesti vähennän somen käyttöä ja lopetan muihin vertailun. Ennen oli paljon helpompaa kun kukaan ei tiennyt mitään mitä toiset tekevät (ellei siis niistä henkilökohtaisesti kerrottu toisille)
Vierailija kirjoitti:
Vähän epäröin kommentoida tähän ketjuun koska en tiedä mikä lasketaan yksinäisyydeksi. Itse olen tuntenut oloni yksinäiseksi avioeron jälkeen vaikka minulla onkin todella ihanat ja läheiset vanhemmat, monta sisarusta, kummilapsia ja pari hyvää ystävääkin mutta silti koen oloni yksinäiseksi koska en ole kellekään "se ykkösihminen elämässä". Tiedän olevani todella tärkeä läheisilleni mutta en usko olevani se kaikkein tärkein kellekään, toisin kuin olin entiselle aviomiehelleni. Mutta sitten taas välillä mietin että ehkä vain odotan ja vaadin liikaa, pitäisi olla onnellinen siitä mitä on eikä aina vaatia vain lisää.
Tämä, samaan syyllistyn itsekin jatkuvasti.
Vierailija kirjoitti:
Itse taas en enää tiedä koenko olevani aidosti yksinäinen vai onko tämä nykymaailma ja erityisesti some saanut minut manipuloitua ajattelemaan niin. Koska siis olen aina pienestä pitäen ollut tosi introvertti, tykkään tavata ihmisiä vain kahden kesken enkä ole ikinä halunnut kuulua mihinkään isoon porukkaan. Tämän takia minulla sitten ei ole koskaan ollut elämässäni enintään kuin ehkä 5 ystävää kerralla, (tällä hetkellä sanoisin 3), eikä nämä ystävyydet ole ikinä olleet sellaisia 24/7 yhteydenpitoa ja näkemistä. En edes miesystäväni kanssa ole halunnut sellaista, olemme etäsuhteessa ja se sopii minulle mainiosti.
Mutta kun olen tässä viime vuosina ajautunut käyttämään somea enemmän niin huomaan myös olevani paljon tyytymättömämpi elämääni kuin ennen. Tätä tunnetta on aika vaikea välttää kun kokoajan tutut ja tuntemattomat hehkuttaa miten heidän elämänsä on yhtä juhlaa ja erikoisia tilanteita + muutenkin jatkuvasti toitotetaan miten nykyään ihmiset ovat niin ja näin erakoituneita ja yksinäisiä. Niin väkisinkin tulee sitten sellainen outo olo, että kuulunko minäkin näihin "erakoituneisiin". Varmaan joidenkin mielestä olen koska välillä on pitkiäkin aikoja kun en näe ketään kasvotusten työkavereiden lisäksi. Ennen tämä ei ollut minulle mikään masennuksen aihe mutta nykyään aina välillä on. Oloni tosin myös kummasti paranee aina kun tietoisesti vähennän somen käyttöä ja lopetan muihin vertailun. Ennen oli paljon helpompaa kun kukaan ei tiennyt mitään mitä toiset tekevät (ellei siis niistä henkilökohtaisesti kerrottu toisille)
Somemaailma on kyllä pinnallinen ja siellä on sellaista kiiltokuvaelämää, vauhtia ja tapahtumia jne eli halutaan näyttää, että ollaan vauhdissa, suosittuja jne jne. Todellisuudessa voidaan käydä jonkun luona hetken ja sitten lähteä eteenpäin. Mitään syvällisiä keskusteluja ei käydä.
Summa summarum: moni kakku päältä kaunis ja monella silkkoa sisällä.
Vähän epäröin kommentoida tähän ketjuun koska en tiedä mikä lasketaan yksinäisyydeksi. Itse olen tuntenut oloni yksinäiseksi avioeron jälkeen vaikka minulla onkin todella ihanat ja läheiset vanhemmat, monta sisarusta, kummilapsia ja pari hyvää ystävääkin mutta silti koen oloni yksinäiseksi koska en ole kellekään "se ykkösihminen elämässä". Tiedän olevani todella tärkeä läheisilleni mutta en usko olevani se kaikkein tärkein kellekään, toisin kuin olin entiselle aviomiehelleni. Mutta sitten taas välillä mietin että ehkä vain odotan ja vaadin liikaa, pitäisi olla onnellinen siitä mitä on eikä aina vaatia vain lisää.