Tapahtumat

Kun kirjaudut sisään näet tässä ilmoitukset sinua kiinnostavista asioista.

Kirjaudu sisään

Ammattiavun ylikorostaminen nykyisin esim. terapiaa suositellaan kaikille

Vierailija
24.11.2022 |

Nykyisin kaikille suositellaan ammattiapua, koska kaikilla on traumoja ja huonoja kokemuksia elämässä. Olen huomannut tämän vähän kaikkialla. Vanhemmat odottavat lapsille psykologiaikoja ja aikuiset itse jonottavat terapiaan. Enkä väheksy tätä yhtään, olen itsekin käynyt terapiassa. Mutta mihin on kadonnut sellainen lähimmäisen auttaminen? Tuntuu ettei ihmiset oikein uskalla enää auttaa toisiaan kun luotetaan niin vahvasti vain ammattiapuun ja odotetaan siihen pääsyä. Läheiset osaisivat auttaa todella paljon, enemmän kuin itse uskovatkaan. Lähimmäisiltä saatu apua ei poissulje ammattiapua. Jos jollain ystävällä on masennusta monesta ratkaisuksi tarjotaan terapiaa vaikka ystävää voisi siinä hetkessä auttaa eniten se jos ystävä vaikka kävisi toisen puolesta kaupassa jos itse ei jaksa tai vaikka auttaisi siivoamaan vessan tai muuta konkreettista. Moni ei kehtaa pyytää tällaista ja osa ei kehtaa auttaa koska voi ajatella ettei halua sotkeentua toisen asioihin. Itse arvostaisin tällaista konkreettista apua paljon ja olen sitä nyt lähipiiriltäni saanutkin omaan ocd-oireiluuni. Joskus sellainen epäammattimainenkin apu voi olla hyvää eikä sen merkitystä ainakaan kannata väheksyä yhtään.

Kommentit (71)

Vierailija
61/71 |
25.11.2022 |
Näytä aiemmat lainaukset

Vierailija kirjoitti:

Olen aikanaan pariinkin otteeseen ottanut vastaan tarjotus terapiamahdollisuuden. En koe hyötyneeni mitään. Yhä sitä tuputetaan. Yleensäkin "auttajat" eivät tunnu kuuntelevan yhtään.

Olivatko psykoterapeutteja (suojattu ammattinimike)? Kuulostaa oudolta, psykoterapia on kallista eikä sitä niin vain tuputeta.

Olisiko joku oman elämänsä sigmundgreud tai työpaikan helppokonsultti ollut asialla?

Vierailija
62/71 |
25.11.2022 |
Näytä aiemmat lainaukset

Itse koen hyötyneeni pitkästä psykoterapiasta enemmän kuin mistään.

On totta, että moneen pulmaan lyhyemmät interventiot voisivat riittää. Ammattiapu on aina eri asia kuin ystävien tuki.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija
63/71 |
25.11.2022 |
Näytä aiemmat lainaukset

Vierailija kirjoitti:

Mielestäni lääkärit kirjoittavat liian vähän lähetteitä Terveyskylän nettiterapiaan, joka voisi olla nopea apu. Johtuu ilmeisesti siitä, ettei asiakas osaa pyytää ja lääkäri ei osaa lähettää potilaita sinne. Nettiterapiassa ei ole sidottu omaan asuinpaikkakuntaansa ja sen hyöty/hinta-suhde on erinomainen.

Olen kuullut paristakin nettiterapiasta pelkkää huonoa. Samat vanhat litaniat psykoedukaation nimissä, mitkä on jo netistä tai vertaistuesta tuttuja. Osan keksii itsekin tai tietää ihan maalaisjärjellä tai vaikka koulutuksen kautta.

Tuki ei auta mitään kun itse menetelmät eivät edelleenkään toimi. Hoitotaho ei välitä potilaan sanoista vaan hehkuttaa omaa mielipidettään ja laittaa nettiterapiasta kieltäytymisen hoitovastaisuuden piikkiin.

Vierailija
64/71 |
25.11.2022 |
Näytä aiemmat lainaukset

Onhan niillä tolkuton palkka. Ei ihme, että suositellaan. En menisi ilmaiseksikaan. En ole niin avuton, etten pystyisi hoitamaan itseäni. Tunnen itseni paremmin kuin paras terapeutti.

