Elämän merkityksellisyyden katoaminen on sanoinkuvaamattoman repivää. En enää tunnista itseäni. Tämä todella pelottaa minua, ymmärtäisikö yksikään?

Kuljen tässä elämässä vailla minkäänlaista intoa mihinkään. Mikään ei enää aidosti sytytä ja koko elämästä on tullut jopa epätodellisen tuntuista elokuvaa. Kuin kaikki liitokset vain revenneet, langat olisivat karanneet käsistäni eikä ole mitään mistä ottaa kiinni. Tämä on niin musertavaa, etten enää tiedä kuka olen, mitä tämä elämä on ja mitä järkeä tässä kaikessa on.
Olen vaipunut todella syvälle ja kyseenalaistan kaiken. Ihmiset tuntuvat minun nykyisessä maailmankatsomuksessani epäaidoilta, rooleja suorittavilta liikkuvilta hahmoilta. Kaikki mitä on, tuntuu suurelta valheelta, minä itseni mukaan lukien. En enää tiedä mihin mennä tai mitä tehdä, kaikki vaikuttaa siltä, kuin puhtaiden asioiden päälle olisi kasattu paljon paskaa.

Tätä on niin vaikeaa selittää mutta minulle on todella hankalaa enää olla täällä ns. normaalisti. Elämästä on tullut yksinkertaisesti synkkää ja merktys kadonnut tyystin. Jopa tuntuu siltä, että olisin iloinen jos pystyisin elämään ja vetämään jotain valheellista roolia ja saada jostain kipinää, vaikka rahasta, työstä tai ihmissuhteista. Ne eivät enää vain liikauta ja koko olemukseni on muuttunut, olen kuin vain sulanut märkä lampi lattialla, josta ei saa enää otetta.
En tätä osaa paremmin nyt selittää mutta on vain tunne, että en voi tehdä mitään muuta kuin hengittää päivä kerrallaan ja odottaa. Mitä odotan? En todellakaan tiedä. Vanhaan en halua takaisin ja uudesta minulla ei ole tietoakaan. Elän vain hetki kerrallaan ja yritän vain kestää.