Tutkimus: kiusaamisella yhteys myöhempiin mielenterveysongelmiin ja myöhempiin väkivaltarikollisuuteen

Puhut asiaa. Jotenkin hassua että väkivallalle (sekä henkiselle että fyysiselle) on koulu- ja työelämässä annettu ihan oma, vähättelevä nimensä: kiusaaminen. Sen varjolla voidaan mussuttaa kaikenlaisia tyhjänpäiväisyyksiä ja olla oikeasti puuttumatta asiaan. "Ole kuin et huomaisi". Ei noin sanota muille väkivallan uhreille.

Kiusaajia ei ymmärretä, eikä auteta. Ne niitä uhreja lopulta ovat.

Lisää rahnaa ja valtaa eksperteille, se on toiminut kaikessa niin hienosti muutenkin.

Ajatellaan sellaista, mitä pidetään lievänä kiusaamisena: lapsi jätetään jatkuvasti ulkopuolelle. Kukaan ei halua olla pari, kukaan ei leiki eikä kutsu mihinkään. Tälläista voi olla vaikeaa näyttää toteen, ja siksi siltä ummistetaan silmät.

Mutta miten lapsen minuus kehittyy tällaisessa tilanteessa? Se kehittyy uskomaan, että hän on vääränlainen, hän ei kelpaa. Hän on huonompi kuin muut.

Sitä voi itse kukin miettiä, millaista on kasvaa aikuiseksi tällaisten tunteiden kanssa, ja että miten se vaikuttaa kunkin elämänpolkuun.

Asia on todella tärkeä, mutta miten saada ihmiset heräämään tähän? "Ei kaikista tarvitse tykätä" ja "lika barn leka bäst" ja niin edelleen.

Näinhän se on. Minua kiusattiin ala-asteella ja kärsin syömishäiriöistä ja masennuksesta 25-vuotiaaksi asti. Sain yläasteella kavereita ja korjaavia kokemuksia, mutta ei se silti riittänyt korjaamaan jo tapahtuneita tuhoja, jonka seurauksena meni mielenterveys. Nykyään on kaikki kyllä mallillaan eikä kiusaaminen enää vaikuta elämääni.

Jaa.

Itseäni kiusattiin liki koko kouluajan, pitkälti sitä porukasta eristämistä ja lisänä haukkumista ja nimittelyä.

Toisinaan opettajat osallistuivat tähän myös. Oli meinaan kätevä tapa lopettaa pelleilyt uhkaamalla "jos ei nyt lopu, niin menet istumaan tuohon X:n (=minun) viereen!"

Ja oli kyllä toimiva pelote, loppui pelleilyt ja minulla entistä kauheampi olo.

Nyt kolmekymppisenä olen "omasta tahdostani" yksin ja erakoitunut. Lainausmerkit, koska tuskinpa näin olisi ilman noita kokemuksia.

Koko lapsuuden ja teini-iän kun saat kokea olevasi muiden seuraan kelpaamaton, ei sitä toisten seuraa enää edes kaipaa.

Töissä käyn ja tulen kotiin, siinä arkeni. Työtiimeissä niin ikään jään ulkopuoliseksi, muiden viettäessä toistensa luona illanistujaisia jne.

En halua mennä harrastuksiin, vaikka välillä pieni innonkipinä saattaa käväistä mielessä. Näen jo sieluni silmin sen, miten harrastuksessa muut tutustuisivat toisiinsa, alkaisivat käydä yhdessä vaikka kahvilla harrastustunnin jälkeen, vaihtaisivat innostuneesti kuulumiset aina harrastetunnin alussa jne.

Ja itse olisin yksin, kuten koulussakin.

Kiusaajille käy huonommin, eikö niiden auttamista ajattele kukaan, eivätkö ne ole ihmisiä?

Mitä, ap on kuullut vain henkisestä väkivallasta kiusaamistapana?

vai onko tää että tytöt kiusaavat enemmän henkisesti ja poikia ei lasketa?

Vierailija kirjoitti:

Ajatellaan sellaista, mitä pidetään lievänä kiusaamisena: lapsi jätetään jatkuvasti ulkopuolelle. Kukaan ei halua olla pari, kukaan ei leiki eikä kutsu mihinkään. Tälläista voi olla vaikeaa näyttää toteen, ja siksi siltä ummistetaan silmät.

Mutta miten lapsen minuus kehittyy tällaisessa tilanteessa? Se kehittyy uskomaan, että hän on vääränlainen, hän ei kelpaa. Hän on huonompi kuin muut.