Vierailija
65/71 |
25.11.2022 |
Näytä aiemmat lainaukset

Oma kokemukseni on - ja olen siitä joskus palstalle ennenkin kirjoittanut, joten pahoittelen jos toistan itseäni - että jos ihmiselle sattuu useampi apua tai tukea tarvitseva ihminen ns. samaan aikaan päälle, siinä voi uupua. Joskus, jos itsellä on vielä rankka elämäntilanne tai ihan vaan tavallista kovempi kroonistunut stressi päällä, yksikin ihminen, joka selkeästi tarvitsisi sitä ammattilaisen apua, siinä vieressä ja viikoittain tai päivittäin läsnä, voi olla liikaa. Itselleni on käynyt näin.

Muutama kk sitten oli Ylen kolumni, ehkä Julia Thuren, joka kirjoitti siitä, miksei vaan saa valittaa ja miksi toiset eivät vain kuuntele sitä valitusta vaan rupeavat neuvomaan.

Itselläni se "neuvomaan rupeaminen" oli näin jälkikäteen katsottuna selkeä oire siitä, että nyt oli kuulemisen malja mennyt jo yli. Jos ihminen valittaa samoista asioista, päivästä, viikosta, kuukaudesta, vuodesta toiseen, on saanut alustavan diagnoosin masennuksesta mutta ei tee asialle mitään, niin ainakin minun oli todettava: minä en vaan jaksa enää.

En sano, että oma kokemukseni on yleistettävissä, mutta kun luin Thurenin (tmv) kolumnin, muistuivat omat kokemukseni elävinä mieleeni. Ja ajattelin, että ehkä on muitakin aiemman elämän muutaman ihmisen (joskus jopa vain yhden ihmisen) uuvuttamia ihmisiä, jotka eivät enää vain jaksa suostua toisille ihmisille "ilmaisiksi terapeuteiksi".

Se, että jotkut ovat käyttäneet toisia männävuosina "ilmaisina terapeutteina", on saattanut johtaa siihen, ettei näillä ihmisillä ole enää jatkossakaan mahdollisuutta olla edes ihan perinteisenä läheisenä ystävänä, myötäeläjänä elämän kolhuissa.

Ikään kuin se kiintiö olisi jo käytetty. Ja enempää voimia ei näytä tulevan.

Vierailija
66/71 |
25.11.2022 |
Näytä aiemmat lainaukset

Vierailija kirjoitti:

Niin moni ystäväkin on sairastunut kuunnellessaan, että kyllä se nyt vaan on parempi mennä terapiaan ja pitää ne ystävät ystävinä.

Yhdyn tähän kommenttiin omien kokemusteni nojalla. (Olen tuo joka viittasi Thurenin kolumniin)

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija
67/71 |
25.11.2022 |
Näytä aiemmat lainaukset

Joillekin riittäisi kriisikeskukset ja puhelimet, jos apu olisi kattavampaa. Ellei siis ole sellainen hlö joka voi maksaa vaikka yksityisen terapeutin, jos on kyse erosta, kriisistä tai kuolemasta. Lisäksi pitäisi olla aina ammattitaitoista porukkaa, joka ei vedä luuria korvaan, vaikka olisi oudompi syy miksi joku on järkyttynyt (vaikka pelimiesjätti ja selvisi että on avovaimo).

Vierailija
68/71 |
25.11.2022 |
Näytä aiemmat lainaukset

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Niin moni ystäväkin on sairastunut kuunnellessaan, että kyllä se nyt vaan on parempi mennä terapiaan ja pitää ne ystävät ystävinä.

Mitä ystävyyttä se on jos toista ei koskaa auteta? Mä en ainakaan pitäisi sellaista ystävänä enkä myöskään omaa ystävääni jättäisi pulaan. Siinä se punnitaan ketkä on tosiystäviä kun elämässä menee huonosti. 

