Lue keskustelun säännöt.
Hiivutin pitkäaikaisen ystävyyssuhteen, kaksijakoiset tunnelmat
25.11.2022 |
Tähän ystävään tutustuin jo teininä. Alussa ystävyys tuntui ihan mukavalta, oli uusi kiva, luotettava ystävä uudella opiskelupaikkakunnalla.
Aika pian ystävyytemme kääntyi kuitenkin siihen, että ystävä alkoi käyttää minua terapeuttinaan ja tukipilarinaan. Aluksi suostuin tähän ihan vaan auttamisenhalusta, naiivina, ja oletin että kun ystävän ongelma poistuu, hän sitten jaksaa kuunnella minuakin, ja arvostaisi sitä kuinka olen ollut hänen väsymätön kuuntelijansa ja tsemppaajansa.
Ystävälle kuitenkin tuli koko ajan lisää ongelmia, suruja ja murheita. Kun yhdestä päästiin, tuli toinen. Useasti en kyllä itse edes ymmärtänyt, mikä murehtimassaan asiassa oikeasti on ongelma, ja sittemmin tajusin että ystävä taitaa kärsiä masennuksesta, ahdistuneisuushäiriöstä, ja hänellä on elämänhallinta hukassa (vaikka ulospäin näyttääkin pärjäävältä; työssäkäyvä, päihteetön, hyvännäköinen ihminen) Taipumuksenaan oli mm. kehitellä katastrofiajatuksia ja pelätä asioita, jotka _voisivat_ tapahtua, ja soittaa sitten itkien minulle, myös myöhäisinä kellonaikoina.
Kun tätä oli jatkunut liki 20 v. aloin todenteolla väsyä. Koin ärtymystä, vihaa, suuttumusta, oloni täysin hyväksikäytetyksi, ärsytti joka ikinen kerta kun ystävääni näin tai hän soitti. En silti antanut sen näkyä.
Itsessäni on se vika, että olen liian kiltti ja miellyttämisenhaluinen (työstän tätä), sekä pelkään konflikteja, joten en koskaan saanut sanottua hänelle suoraan. Vihjailla yritin, yritin myös kääntää roolejamme tai edes tasapainottaa niitä, yrittäen välillä puhua omia asioitani (tuloksetta, hän ei kuunnellut), ehdotin ammattiauttajaa (kävi kerran ja lopetti siihen), mutta sitten kun nämä eivät auttaneet, aloin ottamaan etäisyyttä.
Etäisyyden ottaminenkin on ollut hyvin pitkä projekti. Ystävä on roikkunut, eikä ole tajunnut tai halunnut tajuta selviä vihjeitäni, esim. että en ole itse ottanut häneen yhteyttä enää vuosiin. En ole soittanut hänelle viimeiseen 5 vuoteen kertaakaan, en siis yhtä ainutta kertaa. Hän on aina se joka soittaa ja ehdottaa tapaamisia. Nyt sitten kahteen vuoteen en enää ole edes vastannut, kuin murto-osiin puheluistaan, enkä ole "ehtinyt" tavata häntä pitkään aikaan. Silti säännölliset yhteydenottoyritykset ovat jatkuneet.
Mutta NYT on ilmeisesti asia vihdoin mennyt perille. Ystävästä ei ole yrittänyt soittaa minulle kolmeen viikkoon(!) kertaakaan, tätä ennen soittoyrityksiä oli säännöllisesti useampi (3-10) viikossa.
Uskomattoman helpottunut fiilis. Siis todella kevyt, vapautunut olo. Ja toisaalta sitten samalla pienesti tyhjä olo, olihan tämä ystävä elämässäni liki 30 vuotta. Uskon kuitenkin että tämäkin on ihan inhimillinen reaktio, ja hiipuu
ajan kanssa.
En odota tähän sen kummempia kommentteja, kiitos jos luit, kunhan halusin kirjoittaa ja kertoa asian ulos jollekin.
Kommentit (35)
Vierailija kirjoitti:
No, todellinen ystävä olisi sanonut, että mene terapiaan, minusta ei ole sinun auttajaksi.