Sitä voi itse kukin miettiä, millaista on kasvaa aikuiseksi tällaisten tunteiden kanssa, ja että miten se vaikuttaa kunkin elämänpolkuun.

Asia on todella tärkeä, mutta miten saada ihmiset heräämään tähän? "Ei kaikista tarvitse tykätä" ja "lika barn leka bäst" ja niin edelleen.

Minusta ei lapsilla ole mitään velvoitetta olla kaikkien kaveri. Sietäminen ei tarkoita että tarvitsi olla kaveri tai pari tai ottaa leikkiin mukaan. Usein nämä ulkopuolelle jäävät lapset ovat oikeasti jotain sosiaalisesti heikkoja. Maailma ei toimi niin, että kaikki mukautuu heikoimpien mukaan, vaan täytyisi opetella niitä sosiaalisia taitoja jo kotona. Jos henkilö jätetään aina ulkopuolelle ja aina syrjitään, tarkoittaa se yksinkertaisesti että siinä ihmisessä pn jotain vikaa. Ei kaikki muut ole väärässä jos aina syrjitään.

Vierailija kirjoitti:

Kiusaajia ei ymmärretä, eikä auteta. Ne niitä uhreja lopulta ovat.

t. kiusaava todellinen uhri

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ajatellaan sellaista, mitä pidetään lievänä kiusaamisena: lapsi jätetään jatkuvasti ulkopuolelle. Kukaan ei halua olla pari, kukaan ei leiki eikä kutsu mihinkään. Tälläista voi olla vaikeaa näyttää toteen, ja siksi siltä ummistetaan silmät.

Mutta miten lapsen minuus kehittyy tällaisessa tilanteessa? Se kehittyy uskomaan, että hän on vääränlainen, hän ei kelpaa. Hän on huonompi kuin muut.

Sitä voi itse kukin miettiä, millaista on kasvaa aikuiseksi tällaisten tunteiden kanssa, ja että miten se vaikuttaa kunkin elämänpolkuun.

Asia on todella tärkeä, mutta miten saada ihmiset heräämään tähän? "Ei kaikista tarvitse tykätä" ja "lika barn leka bäst" ja niin edelleen.

Minusta ei lapsilla ole mitään velvoitetta olla kaikkien kaveri. Sietäminen ei tarkoita että tarvitsi olla kaveri tai pari tai ottaa leikkiin mukaan. Usein nämä ulkopuolelle jäävät lapset ovat oikeasti jotain sosiaalisesti heikkoja. Maailma ei toimi niin, että kaikki mukautuu heikoimpien mukaan, vaan täytyisi opetella niitä sosiaalisia taitoja jo kotona. Jos henkilö jätetään aina ulkopuolelle ja aina syrjitään, tarkoittaa se yksinkertaisesti että siinä ihmisessä pn jotain vikaa. Ei kaikki muut ole väärässä jos aina syrjitään.

Kuulostaa jonkun ÄO<80 kiusaajan esseeltä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ajatellaan sellaista, mitä pidetään lievänä kiusaamisena: lapsi jätetään jatkuvasti ulkopuolelle. Kukaan ei halua olla pari, kukaan ei leiki eikä kutsu mihinkään. Tälläista voi olla vaikeaa näyttää toteen, ja siksi siltä ummistetaan silmät.

Mutta miten lapsen minuus kehittyy tällaisessa tilanteessa? Se kehittyy uskomaan, että hän on vääränlainen, hän ei kelpaa. Hän on huonompi kuin muut.

Sitä voi itse kukin miettiä, millaista on kasvaa aikuiseksi tällaisten tunteiden kanssa, ja että miten se vaikuttaa kunkin elämänpolkuun.

Asia on todella tärkeä, mutta miten saada ihmiset heräämään tähän? "Ei kaikista tarvitse tykätä" ja "lika barn leka bäst" ja niin edelleen.

Minusta ei lapsilla ole mitään velvoitetta olla kaikkien kaveri. Sietäminen ei tarkoita että tarvitsi olla kaveri tai pari tai ottaa leikkiin mukaan. Usein nämä ulkopuolelle jäävät lapset ovat oikeasti jotain sosiaalisesti heikkoja. Maailma ei toimi niin, että kaikki mukautuu heikoimpien mukaan, vaan täytyisi opetella niitä sosiaalisia taitoja jo kotona. Jos henkilö jätetään aina ulkopuolelle ja aina syrjitään, tarkoittaa se yksinkertaisesti että siinä ihmisessä on jotain vikaa. Ei kaikki muut ole väärässä jos aina syrjitään.

