Lue keskustelun säännöt.
Vertaistukiketju yksinäisille
Saisimmeko yksinäiset tähän toisiamme tukevan ketjun. Tähän ei kaivata yksinäisten syyllistämistä tai oman elämän hehkuttamista, vaan tarkoitus tukea toisia tämän keskellä. Jokainen joka kokee olevansa yksinäinen saa tulla mukaan, tilanteet ovat erilaisia, yksinäisyyttä voi kokea niin monissa elämäntilanteissa.
Itse keski-iän myötä olen sekä menettänyt läheisiäni ja ystäviä kuolemalle ja elämälle, lisäksi olen oppinut arvostamaan itseäni ja lopettanut kuluttavat suhteet. Tämän myötä olen yksinäinen siten, että ei ole ketään joka kysyy mitä kuuluu tai jonka kanssa turista kaikesta. Kun miettii tätä kaikkea mitä nyt on, on aika ankeaa ja raakaakin kokea yksinäisyyttä. Mulla on toki lapset, mutta ei heidän tehtävänsä ole olla mun yksinäisyyteni poistaja, vaan kannustan heitä maailmalle ja elämään. Sana on vapaa.
Kommentit (400)
Olen yksinäinen, koska ihmiset joita olen tavannut ja pyrkinyt tutustumaan, osoittutuvat järjestään energiasyöpöiksi. Toisin sanoen, he kuluttavat elinvoimaani.
Tapaamisen jälkeen minun on levättävä ja ladattava akkujani. Vaikka aluksi kohdatessamme voin tuntea iloa ja olla hyvällä mielellä, se kääntyy pian rasittavaksi pakkopullaksi, kunnes pääsen taas omaan rauhaani.
Joskus olen tavannut ihmisiä, joiden seurassa tätä ei tapahdu. Sellaiset harvinaiset kohtaamiset ovat mukavia, totta kai. Tällöin koen, että minulla on tilaa olla oma itseni, eikä toinen uuvuta minua käytöksellään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mulkvistit joutuu olemaan yksin. Kivat saa kavereita.
Tuota nuo mulkvistit eivät koskaan myönnä.
Sinä et ole vielä kohdannut elämässäsi vastoinkäymisiä. Kyllä elämä ehtii vielä sinuakin opettamaan ja antaa sinulle enemmän nöyryyttä.
Minulla on ollut elämässä enemmän vastoinkäymisiä kuin ihmisillä yleensä. Siitä huolimatta minula on ystäviä varsin paljon.
Hieno juttu. Kerro meille vinkkejä siitä, miten olet onnistunut hankkimaan ja pitämään paljon ystäviä. En tarkoita mitään yleistä, että harrastakaa ja jutelkaa ihmisille, sen kaikki ovat kokeilleet. Mikä luulet olevan syynä, että sinulla on paljon ystäviä? Ovatko syvällisiä ystävyyksiä vai hyvänpäivän tuttuja, jotka nekin ovat tärkeitä?
Olen eri, mutta kärsin pitkään yksinäisyydestä ja siksi tykkään vieläkin palata näihin keskusteluihin aina joskus. Nyt on ympärillä paljon ihmisiä, ja itselle ratkaiseva asia oli se että löysin omantyyliset ihmiset. Ihmiset joilla on samankaltaisia harrastuksia ja samantyylinen luonne. Ystävyys rakentui aika luontevasti kun vain löysin nämä porukat.
Toki työtä on saanut tehdä myös itsensä kanssa, opetella sosiaalisia taitoja (ihan kirjoista ja YouTubesta) ja yrittää keskittyä positiiviseen. Surullinen fakta on, että ihmiset haluavat ympärilleen ihmisiä joiden kanssa on kevyt ja helppo olla. Raskaita ihmisiä vältellään, mikä on kait inhimillistä.