Et lukenut tekstiä? AP sanoi kehoittaneensa terapiaan, oli käynyt kerran ja lopettanut. Toki onhan se kallistakin, verrattuna et ystävä on "ilmainen".
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
AP: "En odota tähän sen kummempia kommentteja, kiitos jos luit, kunhan halusin kirjoittaa ja kertoa asian ulos jollekin."
------
Ei sullakaan taida olla kovin ystäviä, kun tänne avaudut ("jollekin").
Eipä muuta.
Ohis
Niin? Sanoiko ap, että hänellä olisi paljon ystäviä? Mielestäni ei ole mitään väärää avautua tänne. Skippaa sinä aloitus, jos ei kiinnosta!
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
vmp taas
Oletko tämä ap:n "ystävä"?
:D
Minä olen paskoihin provoihin kyllästynyt lukija. Ja noi tukemisjutut kuuluu terapiaan tai parisuhteeseen. Inhoan huonoja provoja ja tyhmiä ihmisiä, joilla menee 20 v sen tajuamiseen että menikö nyt kaikki oikein, ja avaudunpa nyt vauvalle .
Tai menisi, jos juttu olisi totta. Näitä paskoja ja samantyylisiä aloituksia tehtailee ilmeisesti yllä pito. Keksisi edes parempia provoja.
En ole ap mutta olen kirjoittanut tänne aikoinani hyvin samantyyppisistä ongelmista. En ymmässä miksi tämänkaltaiset viestit ovat mielestäsi provoja. Ei liiallinen kiltteys nyt niin harvinainen ongelma ole, vai?
Itselläni kiltteys ja miellyttäminen alkoi kasvuolosuhteiden tuloksena. Kasvoin väkivaltaisessa päihdeperheessä, jossa opin pienentämään itseäni ja omia tarpeitani. Kun sitten jokin toimintatapa, kuten miellyttäminen, on tarpeeksi syvällä selkärangassa, ei sitä ole niin yksinkertaista lähteä muuttamaan, varsinkaan, kun alkuun ei välttämättä edes tiedosta olevansa liian kiltti. Kiltteyshän on kiltille itselleen se normi, johon on kasvanut ja menee jonkin aikaa ennen kuin ymmärtää että suurin osa muista ihmisistä toimii ihan toisenlaisella, itsekkäämmällä mentaliteetilla.
Tiedostin olevani liian kiltti vasta aikuisena sen jälkeen kun olin päätynyt useisiin yksipuolisiin ihmissuhteisiin, joista osa juuri tuollaisia että toimin ap:n tavoin lähinnä terapeuttina. Nyt 30+ ikäisenä minulla on edelleen jämäkkyyden ja puolieni pitämisen opettelu kesken. Ihmisten, joille omien mielipiteiden ja tunteiden esilletuonti on ollut itsestäänselvää koko ikänsä, voi olla vaikea käsittää ap:n kaltaisten ihmisten ongelmia. Olen itsekin kuullut noita "olet tyhmä", tai "mitäs läksit" -tyylisiä kommentteja.
Jämäkkyyden puute ja liiallinen kiltteys paistavat helposti ulospäin ja tällainen ihminen saattaa vetää puoleensa niitä tavallista hankalampia tapauksia, joilla sosiaaliset taidot eivät riitä siihen, että tajuaisivat vihjeistä muuttaa käyttäytymistään. Lisäksi kun saavutetuista eduista ei yleensä haluta luopua, voi käydä niin että kun pari kertaa toimit olkapäänä niin sellaiseksi se toinen sitten sinut siitä lähtien mieltääkin.
Minullakin on kokemusta tuosta etten ollut ottanut takertujaan yhteyttä vuosiin mutta toinen vain jaksoi ottaa yhteyttä. Sosiaalisesti puusilmäisestä voi ihan oikeasti olla todella vaikea päästä eroon mitenkään nätisti. Se vaatii erityistä jämäkkyyttä mitä taas siltä kiltiltä osapuolelta ei löydy tarpeeksi. Tällainen ihmissuhde saattaa hyvinkin kestää pitkän pitkän aikaa.
Ymmärrän hyvin ap: n fiiliksiä. Itse hiivutin nuoruuskaverin koska ystävyys ei ollut toiminut aikoihin.