Kuulostaa jonkun ÄO<80 kiusaajan esseeltä.

No miten ratkaiset tämän itse? Pakottaa lapset ottamaan jonkun mukaan? Se ei poista sitä kiusaamista tai ulkopuolisuuden tunnetta. Pakolla ei synny mitään hyvää. Vai väitätkö tosissasi, että henkilö joka kokee tulevansa syrjityksi koulussa, töissä tai vaan elämässä on täysin ilman vastuuta omasta käytöksestään tai sosiaalisista taidoistaan? Kaikki muut on väärässä sitten vissiin.

Vierailija kirjoitti:

Ajatellaan sellaista, mitä pidetään lievänä kiusaamisena: lapsi jätetään jatkuvasti ulkopuolelle. Kukaan ei halua olla pari, kukaan ei leiki eikä kutsu mihinkään. Tälläista voi olla vaikeaa näyttää toteen, ja siksi siltä ummistetaan silmät.

Mutta miten lapsen minuus kehittyy tällaisessa tilanteessa? Se kehittyy uskomaan, että hän on vääränlainen, hän ei kelpaa. Hän on huonompi kuin muut.

Sitä voi itse kukin miettiä, millaista on kasvaa aikuiseksi tällaisten tunteiden kanssa, ja että miten se vaikuttaa kunkin elämänpolkuun.

Asia on todella tärkeä, mutta miten saada ihmiset heräämään tähän? "Ei kaikista tarvitse tykätä" ja "lika barn leka bäst" ja niin edelleen.

Olin erilainen lapsi, taiteilijasielu. Ehkä eniten tähän ikinä lapsena auttoi Ruma ankanpoikanen -satu.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ajatellaan sellaista, mitä pidetään lievänä kiusaamisena: lapsi jätetään jatkuvasti ulkopuolelle. Kukaan ei halua olla pari, kukaan ei leiki eikä kutsu mihinkään. Tälläista voi olla vaikeaa näyttää toteen, ja siksi siltä ummistetaan silmät.

Mutta miten lapsen minuus kehittyy tällaisessa tilanteessa? Se kehittyy uskomaan, että hän on vääränlainen, hän ei kelpaa. Hän on huonompi kuin muut.

Sitä voi itse kukin miettiä, millaista on kasvaa aikuiseksi tällaisten tunteiden kanssa, ja että miten se vaikuttaa kunkin elämänpolkuun.

Asia on todella tärkeä, mutta miten saada ihmiset heräämään tähän? "Ei kaikista tarvitse tykätä" ja "lika barn leka bäst" ja niin edelleen.

Minusta ei lapsilla ole mitään velvoitetta olla kaikkien kaveri. Sietäminen ei tarkoita että tarvitsi olla kaveri tai pari tai ottaa leikkiin mukaan. Usein nämä ulkopuolelle jäävät lapset ovat oikeasti jotain sosiaalisesti heikkoja. Maailma ei toimi niin, että kaikki mukautuu heikoimpien mukaan, vaan täytyisi opetella niitä sosiaalisia taitoja jo kotona. Jos henkilö jätetään aina ulkopuolelle ja aina syrjitään, tarkoittaa se yksinkertaisesti että siinä ihmisessä pn jotain vikaa. Ei kaikki muut ole väärässä jos aina syrjitään.

Niinku adhd. Toi sun kirjoituksesi on niin tuttua meille.

Lapset tappelevat kotona joka kodissa keskenään, koska lapset ovat luonnostaan todella ilkeitä toisille. Heitä pitäisi opettaa jo kotona käyttäytymään ystävällisesti toisia ihmisiä kohtaan, mutta ongelma on se, että vanhemmilla ei ole kykyä tällaiseen kasvatustehtävään syystä tai toisesta.

Vierailija kirjoitti:

Jaa.

Itseäni kiusattiin liki koko kouluajan, pitkälti sitä porukasta eristämistä ja lisänä haukkumista ja nimittelyä.

Toisinaan opettajat osallistuivat tähän myös. Oli meinaan kätevä tapa lopettaa pelleilyt uhkaamalla "jos ei nyt lopu, niin menet istumaan tuohon X:n (=minun) viereen!"

Ja oli kyllä toimiva pelote, loppui pelleilyt ja minulla entistä kauheampi olo.

Nyt kolmekymppisenä olen "omasta tahdostani" yksin ja erakoitunut. Lainausmerkit, koska tuskinpa näin olisi ilman noita kokemuksia.