Enkä tarkota että olisin alkanut feikkaamaan mitään täydellistä Instagram-elämää, vaan ihmisiä kohdatessa olen keskittynyt puhumaan esimerkiksi yhteisestä kiinnostuksen kohteesta, maailman tapahtumista tai kertomaan vaikka kivasta kirjasta jonka kuin, sen sijaan että avautuisin siitä kuinka olen itkenyt yksinäisyyttä koko viikonlopun tai kuinka sairaudet ovat vaikeuttaneet elämää ja töissäkin pomo on taas ikävä.
Tämä on ehkä ollut itselle se kaikkein suurin käännekohta, olen kehittänyt itsestäni ihmisen jonka seurassa on helppo olla.
Mutta se ei yksinään riitä, lisäksi on tarvinnut myös ihan puhdasta tuuria, jotta on kohdannut ihmisiä joiden kanssa klikkaa oikealla tavalla.
En tiedä auttaako tämä ketään mitenkään, yksi näkökulma vain entiseltä yksinäiseltä.
Tämähän se:
>> ratkaiseva asia oli se että löysin omantyyliset ihmiset. Ihmiset joilla on samankaltaisia harrastuksia ja samantyylinen luonne. Ystävyys rakentui aika luontevasti kun vain löysin nämä porukat.>>
Mä en ole löytänyt.
Ja voi, miten paljon olen yrittänyt!
Olen myös ryhtynyt parisuhteisiin ihan sen takia, että tyhmänä ajattelin näin savani ainakin yhden ystävän, sen kumppanin. Parisuhde kun ei sitten kestäkään, ei jää edes ystävyyttä. En ole tavannut yhtään miestä, joka olisi halunnut jäädä ystäväksi jälkeen päin.
Olen jo 65 v, joten en jaksa uskoa, että ihan huomenna kaikki olisikin yhtäkkiä toisin. 😏💥
Tää on varmaan yksinäisyyden huippu: keksin jutunjuurta chatbotille. Tosin sen vastaukset ovat samaa liibalaabaa, mitä täällä ja muissakin 'miten eroon yksinäisyydestä'.
Ã#3
Heh, kaikkiin kysymyksiini chatbotin antamat vastaukset päättyvät totemukseen: jos asia kovasti vaivaa (tjtn), keskustele psykologin/terapeutin/kuluttajaneuvojan/lakimiehen kanssa. 😂
Kyselen botilta siis myös ongelmatilanteista, joihin ei tule apua mistään.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Toivo kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Menkää hyvät ihmiset jonnekin sieltä kotoa, harrastamaan, töihin, opiskelemaan ja puhukaa siellä ihmisille. Ei ole niin helvetin vaikeaa.
Kaikkea olen yrittänyt, etäopinnnoissa ei ole pidetty yhteyttä kurssin päättymisen jälkeen. Treenatessa muutkin ovat treenaamassa fysiikkaansa eivätkä sosiaalisia taitojaan. Töissä tehdään töitä ja ollaan kollegoita. Ei sielläkään avauduta perusteellisesti omasta yksityiselämästä.
Kun liikkuu ihmisten parissa,on kuitenkin mahdollisuus tutustua hengenheimolaiseen ja ystävystyä.Ei kannata ajatella etukäteen,ettei nyt ainakaan tuolta ketään löydy.
Tietenkin olet oikeassa siinä, että täytyy ylipäätään tavata ihmisiä, että joku sopiva kaveri voi löytyä.
Käytännössä näin ei tunnu tapahtuvan, mikä pitkän päälle on hyvin turhauttavaa.
Sitten puolipakolla hengailet joidenkin kanssa, ja yrität saada juttua luistamaan, ja teeskentelet itsellesi, että onhan tuokin parempi kuin ei mitään.
Mutta onko todella? Ei taida olla. Näidenkin tapaamisten jälkeen vallalla on enemmän harmitus ja sosiaalinen uupumus, kun yhdessäolo ei ollut (taaskaan) luontevaa omalta puoleltani vaan lievästi pakotettua.
Ehkä ekstrovertit eivät koe näin koskaan, vaan tämmöinen on tyypillistä introverteille?
Olen lukenut useamman kerran, että älykkäät ihmiset viihtyvät hyvin itsekseen; sitä vähemmän kaipaavat muiden seuraa, mitä kauempana kokevat olevansa tavisten maailmasta. Toki älykäskin nauttii kaltaistensa seurasta.