Hän oli aggressiivinen ja puuttui asioihini, tivasi töistä ja lasten asioista ja jakoi neuvojaan. Tuli inhottava, nurkkaan ajettu ja tilivelvollinen olo. Olen siis ihan tavallista elämää viettävä ihminen enkä halunnut olla hänen pelastettava tapauksensa.
Yritin sanoa että ei puhuta tästä, kerron kun on jotain uutta tms. Silti asetelma jatkui enkä voinut hyvin hänen seurassaan.
Mietin että minun ei tarvitse opettaa 45v kaverille hyvää käytöstä itseäni kohtaan. Jos hän ei tajua huonoa käytöstään, ei hän ole minua varten.
Kiitos, kiitos tekstistäsi! Oli kuin itse olisin sen kirjoittanut, vain pienin muutoksin. Olen käynyt läpi saman, teini-iästä alkanut ystävyys, josta viimeiset n. 10 vuotta erilaisia yrityksiä irrottautua ennen kuin reilu 4 v. sitten sain itseni irti. Samalta kuulostaa myös haitaksi itselle kääntyneet kiltteys, empatia ja kiinnostus toisia ihmisiä kohtaan. Ja sitten katkeruus, kun on hyväksikäytetty olo. Ja itsesyyllisyys, kun itse on syypää siihen, että on antanut toisen/toisten käyttää hyväkseen. Myös minä työstän sitä tahollani, katson itseeni päin enemmän kuin ex-ystävään. Mutta se vapautumisen tunne, kun on viimein päässyt hankalasta ihmisestä ja ihmissuhteesta irti! Se on huikea! Muutaman kerran vuodessa mietin ex-ystävääni, ja joka kerran tunnen suurta vapautta ja kiitollisuutta siitä, että minun ei tarvitse enää olla hänen kanssaan tekemisissä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Huono omatunto ja tyhjyys saa kirjoittamaan tällaista. Muuten olisit jättänyt avautumatta. Hienoa että olet löytänyt ratkaisun ongelmaasi.
Totta kai voi olla huono omatunto - sehän se on perussyy siihen, että ex-ystävä on vuosikausia onnistunut manipuloimaan ap:tä olemaan oksennussankonaan. Jossain kohtaa vain se malja vuotaa yli - silloin se turhautuminen ja epätoivo ylittää sen "huonon omantunnon".
Ja jos elämässä on ollut kuka tahansa ihminen pitkään, hänen poistumisensa - vaikka se olisi hyvä ja helpottava asia - aiheuttaa automaattisesti tyhjyyttä.
Kiitos ap, kun avauduit. Näistä on tärkeä keskustella, ja anonyymisti parempi. Päädyin alunperinkin tälle palstalle avuosi-pari sitten, kun halusin ihmetellä nimenomaan ystävyyssuhteitani (ja omaa käytöstäni niissä). Aluksi lukemaan muiden kokemuksia, myöhemmin itse kirjoittamaan. Se, että me asiaa ja ihmissuhdekysymyksiä pohtivat avaudumme täällä keskenämme, ei ole keneltäkään pois (ei ole pakko lukea jos ei kiinnosta!), mutta se voi helpottaa omaa oloamme ja vähentää tarvetta kuormittaa omia ystäviä, varsinkin jos ne on ex-ystävän kanssa yhteisiä. Tällöin tällä keskustelulla täällä voi olla "terapeuttinen" vaikutus ilman, että kukaan läheisemme kuormittuu tai että pitäisi maksaa ammattilaiselle terapeutille (jos/kun mistään varsinaisista traumoista tmv. ei ole kysymys, ihan vaan elämästä ja omasta itsestä).
Vierailija kirjoitti:
No, todellinen ystävä olisi sanonut, että mene terapiaan, minusta ei ole sinun auttajaksi.
Entä kun olet tehnyt tuon, ja vieläpä monta kertaa vuosien saatossa? Ja "ystävä" jopa itse todennut, että kärsii keskivaikeasta masennuksesta - mutta ei silti ole hakenut apua ammattilaisilta?
