Lue keskustelun säännöt.
Vertaistukiketju yksinäisille
Saisimmeko yksinäiset tähän toisiamme tukevan ketjun. Tähän ei kaivata yksinäisten syyllistämistä tai oman elämän hehkuttamista, vaan tarkoitus tukea toisia tämän keskellä. Jokainen joka kokee olevansa yksinäinen saa tulla mukaan, tilanteet ovat erilaisia, yksinäisyyttä voi kokea niin monissa elämäntilanteissa.
Itse keski-iän myötä olen sekä menettänyt läheisiäni ja ystäviä kuolemalle ja elämälle, lisäksi olen oppinut arvostamaan itseäni ja lopettanut kuluttavat suhteet. Tämän myötä olen yksinäinen siten, että ei ole ketään joka kysyy mitä kuuluu tai jonka kanssa turista kaikesta. Kun miettii tätä kaikkea mitä nyt on, on aika ankeaa ja raakaakin kokea yksinäisyyttä. Mulla on toki lapset, mutta ei heidän tehtävänsä ole olla mun yksinäisyyteni poistaja, vaan kannustan heitä maailmalle ja elämään. Sana on vapaa.
Kommentit (400)
Vaikka minulla on perhe, miesystävä ja lapset ympärilläni, tunnen itseni yksinäiseksi. Sairastuin liikehäiriösairauteen ja jouduin jäämään pitkälle sairaslomalle töistäni. Samoihin aikoihin tuli muutto toiselle paikkakunnalle, ei kauas ja silloisia ystäviäni asuu myös täällä. Sairastuin myös vaikeaan masennukseen. Ystäväni eivät alunperin hyväksyneet miesystävääni ja sairastumisen myötä kohtaamiset hiipuivat. Menetin sairastumisen myötä myös työ- ja harrastusyhteisöt. Olin ennen sosiaalinen, nauravainen ja innostunut uusista jutuista. Nyt kaikki päivät ovat samanlaisia, olen yksin ja kärsin kivuista. Kukaan ei enää kysy mitä kuuluu, on luvattu tulla käymään mutta sitä ei tapahdu. Oma liikkumiseni on sairauden ja kipujen vuoksi hankalaa. Minulla oli yksi lapsuuden ystävä, joka oli minulle tärkeä, kummeja olemme molemmin puolin lapsillemme. Hän menehtyi pitkän taistelun jälkeen 33-vuotiaana syöpään. Se oli minulle viimeinen niitti. Olen katkera elämälle ja muille ihmisille, enkä tässä mielentilassa tule tutustumaankaan uusin ihmisiin. Itsekin olen tällä hetkellä 33 vuotias mutta tuntuu että elämäni juna meni jo, enkä pysynyt kyydissä muiden mukana.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Täällä tapaus joka on osittain vapaaehtoisesti karsinut elämästä kuluttavat ja sopimattomat ystävät pois, ja osittain lapsuuden ja nuoruuden kokemukset ovat tuoneet henkisiä lukkoja jonka takia on vetäytynyt pois ihmisten ilmoilta. Paljon koulukiusaamista ihan jokaisella kouluasteella (ala-, ylä-aste ja amis). Pitkään olin yhdessä työpaikassa, missä oli myöskin todella ankeaa sosiaalisesti, ja sen ohella ei ollut juurikaan ystäviä, ja ne keitä oli, heillä ei ollut aikaa minulle. Työt sitten loppui työnantajan tilanteen muuttumisen takia ja itse sairastuin siinä samalla autoimmuunisairauteen, ni se veti kyllä entisestään vielä enemmän omiin oloihin, ja sillä tiellä ollut toista vuotta tässä. Aikomus aloitella uudelleenkoulutusta tässä lähiaikoina joka toivottavasti toisi elämään takaisin sisältöä mikä ollut kadoksissa jo vuosikymmenen.
Harmillista tässä yksinäisyydessä on ollut se että ku on omanikäisiä kavereita ollu (kolmekymppisiä) ni niillä on jo perheet ja kiireinen aikataulu viikoittain ni kellään ei enää riitä aika lähteä edes kahville kovin helposti. Ja se tuo sosiaalista patoumaa, mitä joutuu jopa rajoittamaan tapaamishetkinä ettei tule juttua suusta yli äyräiden. Pahin asia ylivoimaisesti on kummiski semmoi toivottomuuden tunne mitä myös tulee, pitkäaikaisen masennuksen kanssa samalla tappelee ni sitä helposti alkaa miettimään että onko elämä tämän arvoista. Toistaiseksi on kummiskin tietynlainen optimismi vielä pysynyt kaikesta huolimatta ja sen avulla jaksanut eteenpäin.