(Ja alapeukkua varmaan ropisee taas, kun enemmistö paheksuu sitä, että joku muka olisi älykkäämpi, lue: "parempi" kuin joku toinen eli he itse 🙄).Itse en taas meinaan päästä edes tuohon mainitsemaasi hengailuvaiheeseen. Olen liian ujo ja hiljainen varmasti tylsältä vaikuttava myöskin. Lisäksi jännitän paljon kaikkea tai olen muuten typerän oloinen. Saatan puhua liikaakin välillä, mutta yleensä vähemmän. Itsekin sätin itseäni monien tilanteiden jälkeen. Aluksi saatan olla iloinen, että selvisin kaikesta. Sitten myöhemmin taas olo, että mokasin jotenkin ja olin typerä. Tämä vaan korostuu yksinäisyyden jatkumisen myötä. Ei ole ollut harjoitusta ja sellaista luontevia tilanteita.
Vuosia sitten eräällä kurssilla pystyin vielä jotenkin siinä kivassa porukassa avautumaan ja kaikki meni melko hyvin. Puhuin paljon ja olin todella iloinen, kun pysyin olemaan melkein oma itseni. Vähän jännitin, mutta kaikki näytti muuten hyvältä. Silti sielläkin huomasin sen kuinka syvällisempi tutustuminen vaikeaa. Kaikki meni siellä hyvin, mutta kynnys siitä sitten jatkaa esim vapaa-ajan tapaamiseen olisi ollut suurempi. Eipä se sitten mitään sellaista tuonutkaan. Kuitenkin kivoja ihmisiä siellä. Niitä melko vähän ollut tullut kohdattua jos miettii kaikkia kouluja missä olen ollut. Itsellä on helpompaa puhua ryhmässä missä eri ikäisiä. Jos kaikki nuorempia niin ehkä itseni puolesta (olen vielä melko nuori) korostuu vielä enemmän se epävarmuus ja olo, että olen jotenkin viallinen. Jännitän enemmän nuoria ihmisiä.
Minuakin väsyttää sosiaaliset tilanteet. Silti kuitenkin ne myös piristävät jos edes joku huomioi minua. Olen ehkä kaikessa typeryydessäkin niin yksin välillä, että ilahdun hyvin pienistäkin hetkistä, kun edes joku tervehtii yms. Siitäkin huomaa kuinka on ollut liikaa jo yksin. Jos mietin tuota introvertin määritelmää niin en tiedä enää oikein mikä olen. Yksinäisyys ihan hyvä asia monesti, mutta liika on liikaa. Itsellä vaan korostuu ne huonot kokemukset. Joskus mietin, että olen kasvanut niin kieroon jo nuorempana näihin sosiaalisiin suhteisiin liittyen. Olisin rohkeampi ilman monia kokemuksia. Älykkyyteen en itse ota kantaa. En koe olevani muita älykkäämpi. Ehkä vähän oudompi kyin joku muu mieluummin. Tietysti jokainen kaipaa varmaan seuraa missä edes jotain yhteistä johonkin asiaan liittyen. Sivusta.
Tämä on ihan kuin omasta elämästäni. Olen jotenkin säälittävän kiitollinen, kun joku puhuu minulle tai on kiltti. Hyvä ettei kyyneleet tule silmiin.