Vaan entä jos sillä ystävällä menee parikymmentä vuotta "huonosti"? Siitä huolimatta, että on ns. objektiivisesti asiat hyvin (omistusasunto, pitkä koulutus, pysyvä erittäin hyväpalkkainen työ) ja silti vaan valittaa? Koska hänellä on subjektiivinen oikeus omiin kokemuksiinsa (negatiivisia)? Haukkuu yhteisiä ystäviä. Haukkuu työtovereitaan. Ruotii lapsuudenperheensä ongelmia, jotka eivät sillä muuksi muutu, vaikka ystävä vieressä kuinka kuuntelisi. Rahaa olisi mennä terapiaan ja työterveyslääkäri todennut keskivaikean masennuksen, mutta ihminen ei hakeudu hoitoon?

Jaksoin tuota toistakymmentä vuotta. Rikkoisin itseäni vastaan jos pyytäisin sitä anteeksi, etten jaksanut enää kymmentä vuotta lisää.

En siis puhu akuutista elämänkriisistä tai tapahtumasta, "rankasta kaudesta" (niitä on itsellänikin ollut ja minulle on oltu tukena ja olen vastaavasti ollut muille tukena, ja myöhemmin saanut näiltä ystäviltä siitä kiitosta) vaan siitä, että koko ystävyyssuhteen dynamiikka on mennyt täysin päin seiniä. Jos ystävän kanssa ei ole hyvä olla, onko se silloin edes ystävyyttä?

Olen niin paljon asiaa miettinyt, että uskallan sanoa, etten ole "otan vain rusinat pullasta"-ihminen. Ihmissuhde voi mennä mönkään ja kieroutua, ja jos itseään suojellakseen on pakko sanoa se ihmissuhde irti, sitten vain on.

Tähän keskusteluun sanomani liittyy siten, että keskeinen ongelma omassa kokemuksessani oli ihmisen mt-ongelma, jolle hän, muuten älykäs ihminen ei suostunut tekemään mitään. Sitten siitä ongelmasta tuli ongelma minulle, ja lopulta sille koko ystävyyssuhteelle.

Ei ystävyyden ja ystävyyssuhteen laatua voi mitata sillä, minkälainen kapasiteetti ihmisellä on ottaa toisen ihmisen taakkoja kannettavakseen. Varsinkin, jos se taakan lastaaminen sen toisen niskaan ei edes auta sitä terapeutin tarpeessa olevaa valittajaa.

Siksi kuulun siihen koulukuntaan tätä nykyä, joka toteaa, että JOSKUS ystävyyssuhteiden säilyttämiseksi kannattaa mennä sinne terapiaan. Se ei tarkoita sitä, etteikö läheistenkin kanssa voisi puhua. Mutta ne pahimmat ja rankimmat kamat sille terapeutille. Ystävät ja ystävyyssuhde kiittävät.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija
69/71 |
25.11.2022 |
Näytä aiemmat lainaukset

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Niin moni ystäväkin on sairastunut kuunnellessaan, että kyllä se nyt vaan on parempi mennä terapiaan ja pitää ne ystävät ystävinä.

Mitä ystävyyttä se on jos toista ei koskaa auteta? Mä en ainakaan pitäisi sellaista ystävänä enkä myöskään omaa ystävääni jättäisi pulaan. Siinä se punnitaan ketkä on tosiystäviä kun elämässä menee huonosti. 

Vaan entä jos sillä ystävällä menee parikymmentä vuotta "huonosti"? Siitä huolimatta, että on ns. objektiivisesti asiat hyvin (omistusasunto, pitkä koulutus, pysyvä erittäin hyväpalkkainen työ) ja silti vaan valittaa? Koska hänellä on subjektiivinen oikeus omiin kokemuksiinsa (negatiivisia)? Haukkuu yhteisiä ystäviä. Haukkuu työtovereitaan. Ruotii lapsuudenperheensä ongelmia, jotka eivät sillä muuksi muutu, vaikka ystävä vieressä kuinka kuuntelisi. Rahaa olisi mennä terapiaan ja työterveyslääkäri todennut keskivaikean masennuksen, mutta ihminen ei hakeudu hoitoon?

Jaksoin tuota toistakymmentä vuotta. Rikkoisin itseäni vastaan jos pyytäisin sitä anteeksi, etten jaksanut enää kymmentä vuotta lisää.