Kirjoituskutsu yksinäisyyttä nuoruudessaan kokeneille!
Teen pro gradu- tutkielmaa nuoruudessa (=alle 30-vuotiaana) koetusta yksinäisyydestä. Olisin kiitollinen osallistumisesta ja kokemuksen jakamisesta. Vastaan mielelläni myös lisäkysymyksiin tutkielmaan liittyen. Kirjoitusalustalle pääsee kopioimalla alla olevan osoitteen selaimen osoitekenttään.
https://services.fsd.tuni.fi/penna/nuoruudenyksinaisyys/69
Näköjään kaikissa ikäryhmissä on.yksinäisiä. Itse 60 vuotta, ei perhettä, sisaruksia, ystävät muuttaneet muualle tai kuolleet. Niin ja ei työkavereitakaan kun ei ole työpaikkaakaan. Millon valoa elämään?
Itkin viimeksi katsoessani Up kohti korkeuksia elokuvaa. Sydän särkyi, kun mietin kaikkia niitä onnekkaita, jotka ovat saaneet kokea yhdessä elämää. Vuosikymmeniä yhdessä vanhuuteen asti.
Minä olen se surullinen yksinäinen, joka ei ole koskaan kelvannut kenellekään, koskaan saanut olla parisuhteessa. Tämä johtuu rumasta ulkonäöstäni ja olen introvertti.
Tuhoon tuomittu siinä mielessä, etten ikinä tule kokemaan miltä tuntuu rakastaa sitä erityistä ja miltä tuntuu olla rakastettu ja luoda yhteinen elämä.
Tuntuu pahalta katsella, kuinka monet ihmiset pitävät itsestäänselvyytenä sitä, että saavat kokea rakkauden ja kaikkihan sen saa. En minä koskaan saanut kokea ja tiedän, että ikinä en tule kokemaan. En voinut vaikuttaa ulkonäkööni.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
mitä yksinäisten sunnuntaihin kuuluu?
Mietin itsemurhaa jo, ei ole ketään kelle edes soittaa aikeistani? Kukaan ei tiedä olemassa olostani.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Voi olla yksin, vaikka joku olisi aivan vieressäsi, jos tuo joku on jossain kaukana ajatuksissasi eikä välitä teistä.
Jopa suuressa perheessä voi olla yksin, jos perheenjäsenet eivät välitä toisistaan. Fyysinen läheisyys ei tarkoita, ettei olisi yksin.
Vierailija kirjoitti:
Voi olla yksin, vaikka joku olisi aivan vieressäsi, jos tuo joku on jossain kaukana ajatuksissasi eikä välitä teistä.
Jopa suuressa perheessä voi olla yksin, jos perheenjäsenet eivät välitä toisistaan. Fyysinen läheisyys ei tarkoita, ettei olisi yksin.
No mitäs tämä tieto auttaa. Useimmat perheet kuitenkin välittää toisistaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minulla ei ole ketään jäljellä, ei perhettä, ei ystäviä. Mutta minun on hyväksyttävä se. Kun ajattelen nuoruuttani, jolloin elin perheessä, jossa ei ollut rakkautta, olen mieluummin yksin kuin sellaisessa perheessä. Yksinäisyys on paljon parempi kuin se, että jos vieressäsi on joku, joka ei välitä tai jopa vihaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Voi olla yksin, vaikka joku olisi aivan vieressäsi, jos tuo joku on jossain kaukana ajatuksissasi eikä välitä teistä.
Jopa suuressa perheessä voi olla yksin, jos perheenjäsenet eivät välitä toisistaan. Fyysinen läheisyys ei tarkoita, ettei olisi yksin.No mitäs tämä tieto auttaa. Useimmat perheet kuitenkin välittää toisistaan.
Minun lapsuudessani niin ei ollut.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Voi olla yksin, vaikka joku olisi aivan vieressäsi, jos tuo joku on jossain kaukana ajatuksissasi eikä välitä teistä.
Jopa suuressa perheessä voi olla yksin, jos perheenjäsenet eivät välitä toisistaan. Fyysinen läheisyys ei tarkoita, ettei olisi yksin.No mitäs tämä tieto auttaa. Useimmat perheet kuitenkin välittää toisistaan.
En usko,olin vanhainkodjssa töissä aikaisemmin, ja huomasin, miten omaiset "välittävät".
Pidän hiljaisuudesta ja rauhasta. Joskus, kun kaupassa on perheitä huutavien ja riehuvien lasten kanssa, en valitsisi sellaista.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mietin itsemurhaa jo, ei ole ketään kelle edes soittaa aikeistani? Kukaan ei tiedä olemassa olostani.