Toisaalta "kiva", että joku pystyy samaistumaan viestiini. Itse myös muistelen niitä kivoja hetkiä pitkään. Monet ihmiset ovat myös hyviä tulkitsemaan toisia. Itselläni oli joskus kaveri netissä joka jo alkuaikoina ja pelkästä kirjoituksestani päätteli, että minulla on huono itsetunto. Ehkä kirjoitin jotenkin itseäni vähätellen, vaikka yritin peitellä sitä kaikkea. Jotenkin aluksi vähän yllätyin siitä, että hän näki sen kaiken niin nopeasti. Vastasin hänen kysymykseensä itsetunnosta, että olen mitä olen. En halunnut alkaa selittämään elämäni ikäviä juttuja. Hän otti sekin hyvin ja sanoi, että toisaalta on sekin asenne on hyvä ja myöntää puutteensakin. En muista tarkkaan enää hänen sanojaan, kun englanniksi kirjoitimme. Sen aina muistan kuinka hän kirjoitti, että pitää minusta ja on iloinen, kun kirjoitin hänen kanssaan. Tämä ihan kaverimielessä. Toivon hänelle kaikkea hyvää, vaikka emme pidä enää yhteyttä. Tälläisiä juttuja aina vaalin mielessäni. Jokainen hyvä sana jättää muiston. Terveisin viestin kirjoittanut.
Vaikutat sympaattiselta ja fiksulta, toivottavasti sinulla on kiva kesä!
Onpa kiva, että löysin tämän ketjun ja täällä on ollut hyvää keskustelua.
Itse olen potenut koko elämäni jonkinlaista kalvavaa, jäytävää, kroonista yksinäisyyttä. Tunne on pahentunut viime vuosina, kun lapset ovat muuttaneet pois kotoa muille paikkakunnille, ja varsinkaan toinen heistä ei pidä paljon yhteyttä. Mies minulla on, mutta hän on usein jotenkin poissaoleva, omissa puuhissaan. Ystäviksi voin kutsua ehkä paria ihmistä, mutta tuntuu, että sekin on jotenkin väkinäistä ja minä olen usein se aloitteellinen osapuoli.
Joten hyvin yksinäinen tunnen olevani, ja olen ollut sitä koko elämäni, niin kauan jaksan muistaa. Olin perheessäni jollain lailla ylimääräinen isossa lapsilaumassa, ei minusta ja tekemisistäni oltu kiinnostuneita ja jos oltiin, niin siksi, että olin jotenkin vääränlainen tai tein jotain huonosti.
Ja joo, olen yrittänyt työstää asioita, terapiassa käyn jo kolmatta vuotta. Mutta koville ottaa. Olen hyvin aktiivinen ja monessa mukana, mutta mikään touhuaminen ei karkota sisälle rakentunutta yksinäisyyttä. Ehkä eniten auttaa se, että koetan hyväksyä, että tällaisen tunteen kanssa minä vain elelen elämääni.
En tiedä, oliko tästä kuvauksesta hyötyä kenellekään, mutta tulipahan kirjoitettua ja purettua se ulos itsestäni näppäimistölle. Sekin monesti auttaa hitusen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen 48 v nainen. Sairaus vaikutti vahvasti psyykeen vaikka paranin. Ystävät hävisivät kun olin masentunut. Samoin jopa aikuiset poikani.
Olen itsetuhoinen. Mietin miten sen saisi näyttämään onnnettomuudelta. Auto ei käy. Liian hyvä ja iso ( vanha). Siinä ei kuole.
Vierailija kirjoitti:
Onpa kiva, että löysin tämän ketjun ja täällä on ollut hyvää keskustelua.
Itse olen potenut koko elämäni jonkinlaista kalvavaa, jäytävää, kroonista yksinäisyyttä. Tunne on pahentunut viime vuosina, kun lapset ovat muuttaneet pois kotoa muille paikkakunnille, ja varsinkaan toinen heistä ei pidä paljon yhteyttä. Mies minulla on, mutta hän on usein jotenkin poissaoleva, omissa puuhissaan. Ystäviksi voin kutsua ehkä paria ihmistä, mutta tuntuu, että sekin on jotenkin väkinäistä ja minä olen usein se aloitteellinen osapuoli.
Joten hyvin yksinäinen tunnen olevani, ja olen ollut sitä koko elämäni, niin kauan jaksan muistaa. Olin perheessäni jollain lailla ylimääräinen isossa lapsilaumassa, ei minusta ja tekemisistäni oltu kiinnostuneita ja jos oltiin, niin siksi, että olin jotenkin vääränlainen tai tein jotain huonosti.