En siis puhu akuutista elämänkriisistä tai tapahtumasta, "rankasta kaudesta" (niitä on itsellänikin ollut ja minulle on oltu tukena ja olen vastaavasti ollut muille tukena, ja myöhemmin saanut näiltä ystäviltä siitä kiitosta) vaan siitä, että koko ystävyyssuhteen dynamiikka on mennyt täysin päin seiniä. Jos ystävän kanssa ei ole hyvä olla, onko se silloin edes ystävyyttä?

Olen niin paljon asiaa miettinyt, että uskallan sanoa, etten ole "otan vain rusinat pullasta"-ihminen. Ihmissuhde voi mennä mönkään ja kieroutua, ja jos itseään suojellakseen on pakko sanoa se ihmissuhde irti, sitten vain on.

Tähän keskusteluun sanomani liittyy siten, että keskeinen ongelma omassa kokemuksessani oli ihmisen mt-ongelma, jolle hän, muuten älykäs ihminen ei suostunut tekemään mitään. Sitten siitä ongelmasta tuli ongelma minulle, ja lopulta sille koko ystävyyssuhteelle.

Ei ystävyyden ja ystävyyssuhteen laatua voi mitata sillä, minkälainen kapasiteetti ihmisellä on ottaa toisen ihmisen taakkoja kannettavakseen. Varsinkin, jos se taakan lastaaminen sen toisen niskaan ei edes auta sitä terapeutin tarpeessa olevaa valittajaa.

Siksi kuulun siihen koulukuntaan tätä nykyä, joka toteaa, että JOSKUS ystävyyssuhteiden säilyttämiseksi kannattaa mennä sinne terapiaan. Se ei tarkoita sitä, etteikö läheistenkin kanssa voisi puhua. Mutta ne pahimmat ja rankimmat kamat sille terapeutille. Ystävät ja ystävyyssuhde kiittävät.

Ymmärrettävää ettei tämä toinen ääripääkään ole hyvä. Tätä mistä puhuit: "Ei ystävyyden ja ystävyyssuhteen laatua voi mitata sillä, minkälainen kapasiteetti ihmisellä on ottaa toisen ihmisen taakkoja kannettavakseen" en suosittele missään tilanteessa, ei toiselta voi eikä kuulu ottaa niitä taakkoja mutta jos kykenee ja jos itsellä on sellainen tilanne, niin niiden kannossa voi omien voimavarojen puitteissa auttaa. Tilanteet ja ihmiset toki yksilöllisiä ja ajattelen lopulta että ainakin oma perhe ensin. Tuntuu, ettei jotkut vaan omaa perhettäkään halua auttaa tai sitten uskalla, kuten tässä onkin puhuttu. 

70/71 |
25.11.2022 |
Näytä aiemmat lainaukset

Tässä muuten moni - kuten minä jossain määrin itsekin - lähti ajattelemaan ystävän tai läheisen tarkoitukseksi toisen ihmisen huolien kuuntelemisen. Mutta ketjun aloittajahan ei toivonutkaan kuuntelemista vaan konkreettista apua kuten siivoamista ja kaupassa käymistä. Eli että joku läheinen tai ystävä ottaisi edes jonkinlaisen kodinhoitajan homman itselleen. 

Jos masentuneen masennus poistuisi sillä, että joku kävisi siivoamassa hänen huushollinsa putipuhtaaksi ja ostamassa kaapit tyäyteen ruokaa, tämähän tulisi yhteiskunnalle paljon halvemmaksi kuin terapioiden tai muidenkaan terveydenhuollon palveluiden kustantaminen. Mä vaan en jaksa uskoa, että jos vaikeasti masentunut saisi yhden kerran kämppänsä siistiksi ja kaappinsa täyteen ruokaa, sen jälkeen hän pystyisi tekemään kaiken itse eikä enää tarvitsisi keenkään apua. 

Valitettavasti masennus on sellainen juttu, että jotkut eivät parane siitä koskaan. Eivät terapialla, eivät lääkkeillä eivätkä millään muullakaan. Jos joltain mun ystävältäni menisi vaikka jalka poikki, tottakai voisin käydä hänelle kaupassa. Ja tarvitaessa yhden kerran käydä siivoamassakin. Eikä tarvitsisi olla edes ystävä, ihan tuo seinänaapurikin voisi pyytää mua avuksi, jos jalka olisi kipsissä tai vaikka koronassa tai muuten kovassa kuumeessa. Mutta näissä onkin oletuksena se, että apua tarvitsee vain kerran. Korkeintaan kaksi. Vuosia kestävä sairaus, jossa edes hoito ei auta.. ei siinä auta edes se kerran kymmenessä vuodessa kämpän siivous tai kaupassa käynti.