Ei minullakaan, eikä kukaan välitä minusta, eikä kukaan soita minulle, mutta yritä nyt jaksaa elämäsi loppuun asti, monilla ihmisillä on sama tilanne, ja he yrittävät loppuun asti.
Tämä on itsellä tuttu asia myös. Lapsuudessa joitakin ystäviä. Toisaalta kiusattiin jo silloin hieman. Myöhemmin toisella paikkakunnalla yläkoulussa enemmänkin. Tätä sitten lukioon saakka. Olin ihan yksin nuoruuteni. Joitakin tuttuja koulussa joskus oli, mutta harvoja hetkiä nuo olivat. Mitään vapaa-ajan seuraa ei ollut ikinä. Ei myöskään ketään ystäviä. Toisaalta minä itsekin luovutin. Olisin tarvinnut uuden mahdollisuuden jossain toisaalla. Samalla jännitin ihmisiä ja oli vaikeaa tutustua.
Tämä kaikki on sitten jatkunut. Olen ollut yksinäinen pitkään. Nyt jo itsekin 30-vuotias olen. En edelleenkään oikein uskalla tutustua ihmisiin. Paljon ikäviä kokemuksia ja pahan puhumista. En luota muihin. Samalla yksinäisyys sitten jatkuu. Jää vähän elämä elämättä varsinkin nuorena. Minustakin tuntuu tavallaan, että olin lapsi ja sitten aikuinen, kun ei nuoruus kuin välistä. Minulla oli vaan koirani. Sen kanssa vietin aikani. Sen kuoleman jälkeen koin paljon ajatulsia, että mitä merkitystä minulla enää on. Olin koirani hoitaja ja huolehdin siitä. Sitten en ollut enää sitäkään. Muutenkin joku kirjoitti hyvin ettei ole pysynyt "junan kyydissä" ja minusta taas tuntuu, etten edes päässyt siihen junaan koskaan. En saanut työkokemusta tai edennyt lukion jälkeen. Halusin vaan unohtaa kaiken ja yrittää jaksaa eteenpäin.
Sillä tiellä olen edelleen ja tavallaan hyvin kaukana elämästä missä nuorempana kuvittelin olevani. Ei minulla ollut kovin suuria toiveita, mutta jotenkin mietin monien asioiden menevän toisin. Ehkäpä menetin toivoni varsinkin ihmisiin liittyen. Nyt sentään ammatin sain itselleni mutta sekin lähinnä harrastukseni ja ei mitään toiveita oikeastaan työllistyä siihen. Silti tuli nyt käytyä se koulutus loppuun. Typerää kirjoittaakin tänne, kun jotenkin mietin kuinka vaikeaa tätäkin on kirjoittaa. Olen jotenkin niin kyllästynyt ja väsynyt elämääni. Tyhjä olo monesti.
"Minustakin tuntuu tavallaan, että olin lapsi ja sitten aikuinen, kun ei nuoruus kuin välistä."
Sama täällä.
Vierailija kirjoitti:
Tämä on itsellä tuttu asia myös. Lapsuudessa joitakin ystäviä. Toisaalta kiusattiin jo silloin hieman. Myöhemmin toisella paikkakunnalla yläkoulussa enemmänkin. Tätä sitten lukioon saakka. Olin ihan yksin nuoruuteni. Joitakin tuttuja koulussa joskus oli, mutta harvoja hetkiä nuo olivat. Mitään vapaa-ajan seuraa ei ollut ikinä. Ei myöskään ketään ystäviä. Toisaalta minä itsekin luovutin. Olisin tarvinnut uuden mahdollisuuden jossain toisaalla. Samalla jännitin ihmisiä ja oli vaikeaa tutustua.
Tämä kaikki on sitten jatkunut. Olen ollut yksinäinen pitkään. Nyt jo itsekin 30-vuotias olen. En edelleenkään oikein uskalla tutustua ihmisiin. Paljon ikäviä kokemuksia ja pahan puhumista. En luota muihin. Samalla yksinäisyys sitten jatkuu. Jää vähän elämä elämättä varsinkin nuorena. Minustakin tuntuu tavallaan, että olin lapsi ja sitten aikuinen, kun ei nuoruus kuin välistä. Minulla oli vaan koirani. Sen kanssa vietin aikani. Sen k
Et ole ainoa, meitä sellaisia on kovin paljon.
Ei mitkään sanat nyt lohduta, on niin orpo olo.
Onneks on some, miten yksinäinen sitä olisi kun ei voisi edes tänne kirjoittaa ajatuksiaan ja saada tukea. On somesta hyötyäkin.
Mulla on toki lapset, mutta ei heidän tehtävänsä ole olla mun yksinäisyyteni poistaja
Minusta se on heidäkinn tehtävänsä.