Ja joo, olen yrittänyt työstää asioita, terapiassa käyn jo kolmatta vuotta. Mutta koville ottaa. Olen hyvin aktiivinen ja monessa mukana, mutta mikään touhuaminen ei karkota sisälle rakentunutta yksinäisyyttä. Ehkä eniten auttaa se, että koetan hyväksyä, että tällaisen tunteen kanssa minä vain elelen elämääni.
En tiedä, oliko tästä kuvauksesta hyötyä kenellekään, mutta tulipahan kirjoitettua ja purettua se ulos itsestäni näppäimistölle. Sekin monesti auttaa hitusen.
Tämä auttoi!!
Pitäisikö tämä elämä vaan hyväksyä tällaisena. Tämän tunteen kanssa.
Ja esittää muille. Raskasta, mutta onko se ainoa tapa saada joku ihmiskontakti.
Kun löytäisi edes jonkun mukaan edes joskus jonnekin.
Ehkä sitten niin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Moi yksinäiset! Mitä kuuluu?
Täällä olen ollut yksinäinen jo viikon verran kun mies on töissä muualla suomessa. Vielä ensi viikko niin sitten taas nähdään. Teen etätöitä kotona, joten senkin suhteen olen hiukan yksinäinen välillä....mutta tämä on täysin oma valinta joten en valita. Viihdyn kyllä aika hyvin yksinkin ja väkisinkin on oltava yksin, kun mies käy töissä kodin ulkopuolella niin ei hän koko ajan voi olla mulle seuraneitinä.
Täällä on varmasti todella yksinäisiä ihmisiä....joitten joku läheinen on kuollut vaikka elämänkumppani. Se on varmasti rankkaa aikaa tottua olemaan yksin kun ei ole juttuseuraa. Onneksi on nämä palstat missä voi rauhassa kirjoitella eri elämäntilanteista.
Toivottavasti vastaat kun kysyin mitä kuuluu? On ainakin yksi ihminen kysynyt sinulta sitä tänään.. Lämmin hali ja voi hyvin.
Vierailija kirjoitti:
nuorena siä vielä on paljon muita ympärillä. Voidaan asua vaikka kimppakämpässä jossa asuu muita samanhenkisiä snkkuja. On opiskelukavereita, jne.Sit on laaja suku ympärillä. Mut kun ikä on n 50, alkaa vanhempien kuolmat, sukulaiset harvenee. Välit voi mennä sisaruksiin, samassa rytäkässä menee myös heidän lapset pois lähipiiristä. Miesrintamalla muutoksia, ei sitä uutta niin vaan saa jouluksi. Ystävyyssuhteissa joskus on tehtävä rajujakin valintoja-esim. nuoruuden epätasa-arvoisen ystävyyden lopettamisesta. Eikä uusia saa mistään.
Tämä. Juuri näin on käynyt minulle, joskin ikää on vielä reilusti alle 50 (olen sisarussarjan nuorin). Olen jotenkin jumittunut menneisiin ja ikävöin aikoja, kun vietettiin sukujouluja ja kesäisin kokoonnuimme maalle. Suvun lisäksi oli puoliso ja ystäviä. Nyt, ei ketään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Myös avioliitossa voi olla yksinäinen, jos henkinen yhteys on poikki.
Sanotaan huomenet ja puhutaan nurmikonleikkuusta, mutta aitoa yhteyttä ei ole. Kumpikaan ei välitä. Avioero on helpotus ja pääsy pois tilanteesta avaa silmät.
Tämä ongelma on usein myös harrastustuttujen kanssa. Jutellaan, mutta aitoa yhteyttä ei synny, jollei olla samalla aaltopituudella.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Luin tätä ketjua ja huomasin, että olisi hyvä etsiä yksinäisyyden syitä, joihin voisimme vaikuttaa.
Joku totesi, että negatiivisuus ja yksinpuhelut karkottavat muita. Tämä on jo hyvä alku. Mitä jos lähdetään siitä, että kun kohdataan ihmisiä, sanotaan heille jotain positiivista ja katsotaan haluaako he jatka jutustelua. Minä ajattelin kokeilla.