Koko lapsuuden ja teini-iän kun saat kokea olevasi muiden seuraan kelpaamaton, ei sitä toisten seuraa enää edes kaipaa.

Töissä käyn ja tulen kotiin, siinä arkeni. Työtiimeissä niin ikään jään ulkopuoliseksi, muiden viettäessä toistensa luona illanistujaisia jne.

En halua mennä harrastuksiin, vaikka välillä pieni innonkipinä saattaa käväistä mielessä. Näen jo sieluni silmin sen, miten harrastuksessa muut tutustuisivat toisiinsa, alkaisivat käydä yhdessä vaikka kahvilla harrastustunnin jälkeen, vaihtaisivat innostuneesti kuulumiset aina harrastetunnin alussa jne.

Ja itse olisin yksin, kuten koulussakin.

Mene sinne harrastuksiin! Saat kokea ainakin iloa harrastuksesta vähintään.

Vierailija kirjoitti:

Lapset tappelevat kotona joka kodissa keskenään, koska lapset ovat luonnostaan todella ilkeitä toisille. Heitä pitäisi opettaa jo kotona käyttäytymään ystävällisesti toisia ihmisiä kohtaan, mutta ongelma on se, että vanhemmilla ei ole kykyä tällaiseen kasvatustehtävään syystä tai toisesta.

Täähän johtuu siitä, ettei ole kivaa tekemistä. On tylsää, ja sen toisen naaman näkeminenkin on tylsää.

Kyse on henkisestä väkivallasta, kiusaaminen on sanana vähättelevä. Monille jää niin pahat henkiset traumat etteivät kykene enää koskaan olemaan osa mitään yhteisöä. Moni sairastuu mieleltään loppuiäkseen. Mielestäni kouluissa suhtaudutaan jopa vähättelevästi tähän ongelmaan, varsinkin yläasteella jossa henkisen väkivallan koetaan olevan osa teinien elämää ja maailmaa.

Huonoa käytöstä perustellaan kypsymättömyydellä ja sitä pidetään ikäänkuin asiaankuuluvana. Se tietysti kertoo koulun kyvyttömyydestä käsitellä näitä asioita ja ratkaista niitä. Tilannetta ei helpota se että perustetaan jättikouluja joissa yksittäinen oppilas ei tule nähdyksi ja kohdatuksi.

Vierailija kirjoitti:

Kyse on henkisestä väkivallasta, kiusaaminen on sanana vähättelevä. Monille jää niin pahat henkiset traumat etteivät kykene enää koskaan olemaan osa mitään yhteisöä. Moni sairastuu mieleltään loppuiäkseen. Mielestäni kouluissa suhtaudutaan jopa vähättelevästi tähän ongelmaan, varsinkin yläasteella jossa henkisen väkivallan koetaan olevan osa teinien elämää ja maailmaa.

Huonoa käytöstä perustellaan kypsymättömyydellä ja sitä pidetään ikäänkuin asiaankuuluvana. Se tietysti kertoo koulun kyvyttömyydestä käsitellä näitä asioita ja ratkaista niitä. Tilannetta ei helpota se että perustetaan jättikouluja joissa yksittäinen oppilas ei tule nähdyksi ja kohdatuksi.

Käsitän mistä puhut. Miten ratkaiset asian? Jotenkin aikuiset unohtavat millaista on olla yläasteella. Muistan hyvin sen hierarkian ja jos mokasit kerrankin, siitä sai kuulla kyllä. Meillä oli eri maailma siellä ja ainoa laki oli viidakon laki. Jotenkin ihmettelin itsekkin sitä kuinka sokeita opettajat olivat siihen todelliseen maailmaan, missä teinit elävät. Esimerkiksi ne kerrat kun "kiusattu" ja "kiusaaja" kättelivät opettajien ja vanhempien edessä ja "lupasivat" olla kiltisti. Sitä skismaa ei oikeasti poistettu, eikä viidakon laki anna armoa. Siihen ei auta kasvatuksen ammattilaisten lässytys ja kehityskeskustelu. Muistan omina kouluaikoinani kun yksi poika oli aivan saakelin ärsyttävä ja kommunikoi usein lyömällä tai tönimällä ja kun sitten sai ansaitusti selkäänsä, oli hän kiusattu ja lässyn lää. Jotenkin ne kaikkein tärkeimmät syyt ja seuraukset eivät kiinnostaneet ketään. Vaan se mustavalkoinen asettelu, että sinä kiusasit ja tuo oli kiusattu.