Pointtini - jos joku ei tajunnut - on se, että aloittajan kaipaamaa siivous- ja kauppa-apua ei pidä tarvita kuin yhden tai korkeintaan kaksi kertaa. Sen jälkeen pitäisi pystyä huolehtimaan näistä asioista ihan itse. Vaikeasti masentunut vaan ei valitettavan usein pysty. Vaikka kämpän siivoaisi sairaalasteriiliksi, viimeistään puolen vuoden päästä se olisi taas samassa kunnossa. 

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija
71/71 |
26.11.2022 |
Näytä aiemmat lainaukset

Reipas ja tunnollinen lammas kirjoitti:

Tässä muuten moni - kuten minä jossain määrin itsekin - lähti ajattelemaan ystävän tai läheisen tarkoitukseksi toisen ihmisen huolien kuuntelemisen. Mutta ketjun aloittajahan ei toivonutkaan kuuntelemista vaan konkreettista apua kuten siivoamista ja kaupassa käymistä. Eli että joku läheinen tai ystävä ottaisi edes jonkinlaisen kodinhoitajan homman itselleen. 

Jos masentuneen masennus poistuisi sillä, että joku kävisi siivoamassa hänen huushollinsa putipuhtaaksi ja ostamassa kaapit tyäyteen ruokaa, tämähän tulisi yhteiskunnalle paljon halvemmaksi kuin terapioiden tai muidenkaan terveydenhuollon palveluiden kustantaminen. Mä vaan en jaksa uskoa, että jos vaikeasti masentunut saisi yhden kerran kämppänsä siistiksi ja kaappinsa täyteen ruokaa, sen jälkeen hän pystyisi tekemään kaiken itse eikä enää tarvitsisi keenkään apua. 

Valitettavasti masennus on sellainen juttu, että jotkut eivät parane siitä koskaan. Eivät terapialla, eivät lääkkeillä eivätkä millään muullakaan. Jos joltain mun ystävältäni menisi vaikka jalka poikki, tottakai voisin käydä hänelle kaupassa. Ja tarvitaessa yhden kerran käydä siivoamassakin. Eikä tarvitsisi olla edes ystävä, ihan tuo seinänaapurikin voisi pyytää mua avuksi, jos jalka olisi kipsissä tai vaikka koronassa tai muuten kovassa kuumeessa. Mutta näissä onkin oletuksena se, että apua tarvitsee vain kerran. Korkeintaan kaksi. Vuosia kestävä sairaus, jossa edes hoito ei auta.. ei siinä auta edes se kerran kymmenessä vuodessa kämpän siivous tai kaupassa käynti.

Pointtini - jos joku ei tajunnut - on se, että aloittajan kaipaamaa siivous- ja kauppa-apua ei pidä tarvita kuin yhden tai korkeintaan kaksi kertaa. Sen jälkeen pitäisi pystyä huolehtimaan näistä asioista ihan itse. Vaikeasti masentunut vaan ei valitettavan usein pysty. Vaikka kämpän siivoaisi sairaalasteriiliksi, viimeistään puolen vuoden päästä se olisi taas samassa kunnossa. 

En lähtisi aliarvioimaan yhden siivouskerran tuomaa apua. Esimerkiksi Auri Kananen kuvaa siivousvideoita, joissa auttaa masentuneiden kotien siivouksessa ja joskus tuollainen konkreettinen apu voi sysätä muitakin elämän asioita oikeaan suuntaan. Voi huomata, että voihan nämä asiat selvitä. Koti joka on vaikuttanut siltä ettei sitä koskaan saisi siivotuksi ja joku tulee siinä auttamaan niin se monesti vaikuttaa positiivisesti muihinkin elämän alueisiin. Omakohtaista kokemusta tästä on myös. 

Kirjoita seuraavat numerot peräkkäin: kahdeksan yhdeksän kahdeksan