Omasta kokemuksestani sanon, että kyse on ainakin minulla enemmän siitä elinympäristöstä kuin jostain omasta asenteesta. Jos olen kivojen ihmisten seurassa, niin saan heistä seuraa, he vastaavat positiivisesti ehdotuksiini yhteisistä tekemisistä ja keskustelevat maailman asioista ilman rasistisia tai muita ikäviä näkemyksiä. Paljon auttaa myös se, jos nämä ihmiset eivät tiedä lainkaan mitään minun perhesuhteistani, mutta jos ystävyys menee syvemmälle, niin sitten jossain vaiheessa asiat paljastuvat ja he alkavat ensin sääliä ja sitten ottaa etäisyyttä.
Hyvä havainto. Pitää varmasti paikkansa, että monet ihmiset välttelevät toisia, joiden taustassa on jotain, mitä he eivät hyväksy. Sosiaalinen paine pistää välttämään tällaista.
Tunnistan tämän piirteen itsessänikin. En haluaisi ystäväni olevan vaikka alkoholisti tai istuneen vankilassa taposta. Nämä ovat tietysti ääripäitä.
Tausta vaikuttaa siis siihen, millaisten ihmisten kanssa meillä on mahdollisuus ystävystyä. Asioiden salaaminen taas ei auta, koska puskaradiossa ne leviävät kuitenkin.
Omat valintamme ja kohtalomme vaikuttaa siihen, millaiset ihmiset kelpuuttavat meidät joukkoonsa.
Ainakin minulla tuo tausta ei todellakaan tarkoita, että itse olisin tehnyt mitään moitittavaa. En vain saa mitään sille, että minulla on esimerkiksi minua paljon vanhempi veljeni on täysi pummi ja kylähullu, joka kulkee pitkin poikin rikkinäisissä vaatteissa haastamassa riitaa ihmisten kanssa. Hänet koetaan uhkaavaksi ja niin kyllä olen kokenut itsekin.
Haaveilin siitä, että toiselle paikkakunnalle kauas kotoa muutettuani pääsisin siitä kaikesta irti. Se itse asiassa onnistuikin parikymmentä vuotta. Sitten vain äitini kuoli ja siinä yhteydessä jouduin niin kovan painostuksen kohteeksi veljeni ja muidenkin sukulaisten taholta, että menin kertomaan jo pitempiaikaisille ystävilleni tilanteestani rehellisesti. Se oli virhe, jonka seuraukseni ystäväpiirini kutistui.
Pari jatkoi kaverina ilmeisesti jonkinlaisesta yleisestä hyväntekeväisyydestä ja säälistä, mutta kun sitten kieltäydyin enää auttamasta veljeäni, niin samalla heidän hyväntahtoisuutensa minuakin kohtaan loppui. On vain tilanteita, joissa ihmisen täytyy selviytyäkseen lopettaa vahingollisia sukulaiskontakteja ja sitä eivät hyväksy sellaiset ihmiset, joilla itsellään ei ole vastaavasta kokemusta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Viera kirjoitti:
Mulkvistit joutuu olemaan yksin. Kivat saa kavereita.
Tuota nuo mulkvistit eivät koskaan myönnä.
Sinä et ole vielä kohdannut elämässäsi vastoinkäymisiä. Kyllä elämä ehtii vielä sinuakin opettamaan ja antaa sinulle enemmän nöyryyttä.
Minulla on ollut elämässä enemmän vastoinkäymisiä kuin ihmisillä yleensä. Siitä huolimatta minula on ystäviä varsin paljon.
Mulkvisteilla voi tosiaan olla laajakin ystäväpiiri, joka koostuu mulkvisteista.