Miten sitten toimisit, todellisena ystävänä? Jos vuosia yrität, vain tajutaksesi jossakin vaiheessa, että sillä, että sinä uhraat aikaasi, empatiaasi, kiinnostustasi ja henkisiä voimavarojasi, ei ole mitään vaikutusta tuon "ystävän" oloon ja siihen, miten hän sinuun suhtautuu?
Anteeksi kärjekkyyteni. En haluaisi olla aggressiivinen, mutta itsellä on vielä käsittelyssä oma, päättynyt ystävyyssuhde, jossa vilpittömästi koin tehneeni kaikkeni. Mutta jos ihminen vain valittaa, valittaa valittaa, eikä tee itse tilanteelleen mitään, ja itse päätyy tilanteisiin, joissa tietää toimivansa omia arvojaan vastaan, niin onko muuta vaihtoehtoa kuin lähteä itse pois?
Veikkaan, että ap:nkin tapauksessa (kuten omassani) kyse on monin säikein yhteenkiedotusta ihmissuhteesta, jossa aika ja alkuperäinen syy "toistensa löytämiseen" vahvistavat sidettä, mikä tekee irrottautumisesta henkisesti hyvin vaikeaa. Oma kokemukseni on myös, että vuosien saatossa yritin monta kertaa irtaantua, mutta eri syistä eri aikoina "päädyimme takaisin yhteen". Ja aina sain kuulla syyllistystä siitä, miten se toinen oli aina se, joka otti ensimmäisenä yhteyttä ja palautti suhteen - tähän ensimmäinen kommentti osui aivan täysillä! (Kiitos ekalle kommentoijalle!) Ja jos on yrittänyt ottaa vaikeita asioita esille, yrittänyt tuoda esiin että ei syytä tai syyllistä toista vaan että on havainnut ongelmia keskinäisessä kommunikaatiossa, dynamiikassa, saa hillittömän marttyyrikohtauksen niskaansa.
Minulle on tätä nykyä ihan sama, vaikka kaikki ongelmat siinä ihmissuhteessa olisivat olleet yksinomaan minun syytäni, minusta ja minun persoonastani johtuvia, minun käytökseni aikaansaamia. Pääasia, että se ihmissuhde on ohi.
(Mutta näköjään minun pitää sitä ja itseäni vieläkin purkaa, monien vuosien jälkeenkin. Kiitän ap:tä ja muita keskustelijoita tällä palstalla, että siihen tarjoutuu mahdollisuus. Ja pahoittelen, jos tulee kärjekästä kommenttia. Osuu nimittäin hermoon.)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No, todellinen ystävä olisi sanonut, että mene terapiaan, minusta ei ole sinun auttajaksi.
Entä kun olet tehnyt tuon, ja vieläpä monta kertaa vuosien saatossa? Ja "ystävä" jopa itse todennut, että kärsii keskivaikeasta masennuksesta - mutta ei silti ole hakenut apua ammattilaisilta?
Miten sitten toimisit, todellisena ystävänä? Jos vuosia yrität, vain tajutaksesi jossakin vaiheessa, että sillä, että sinä uhraat aikaasi, empatiaasi, kiinnostustasi ja henkisiä voimavarojasi, ei ole mitään vaikutusta tuon "ystävän" oloon ja siihen, miten hän sinuun suhtautuu?
Anteeksi kärjekkyyteni. En haluaisi olla aggressiivinen, mutta itsellä on vielä käsittelyssä oma, päättynyt ystävyyssuhde, jossa vilpittömästi koin tehneeni kaikkeni. Mutta jos ihminen vain valittaa, valittaa valittaa, eikä tee itse tilanteelleen mitään, ja itse päätyy tilanteisiin, joissa tietää toimivansa omia arvojaan vastaan, niin onko muuta vaihtoehtoa kuin lähteä itse pois?
Veikkaan, että ap:nkin tapauksessa (kuten omassani) kyse on monin säikein yhteenkiedotusta ihmissuhteesta, jossa aika ja alkuperäinen syy "toistensa löytämiseen" vahvistavat sidettä, mikä tekee irrottautumisesta henkisesti hyvin vaikeaa. Oma kokemukseni on myös, että vuosien saatossa yritin monta kertaa irtaantua, mutta eri syistä eri aikoina "päädyimme takaisin yhteen". Ja aina sain kuulla syyllistystä siitä, miten se toinen oli aina se, joka otti ensimmäisenä yhteyttä ja palautti suhteen - tähän ensimmäinen kommentti osui aivan täysillä! (Kiitos ekalle kommentoijalle!) Ja jos on yrittänyt ottaa vaikeita asioita esille, yrittänyt tuoda esiin että ei syytä tai syyllistä toista vaan että on havainnut ongelmia keskinäisessä kommunikaatiossa, dynamiikassa, saa hillittömän marttyyrikohtauksen niskaansa.
Minulle on tätä nykyä ihan sama, vaikka kaikki ongelmat siinä ihmissuhteessa olisivat olleet yksinomaan minun syytäni, minusta ja minun persoonastani johtuvia, minun käytökseni aikaansaamia. Pääasia, että se ihmissuhde on ohi.
(Mutta näköjään minun pitää sitä ja itseäni vieläkin purkaa, monien vuosien jälkeenkin. Kiitän ap:tä ja muita keskustelijoita tällä palstalla, että siihen tarjoutuu mahdollisuus. Ja pahoittelen, jos tulee kärjekästä kommenttia. Osuu nimittäin hermoon.)
Olet narsisti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No, todellinen ystävä olisi sanonut, että mene terapiaan, minusta ei ole sinun auttajaksi.
Entä kun olet tehnyt tuon, ja vieläpä monta kertaa vuosien saatossa? Ja "ystävä" jopa itse todennut, että kärsii keskivaikeasta masennuksesta - mutta ei silti ole hakenut apua ammattilaisilta?
Miten sitten toimisit, todellisena ystävänä? Jos vuosia yrität, vain tajutaksesi jossakin vaiheessa, että sillä, että sinä uhraat aikaasi, empatiaasi, kiinnostustasi ja henkisiä voimavarojasi, ei ole mitään vaikutusta tuon "ystävän" oloon ja siihen, miten hän sinuun suhtautuu?
Anteeksi kärjekkyyteni. En haluaisi olla aggressiivinen, mutta itsellä on vielä käsittelyssä oma, päättynyt ystävyyssuhde, jossa vilpittömästi koin tehneeni kaikkeni. Mutta jos ihminen vain valittaa, valittaa valittaa, eikä tee itse tilanteelleen mitään, ja itse päätyy tilanteisiin, joissa tietää toimivansa omia arvojaan vastaan, niin onko muuta vaihtoehtoa kuin lähteä itse pois?
Veikkaan, että ap:nkin tapauksessa (kuten omassani) kyse on monin säikein yhteenkiedotusta ihmissuhteesta, jossa aika ja alkuperäinen syy "toistensa löytämiseen" vahvistavat sidettä, mikä tekee irrottautumisesta henkisesti hyvin vaikeaa. Oma kokemukseni on myös, että vuosien saatossa yritin monta kertaa irtaantua, mutta eri syistä eri aikoina "päädyimme takaisin yhteen". Ja aina sain kuulla syyllistystä siitä, miten se toinen oli aina se, joka otti ensimmäisenä yhteyttä ja palautti suhteen - tähän ensimmäinen kommentti osui aivan täysillä! (Kiitos ekalle kommentoijalle!) Ja jos on yrittänyt ottaa vaikeita asioita esille, yrittänyt tuoda esiin että ei syytä tai syyllistä toista vaan että on havainnut ongelmia keskinäisessä kommunikaatiossa, dynamiikassa, saa hillittömän marttyyrikohtauksen niskaansa.
Minulle on tätä nykyä ihan sama, vaikka kaikki ongelmat siinä ihmissuhteessa olisivat olleet yksinomaan minun syytäni, minusta ja minun persoonastani johtuvia, minun käytökseni aikaansaamia. Pääasia, että se ihmissuhde on ohi.
(Mutta näköjään minun pitää sitä ja itseäni vieläkin purkaa, monien vuosien jälkeenkin. Kiitän ap:tä ja muita keskustelijoita tällä palstalla, että siihen tarjoutuu mahdollisuus. Ja pahoittelen, jos tulee kärjekästä kommenttia. Osuu nimittäin hermoon.)
Olet narsisti.