Pääministeristä voi aloittaa,
Yksinäisyys iski kun sairaus tuli köyhdyin. Eihän minusta voi enää hyötyä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
"fakta on, että ihmiset haluavat ympärilleen ihmisiä joiden kanssa on kevyt ja helppo olla. Raskaita ihmisiä vältellään, mikä on kait inhimillistä"
Pistää vähän silmään tämä toisten määritteleminen raskaiksi. Täysin luonteesta riippumatta ihmisellä voi olla paljon ystäviä. Väkivaltaisillakin yksilöillä on, joten se kenen ympärillä on tai ei ole ihmisiä, ei ole oleellinen asia. Oikein rauhallinen ja paljon omaa aikaa kaipaava introvertti voi kokea iloisen ekstrovertin "raskaaksi", ja päinvastoin, ja kumpikin on omalta osaltaan oikeassa.
Soisi, ettei ihmisiä määriteltäisi raskaiksi vain sillä perusteella, että he sattuvat olemaan luonteeltaan erilaisia. Jokainen, joka tuohon sortuu, voisi miettiä, onko ehkä itsekin "raskas".
Täytän huomenna 60 v, ei ole ketään kuka juhlisi kanssani niin tiedän todellakin mitä yksinäisyys on ja orpo olo.
Vierailija kirjoitti:
Täytän huomenna 60 v, ei ole ketään kuka juhlisi kanssani niin tiedän todellakin mitä yksinäisyys on ja orpo olo.
Onnittelut sinulle !
"Vaikutat sympaattiselta ja fiksulta, toivottavasti sinulla on kiva kesä!"
Joku oli näin kivasti vastannut viestiini tähän loppusivuille. En vaan saa sitä lainattua tähän. Huomasin viestisi vasta joulukuussa ja piti siihen vastata ja kiittää. Nyt teen viimein sen. Ja kiitän kivasti viestistä. Harvoin sitä saa kehuja. Kesäni oli todella ikävä monista ihmisistä johtuen sekä sattui kaikkea muuta ikävää. Vähitellen alkaa taas näyttää paremmalta. Kiva silti huomata näin jälkikäteenkin kivoja viestejä.
Olen jotenkin täydempi, tyynempi ihminen kun olen itsekseni. Asun kaukana muista tuttavistani, ainut puhekaveri tällä uudella paikkakunnalla on mieheni. Hän ei puhu kuin omista asioistaan, työstään ja harrastuksistaan. Tykkää pitää luentoja näistä aiheista. Minulta kysyy välillä miten menee, mutta ei kuuntele, eikä muista tunnin päästä enää mitä olen puhunut. Kohtelee useimmiten alentuvasti, saattaa esim alkaa laulaa minun puhumiseni kesken. sanoo että voi kuunnella yhtä aikaa kuin laulaa. En voi puhua siis oikeastaan mistään, vaikenen mielummin. Puhelimitse on muita yhteyksiä, muttei ketään, kenen kanssa mennä kahville, puhua kuin aikuinen aikuiselle ja kokea tulevansa kohdatuksi tasavertaisena, aikuisena ihmisinä. Katsoa ihmistä silmiin ja nähdä hänet samalla kun kokee että minut nähdään. Olen siis mielummin yksin ja siksi minusta on alkanut tulla hiukan erikoinen, en jotenkin osaa olla enää ihmisten kanssa ja koen sen väsyttävänä, väistelen sosiaalisia tilanteita kun niihin kerrankin olisi mahdollisuus, Ei uskoisi, että nuorena olin juhlien sielu, sosiaalinen eläin. Näin sitä huono parisuhde voi ihmistä muuttaa.
Hyvä havainto. Pitää varmasti paikkansa, että monet ihmiset välttelevät toisia, joiden taustassa on jotain, mitä he eivät hyväksy. Sosiaalinen paine pistää välttämään tällaista.
Tunnistan tämän piirteen itsessänikin. En haluaisi ystäväni olevan vaikka alkoholisti tai istuneen vankilassa taposta. Nämä ovat tietysti ääripäitä.
Tausta vaikuttaa siis siihen, millaisten ihmisten kanssa meillä on mahdollisuus ystävystyä. Asioiden salaaminen taas ei auta, koska puskaradiossa ne leviävät kuitenkin.
Omat valintamme ja kohtalomme vaikuttaa siihen, millaiset ihmiset kelpuuttavat meidät joukkoonsa.