Perustelisitkö väitteesi? Tein nimittäin iltapäivälehden testin, ja sen mukaan nimenomaan en ole lainkaan narsisti. Kiinnostaisi aidosti tietää, mikä tekstissäni sai sinut paitsi ajattelemaan ja sen lisäksi vielä kommentoimaan, että olen narsisti.
Älä välitä, kunhan täällä joku trolli huutelee.
Minulla on tällainen ystävä, mutta tällainen hänestä on alkanut tulla vasta keski-iässä, 25 vuoden ystävyyden jälkeen. Ennen sentään oli jotain vastavuoroisuutta, nyt hän haluaa puida tismalleen samoja elämänsä asioita 24/7 tai aina, kun ollaan yhteydessä. Tulee viestiä, tule Facebook viestiä, tulee ääniviestiä, tulee soittoja. Yhtään ei mene jakeluun, että en itse ota yhteyttä, tosin hänellä epäillään nyt autismia. Pulputtaa kuin papupata ilman taukoja, ja kuten ap:n ystävä, kärsii ahdistuksesta ja saa lähes viikottain hysteerisiä romahduksia - ja vieläpä niistä samoista asioista. Selittää kaikki asiat itselleen aina omituisesti hyvinpäin ja sitten ahdistuu, kun kikkare kakkaa ei olekaan kultaa. Se kakka muuttuu kuitenkin taas kullaksi sen romahduksen jälkeen ja kierre on valmis.
En millään jaksa olla kuunteleva olkapää. Neuvojen antamisen olen lopettanut ajat sitten. Hän vaan haluaa, että sanotaan "joo" ja ollaan samaa mieltä. On aina helpottunut, kun pääsee purkamaan sydäntään. Mitään ei itse elämässään kuitenkaan tee eikä ymmärrä tehdä, edes ohjeiden kanssa, kuten vaikka se terapiaan meno, jota on myös ehdotettu täältä suunnasta usein. Vieläpä niin, että itsekin sain hyödyn ja minuakin ahdistaa ja tämä ja tuo auttoi.
Niin ei.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Huono omatunto ja tyhjyys saa kirjoittamaan tällaista. Muuten olisit jättänyt avautumatta. Hienoa että olet löytänyt ratkaisun ongelmaasi.
Huonoa omaatuntoa voi kärsiä myös ilman syytä. Ihminen voi kokea "hylkäävänsä" läheisen katkaistessaan välit, vaikka ulkopuolisen näkökulmasta kyseinen läheinen ei ole muuta tehnyt kuin käyttänyt tuota hyväntahtoista ihmistä törkeästi hyväkseen.
Ihminen voi kärsiä tunnontuskia siitä, ettei pystynyt auttamaan kuolemansairasta läheistä, vaikka ei olisi voinut tehdä mitään toisinkaan. ("Mitä jos olisin huomannut oireet jo vuotta aiemmin, mitä jos olisin osannut valita toisen lääkärin joka olisi tehnyt oikean diagnoosin nopeammin, mitä jos, mitä jos". Tämä on minulle erityisen tuttua.)
Jopa pahasta onnettomuudesta selvinneet tuntevat syyllisyyttä siitä, että selvisivät hengissä kun muut kuolivat.
Vierailija kirjoitti:
Löytänyt uuden "uhrin".
Joo, yleensä takertujat luovuttavat vasta kun on seuraava likasanko katsottuna.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ymmärrän tuon hyvin ja välien katkaisun. Mutta on törkeää käyttää trendisanaa "elämänhallinta hukassa". Ahdistushäiriö hänellä voisi olla ja paniikki, eikä se nykyaikana ihme ole (ihmiset peloteltu ja painostettu), häntä ei varmaan esim. vanhempi ole tukenut. Osalla voi olla masista tai alkoholi/e-pillerit vaikuttavat, jos on nuori vielä. Mutta hyvin tuossa käy, koska ei ole pakko pitää ketään kaverina jos se ei toimi.
Missä kohtaa? Eikä tuo ystäväkään vaikuttanut narskulta, vaan muita mt-ongelmia.
Kaikissa meissä on narsistisia piirteitä, mutta narskuja on oikeasti harvassa.